Rouva Defarge kutoo.
Aikasemmin kuin tavallisesti avautui herra Defargen viinipuoti
vieraille. Jo kello kuusi aamulla havaitsivat keltasenkalpeat
kasvot, jotka tirkistelivät ikkunaristikkojen läpi ulkoa, toisia
kasvoja siellä sisällä kumartuneena viinimittojen yli. Herra Defarge
möi tosin aina perin laihaa viiniä, mutta nyt näytti hän myyneen
tavattoman laihaa viiniä. Sitäpaitsi oli se hapanta tai ainakin
hapattavaa, sillä ne, jotka sitä joivat, synkkenivät. Herra Defargen
puserretusta rypäleestä ei kohonnut mikään bakkanaalinen liekki, vaan
sen pohjasakassa piiloutui tukahutettu tuli, joka pimeässä paloi.
Tämä oli kolmas aamu, jolloin herra Defargen puodissa juotiin
aikasin. Alotettiin maanantaina ja nyt oli keskiviikko. Siellä
mietiskeltiin enemmän kuin juotiin, sillä siitä alkaen kuin ovi
aukaistiin, kuunteli ja kuiskaili ja hiiviskeli siellä moni joilla
ei olisi ollut ropoakaan panna tiskille vaikka heidän sielunsa
pelastus olisi ollut kysymyksessä. Ja kuitenkin veti tämä paikka
heitä puoleensa ikäänkuin olisivat tilanneet viiniä tynnyrittäin. He
luisuivat paikasta toiseen ja nurkasta nurkkaan, nielaisten ahnain
silmäyksin sanoja juomavarojen sijaan.
Vaikka vierastulva oli tavaton, ei viinipuodin isäntä ollut
näkyvillä. Häntä ei kaivattu, sillä ei kukaan, joka astui kynnyksen
yli, häntä etsinyt eikä kysynyt. Eikä kukaan ihmetellyt nähdessään
rouva Defargen istuimellaan yksin hoitavan viinianniskelua,
vieressään malja pahoin pideltyine pikkurahoineen, jotka olivat yhtä
kuluneet ja rappeutuneet kuin ne ihmiskunnan pikkurahat, joidenka
risasista taskuista ne olivat lähteneet.
Urkkijat, jotka tirkistelivät viinipuotiin, kuten kaikkialle,
ylhäisen ja alhaisen luo, aina kuninkaan palatsista pahantekijän
vankilaan, huomasivat ehkä siellä jonkinlaista jännitystä ja
hajamielisyyttä. Korttipeli oli laimeata, dominonpelaajat rakensivat
miettiväisinä torneja palikoistaan, viininjuojat piirustivat kuvia
pöydälle läikkyneestä viinistä, itse rouva Defargekin pisteli
hammaspuikollaan mallia hihansa kankaaseen ja näki ja kuuli jotain
kuulumatonta ja näkymätöntä kaukaisuudessa.
Sellaiselta näytti Saint-Antoine aina keskipäivään asti. Kello kävi
yhtä kun kaksi pölynpeittämää miestä kulki sen kaduilla heiluvien
lamppujen alla, toinen oli herra Defarge ja toinen sinilakkinen
tientekijä. Aivan uuvuksissa ja janoon nääntymäisillään astuivat he
viinitupaan. Heidän tulonsa oli Saint-Antoinen rinnassa sytyttänyt
tulen, joka leveni sitä myöten kun he lähestyivät, ja joka leimusi
ja liekehti miltei kaikissa ovissa ja ikkunoissa näyttäytyvissä
kasvoissa. Mutta ei kukaan seurannut heitä, eikä kukaan puhutellut
heitä kun he astuivat viinitupaan, vaikka kaikkein silmät
kohdistuivat heihin.
"Hyvää päivää, hyvät herrat", sanoi herra Defarge.
Se oli varmaan tunnussana joka aukaisi kielten siteet. Siihen
vastasivat kaikki kuorossa: "hyvää päivää!"
