"En tiedä", vastasi tämä, vaan peitti siitä huolimatta suunsa ja
rääkyi hämmästyttävällä kiukulla ja kiihkolla: "Urkkijoita! Haha! Tst
tst. Urkkijoita!"
Viimein törmäsi häntä vastaan mies, joka oli paremmin selvillä ja
tältä hän kuuli, että haudattava oli Roger Cly.
"Oliko hän sitten urkkija?" kysyi herra Cruncher.
"Urkkija Old Baileyssa", vastasi toinen. "Haha! Old Baileyn urkkija!"
"Mitä ihmettä!" huudahti Jerry, muistaen kuulustelua jossa hän oli
läsnä. "Olen nähnyt hänet, onko hän kuollut?"
"Kuollut kuin tukki", vastasi toinen, "mutta hän ei vielä ole
tarpeeksi kuollut! Ulos urkkijat! Raastakaa ulos urkkijat."
Tämä ajatus oli niin paikallaan tänä ajatusköyhänä aikana, että
joukko takertui siihen innolla ja toisti äänekkäästi: "raastakaa
ne ulos", ja ihmiset kasaantuivat niin lähelle molempia vaunuja,
että niitten oli pakko pysähtyä. Kun joukko aukasi vaunujen oven,
hyppäsi ainoa sureva itsestään ulos ja oli kotvasen heidän käsissään,
mutta hän oli niin ketterä ja käytti aikansa niin hyvin, että hän
silmänräpäyksessä ryntäsi eräälle syrjäkadulle, heitettyään yltään
kaapunsa, hattunsa, pitkän suruharsonsa, valkosen nenäliinansa ja
muut kyynelten vertauskuvat.
Tämän kaiken riisti kansa kappaleiksi ja lennätti suurella riemulla
sinne tänne, kauppiaat sulkivat kiireesti puotinsa, sillä kansa ei
siihen aikaan arastellut mitään ja oli hyvin pelätty petoeläin.
He olivat jo menneet niin pitkälle että avasivat ruumisvaunut
ja olivat ottamaisillaan arkun ulos, kun yksi viisas keksi että
yleisessä riemusaatossa kuletettaisiin ruumis määräpaikkaansa. Koska
käytännölliset ehdotukset olivat tarpeen vaatimat, otettiin tämäkin
vastaan yksimielisellä suostumuksella ja vaunut täyttyivät paikalla,
kahdeksan törmäsi sisälle ja tusina ulkopuolelle, ne, jotka kaikkea
kekseliäisyyttään käyttämällä taisivat pysyä siinä kiinni, kiipesivät
ruumisvaunujen katolle. Ensimmäinen näistä vapaaehtoisista oli itse
Jerry Cruncher, joka suruvaunujen pimeimmässä nurkassa häveliäästi
kätki piikkisen päänsä Tellsonilaisilta.
Virkailevat hautajaisurakoitsijat vastustivat kovasti tätä muutosta
juhlamenoissa mutta koska virta oli epäilyttävän lähellä ja moni
ääni piti kylmää kylpyä hyvin vaikuttavana keinona nutistamaan
niskottelevia urakoitsijoita, laimentui vastustus heikoksi ja
lyhyeksi. Uusi ruumissaatto lähti liikkeelle, nokikolari ajoi
ruumisvaunuja -- ajurin avustamana, joka ankaran valvonnan alaisena
istui kyyristyneenä hänen vieressään -- ja pasteijan kauppias,
myöskin ministerin vartioimana ajoi suruvaunuja. Ennenkuin kulkue oli
joutunut kauvas, liitettiin lisäkaunistukseksi karhunkulettaja, joka
siihen aikaan oli hyvin tavallinen katutyyppi ja hänen karhunsa, joka
oli musta ja hyvin syyhyinen, antoi hyvin virallisen hautajaisleiman
sille osalle kulkuetta jossa se kulki.
