Hääaatto.
Ei ollut aurinko koskaan kirkkaammalla loistolla laskenut yli Sohon
rauhallisen kulman kun eräänä muistorikkaana iltana, jolloin tohtori
tyttärineen istui plataanin alla. Ei ollut koskaan kuu lempeämmällä
hohteella kohonnut yli suuren Lontoon kuin sinä iltana jolloin se
tapasi heidät yhä istumassa puun alla, ja loisti heidän kasvoilleen
läpi lehtien.
Lucyn häät olivat huomispäivänä. Hän oli varannut tämän viimeisen
illan isälleen ja he istuivat yksin plataanin alla.
"Oletko onnellinen, rakas isäni?"
"Olen lapseni".
He olivat puhelleet vähän, vaikka olivat istuneet siellä kauvan.
Vielä oli kylläkin valoista lukea ja työskennellä, mutta Lucy ei
ollut kajonnut tavalliseen käsityöhönsä eikä lukenut isälleen ääneen.
Hän oli monen monituista kertaa joko lukenut tai työskennellyt
hänen vieressään puun alla, mutta tämä ilta ei ollut aivan toisten
kaltainen eikä voinut siksi tullakkaan.
"Minäkin olen hyvin onnellinen tänä iltana, rakas isä. Olen niin
onnellinen siitä rakkaudesta, jonka taivas niin on siunannut --
rakkaudestani Charlesiin ja Charlesin rakkaudesta minuun, mutta
ellen voisi yhä elämääni sinulle pyhittää taikka jos avioliittoni
erottaisi meidät toisistamme, vaikkapa vain muutamia katuja, olisin
nyt onnettomampi kuin voin sanoin sanoa. Nytkin --".
Hän ei voinut hillitä ääntään.
Surumielisessä kuutamovalossa kietoi hän käsivartensa isänsä kaulaan
ja nojasi kasvonsa hänen rinnalleen. Kuutamossa, joka aina on
surumielinen, kuten on itse päivänkin valo -- kuten on se valo, jota
kutsutaan ihmiselämäksi -- kun se syntyy ja kuolee.
"Rakkahin isäni! Voitko vielä tämän viimeisen kerran sanoa minulle,
että olet aivan, aivan varma, ettei uusi rakkauteni, eivätkä uudet
velvollisuuteni koskaan asetu väliimme. Minä tiedän sen kyllä, mutta
sinä? Tunnetko sen sydämessäsi?"
Hänen isänsä vastasi ilosesti vakuuttaen: "Tunnen varmaan, kultaseni!
Vieläpä", lisäsi hän, suudellen häntä hellästi, "on tuleva elämäni
muodostuva, Lucy, naimisesi kautta paljon valoisammaksi kuin mitä se
olisi ollut -- kuin se koskaan oli -- ilman sitä."
"Jos voisin toivoa _sitä,_ isäni!"
"Usko minua, rakas lapseni. Niin todellakin on. Ajattele kuinka
luonnollista ja selvää on, että niin täytyy olla. Sinä olet
niin alttiiksiantavainen ja nuori, ettet voi täysin käsittää
levottomuutta, mitä olen tuntenut ajatellessani että elämäsi olisi
tullut tuhotuksi --".
Lucy vei kätensä hänen huulilleen, mutta hän otti sen pois ja
piteli sitä toistaen: "-- tuhotuksi, lapseni -- tuhotuksi -- syösty
luonnolliselta uraltaan minun tähteni. Sinä olet niin uhraantuvainen,
ettet saata käsittää mihinkä määrin minun ajatukseni ovat olleet
siihen kiinnitetyt, mutta kysy itseltäsi, saattaisiko minun onneni
olla täydellinen, jos sinun onnessasi jotain puuttuisi."
"Ellen koskaan olisi nähnyt Charlesia olisin ollut täysin onnellinen
sinun kerallasi."
Tohtori hymyili hänen itsetiedottomalle myöntämiselleen, että hän
olisi ollut onneton ilman Charlesia hänet kerran nähtyään ja vastasi:
"Lapseni, sinä näit hänet, ja hän on Charles. Ellei se olisi ollut
Charles, olisi se ollut joku toinen. Ja ellei se olisi ollut joku
toinen, olisin minä ollut syynä siihen, että elämäni pimeä puoli
olisi heittänyt varjon, joka lankesi sinun päällesi."
Oikeussalin kuulustelua lukuunottamatta, kuuli Lucy ensi kertaa hänen
viittaavan kärsimystensä aikaan. Omituinen ja uusi tunne heräsi
hänessä näiden sanojen kaikuessa hänen korvissaan, ja hän muisti ne
kauvan jälestäpäin.
