Kutomista yhä vaan.
Rouva Defarge ja hänen aviopuolisonsa palasivat kaikessa ystävyydessä
Saint-Antoinen helmaan, pienen olennon sinisessä lakissa patikoidessa
eteenpäin pimeässä ja pölyssä peninkulman pituisia, väsyttäviä
lehtokujia, sillä tiellä, joka vähitellen johti sille kompassin
pisteelle, missä nyt haudassa lepäävän markiisin linna kuunteli
puitten kuiskauksia. Kivikasvoilla oli nyt niin hyvä aika kuunnella
puita ja suihkulähteitä, että kun ne harvat kylästä tulevat
linnunpelotukset, jotka hakiessaan yrttejä syötäväkseen ja kuivia
oksia polttopuiksi, joutuivat kivipihan ja terrassin läheisyyteen,
kuvittelivat he ilmeen kivikasvoissa muuttuneen. Kylässä liikkui
huhu -- mutta se eli huonoa ja viheliäistä elämää siellä kuten sen
asukkaatkin -- että kun veitsi oli iskenyt päämaaliinsa, muuttuivat
korskeat kasvot katkeriksi ja suruisiksi ja kun hirsipuussa roikkuva
ihminen nostettiin neljänkymmenen jalan korkeudelle, muuttuivat
ne jälleen, saaden julman, kostosta tyydytetyn ilmeen, joka siitä
lähtien aina oli niissä säilyvä. Kivikasvoissa makuuhuoneen suuren
ikkunan päällä, saman makuuhuoneen jossa murha oli tehty, nähtiin
veistellyllä nenällä kaksi pientä syvennystä, jotka jokainen tunsi ja
joita ei kukaan ollut ennen havainnut. Ja jos väliin, kun pari kolme
risasta talonpoikaa erosi joukosta heittääkseen pikaisen silmäyksen
kivettyneeseen herra markiisiin, jokin luiseva sormi uskalsi osottaa
sitä vain hetkisen, piiloutuivat jo samassa kaikki sammaliin
ja lehtiin, kuten heitä onnellisemmat jänikset, jotka löysivät
elatuksensa sieltä.
Linna ja tölli, kivikasvot ja hirtetty ruumis, punanen tahra
kivilaattialla, puhdas vesi kylänkaivossa, -- tuhansia tynnyrinaloja
maata, -- koko maakunta Ranskassa -- koko Ranskanmaa itse --
lepäsivät yöllisen taivaan alla supistettuna epäselväksi,
hivushienoksi viivaksi. Samoin keskittyy kokonainen maailma
suuruudessaan ja pienuudessaan kimaltelevaan tähteen. Ja kuten
ihmistieto voi hajottaa valosäteen ja selvittää sen kokoomusta, voi
ylevämpi älykin maamme heikossa kimellyksessä lukea joka ajatuksen
ja toiminnan, joka paheen ja hyveen, joka on kätketty kuhunkin sen
vastuunalaiseen olentoon.
Tähtien kiiluessa ajoi Defargen pariskunta rämisten julkisissa
ajopeleissään sille puolelle Pariisia, jossa heidän kotinsa oli.
Pysähdyttiin kuten ainakin tullihuoneella, jossa tavanmukaiset
tarkastukset ja kysymykset tehtiin. Herra Defarge astui vaunuista,
hän tunsi muutamia sotureita ja yhden poliisin. Viimemainittu oli
hänen läheinen tuttavansa ja häntä syleili hän sydämellisesti.
Kun Saint-Antoine taas oli ottanut Defargen viimein mustien siipiensä
suojaan, ja he olivat astuneet vaunuistaan pyhimyksen rajalla,
patustaen jalan läpi mustan lian ja saastaisten perkeitten, puhkesi
rouva Defarge miehelleen puhumaan:
"Sanoppas nyt, ystäväni, mitä poliisi Jaakko sinulle tiesi kertoa."
"Eipä paljon tänä iltana, mutta sen, minkä itsekin tiesi. Uusi
urkkija on määrätty meidän kortteeriimme. Ehkäpä useitakin, mutta
yhden hän tuntee."
"Hyvä on", sanoi rouva Defarge, kohottaen kulmakarvojaan kylmästi,
"hän on pantava luetteloon. Mikä on miehen nimi?"