Olutta juoden, piippua polttaen, laulaa renkuttaen, surevia matkien
ja virnistäen kulki sekava kulkue eteenpäin, lisääntyen joka
askeleella. Kaikki kauppiaat sulkivat puotinsa sen lähestyessä. Sen
määräpaikka oli vanha, pyhän Pankratiuksen kirkko kaukana kedoilla
kaupungin ulkopuolella. Vihdoin saapui se perille, tunkeutui
kirkkomaalle ja toimitti Roger Cly vainajan maahanpanon suureksi
mielihyväkseen omalla tavallaan.
Kun kuollut oli jätetty rauhaan ja kansanjoukko läksi hankkimaan
uutta huvitusta, keksi joku toinen viisas -- tai ehkäpä sama --
syyttää satunnaisia ohikulkevia Old Baileyn urkkijoiksi ja ahdistaa
niitä. Niin ajoivat he takaa monta kymmentä viatonta, jotka eivät
eläissään olleet käyneetkään Old Baileyssa, ja näitä tyrkittiin ja
rääkättiin raakamaisella tavalla. Ylimeno tästä huvituksesta ikkunain
särkemisiin ja ravintolain ryöstämiseen oli helppo ja luonnollinen.
Viimein, kun he olivat hävittäneet useita puistomajoja ja repineet
maasta joitakin pystyaitoja aseiksi sotaisimmille hengille, leveni
huhu että vahti oli tulossa. Tämän huhun vaikutuksesta hälveni joukko
vähitellen ja ehkäpä vahdit tulivat, ehkäpä ei; näin tämä roistoväki
tavallisesti esiintyi.
Herra Cruncher ei ottanut osaa viime kohtauksiin, hän jäi
hautausmaalle keskustelemaan hautajaisurakoitsijain kanssa ja heitä
lohduttamaan. Tällä paikalla oli häneen rauhoittava vaikutus. Hän
hankki itselleen piipun läheisestä ravintolasta ja poltti sitä,
kurkistellen sisälle hautain aituuksista ja tutkien tarkasti tätä
paikkaa.
"Jerry", sanoi herra Cruncher puhellen itsekseen kuten hänen tapansa
oli, "sinä näit tuon Clyn tässä eräänä päivänä ja sinä näit omin
silmin, että hän oli nuori ja soreavartaloinen."
Poltettuaan piippunsa loppuun ja vielä vähän tuumiskeltuaan,
läksi hän poispäin ollakseen Tellsonissa ennen pankin sulkemista.
Olivatko hänen mietiskelynsä kuolevaisuudesta vaikuttaneet hänen
maksaansa, tai oliko hänen terveytensä jo ennestään epäkunnossa, tai
tahtoiko hän muuten olla kohtelias etevälle miehelle, oli miten oli,
kotimatkalla pistäysi hän lääketieteellisen neuvonantajansa, etevän
välskärin luo.
Nuori Jerry vastaanotti isänsä tarpeellisella kunnioituksella ja
ilmotti ettei ollut mitään työtä hänen poissaollessaan. Pankki
suljettiin, vanhat kirjanpitäjät läksivät pois, tavanmukainen vahti
asetettiin ja herra Cruncher poikineen meni kotia teetä juomaan.
"Nyt sanon sinulle kuinka asian laita on", sanoi herra Cruncher
vaimolleen, kotiin tullessaan. "Jos minun yritykseni kunniallisena
asiamiehenä tänä iltana menee myttyyn, tiedän että taas olet
rukoillut minulle vahinkoa, ja minä löylytän sinua aivan kuin olisin
nähnyt sinun siinä toimessa."
Alakuloinen rouva Cruncher pudisti päätään.
"Mitä, sinä uskallat minun silmäini edessä!" sanoi herra Cruncher
pelon ja vihan vaiheella.
"En sano mitään."
"No, niin, mutta älä myöskään ajattele mitään. Voit vastustaa minua
molemmin keinoin. Jätä kokonaan kaikki semmoinen."
"Kyllä, Jerry."
