KOLMASTOISTA LUKU.

Mies ilman hienotunteisuutta.

Jos herra Carton joskus olikin jossain loistanut, niin ei ainakaan

tohtori Manetten luona. Hän oli usein vieraillut siellä tämän

vuoden kuluessa ja aina ollut yhtä synkkä ja jörömäinen. Kun hän

otti puhuakseen, puhui hän hyvin, mutta hänen sisästään tuleva valo

pääsi aniharvoin tunkeutumaan sen pimeän pilven läpi, joka hänet

kauttaaltaan verhosi.

Ja kuitenkin hän rakasti niitä katuja tunnottomine kivineen, jotka

ympäröivät kulmataloa. Monena yönä, jolloin viini ei hänelle suonut

haihtuvaa iloa, vaelsi hän niillä onnettomana ja harhailevana. Moni

synkkä aamun sarastus näki hänen yksinäisenä siellä viipyvän ja yhä

viipyvän, kunnes auringon ensi säteet kultasivat kaukaisia kirkon

tornia ja korkeita rakennuksia. Ehkäpä tämä hiljainen hetki herätti

hänenkin sielussaan paenneita, jo unhoon jääneitä parempia tunteita.

Epäsiisti vuode Temple Courtissa oli nähnyt häntä entistä harvemmin

ja usein kun hän muutamiksi hetkiksi oli siihen heittäytynyt, nousi

hän jälleen ja harhaili kulmatalon läheisyydessä.

Eräänä elokuun päivänä kun hienotunteinen herra Stryver

(ilmoitettuaan shakaalilleen että hän oli muuttanut ajatuksiaan tuon

naimisen suhteen) oli lähtenyt Devonshireen, ja kun kukkain näkö

ja tuoksu Cityn kaduilla kuiskaili hyvyyttä pahoille, terveyttä

sairaille ja nuoruutta vanhoille, polkivat Sydneyn jalat yhä

näitä katukiviä. Hänen askeleensa olivat ensin epäröivät ja ilman

päämäärää, mutta sitten sai hän mielijohteen, joka vilkastutti hänen

astuntansa ja pani hänet menemään tohtorin ovelle.

Hänet osotettiin yläkertaan ja hän tapasi Lucyn työnsä ääressä. Lucy

ei koskaan ollut aivan luonteva hänen seurassaan, ja vastaanotti

hänet nytkin vähän hämillään kun Carton istuutui hänen pöytänsä

ääreen. Mutta vaihdettuaan ensimmäiset jokapäiväislauseet hänen

kanssaan, huomasi hän hänessä muutoksen.

"Pelkään, ettette voi hyvin herra Carton!"

"En. Mutta minun elämäni ei olekkaan terveellinen. Mutta mitä muuta

onkaan odotettavana tällaisen rentun elämästä?"

"Eikö ole -- anteeksi -- minä kysyn, koska se on huulillani -- eikö

ole synti elää sellaista elämää?"

"Jumala paratkoon, häpeähän se on."

"Miksi ette sitten muuta sitä?"

Lucy katseli häneen lempeästi ja huomasi surukseen ja

hämmästyksekseen, että hänellä oli kyyneleet silmissä. Myös hänen

äänessään oli kyyneleitä kun hän vastasi:

"Se on liian myöhäistä. En tule koskaan paremmaksi kuin olen. Vajoan

vieläkin syvemmälle ja tulen yhä huonommaksi."

Hän nojasi käsivarttaan Lucyn pöydälle ja peitti kasvonsa kädellään.

Pöytä värisi hiljaisuudesta, joka nyt seurasi.

Lucy ei koskaan ollut nähnyt häntä niin hellänä ja häntä alkoi

painostaa. Carton tunsi sen, vaikkei hän katsonut ylös ja sanoi:

"Antakaa anteeksi, neiti Manette. Minä vapisen kun ajattelen mitä nyt

aion teille sanoa. Tahdotteko kuunnella minua?"

"Jos se on teille hyväksi, herra Carton, jos se tekisi teidät

onnellisemmaksi, olisin iloinen."

"Jumala teitä siunatkoon suloisesta osanotostanne."