"Hän on englantilainen."
"Sitä parempi. Entäs nimi?"
"Barsad", sanoi Defarge, lausuen sen ranskanvoittoisesti. Mutta hän
oli niin tarkoin pannut nimen mieleensä, että hän sittemmin tavasi
sen aivan oikein.
"Barsad", toisti rouva. "Hyvä, entäs ristimänimi?"
"John."
"John Barsad", toisti rouva, mumisten sen kerran itsekseen. "Hyvä on.
Entäs ulkomuoto, tiedetäänkö siitä mitään?"
"Ikä neljänkymmenen paikkeilla, pituus viisi jalkaa ja yhdeksän
tuumaa, musta tukka, tummahipiäinen, yleensä kaunis, silmät tummat,
kasvot pitkät ja kapeat, koukkunenä, jolla on omituinen taipumus
vetäytyä vasemmalle poskelle mikä tekee hänet synkännäköiseksi."
"Kas vaan, tästähän tulee muotokuva!" nauroi rouva. "Huomenna
merkitään hän luetteloon."
He menivät viinitupaan, joka oli suljettu (oli sydänyö.) Rouva
Defarge asettui paikalla tiskin ääreen, laski hänen poissaollessaan
kokoontuneet pikkurahat, tarkasteli varastoa, silmäili kirjaanpantuja
eriä, vei itse lisään kirjaan, toruskeli viinuria ja ajoi hänet
viimein nukkumaan. Sitten tyhjensi hän toistamiseen rahamaljan
sisällön ja alkoi yön varaksi solmia sitä nenäliinaansa, vetäen
siihen monen monituisia solmuja. Koko tämän ajan kulki Defarge piippu
hampaissa edestakasin hiljaisessa ihailussa, mutta ei sekaantunut
mihinkään. Mitä asioihin ja kotitoimiin tuli, kulki hän koko elämänsä
ajan samalla tapaa edestakasin.
Yö oli kuuma ja puoti, joka oli tiiviisti suljettu ja niin
siivottomien naapurien keskessä, haisi pahalta. Herra Defargen
hajuaisti ei suinkaan ollut arka, mutta hänen viinivarastonsa oli
hajultaan paljon väkevämpää kuin maultaan, samoin oli laita myös
rommin, konjakin ja anisliköörin. Hän löyhytti pois tätä sekavaa
hajua asettaessaan syrjään sammuneen piippunsa.
"Sinä olet väsyksissä", sanoi rouva ja silmäili ylös, rahoja kääröön
solmiessaan. "Sehän on vain tavallinen haju."
"Olenkin vähän väsynyt", myönsi hänen miehensä.
"Olet vähän allapäin myöskin", sanoi rouva, jonka terävät silmät
kesken tilintekojaan olivat tuontuostakin häntä tarkastaneet. "Huh!
niitä miehiä! niitä miehiä!"
"Mutta kultaseni!" alkoi Defarge.
"Mutta kultaseni", toisti rouva, tarmokkaasti päätään nyykäyttäen,
"mutta kultaseni! Sinä olet arkamielinen tänä iltana, ystäväni."
"No niin", sanoi Defarge, ikäänkuin olisi hän pusertanut ajatuksen
sydämestään, "se _viipyy_ kauvan."
"Viipyy kauvan", toisti hänen vaimonsa, "ja mikä ei viivy kauvan?
Kosto ja hyvitys vaativat aina pitkää aikaa, se on vanha sääntö."
"Mutta iskeä ihmiseen salamalla ei kestä kauvan", sanoi Defarge.
"Mutta kauvanko kestää luoda salamaa? lausuppas se."
Defarge kohotti miettiväisenä päätään, ikäänkuin nämät sanat
tosiaankin olisivat sisältäneet jonkun verran totuutta.
"Ei viivy kauvan maanjäristyksen niellessä kaupunkia", sanoi
rouva Defarge. "Mutta sanoppas minulle, kauvanko kestää ennenkuin
maanjäristys valmistuu?"
"Varmaankin hyvin kauvan."