"Kyllä, Jerry", toisti herra Cruncher, istuen teetä juomaan. "Vai
niin, sinä sanot, kyllä Jerry. Se sopii. Sano vain, kyllä Jerry."
Herra Cruncher ei tarkottanut erityisesti mitään näillä
myönnytyksillään, hän käytti niitä vain kuten ihmiset usein tekevät,
ilmaisemaan yleistä, ivallista tyytymättömyyttä.
"Sinä ja sinun kyllä Jerrysi", sanoi herra Cruncher, purren palasen
voileivästään. "Niin, niin. Sen kyllä uskon."
"Menetkö ulos tänä iltana", kysyi hänen lauhkea vaimonsa hänen
purressaan toista palasta.
"Menen."
"Pääsenkö mukaan isä", kysyi hänen poikansa rutosti.
"Etkä pääse. Menen -- kuten äitisi tietää -- kalastamaan. Niin juuri,
menen kalastamaan."
"Sinun onkivapasi on aika ruosteinen isä, eikö niin?"
"Mitä se sinuun kuuluu."
"Tuotko mitään kalaa kotia, isä?"
"Ellen tuo, on aamiaisesi huono huomenna", sanoi isä päätään
pudistaen, "ja nyt suus kiinni, minä en mene ulos, ennenkuin sinä jo
kauvan olet ollut makuulla."
Loput iltaa hän tarkoin vahti rouva Cruncheriä ja puheli hänen
kanssaan äkäsellä äänellä estäen häntä rukoilemasta. Tässä
tarkotuksessa usutti hän myös poikaansa puhelemaan äitinsä kanssa ja
teki vaimoraukan aivan onnettomaksi. Hän haki syytä valituksiin missä
vaan taisi, eikä jättänyt häntä hetkeksikään omiin ajatuksiinsa.
Jumalisin ihminen ei olisi antanut suurempaa tunnustusta totisen
rukouksen voimalle kuin hän tällä epäluulollaan vaimoaan kohtaan. Hän
oli kuin ihminen, joka ei usko kummituksia, ja kuitenkin pelästyy
kummitusjuttuja.
"Ja muista", sanoi herra Cruncher, "ei mitään juonittelemista
huomenna, jos minun kunniallisena asiamiehenä onnistuu hankkia
palasen lihaa, älä tulekkaan sanomaan ettet siihen kajoo, että tyydyt
leipään. Jos minä kunniallisena asiamiehenä saan hiukan olutta niin
älä puhukkaan, että sinä juot vettä. Kun olet mennyt Roomaan, elät
Roomassa maan tavalla. Ellet, on Rooma sinulle ankara herra. Minä
olen sinun Roomasi, kuten tiedät."
Sitten alkoi hän jälleen möristä.
"Kehtaat hylkiä omaa ruokaasi ja juomaasi. En tosiaankaan ymmärrä
kuinka kurjaa meidän ruokamme ja juomamme viimein on sinun juoniesi
ja tunteettoman käytöksesi tähden. Katso poikaasi. Onhan hän sinun,
vai mitä? Hän on laiha kuin tikku. Oletko sinä mikään äiti, etkö
tiedä, että äidin ensimmäinen velvollisuus on lihottaa poikaansa."
Tämä koski kovasti nuoreen Jerryyn, hän vannotti äitiään täyttämään
ensimmäistä velvollisuuttaan, ja joskin hän laiminlöi muuta, ennen
kaikkia koettaa täyttää tätä äidillistä velvollisuuttaan, johon hänen
isänsä niin liikuttavasti ja hienosti oli viitannut.
Näin kului ilta Cruncherin perheessä kunnes nuori Jerry sai käskyn
ruveta levolle, ja hänen äitinsä sai samanlaisen määräyksen ja
totteli sitä. Herra Cruncher vietti yön ensimmäiset hetket piippua
polttaen, eikä lähtenyt partioretkelleen ennen kello yhtä. Tällä
kummitusten hetkellä nousi hän tuoliltaan, otti avaimen taskustaan,
aukasi lukitun kaapin ja otti esiin säkin, sorkkaraudan, nuoran
ja ketjut, ynnä muita senkaltaisia kalastustarpeita. Hän ripusti
nämät tavarat päälleen vikkelästi, mutisi viimeisen uhkauksen rouva
Cruncherille, sammutti kynttilänsä ja meni ulos.