"Sää on huono, hyvät herrat", sanoi Defarge päätään pudistaen.
Sen jälkeen jokainen katseli naapuriinsa ja sitten loivat he kaikki
silmänsä maahan ja istuivat ääneti. Yksi miehistä nousi ja meni ulos.
"Vaimoni", sanoi Defarge kovalla äänellä, kääntyen rouva Defargen
puoleen, "olen kulkenut monta peninkulmaa tämän kunnon tientekijän
kanssa, joka on nimeltään Jaakko. Kohtasin hänet -- sattumalta --
puolentoista päivän matkan päässä Pariisista. Hän on hyvä lapsi, tämä
tientekijä Jaakko. Anna hänelle juotavaa, vaimo!"
Toinen mies nousi ja meni ulos. Rouva Defarge kaasi viiniä tientekijä
Jaakolle, joka nosti sinistä lakkiaan seuralle ja joi. Puseronsa
sisästä veti hän kappaleen mustaa leipää, josta hän silloin tällöin
purasi palasen istuessaan rouva Defargen tiskin luona maiskuttamassa
ja juomassa. Nyt nousi kolmas mies ja meni ulos.
Defarge virkisti itseään viiniryypyllä, mutta hän joi vähemmän kuin
vieras, hänellehän ei viiniryyppy ollut mitään harvinaista -- ja
odotti kunnes tientekijä oli lopettanut aamiaisensa. Hän ei katsellut
yhteenkään läsnäolevaan, eikä kukaan katsellut häntä, ei edes rouva
Defarge, joka oli ottanut kutimensa esiin ja ruvennut kutomaan.
"Oletteko lopettanut aterianne, ystäväni?" kysyi herra Defarge
viimein.
"Olen, kiitos vaan."
"Tulkaa sitten, niin näytän huoneen, jonka lupasin teille. Se sopii
teille mainiosti."
Viinipuodista kadulle, kadulta pihalle, pihalta ylös jyrkkiä
portaita, portailta ullakkohuoneeseen -- sama ullakkohuone, missä
muuan valkohiuksinen mies istui kumarruksissa matalalla rahilla
työnsä yli, uutterasti kenkiä tehden.
Nyt siellä ei ollut valkotukkaista miestä, mutta ne kolme miestä,
jotka yksitellen läksivät viinituvasta, olivat siellä. Ja heissä sekä
kaukana olevassa valkotukkaisessa miehessä oli olemassa sen verran
yhteyttä, että he kerran olivat kurkistelleet häneen seinän rakosista.
Defarge sulki tarkasti oven ja sanoi hillityllä äänellä:
"Jaakko ensimmäinen, Jaakko toinen, Jaakko kolmas! Tässä on
todistaja, johonka minä, Jaakko neljäs, välipuheen mukaan yhdyin. Hän
kertoo teille kaiken. Puhukaa, Jaakko viides."
Tientekijä, joka piteli sinistä lakkiaan kädessään, pyyhki sillä
päivettynyttä otsaansa ja sanoi: "mistä alotan, herra?"
"Alota alusta", oli herra Defargen varsin johdonmukainen vastaus.
"No niin, hyvät herrat, minä näin hänet", alotti tientekijä, "vuosi
takaperin, viime kesänä riippuvan ketjuissa markiisin vaunujen alla.
Kuulkaa, kuinka kävi. Olin juuri jättämäisilläni työni maantiellä,
päivä oli mailleen menossa, markiisin vaunut nousivat hiljaa mäkeä
ylös ja hän riippui ketjuissa -- näin."
Taas tientekijä teki vanhan temppunsa, jossa hän nyt toki mahtoi olla
täysin oppinut, se kun vuoden ajan oli ollut kylän pettämättömänä
huvina ja ajanviettona.
Jaakko ensimmäinen puuttui puheeseen ja kysyi: "oliko hän koskaan
ennen nähnyt miestä?"