"Katso!" sanoi Beauvaisin lääkäri, kohottaen kätensä kuuta kohti.
"Katselin sitä vankilani ikkunasta, kun en voinut kestää sen
valoa. Katselin sitä, kun olin niin kovassa tuskassa ajatellessani
että se valaisi loistollaan sitä, jota olin kadottanut, että löin
pääni vankilanseiniin. Olen katsellut sitä kun olin niin tylsässä
horrostilassa, että vain ajattelin montako vaakasuoraa viivaa voisin
vetää sen yli sen ollessa täysi ja kuinka monella pystysuoralla
viivalla voisin nämät leikata." Hän lisäsi mietiskelevällä tavallaan
kuuta katsellen: "Niitä oli kaksikymmentä kummallakin puolen ja
kahdeskymmenes oli niin vaikea saada sopimaan."
Lucy kuunteli omituisella liikutuksella isänsä puhuessa tästä
ajasta ja hänen liikutuksensa yltyi kun tohtori yhä viipyi niissä
muistoissa. Mutta siinä tavassa, mitenkä hän niihin viittaili
ei ollut mitään, joka olisi Lucyä pelottanut. Hän tuntui vain
vertailevan nykyistä iloaan ja onneaan kärsimiinsä koviin koetuksiin.
"Olen katsellut sitä tuhansia kertoja ajatellen sitä syntymätöntä
lasta, jonka luota minut temmattiin pois. Oliko se elossa. Oliko
se syntynyt elävänä, vai oliko äitiraukan peljästys sen tappanut.
Olikohan se poika, joka kerran oli isäänsä kostava. (Oli aika
vankeudessani jolloin kostonkaipuuni oli sietämätön.) Oliko se poika,
joka ei koskaan tulisi tuntemaan isänsä tarua tai joka kenties
epäilisi hänen kadonneen vapaasta tahdostaan? Tai tytär, joka
kasvaisi naiseksi."
Lucy painautui lähemmäksi häntä ja suuteli häntä poskelle ja kädelle.
"Kuvailin että tyttäreni aivan unhottaisi minut -- tai oikeammin,
että hän oli aivan tietämätön minusta. Laskin hänen ikäänsä vuosi
vuodelta. Minä näin hänet naituna miehelle, joka ei tietänyt mitään
kohtalostani. Olin kokonaan pyyhkäisty elävien muistista, ja
seuraavan sukupolven aikana olisi minun paikkani tyhjä."
"Isäni, kun vaan ajattelenkin että sinä olet niin ajatellut
tyttärestä joka on olematon, vihloo sydäntäni, ikäänkuin olisin minä
tämä lapsi."
"Sinäkö Lucy. Minulle lahjottamasi lohdutus ja eloonvirkoominen
kutsuvat nämät muistot esille tänä iltana leijailemaan meidän ja kuun
välillä. -- Mitä sanoinkaan äsken?"
"Ettei tyttäresi tietänyt mitään sinusta, eikä välittänyt sinusta."
"Niin, mutta toisina kuutamoöinä, kun synkkyys ja hiljaisuus
vaikuttivat minuun toisella tavalla, -- herättäen minussa ikäänkuin
suruisaa rauhan tunnetta, jos niin synkkään suruun perustuvaa
tunnetta voi rauhaksi nimittää -- kuvailin että hän astui koppiini ja
toimitti minut vapauteen vankilasta. Olen usein nähnyt hänen kuvansa
kuutamossa, kuten nyt näen sinut, mutta en koskaan sulkenut häntä
syliini, hän seisoi pienen ristikkoikkunan ja oven välillä. Mutta
ymmärräthän, että se ei ollut se lapsi josta äsken puhuin?"
"Vartalo ei ollut, -- kasvot -- mielikuvitusko?"
"Ei. Se oli aivan muuta. Se näyttäytyi vain sekaville silmilleni,
mutta ei koskaan liikkunut. Se unikuva jota minun sieluni seurasi oli
toinen ja todellinen lapsi. Hänen ulkomuodostaan tiesin vain sen,
että hän oli äitinsä näköinen. Se toinen oli myös hänen näköisensä --
kuten sinä -- mutta ei ollut sama. Voitko seurata ajatuksiani, Lucy?
Tuskinpa. Pelkään, että ainoastaan yksinäinen vanki saattaa käsittää
näitä monimutkaisia eriäväisyyksiä."
Hänen tyyni ja levollinen käytöksensä ei estänyt Lucyn verta
jähmettymästä, hänen näin selvitellessään entistä tilaansa.