Nuori Jerry, joka vaan oli riisuvinaan vaatteensa kun hän rupesi
levolle ei ollut paljon jäljellä isästään. Pimeyden turvissa
seurasi hän häntä huoneesta alas rappusia, pihan kautta kadulle.
Kotiin palaamisesta ei hän ollut huolissaan, sillä talo oli täynnä
vuokralaisia ja portti oli raollaan koko yön.
Kiitettävän halun kannustamana päästä isänsä kunniallisen
ammattitaidon ja salaisuuden perille, painautui nuori Jerry yhtä
likelle talojen seiniä ja porttikäytäviä kuin hänen silmänsä olivat
lähellä toisiaan, ja piti tarkasti arvosaa isäänsä silmällä. Arvoisa
isä tähtäsi pohjoiseenpäin, eikä ollut käynyt monta askelta ennenkuin
häneen yhtyi toinenkin kalastaja ja yhdessä nämät nyt tallustivat
eteenpäin.
Kulettuaan puoli tuntia olivat he jättäneet vilkkuvat lyhdyt ja
torkkuvat yövahdit taakseen ja vaelsivat yksinäistä tietä eteenpäin.
Täällä yhtyi heihin kolmaskin kalastaja ja niin hiljaa, että jos
nuori Jerry olisi ollut taikauskoinen, olisi hän saattanut luulla
tämän jalon toimen toisen harjottajan äkkiä hajonneen kahtia.
Kaikki kolme kulkivat eteenpäin ja samoin nuori Jerry, kunnes
pysähtyivät tielle pistäytyvän vallin luona. Vallin päällä kulki
matala tiilimuuri ja sen päällä oli rauta-aita. Vallin ja muurin
varjossa poikkesivat yölliset vaeltajat tieltä ja kääntyivät pimeälle
käytävälle, jonka toisella sivulla kulki sillä kohtaa kahdeksan
tai kymmenen jalan korkuinen valli. Nuori Jerry kömpi erääseen
sopukkaan, tirkkien ylös käytävään ja näkikin kohta arvoisan isänsä
haahmon, joka selvästi kuvastui vasten laimeata ja utuista kuuta ja
ketterästi kapusi rautaportin yli. Hän oli pian toisella puolella
ja sitten kapusi toinen kalastaja samaa tietä ja samoin kolmas. He
hyppäsivät kaikki hiljaa maahan portin sisäpuolelle ja makasivat
siinä pitkällään vähän aikaa -- ehkäpä kuunnellen. Sitten konttasivat
he pois käsin ja jaloin. Nyt oli nuoren Jerryn vuoro lähestyä porttia
ja sen hän tekikin pidättäen hengitystään. Sitten kyykistyi hän taas
nurkkaan ja tirkisteli sisään ja näki kolmen kalastajan hiipivän
eteenpäin pitkän ruohon läpi ja kaikki hautapatsaat kirkkomaalla
-- sillä he olivat suurella kirkkomaalla -- katselivat ikäänkuin
valkoset kummitukset, itse kirkontornikin katseli kuin suunnattoman
jättiläisen haamu. He eivät ryömineet pitkälle, ennenkuin pysähtyivät
ja kohosivat pystyyn. Ja nyt alkoivat he kalastaa.
Ensin kalastivat he lapiolla. Sitten laittoi arvoisa isä kuntoon
aseen joka muistutti suurta korkkioraa, mitä työkalua lienevätkään
käyttäneet, vahvasti he vaan työskentelivät, kunnes kirkonkellojen
pelottavat kumaukset säikähyttivät nuorta Jerryä niin, että hän
karkasi tiehensä hiukset yhtä pystyssä päässä kuin isällään.