"En koskaan", sanoi tientekijä, kohoten jälleen pystyyn.
Jaakko kolmas kysyi kuinka hän sittemmin oli saattanut hänet tuntea.
"Pituudesta", sanoi tientekijä hiljaa, sormi nenällään. "Kun herra
markiisi sinä iltana kysyi minulta, 'sanoppas, minkänäköinen hän on?'
vastasin: 'pitkä kuin kummitus'."
"Olisitte sanonut: pieni kuin kääpiö", sanoi Jaakko toinen.
"Mistäpä minä tiesin? Murha ei ollut silloin tehty, eikä hän
myöskään uskonut itseään minulle. Muistakaa, etten silloin itse
tarjoutunut todistajaksi. Herra markiisi osotti minua sormellaan,
kun siinä seisoin kaivon luona ja sanoi: 'tuokaa tänne se, sen
vietävä!' Minäpäs, totta tosiaan, en ruvennut mitään vapaaehtoisesti
juttelemaan."
"Hän on oikeassa Jaakko", sanoi Defarge sille, joka oli keskeyttänyt.
"Jatkakaa!"
"Hyvä on", sanoi tientekijä salaperäisesti. "Pitkä mies katosi, häntä
haettiin -- kuukausia -- yhdeksän, kymmenen, yksitoista kuukautta."
"Mitäs niistä luvuista", sanoi Defarge. "Hän oli hyvässä piilossa,
mutta lopulla hän sentään, paha kyllä, löytyi. Jatkakaa."
"Ahersin taas mäen päällä ja päivä oli taaskin laskemaisillaan.
Kokoilin juuri työkalujani mennäkseni mökkiini alas kylään, jossa jo
oli pimeä, kun silmiä kohottaessani näin kuusi sotamiestä tulevan
mäkeä kohti. Heidän keskellään kulki pitkä mies kädet sidottuina --
sivulle -- näin."
Lakkinsa avulla hän matki miestä, jonka kyynäspäät olivat nuorilla
takaa sidotut lanteisiin.
"Minä vetäydyin syrjään, herrat, kiviläjäni taakse, katsellakseni
sotamiesten ja vangin ohimenoa, (sillä tie on yksinäinen, eikä siinä
usein ole mitään nähtävää) -- ja alussa heidän lähestyessään, näin
vaan kuusi sotamiestä ja pitkän sidotun miehen ja minusta näyttivät
he melkein mustilta -- paitsi laskeuvan auringon puolella missä
heidät erotti maisemasta punanen reuna. Näin myös heidän pitkät
varjonsa tien toisella puolella olevalla harjanteella ja mäen
yläpuolella ja ne olivat kuin jättiläisen varjot. Vielä näin että
he olivat tomun peittämät ja tomu seurasi heidän mukanaan kun he
tulivat raskaasti astuen. Mutta heidän tullessa aivan lähelle minua,
tunsin pitkän miehen ja hänkin tunsi minut. Oh, kylläpä hän nyt olisi
tahtonut syöstä mäkeä alas taas, kuten sinä iltana jolloin ensi
kerran tapasimme toisemme jotenkin samalla paikalla."
Hän kuvasi sitä kun olisi hän ollut siellä, ja nähtävästi hän sen
näkikin elävästi mielessään, ja ehkäpä hän ei ollutkaan paljon nähnyt
elämässään.
"En näyttänyt sotamiehille tuntevani pitkää miestä, eikä hänkään
osottanut heille tuntevansa minua, vaikka sen teimme ja toistemme
silmissä sen näimme. 'Eteenpäin', sanoi tämän joukon johtaja,
viitaten kylään. 'Toimita hänet nopeasti hautaan!' ja he kulettivat
häntä nopeammin. Minä seurasin mukana. Hänen käsivartensa olivat
ajettuneet, sillä ne olivat niin kovasti sidotut, hänen puukenkänsä
olivat raskaat ja kömpelöt ja hän ontui. Koska hän ontui ja kulki
siis hitaasti, hätyyttivät he häntä kivääreillään -- kas näin!"