"Mutta kun se on valmis, murskaa se palasiksi kaiken mikä eteen
sattuu. Ja ennen purkaantumista valmistetaan sitä yhä, vaikkei sitä
nähdä eikä kuulla. Olkoon se sinun lohdutukseksesi. Pane mieleesi se."
Hän sitoi solmun säkenöivin silmin kuin olisi hän kuristanut
vihollisen.
"Katsoppas", sanoi rouva, ojentaen oikean kätensä antaakseen painoa
sanoilleen, "se viipyy tosin kauvan tiellä, mutta se on tulemassa ja
tulee. Se ei koskaan taannu eikä pysähdy. Se lähestyy yhä. Katsele
ympärillesi ja tarkastele ihmisiä ympärillämme, tarkastele kasvoja
ympärillämme, tarkasta raivoa ja tyytymättömyyttä johonka Jaakot
liittyvät yhä suuremmalla varmuudella hetki hetkeltä. Voiko tämä
jatkua? Minä pilkkaan sinua."
"Uljas vaimoni", sanoi Defarge, joka seisoi hänen edessään, pää
hiukan roikuksissa ja kädet selän takana kuin nöyrä ja tarkkaavainen
oppilas opettajansa edessä, "en epäile sitä ollenkaan. Mutta tämä
on kestänyt niin kauvan ja on mahdollista -- sinä tiedät varsin
hyvin, vaimoni, että on mahdollista -- että se ei purkaannu meidän
elinaikanamme."
"Entäs sitten?" sanoi rouva, solmien yhä nenäliinaansa, kuin olisi
hän vihollisia kuristanut.
"Niin", sanoi Defarge kohottaen olkapäitään puolittain surkutellen ja
puolittain puolustellen, "mutta emme näe voiton hetkeä."
"Mutta olemme edistäneet sen tuloa", vastasi rouva, liikuttaen
ojennettua kättään pontevasti. "Emme ole tehneet mitään turhanpäiten.
Minä uskon kaikesta sielustani että näemme voiton hetken. Mutta ellei
niin kävisikään ja vaikka varmaan tietäisin ettei niin käy, niin jos
näytät minulle ylimyksen ja tyrannin niskan, niin minä sittenkin --."
Kiristäen hampaitaan solmi rouva nyt todellakin hirvittävän solmun.
"Seis!" huudahti Defarge hiukan punehtuen, kuin olisi häntä syytetty
pelkuruudesta. "En minäkään peräydy mistään hinnasta."
"Niin, mutta se on heikkoutta sinussa että sinun tuon tuostakin on
nähtävä uhrisi pysyäksesi pystyssä. Pysy pystyssä yhtäkaikki. Kun
aika on täytetty, päästä valloille tiikeri ja perkele, mutta odota
siihen saakka ja pidä tiikeri ja perkele ketjuissa -- älä näytä niitä
-- mutta pidä ne aina varalla."
Rouva antoi pontta sanoilleen lyömällä rahasolmuketjujaan pienelle
tiskille, ikäänkuin hän olisi murskannut aivot niiltä, sitten otti
hän tyynesti raskaan nenäliinan käsivartensa alle ja huomautti, että
oli maatapanoaika.
Seuraavana päivänä puolipäivän aikaan istui tämä ihmeteltävä
nainen tavallisella paikallaan viinituvassa ja kutoi ahkerasti.
Hänellä oli ruusu vieressään ja vaikka hän tuontuostakin katsoi
kukkaseen, ei hänen tavallinen miettivä ilmeensä siitä vähääkään
muuttunut. Vieraita oli vain muutamia, mitkä joivat, mitkä eivät,
mitkä seisoivat, mitkä istuivat siellä täällä huoneessa. Päivä
oli kuuma ja kärpäslaumat, jotka tekivät nenäkkäitä ja uskaliaita
tarkastuksiaan kaikkiin pieniin, tahmeisiin laseihin rouvan vieressä,
putosivat kuolleina maahan. Heidän kuolemansa ei tehnyt mitään
vaikutusta toisiin liikkeillä oleviin kärpäsiin, ne katselivat niihin
kylmästi (ikäänkuin itse olisivat elefantteja tai muuta sentapaista)
kunnes saivat saman kohtalon osakseen. Kummallista katsella kuinka
päättömiä kärpäset ovat. -- Ehkäpä hovissakin ajateltiin niin, tänä
päivänpaahteisena kesäpäivänä.
