Kunniallinen asiamies.
Kun herra Jeremiah Cruncher istui tuolillaan Fleetkadulla kamala
poikavekaransa vieressään, näkivät hänen silmänsä hänen siinä
istuissaan koko joukon mitä eriävimpiä esineitä. Kuka taisikaan
päivän kiireisempänä aikana Fleetkadulla sokeaksi ja kuuroksi
tulematta seurata niitä kahta ihmisvirtaa, jotka kulkivat toinen
länteenpäin ja toinen itäänpäin, molemmat ohjaten kulkunsa
lakeuksille, purppurapunaisen viivan taakse, jonne aurinko laskee.
Oljenkorsi suussaan, istui herra Cruncher katsellen näitä
ihmisvirtoja kuin muinainen pakana, joka vuosisatoja katseli yhtä
ainoata virtaa -- mutta Jerry ei odottanut niitten koskaan juoksevan
kuiviin. Se ei myöskään olisi ollut hänen toiveittensa mukaista,
sillä osa hänen sisääntuloistaan johtui siitä että hän avusti
peljästyneitä naisia (lihavanlaisia ja vanhanpuoleisia) Tellsonin
puoliselta virralta vastapäiseen rantaan. Olipa se yhdessäolo kuinka
lyhyt tahansa, oli herra Cruncher aina niin innostunut naiseen, että
hän lopulta ilmaisi syvän halun juoda hänen maljansa. Ja ne lahjat,
jotka hän sai tätä hyväntahtoista tarkotusta täyttääkseen, auttoivat
hänen raha-asioitaan kuten äsken mainittiin.
Kerran istui eräs runoilija julkisella paikalla jakkaralla ja
mietiskeli ihmisten näkyvillä. Herra Cruncher istui myös jakkaralla
julkisella paikalla mutta koska hän ei sattunut olemaan runoilija,
mietiskeli hän niin vähän kuin suinkin ja katseli vain ympärilleen.
Niinpä istui hän siinä taas kerran jolloin ihmisiä oli vähän ulkona
ja myöhästyneitä naisia ei ollenkaan ja hänen raha-asiansa olivat
niin vähän kukoistavat, että hänen rinnassaan heräsi vakaa epäilys
rouva Cruncheriin, joka varmaankin taas oli pontevasti "maahan
kopsahtanut", kun tavaton ihmisjoukko joka tulvasi alas Fleetkatua
länteenpäin, käänsi hänen huomionsa puoleensa. Katsoessaan siihen
suuntaan näki herra Cruncher, että se oli jonkinlainen ruumissaatto,
joka sieltä oli lähenemässä ja että tämä saatto oli kansan vihan
esineenä, josta syntyi levottomuutta ja hälinää.
"Nuori Jerry", sanoi herra Cruncher, kääntyen vekaransa puoleen, "se
on ruumissaatto."
"Hurraa isä!" huusi nuori Jerry.
Nuori herra antoi tälle riemuhuudolle salaperäisen merkityksen, josta
vanhempi herrasmies pani niin pahakseen että hän paiskasi nuorta
herraa korvalle.
"Mitä tarkotat? Mitä sinä hurraat? Mitä harmia aiot saattaa omalle
isällesi, senkin vesa. Tämä poika ei pysy enää aisoissaan!" sanoi
herra Cruncher, katsellen häntä tutkivasti. "Sinä ja sinun hurraasi!
Älä anna minun enää kuulla moisia, tai minä löylytän sinut.
Kuuletkos?"
"Enhän minä tarkottanut mitään pahaa", vastusti nuori Jerry, hieroen
poskeaan.
"Suus kiinni sitten", sanoi herra Cruncher, "en tahdo enää kuulla
mitään. Nouse tuolle penkille ja katsele ihmisjoukkoa."
Hänen poikansa totteli ja joukko läheni lähenemistään, se räyhäsi ja
melusi likaisten ruumis- ja suruvaunujen ympärillä. Suruvaunuissa
istui vain yksi sureva niissä likaisissa koruvaatteissa, jotka
katsottiin tarpeelliseksi hänen asemansa arvolle. Asema ei suinkaan
tuntunut häntä huvittavan sillä kasvava ihmisjoukko ympäröi
vaunuja, pilkaten ja irvistäen hänelle ja huusi ja hyssytti
lakkaamatta: "Urkkijoita. Ihh! Vakoojia!" ynnä muita sen semmoisia
kohteliaisuuksia, niin törkeitä ja iljettäviä, ettei niitä kannata
kertoa.
Hautajaisilla oli aina merkillinen vetovoima herra Cruncheriin,
hän piristyi ja elpyi aina kun ruumissaatto kulki Tellsonin
pankin ohi. Siis oli luonnollista että hautajaiset, joita seurasi
tämmöinen tavaton joukko, häntä suuresti vilkastuttivat ja hän kysyi
ensimmäiseltä, joka hänen vastaansa ryntäsi:
"Mitä nyt veikkonen? Mikä on hätänä?"
"En tiedä", sanoi mies. "Urkkijoita! Tst! tst! Urkkijoita."