Hän matki miten miestä tuupitaan eteenpäin pyssynperällä.
"Kun he ryntäsivät mäkeä alas kuin hullut, lankesi hän. He nauroivat
ja nostivat hänet pystyyn jälleen. Hänen kasvonsa olivat veriset
ja pölyn peittämät, mutta hän ei voinut niitä kosketella ja sekös
niitä taas nauratti. He veivät hänet kylään, koko kylä juoksi häntä
katsomaan, he veivät hänet tuulimyllyn sivu ylös vankilaan. Koko kylä
näki vankilan portin avautuvan yön pimeydessä ja nielevän hänet --
kas näin!"
Hän avasi suunsa niin ammolleen kuin taisi ja sulki sen jälleen niin
että hampaat kalahtivat. Kun Defarge huomasi, ettei hän, peläten
vaikutusta laimentaa, mielellään sitä uudestaan aukaissut, sanoi hän:
"Jatkakaa, Jaakko."
"Koko kylä", jatkoi tientekijä matalalla äänellä, kohoten
varpailleen, "vetäytyi pois, koko kylä kuiskaili kaivon luona, koko
kylä nukkui, koko kylä uneksi tästä onnettomasta, joka istui lukkojen
ja salpojen takana kalliolla olevassa vankilassa eikä pääsisi
ulos sieltä ennenkuin kuollakseen. Aamulla lähtiessäni työhöni
työkalut olalla ja jyrsien mustaa leipäpalastani tein kierroksen
vankilan ympäri. Siellä näin hänen tirkistelevän korkean rautahäkin,
ristikkoikkunan takana, verisenä ja pölyisenä kuin illallakin. Hänen
kätensä eivät olleet vapaat, että hän olisi voinut minulle viuhtoa,
enkä minä uskaltanut huutaa hänelle, hän katseli minuun kuin kuollut
mies."
Defarge ja hänen kolme ystäväänsä silmäilivät toisiaan synkästi.
Heidän katseensa olivat uhkaavat, hillityt ja kostonhimoiset
heidän kuunnellessaan maamiehen kertomusta; kaikkein olennossa oli
jotain itseensä sulkeutuvaa, mutta samassa mahtavaa. He istuivat
siinä ikäänkuin ankara tuomioistuin. Jaakko ensimmäinen ja Jaakko
toinen istuivat vanhalla olkivuoteella, käsi leuan varassa, silmät
tarkkaavina kertojaan luotuina. Jaakko kolmas, joka oli yhtä
tarkkaavainen, oli polvillaan heidän takanaan ja hänen levoton
kätensä siveli herkiämättä hänen nenänsä ja suunsa hienoja hermoja.
Defarge seisoi heidän ja kertojan välillä, jonka hän oli asettanut
valoon ikkunan ääreen ja hänen katseensa muutteli vuorotellen hänestä
heihin.
"Jatkakaa, Jaakko", sanoi Defarge.
"Hän istui rautahäkissään joitakin päiviä. Kyläläiset katsoivat
häneen salaa, sillä he pelkäsivät. Mutta he katselivat aina kaukaa
vankilata kalliolla ja illalla kun päivän työ oli lopussa ja he
kokoontuivat pakinoimaan kaivon luo, kääntyivät kaikkein kasvot
vankilaan päin. Ennen kääntyivät ne postitaloa, nyt vankilaa kohti.
He kuiskailivat kaivon luona, että vaikka hän on kuolemaan tuomittu,
ei häntä kumminkaan mestattaisi; he kertoilivat että oli jätetty
armonanomuksia hänen puolestaan, joissa selitettiin että hän oli
ollut sekasin ja suunniltaan lapsensa kuoleman johdosta. Kerrottiin
että anomus oli jätetty itse kuninkaalle. Mistä minä tiedän? Onhan se
mahdollista. Ehkäpä, ehkäpä ei."