"Tämän rauhallisemman mielialan vallassa, kuvailin hänen tulevan
luokseni ja vievän minut ulos vankilasta näyttääkseen minulle,
että hänen kotinsa oli täynnä rakkaita muistoja hänen kadotetusta
isästään. Kuvani oli hänen seinällään ja hän sulki minut
rukouksiinsa. Hänen elämänsä oli toimekasta, ilosta ja hyödyllistä,
mutta minun surullinen elämäntarinani tunki kokonaan sen läpi."
"Minä olin tämä lapsi, isäni, en ollut puoleksikaan niin hyvä, mutta
rakkaudessani olin tämä lapsi."
"Ja hän näytti minulle lapsensa", sanoi Beauvaisin lääkäri, "ja he
olivat kuulleet minusta puhuttavan ja olivat oppineet säälimään
minua. Mennessään valtiovankilan ohi pysyttelivät he kaukana sen
synkistä muureista ja puhuivat kuiskaillen. Hän ei koskaan voinut
minua vapauttaa, minusta tuntui kuin hän aina olisi vienyt minut
takasin, näytettyään minulle tämän. Mutta siunattujen kyynelten
huojentamana lankesin polvilleni häntä kiittäen."
"Isäni, toivon olevani tämä lapsi. Oi rakas, rakas isä, siunaatko
minua yhtä lämpimästi huomenna?"
"Lucy, johdatan mieleeni kaiken tämän vanhan levottomuuden siksi,
että minulla tänä iltana on syytä rakastaa sinua enemmän kuin sanoin
voin sanoa ja kiittää Jumalaa suuresta onnestani. Silloinkin kun
ajatukseni kohosivat korkeimmilleen eivät ne kohonneet lähimaillekaan
sitä onnea, jota olen nauttinut sinun kanssasi ja joka meillä vielä
on edessämme."
Hän syleili tytärtään, jätti hänet juhlallisesti taivaan huostaan ja
kiitti taivasta, joka oli hänet lahjottanut hänelle. Hetken kuluttua
menivät he sisään.
Häihin ei ollut kutsuttu muita vieraita kuin herra Lorry. Ainoana
morsiusneitona oli oleva jolsa neiti Pross. Naiminen ei ollut
muuttava mitään heidän asunnossaan. He olivat laajentaneet
sen vuokraamalla itse yläpuolella olevat huoneet, jotka ennen
kuuluivat apokryyfiselle, näkymättömälle vuokraajalle, muuta eivät
toivoneetkaan.
Tohtori Manette oli hyvin ilonen iltasta syödessä. Heitä oli vain
kolme pöydässä ja neiti Pross oli kolmas. Tohtori päivitteli ettei
Charles ollut mukana, hän oli halukas vastustelemaan sitä pientä
hellää salajuonta, joka pidätti häntä sinne tulemasta ja joi
sydämestään hänen maljansa.
Niin oli hänen sanottava Lucylle hyvää yötä ja he erosivat. Mutta
kolmannen aamutunnin hiljaisuudessa tuli Lucy jälleen alakertaan ja
hiipi hänen huoneeseensa, epämääräisen pelon valtaamana.
Mutta kaikki oli paikoillaan, kaikki oli hiljaa, ja Lucy näki isänsä
nukkuvan valkoiset hiukset sileän tyynyn päällä ja kädet rauhallisina
peitteellä. Hän asetti tarpeettoman kynttilänsä varjoisaan paikkaan,
hiipi hänen vuoteensa luo ja painoi huulensa hänen huulilleen, sitten
hän kumartui hänen ylitsensä ja katseli häntä.
Vankeuden katkerat kyyneleet olivat hänen kasvoihinsa uurtaneet
syviä ryppyjä, mutta hän peitti niitten jäljet niin voimakkaalla
päättäväisyydellä, että hän hillitsi ne unessakin. Merkillisempiä
kasvoja tyynessä, päättäväisessä ja valppaassa taistelussaan
näkymätöntä ahdistajaa vastaan ei sinä yönä nähty koko unen laajassa
valtakunnassa.
Lucy laski arasti kätensä hänen rakkaalle rinnalleen ja rukoili
hiljaisen rukouksen että voisi aina pysyä niin uskollisena hänelle
kuin hän rakkaudessaan tahtoi olla ja kuin hänen isänsä surut
ansaitsivat. Sitten veti hän kätensä pois, suuteli hänen huuliaan
vielä kerran ja lähti pois. Jo koitti aamu, ja plataanilehtien
varjot liikkuivat yhtä hiljaa tohtorin kasvoilla kuin Lucyn huulet,
rukoillessaan hänen puolestaan.