Sisään astui henkilö, jonka varjon rouva Defarge paikalla havaitsi
uudeksi. Hän laski kutimensa kädestään ja alkoi kiinnittää ruusua
päähineeseensä, ennenkuin hän silmäili vastatullutta.
Sepä omituista. Samassa kun rouva Defarge otti ruusun käteensä,
herkesivät vieraat puhumasta ja läksivät vähitellen pois puodista.
"Hyvää päivää, rouva", sanoi vastatullut.
"Hyvää päivää, herra." Tämän sanoi hän ääneen, mutta lisäsi
itsekseen, tarttuen uudestaan kutimeensa: "Haa, hyvää päivää, ikä
neljänkymmenen paikkeilla, pituus viisi jalkaa ja yhdeksän tuumaa,
musta tukka, yleensä sangen kaunis, tummahipiäinen, tummat silmät,
kasvot pitkät ja kapeat, kotkanenä, jolla on taipumus vetäytyä
vasemmalle puolelle, mikä tekee hänet synkännäköiseksi. Hyvää päivää
kaikkityyni!"
"Olkaa hyvä ja antakaa minulle lasillinen vanhaa konjakkia, rouva, ja
suun täydeltä raitista vettä."
Rouva totteli kohteliaasti.
"Tämä on oivallista konjakkia, rouva!"
Ensimmäisen kerran siitä lausuttiin sellaisia kiitossanoja ja rouva
Defarge tunsi tarpeeksi sen entisyyttä, ottaakseen niitä korviinsa.
Mutta hän sanoi että konjakille tapahtui suuri kunnia ja tarttui
jälleen kutimeensa. Vieras tarkasteli hänen sormiaan kotvasen, otti
sitten tilaisuudesta vaarin ja katseli ympärilleen.
"Te olette taitava kutomaan, rouva."
"Olen tottunut siihen."
"Malli on myöskin kaunis."
"Siltäkö teistä näyttää", sanoi rouva, katsellen häntä hymyillen.
"Ihan totta, saanko kysyä, mihinkä tarkotukseen?"
"Ajanviettoa vain", sanoi rouva, yhä katsellen häntä hymyillen ja yhä
vikkelästi kutoen.
"Sitä ei valmisteta käyttämisen varaksi?"
"Kuinka sattuu. Ehkäpä joskus tiedän mihin se sopii käytettäväksi.
Jos niin käy -- niin", sanoi rouva syvään hengittäen ja nyykäyttäen
päätään mielistellen, "silloin käytän sitä."
Kummallista! mutta Saint-Antoinen kaunoaisti ei näkynyt lainkaan
pitävän ruususta rouva Defargen päähineessä. Kaksi miestä oli
tullut sisään yksitellen ja olivat tilaamaisillaan juotavaa, kun
huomatessaan tämän uutuuden, epäröivät, olivat etsivinään jotain
tuttavaa viinituvasta ja menivät matkoihinsa. Ja niistä, jotka olivat
sisällä vieraan tullessa, ei ollut yhtäkään jäljellä. Kaikki olivat
tipahtaneet pois. Urkkija oli pitänyt silmänsä auki vaan ei ollut
huomannut mitään sovittua merkkiä. He olivat huvenneet nöyrästi,
ilman tarkotusta ja sattumalta, eikä heidän katoamisensa voinut
herättää epäluuloa.
"_John_", ajatteli rouva, lukien silmukoita kutoessaan, ja vierasta
tähystellessään. "Jos olet täällä tarpeeksi kauvan, kudon vielä
_Barsadin_ ennenkuin menet."
"Teillä on mies, rouva?"
"On."
"Lapsia."
"Eikä."
"Kauppa näkyy käyvän huonosti."
"Kauppa käy perin huonosti, kansa on niin köyhää."
"Voi sitä onnetonta, viheliäistä kansaa! Ja mitenkä sorrettua se on
-- kuten sanotte."
"Kuten _te_ sanotte", oikasi rouva, taitavasti kutoen hänen nimeensä
lisäyksen, joka ei tietänyt hyvää.
"Anteeksi, minä sen tosiaankin sanoin, mutta te tietysti ajattelette
niin."