"Kuulkaappas Jaakko", puhkesi numero yksi puhumaan. "Nyt saatte,
kuulla että armonanomus jätettiin kuninkaalle ja kuningattarelle.
Me kaikki täällä, paitsi te, näimme hänen ottavan sen vastaan,
istuessaan vaunuissaan kuningattaren vieressä. Se oli Defarge, jonka
tässä näette, joka henkensä uhalla ryntäsi hevosten eteen armonanomus
kädessään."
"Ja kuulkaappas vieläkin, Jaakko", sanoi polvistuva numero kolme,
jonka sormet yhäti vaan sivelivät hienoja hermoja, ja joka oli niin
ahnehtivan näköinen kuin olisi hän isonnut jotain -- joka ei ollut
ruokaa eikä juomaa. "Henkivartijat, sekä hevos- että jalkamiehet
keräytyivät anomuksenjättäjän ympärille ja löivät häntä. Kuuletteko
sen?"
"Kuulen, kuulen, hyvät herrat."
"Jatkakaa, siis", sanoi Defarge.
"Toiselta puolen taas kuiskailtiin kaivon luona", jatkoi maamies,
"että hän tuotiin meidän seuduillemme mestattavaksi siellä ja
että hän varmaan mestattaisiin. Kuiskailtiinpa vielä, että koska
hän oli tappanut Monseigneurin ja Monseigneur oli ollut isänä
alustalaisilleen -- orjilleen -- miten vaan tahdotte, mestattaisiin
hän isänsurmaajana. Eräs vanhus kaivon luona sanoi, että hänen oikea
kätensä veistä pitäen poltettaisiin hänen nähtensä, että hänen
käsivarsiinsa, rintaansa ja sääriinsä valettaisiin kiehuvaa lyijyä,
kuumaa pihkaa, vahaa ja tulikiveä ja että hän viimein raastettaisiin
rikki pala palalta neljän vahvan hevosen välissä. Vanhus kertoi että
kaikki tämä oli tapahtunut vangille, joka oli tehnyt murhayrityksen
viimeistä kuningasta Ludvig viittätoista vastaan. Mutta mistä minä
tiedän, vaikka hän olisi valehdellutkin. Enhän minä ole koulunkäynyt."
"Kuulkaappas vielä, Jaakko!" sanoi ahne mies, joka siveli kasvojaan.
"Sen vangin nimi oli Damiens, ja se tapahtui keskellä päivää
avonaisella kadulla täällä Pariisin kaupungissa. Eikä siinä suuressa
joukossa, joka sitä katseli, mikään niin pistänyt silmiin kuin ne
hienot ja ylhäiset naiset, jotka viimeiseen asti olivat niin kiihkeän
uteliaat -- viimeiseen asti, Jaakko, aina pimeään saakka, jolloin hän
oli kadottanut kaksi jalkaa ja yhden käsivarren ja yhä hengitti! Ja
se tapahtui -- mitenkä vanha te olette?"
"Viidenneljättä", sanoi tientekijä, joka näytti kuusikymmenvuotiaalta.
"Te olitte silloin vähän toisellakymmenellä, te olisitte saattanut
sen nähdä."
"Jo piisaa", sanoi Defarge tuimalla kärsimättömyydellä, "eläköön
saatana! Jatkakaa."
"No niin, toinen kuiskaili niin, toinen näin, ei mistään muusta
puhuttukaan, itse kaivokin tuntui yhtyvän samaan nuottiin. Vihdoin
eräänä sunnuntaiaamuna koko kylän nukkuessa, tulivat sotamiehet
pitkin kiemurtelevaa tietä linnasta ja heidän kiväärinsä rämisivät
pienen kadun kivillä. Työmiehet kaivoivat ja nakuttivat, soturit
nauroivat ja lauloivat ja aamulla oli kaivon luona kohonnut
neljänkymmenen jalan korkuinen hirsipuu, joka myrkytti veden."