Mutta hänen kiihkoisa halunsa saada tietää tästä enemmän pidätti
häntä juoksussa, ja houkuttelipa häntä vielä takasin kääntymäänkin.
He kalastivat yhä uutterasti, hänen uudestaan tirkistellessään portin
lomasta, mutta nyt tuntui kala nykineen. Kuului vääntämistä ja
valittavaa ääntä alhaalta ja heidän kumartuneet ruumiinsa ponnistivat
kuin olisivat nostaneet raskasta kuormaa. Vähitellen tunkeutui taakka
maan läpi ja tuli pinnalle. Nuori Jerry tiesi varsin hyvin mikä se
oli, mutta kun hän sen näki ja näki arvoisan isänsä hankkivan sitä
avaamaan, säikähti hän, tottumaton kun oli moisiin näkyihin, niin
pahanpäiväisesti, että hän taas pakeni, eikä pysähtynyt ennenkuin oli
juossut päälle peninkulman. [Englant. peninkulma.]
Silloinkin hän vaan pysähtyi henkeään vetääkseen, sillä hänen pakonsa
oli aaveentapaista kilpajuoksua, jonka päättymistä hän hartaasti
halusi. Hän kuvitteli mielessään, että näkemänsä ruumisarkku juoksi
hänen kintereillään ja kun hän ajatteli sitä hyppimässä takanaan
pystyssä, nojaten kapeaan päähänsä, yhä saavuttamaisillaan hänet,
aivan hänen vieressään -- ehkäpä se jo tarttui käsivarteenkin
-- olikin se takaa-ajaja, josta mieli päästä. Se oli sitäpaitsi
epäluotettava ja kaikkialla läsnäoleva paholainen, sillä sen
tehdessä pimeyden hänen takanaan kamalaksi, hyökkäsi hän maantielle
välttääkseen pimeitä käytäviä, peljäten sen hyppivän ulos niistä
ikäänkuin vesitautinen paperileija ilman häntää ja siipiä. Se
piiloutui porttikäytäviinkin, hankasi kamalia olkapäitään vasten
porttia ja kohotti niitä korvilleen kuin olisi se nauranut. Se
piiloutui tien varjoihin ja heittäytyi viekkaasti selälleen, jotta
hän kompastuisi. Koko ajan hyppi se hänen takanaan ja sai hänet
kiinni, niin että poika, ennätettyään omalle portille oli lähes
puolikuollut. Eikä se sittenkään tahtonut häntä heittää, vaan
seurasi häntä ylös portaita muksahtaen joka astuimella, kapusi hänen
kerallaan sänkyyn ja paneusi kuolleena ja raskaana hänen rinnalleen
hänen nukahtaessaan.
Nuori Jerry heräsi komerostaan sikeästä unestaan jälkeen aamunkoiton
ja ennen auringonlaskua siihen, että isä astui perheen huoneeseen.
Jotain oli häneltä mennyt nurinpäin, niin ainakin päätti nuori Jerry,
nähdessään isän pitelevän rouva Cruncheriä korvista ja mätkivän hänen
päätään sängyn päätyä vasten.
"Sanoinhan, että löylytän sinua", sanoi herra Cruncher, "ja niinpä
minä löylytänkin."
"Jerry, Jerry, Jerry!" rukoili hänen vaimonsa.
"Sinä vastustat toimieni onnistumista", sanoi Jerry, "ja minä ja
toverini saamme siitä kärsiä. Sinun tulisi kunnioittaa ja totella
minua, miksi helvetissä et sitä tee?"
"Koetan olla hyvä vaimo, Jerry", puolusti itseään vaimoparka itkien.
"Sekö se on hyvä vaimo, joka vastustaa miehensä toimia? Niinkö sinä
kunnioitat miestäsi että häpäiset hänen toimiansa? Niinkö sinä
tottelet miestäsi että vastustat häntä juuri siinä, mikä on tärkeintä
hänen toimiinsa nähden?"
"Sinä et ollut silloin ruvennut siihen kauheaan ammattiin, Jerry."