"_Minäkö_ ajattelen?" sanoi rouva ääneen. "Minulla ja miehelläni
on kyllin tekemistä saadaksemme kauppamme sujumaan, meillä ei ole
aikaa ajatella. Kaikki ajatuksemme pyörivät toimeentulossamme. Se
on aine, jota _me_ ajattelemme ja siinä on kyllin ajattelemista
aamusta iltaan, ei meidän kannata vaivata päätämme toisten asioilla.
_Minäkös_ ajattelisin toisten puolesta. Vielä mitä."
Urkkija, joka oli siellä poimiakseen niitä muruja joita sattuisi
löytämään, ei antanut pettyneen odotuksensa kuvastua synkillä
kasvoillaan, vaan puheli ja mietiskeli yhä nojaten käsivarttaan rouva
Defargen pikku tiskille sekä maisteli tuontuostakin konjakkiaan.
"Ikävä juttu, tuo Gaspardin hirttäminen, Gaspard raukka!" Ja hän
huokasi sääliväisesti.
"Oh!" sanoi rouva kylmästi ja huolettomasti, "kun käyttää veistä
sillä tapaa, saa sen myös maksaa. Hän tiesi kyllä ennakolta mitä
hänen rohkea tekonsa tulisi maksamaan ja hän on sen hinnan maksanut."
"Luulenpa", sanoi urkkija, alentaen pehmeän äänensä luottamusta
herättäväksi, ja hänen ilkeän naamansa kuvatessa loukattua
oikeudentuntoa, "luulenpa että näillä seuduin on paljon osanottoa ja
katkeruutta tuon miesrukan tähden? Näin meidän kesken."
"Niinkö?" kysyi rouva hajamielisenä.
"Eikö ole sitten?"
"Tässä on mieheni!" sanoi rouva Defarge.
Viinituvan isännän astuessa sisään, tervehti urkkija häntä hattuaan
nostamalla ja sanoi kohteliaasti: "Hyvää päivää, Jaakko!" Defarge
seisahtui äkkiä ja tuijotti häneen.
"Päivää Jaakko", toisti urkkija, mutta hänen hymynsä ei ollut aivan
niin luonteva kuin äsken.
"Te erehdytte, herra", vastasi viinipuodin isäntä. "Te luulette minua
toiseksi. Se ei ole nimeni. Minä olen Ernest Defarge."
"Se on yhdentekevä", sanoi urkkija huolettomasti, mutta samassa
pettyneenä. "Hyvää päivää!"
"Hyvää päivää!" sanoi Defarge kuivasti.
"Sanoin juuri rouvalle, jonka kanssa täällä puheskelin teidän
astuessanne sisään, että -- Gaspard raukan onneton kohtalo lienee --
eikä ihmettäkään -- herättänyt paljon osanottoa ja katkeruutta täällä
Saint-Antoinessa."
"Sitä en ole kuullut", sanoi Defarge päätään pudistaen. "En tiedä
mitään siitä."
Tämän sanottuaan meni hän pienen tiskin taakse ja seisoi siinä,
käsi vaimonsa tuolin nojalla, katsellen täältä muukalaista, jolle
he molemmat kantoivat vihaa ja jonka kumpikin olisi suurella
mielihyvällä ampunut maahan.
Urkkija, joka oli hyvin harjaantunut ammatissaan, ei muuttanut
käytöstään, hän tyhjensi pienen konjakkilasinsa, otti kulauksen
kylmää vettä ja pyysi toisen lasin konjakkia. Rouva Defarge kaasi
hänelle uutta konjakkia, tarttui kutimeensa ja hyräili pientä laulua.
"Te näytätte tuntevan tämän kortteerin paremmin kuin minä?" huomautti
Defarge.
"En suinkaan, mutta toivon, että opin tuntemaan sen paremmin. Otan
niin lämpimästi osaa sen onnettomain asukasten kohtaloon."
"Vai niin!" mutisi Defarge.
"Jutellessani teidän kanssanne, herra Defarge", jatkoi urkkija,
"muistuu mieleeni, että olen kuullut joitakin huvittavia
asianhaaroja, jotka liittyvät teidän nimeenne."
"Todellakin", sanoi Defarge väliäpitämättömästi.