Tientekijä katsoi pikemmin matalan katon _läpi_ kuin kattoon ja
osotti sormellaan ylöspäin ikäänkuin hän olisi nähnyt hirsipuun
jossain taivaalla.
"Työ taukosi, kaikki kokoontuivat sinne, ei kukaan ajanut ulos
lehmiään, lehmät olivat muiden mukana. Päivällisaikana pärisivät
rummut. Yön aikana oli linnaan marssinut sotamiehiä ja he ympäröivät
nyt häntä. Hän oli sidottu kuten ennenkin ja suussaan oli hänellä
kapula -- sidottu näin, vahvalla rihmalla, joten hän melkein näytti
nauravan." Hän matki tätäkin venyttämällä molemmilla peukaloillaan
suupieltään korviin asti. "Hirsipuun huippuun oli kiinnitetty veitsi,
terä ylöspäin ja kärki ilmassa. Niin hirtettiin hän neljänkymmenen
jalan korkeudella -- ja jätettiin sinne riippumaan ja vettä
myrkyttämään."
He katselivat toisiinsa ja hän pyyhkäsi sinisellä lakillaan
kasvojaan, joihin hiki oli kohonnut hänen muistellessaan tätä
murhenäytelmää.
"Se oli hirvittävää, hyvät herrat. Mitenkä saattavat naiset ja lapset
pumpata vettä? Kuka saattaa illalla pakinoida tämän varjon alla? Sen
alla, niin. Jättäessäni kylän maanantai-iltana, auringonlaskunaikana
ja silmäillessäni taakseni mäen päältä, lankesi varjo yli kirkon, yli
myllyn, yli vankilan -- näytti kuin olisi se langennut yli koko maan,
hyvät herrat, aina sinne asti, jossa taivas lepää sen päällä."
Ahnehtiva mies järsi sormeaan katsellessaan toisia ja hänen sormensa
värisivät siitä ahneudesta, joka hänet oli vallannut.
"Siinä kaikki, hyvät herrat. Läksin liikkeelle auringon laskiessa
(kuten oli käsketty) ja kuljin kaiken yötä ja puolen seuraavaa päivää
kunnes tapasin tämän toverin (kuten sanottu oli). Hänen seurassaan
sitten jatkoin matkaani, milloin ajaen, milloin kävellen, puolen
eilistä päivää ja koko viime yön. Ja tässä nyt olen."
Synkän äänettömyyden jälkeen sanoi ensimmäinen Jaakko: "Hyvä on!
Te olette uskollisesti toiminut ja kertonut. Odottakaahan meitä
hiukkasen oven ulkopuolella?"
"Mielelläni", sanoi tientekijä. Defarge kuletti hänet portaitten
päähän, jätti hänet istumaan siihen ja meni takasin huoneeseen.
Kaikki olivat nousseet ja taivuttivat päänsä yhteen hänen palatessaan
ullakkohuoneeseen.
"Mitä sanotte te, Jaakko?" kysyi numero yksi. "Kirjoitetaanko se
muistiin?"
"Kirjoitetaan muistiin tuomittavaksi häviöön", vastasi Defarge.
"Oivallista!" vaakui ahnehtiva mies.
"Linna, ynnä koko suku?" kysyi ensimmäinen.
"Linna ja koko suku", vastasi Defarge. "Sukupuuttoon."
Ahne mies vaakui hurmaantuneena: "mainiota", ja rupesi järsimään
toista sormea.
"Oletteko varma", kysyi toinen Jaakko Defargelta, "ettei tule mitään
harmia meidän muistiinpanoistamme? Ne ovat kyllä varmat, sillä me
olemme ainoat, jotka voimme niitä selittää, mutta kykenemmekö aina
niitä selittämään -- tai kykeneekö hän, aioin sanoa?"