"Se on sinulle tarpeeksi", vastasi herra Cruncher, "että olet
kunniallisen asiamiehen vaimo ja sinun ei tarvitse vaivata
naisaivojasi laskemalla milloinka hän ryhtyi ammattiinsa, milloinka
ei. Vaimo, joka kunnioittaa ja tottelee miestään, jättää hänen
ammattinsa tykkönään rauhaan. Jos sinä olet jumalinen, otan
mieluummin jumalattoman. Sinulla ei ole enemmän luonnollista tuntoa
velvollisuuksiisi, kuin mitä Thamesjoella on paaluihinsa, ja siksi
pitää sitä juntata sinuun samalla tavalla."
Sanasotaa käytiin matalalla äänellä ja loppui siihen, että
kunniallinen asiamies potki jalastaan saviset saappaansa ja paneusi
pitkälleen laattialle. Heitettyään arastelevan katseen isäänsä,
kun hän siinä makasi ruosteiset kädet tyynynä pään alla, laskeutui
poikakin vuoteelleen ja nukkui uudestaan.
Aamiaiseksi ei annettu mitään kalaa eikä paljon muutakaan. Herra
Cruncher oli pahalla tuulella, ja piteli vieressään rautaista
padankantta aseena rouva Cruncherin oikasemiseksi, jos hän näyttäisi
oireita pöytärukousten lukemiseen. Hän oli harjattu ja pesty
tavalliseen aikaan ja läksi poikineen hoitamaan näkyväistä ammattiaan.
Nuori Jerry, joka kulki jakkara kainalossaan isänsä vieressä
aurinkoista ja vilkasliikkeistä Fleetkatua, oli aivan toinen nuori
Jerry kuin se, joka viime yönä oli paennut pimeyttä ja yksinäisyyttä
kamalan vainoojan seuraamana. Hän oli päivän valjetessa vaurastunut
viekkaudessa, ja hänen tuskansa oli kadonnut yön helmaan -- jossa
suhteessa hänellä luultavasti oli montakin vertaistaan Fleetkadulla
ja Lontoon Cityssä tänä kauniina aamuna.
"Isä", sanoi nuori Jerry, heidän kävellessään ja pysyttelihe
käsivarren päässä hänestä pidellen jakkaraa heidän välillään, "mikä
on resurrektionisti?" [Varas, joka myy ruumiita anatomiasaliin. Suom.
muist.]
Herra Cruncher seisahtui äkkiä, sitten hän sanoi: "mistä minä sen
tiedän?"
"Luulin, että sinä tiedät kaikki", sanoi poika viattomasti.
"Hm! niin", vastasi herra Cruncher, jatkaen taas kulkuaan, ja nostaen
hattuaan, jotta piikit vapaasti saisivat heilua ilmassa, "se on
kauppamies."
"Mitä tavaroita hän kaupitsee isä?" kysyi nuori, rivakka Jerry.
"Hänen tavaransa", sanoi herra Cruncher, vähän mietittyään, "ovat
lääketieteellistä laatua."
"Ihmisruumiita, eikö niin, isä?" kysyi pirteä poika.
"Jotain sentapaista", sanoi herra Cruncher.
"Oi, isä, tulisin niin mielelläni resurrektionistiksi, suureksi
tultuani!"
Herra Cruncher tyyntyi, mutta pudisti päätään epäilevästi ja
siveellisesti. "Se riippuu siitä kuinka kehität lahjojasi. Jos
kehität lahjojasi uutterasti, etkä koskaan puhu ihmisille enemmän
kuin tarpeellista on, niin eipä tiedä mitä sinusta vielä saattaa
tulla." Nuoren Jerryn mennessä edellä asettamaan jakkaraa Temple
Barin varjoon, lisäsi herra Cruncher itsekseen: "Jerry, sinä
kunniallinen asiamies, voit toivoa että poikasi tuo sinulle vielä
siunausta ja palkitsee sinulle mitä saat hänen äitinsä tähden kärsiä."