"Niin. Kun tohtori Manette vapautettiin, saitte te, hänen vanha
palvelijansa ottaa hänet huostaanne. Hän jätettiin teille. Kuten
näette, olen näiden asioiden perillä."
"Niin kyllä oli", sanoi Defarge. Hänen vaimonsa oli kutoessaan ja
hyräillessään satunnaisella töykkäyksellä kyynäspäällään neuvonut
häntä vastaamaan.
"Teidän luoksenne", sanoi urkkija, "tuli hänen tyttärensä, ja teidän
luotanne hänen tyttärensä vei hänet Englantiin sievän, ruskeapukuisen
herran seuraamana, mikä hänen nimensä taas oli -- hänellä oli pieni
peruukki -- Tellson & Kumpp. pankista."
"Aivan oikein", vastasi Defarge.
"Ne ovat jännittäviä muistoja!" sanoi urkkija. "Tunsin tohtori
Manetten tyttärineen Englannissa."
"Vai niin?" sanoi Defarge.
"Te ette kai usein enää kuule heistä puhuttavan", sanoi urkkija.
"Emme", sanoi Defarge.
"Emme", tokasi rouva Defarge, katsellen ylös työstään, "emme kuule
heistä enää milloinkaan. Kuulimme heidän onnellisesti tulleen
perille, sitten saimme kirjeen tai pari, mutta sittemmin ovat he
vähitellen menneet omia teitään ja mekin omiamme, emmekä sittemmin
ole olleet kirjevaihdossa."
"Niinpä niinkin, rouva hyvä", vastasi urkkija. "Tytär menee pian
naimisiin."
"Niinkö?" sanoi rouva. "Hän oli niin kaunis, kumma ettei hän ennen
ole joutunut naimisiin. Te englantilaiset olette kylmiä, luulen."
"Te siis tiedätte, että olen englantilainen."
"Kuulen, että kielenne on englantilainen", vastasi rouva, "ja mies
kai on samaa maata kuin kielensäkin."
Barsad ei ollut hyvillään tästä paljastuksesta, mutta hän mukaantui
ja pisti nauruksi. Maisteltuaan konjakkiaan, jatkoi hän:
"Niin, neiti Manette menee pian naimisiin. Mutta ei englantilaisen
kanssa, hänen sulhasensa on ranskalaista syntyperää kuten hän
itsekin. Mutta tulen takasin Gaspardiin (voi Gaspard raukka; se oli
julmaa, julmaa!) ajatelkaa, on omituista että neiti Manette menee
naimisiin saman herra markiisin veljenpojan kanssa, jonka tähden
Gaspard ripustettiin niin korkealle, toisin sanoen nykyisen markiisin
kanssa. Mutta hän elää tuntemattomana Englannissa, siellä hän ei ole
markiisi, hän on herra Charles Darnay. Hänen äitinsä sukunimi on
D'Aulnais."
Rouva Defarge kutoi edelleen, mutta sanoma näytti tuntuvasti
vaikuttavan hänen mieheensä. Mitä hyvänsä hän puuhasikin pikku tiskin
takana, otti tulta tai sytytti piippuaan, oli hän hämillään ja hänen
kätensä ei ollut vakava. Barsad ei olisi urkkija ollutkaan, ellei hän
olisi sitä huomannut ja muistiinsa pannut.
Tehtyään edes tämän ainoan keksinnön, minkä arvoinen se sitten lienee
ollut, ja koska ei ketään ostajaa eikä vierasta tullut puotiin häntä
auttamaan, maksoi herra Barsad juotavansa ja otti hyvästit. Ennen
lähtöään sanoi hän kohteliaasti, että toivoi uudestaan tapaavansa
herra ja rouva Defargen. Hetki sen jälkeen oli hän lähtenyt
Saint-Antoinen ulompiin piireihin ja pariskunta jäi aivan entiseen
asentoonsa, hänen palaamisensa varalta.
"Saattaako siinä olla perää mitä hän sanoi neiti Manettesta", sanoi
herra Defarge matalalla äänellä vaimolleen, polttaen piippuaan, ja
käsi yhä hänen tuolinsa nojalla.