"Jaakko", sanoi Defarge, ojentuen suoraksi, "jos vaimoni olisi tehnyt
nämät luettelot vain muistissaan, ei hän kadottaisi niistä sanaakaan,
ei tavuakaan. Kudottuina hänen omilla silmukoillaan ja hänen omilla
merkeillään, tulevat ne aina olemaan hänelle yhtä selvät kuin päivä.
Luottakaa rouva Defargeen. Helpompi olisi pahimman pelkurin pyyhkiä
itsensä pois elävien kirjoista kuin kirjaintakaan nimestään tai
rikoksistaan rouva Defargen kudotuista luetteloista."
Kuului hyväksymisen hyminä ja ahnehtiva mies kysyi: "lähetetäänkö
tämä maalainen pian taas pois? Se lienee parasta. Hän on perin
yksinkertainen; eikö hän ole hiukan vaarallinen?"
"Hän ei tiedä mitään", sanoi Defarge, "ei ainakaan enemmän kuin mitä
tarvitaan, joutuakseen yhtä korkeaan hirsipuuhun riippumaan. Minä
otan hänet osalleni, jättäkää hänet minun luokseni, minä pidän häntä
silmällä ja lähetän hänet kotiin. Hän haluaa nähdä hienoa maailmaa --
kuningasta, kuningatarta ja hovia. Nähköön hän ne sunnuntaina."
"Mitä?" huudahti nälkäinen mies, kiiluvin silmin. "Onko se hyvä
merkki, että hän haluaa nähdä kuninkaallisia ja aatelia."
"Jaakko", sanoi Defarge, "viisasta on näyttää kissalle maitoa, jos
haluat, että se sitä himoitsee, ja koiralle saalista, jos tahdot että
se alkaa sitä vainota."
Puhetta ei enää jatkettu ja kun he tapasivat maalaisen nukahtaneena
ylimmällä portaalla, neuvoivat he häntä heittäytymään olkivuoteelle
lepäämään. Häntä ei tarvinnut uudestaan kehottaa ja pian oli hän
nukuksissa.
Huonompi asunto kuin Defargen viinitupa olisi saattanut sattua
tälle maalaisorjalle. Lukuunottamatta salaperäistä pelkoa rouvaa
kohtaan, joka häntä alituisesti vainosi, oli hänen elämänsä uutta
ja miellyttävää. Mutta rouva istui kaiket päivät tiskinsä ääressä,
hänestä vähääkään välittämättä ja oli lujasti päättänyt olla
huomaamatta, että hänen läsnäolonsa siellä oli yhteydessä minkään
maanalaisten lankojen kanssa, ja tämä väliäpitämättömyys sai
tientekijän vapisemaan puukengissään joka kerran kun hän silmäili
rouva Defargeen. Sillä hän vakuutti itselleen, että oli mahdoton
tietää mitä tämän naisen päähän pälkähtäisi ja hän oli varma siitä
että jos hän keksisi väittää että tientekijä oli tehnyt murhan ja
perästäpäin nylkenyt uhrinsa olisi hän epäilemättä vienyt läpi sen
väitteensä.
Siksipä, kun sunnuntai tuli, ei tientekijä ollut niinkään ihastunut
(vaikka hän sanoi olevansa) kun hän huomasi että rouva aikoi seurata
häntä ja herraa Versaillesiin. Vielä enemmän hämmästyi hän kun näki
rouvan kutovan koko matkan julkisissa ajopeleissä, mutta sitten hän
vasta oikein ällistyi, kun rouva iltapäivällä kulki tungoksessa kudin
kädessä, joukon odottaessa kuninkaan ja kuningattaren vaunuja.
"Te olette ahkera, rouva", sanoi eräs mies hänen lähellään.
"Niin", vastasi rouva Defarge, "minulla on aika paljon tekemistä".
"Mitä rouva tekee?"
"Kaikenlaista".
"Esimerkiksi?"
"Esimerkiksi", vastasi rouva Defarge, tyynesti, "käärinliinoja."
Mies meni vähän loitommalle niin pian kun hän pääsi ja tientekijä
huiskutteli sinistä lakkiaan; hänestä tuntui tuiki painostavalta.
Jos hän virkistyksekseen tarvitsi kuningasta ja kuningatarta,
oli hänellä tämä lääke käytettävänään, sillä pian tulivat ajaen
kullatuissa vaunuissaan leveäleukainen kuningas ja kaunismuotoinen
kuningatar, loistavan hovinsa seuraamana, kimeltelevä joukko nauravia
naisia ja hienoja herroja, jalokivissä, silkissä, puuterissa ja
komeudessa, korskeat ja kauniit kasvot molempaa sukupuolta hurmasivat
tientekijän, kunnes hän joutui ohimenevään päihtymistilaan ja
huusi: "eläköön kuningas, eläköön kuningatar, eläköön kaikki",
ikäänkuin hän ei eläissään olisi kuullut puhuttavan kaikkialla
läsnäolevasta Jaakosta. Sitten oli siellä katsottavana puistoja,
pihoja, terrasseja, suihkulähteitä, viheriäisiä nurmia, yhä enemmän
kuningasta ja kuningatarta, enemmän hoviväkeä, enemmän herroja
ja naisia, yhä enemmän eläköön kaikki, kunnes hän oikein itki
liikutuksesta. Koko tämän näytelmän aikana, joka kesti lähes kolme
tuntia oli hänellä yllinkyllin rähisevää, itkevää ja tunteellista
seuraa, ja koko ajan piteli Defarge häntä kauluksesta ikäänkuin
estääkseen häntä heittäytymästä lyhyen ihastuksensa esineitten yli ja
raastamasta niitä kappaleiksi.
"Hyvä!" sanoi Defarge, ja taputti häntä suojelevasti selkään, kun se
oli ohi, "te olette kunnon poika."
Tientekijä oli jo tointumaisillaan ja epäili että hän oli menetellyt
tuhmasti näillä purkauksillaan, mutta eipäs vaan.
"Teidänkaltaistanne miestä me juuri tarvitsemme", kuiskasi Defarge
hänen korvaansa, "te saatte nämät narrit uskomaan että tämä kestää
ijäti. Niin tulevat he yhä julkeimmiksi ja sitä pikemmin tulee loppu."
"Niinpä kyllä!" sanoi tientekijä miettiväisenä, "se on tosi."
"Narrit eivät aavista mitään. Samalla kertaa kun he halveksivat
teidän hengitystänne ja lakkauttaisivat sen ennemmin ainiaaksi teissä
ja tuhansissa vertaisissanne kuin ainoassakaan omassa hevosessaan
ja koirassaan, eivät he muuta tiedä kuin mitä hengityksenne heille
sanoo. Antakaa sen siis pettää heitä vähän kauvemmin, se ei voi
pettää heitä liiaksi."
Rouva Defarge katseli mahtavana suojattiaan ja nyykäytti päätään
yhtyen mieheensä.
"Ja te", sanoi rouva Defarge, "te olette valmis rähisemään ja
vuodattamaan kyyneliä kaikelle, joka vaan elämöipi. Eikö niin."
"Niinpä niinkin, rouva, sen kyllä luulen, sillä hetkellä."
"Jos teille annettaisiin joukko nukkeja ja saisitte repiä ja riisua
ne itsellenne, valikoisitte komeimman ja koreimman. Eikö niin?"
"Luultavasti, rouva Defarge".
"Niin juuri. Ja jos teille näytettäisiin parvi lintuja, jotka eivät
pääse lentämään ja teitä kehotettaisiin nykimään niistä höyhenet
itsellenne, tarttuisitte kauniimpiin, eikö niin?"
"Niinpä niinkin, rouva."
"Tänään olette nähnyt sekä lintuja että nukkeja", sanoi rouva
Defarge, viitaten kädellään siihen suuntaan, jossa ne viimeksi
näyttäytyivät. "No, menkää kotianne nyt."