"Koska hän sen sanoi", vastasi rouva hieman kulmakarvojaan kohottaen,
"on se luultavasti valetta. Mutta se saattaa myös olla totta."
"Jos niin käy --" alkoi Defarge, mutta vaikeni.
"Jos niin käy?" alkoi hänen vaimonsa.
"-- Ja jos niin käy, että me näemme voiton -- toivon hänen tähtensä,
että kohtalo pitää hänen miehensä kaukana Ranskasta."
"Hänen miehensä kohtalo", sanoi rouva Defarge tavallisella
kylmäverisyydellään, "vie hänet sinne, minne hänen on mentävä ja
johtaa hänet siihen loppuun, joka on hänelle tuleva. Siinä kaikki
mitä minä tiedän."
"Mutta on perin omituista -- eikö totta, että on perin omituista",
sanoi Defarge, joka melkein mairitteli vaimoaan, saadakseen häntä
sitä myöntämään, "että kaikesta siitä osanotosta huolimatta, mitä
tunnemme häntä ja hänen isäänsä kohtaan, vie sinun kätesi tällä
hetkellä hänen miehensä nimen henkipattojen joukkoon, tuon saastaisen
koiran viereen, joka meidät juuri jätti."
"Vielä omituisempia asioita on tapahtuva kun aika on täytetty",
vastasi rouva. "Minulla on molemmat nimet varmasti täällä, ja ne ovat
täällä kumpikin omien ansioittensa tähden, siinä on kyllä."
Nämät sanat sanottuaan kääri hän kokoon kutimensa ja otti ruusun
päähänsä kääritystä huivista. Oliko Saint-Antoinella vaistomainen
tunne siitä että tuo loukkaava koriste oli kadonnut, vai oliko
Saint-Antoine vaaninut sen katoamista, kuinka lie ollutkaan, pyhimys
sai pian rohkeutta puikkia sisälle ja pian oli viinituvalla jälleen
vanha leimansa.
Iltasin, niihin aikoihin kun Saint-Antoine käänsi sisäpuolensa
ulospäin ja istuskeli portailla ja ikkunoissa ja tuli viheliäisten
katujen ja kujien kulmaan vetämään vähän ilmaa keuhkoihinsa, oli
rouva Defargen tapana kudin kädessään kuljeskella ryhmästä toiseen,
lähetyssaarnaajana -- siellä oli monta sellaista kuin hän -- jonka
kaltaista älköön maailma koskaan enää nähkö. Kaikki naiset kutoivat,
arvottomia kappaleita tosin, mutta tämä koneellinen työ korvasi
koneellisesti ruokaa ja juomaa, kädet liikkuivat leukapielten ja
ruoansulattimien sijaan, jos luisevat kädet olisivat olleet hiljaa,
olisi nälkä enemmän kurninut suolia.
Mutta sormien liikkuessa, liikkuivat myös silmät ja ajatukset ja
aina sen mukaan kuin rouva Defarge kulki ryhmästä toiseen, tuli
myöskin enemmän eloa ja hurjuutta joka pikku ryhmään, jonka hän jätti
taakseen.
Hänen miehensä poltti piippuaan ovella, katsellen ihastuksella hänen
liikkeitään. "Mikä suuri nainen", sanoi hän, "mikä voimakas nainen,
mikä suuri, mikä pelottavan suuri nainen!"
Pimeys peitti maan ja nyt alkoivat kirkonkellot kaikua ja
sotilasrummut rämistä kaukana palatsin pihalla naisten yhä kutoessa
ja kutoessa. Pimeys verhosi heidät. Niin, pimeys lähestyi myös
toiselta taholta yhtä varmasti, pimeys, jonka aikana ne kirkonkellot,
jotka nyt hilpeästi Ranskassa soivat monessa ilmavassa tapulissa,
sulatettaisiin jyryäviksi kanuunoiksi, jolloin rumpujen pärinä
tukahuttaisi vaikeroivia ääniä. Niin moni kokoontui naisten
ympärille, jotka siinä istuivat kutomassa, että he ajatuksissaan jo
kerääntyivät vielä valmistumattoman rakennuksen ympärille, jossa
he tulisivat istumaan ja kutomaan ja yhä kutomaan, laskiessaan
katkaistavia päitä.