Vähän ajan kuluttua paljasti hän kasvonsa ja puhui vakavalla äänellä:

"Älkää peljätkö minua kuulla, mitä puhunenkin, älkää vetäytykö

minusta pois. Minä olen kuin ihminen, joka on nuorena kuollut. Koko

elämäni saattaisi olla lopussa jo."

"Ei suinkaan, herra Carton, olen varma että paras osa siitä vielä

on jäljellä, olen varma että vielä tulette olemaan paljon, paljon

enemmän itsenne arvoinen."

"Sanokaa teidän arvoisenne, ja vaikka tiedän paremmin ja vaikka

viheliäisen sydämeni syvyydessä tiedän paremmin -- en unohda tätä

sanaa koskaan."

Lucy kalpeni ja vapisi. Carton puheli hänelle itsestään

järkähtämättömällä epätoivolla, joka teki tämän keskustelun

erilaiseksi muita samankaltaisia keskusteluja.

"Jos olisikin ollut mahdollista, neiti Manette, että olisitte

voinut vastata hänen rakkauteensa, jonka nyt näette edessänne --

tämän onnettoman olennon, joka on hukannut elämänsä, kurja hävinnyt

juoppo, kuten tiedätte minun olevan -- huolimatta onnestaan, olisi

hän tänä päivänä ja tällä hetkellä tiennyt että hän olisi syössyt

teidät kurjuuteen, tuottanut teille surua, katumusta ja häpeätä,

vahingoittanut teitä ja vetänyt teidät lokaan kanssaan. Tiedän varsin

hyvin ettette voi tuntea mitään rakkautta minua kohtaan, enkä sitä

pyydäkkään, olenpa vielä kiitollinenkin, ettei niin ole laita."

"Enkö sentään voi pelastaa teitä, herra Carton, pelastaa teitä ilman

sitä? Enkö voi -- antakaa anteeksi, johdattaa teitä paremmille

teille? Enkö mitenkään voi palkita luottamustanne? Tiedän että

tämä on tunnustus", sanoi hän ujosti vähän aikaa epäiltyään ja

kyynelsilmin, "tiedän ettette sanoisi tätä kellenkään toiselle. Enkö

voi tehdä jotain hyväksenne, herra Carton?"

Hän pudisti päätään.

"Ette mitään neiti Manette, ette mitään. Jos tahdotte kuulla minua

vielä hetkisen, olette tehnyt kaikki, mitä koskaan voitte puolestani

tehdä. Soisin teidän tietävänne että olitte sieluni viimeinen unelma.

Alentumistilastani huolimatta en kuitenkaan ole niin alentunut, ettei

teitä ja isäänne ja tätä teidän luomaanne kotia nähdessäni, vanhat

varjot ole henkiin heränneet, jotka jo luulin kuolleiksi. Aina siitä

kuin opin teidät tuntemaan, ovat minua omantunnon vaivat, joiden en

enää luullut minua kirvelevän, kiusanneet, ja olen kuullut äänien,

jotka luulin ijäksi vaijenneen, kutsuvan minua ylöspäin. Minä olen

kuvitellut, että ryhtyisin uudestaan ponnistamaan ja pyrkimään, että

ravistaisin luotani velttouden ja aistillisuuden ja taistelisin

taistelun loppuun. Unta, unta vain, unta joka loppuu tyhjyyteen ja

jättää nukkujan samalle paikalle, mutta tahdon että tietäisitte, että

te sen herätitte."

"Eikö mitään siitä ole pysyvää? Oi! herra Carton, ajatelkaa!

Koettakaa vielä!"

"Ei, neiti Manette, olen aina tiennyt että olen täysin arvoton. Ja

kuitenkin olen ollut ja yhä vieläkin olen niin heikko, että tahtoisin

että te tiedätte millä äkillisellä voimalla sytytitte minut,

tuhkaläjän tuleen, tuleen, joka luonnoltaan on minun kaltaiseni, ei

elähytä, ei valaise, ei hyödytä mitään, vaan palaa turhaan."

"Koska olen niin onneton, herra Carton, että olen saattanut teidät

onnettomammaksi kuin olitte ennen kuin minuun tutustuitte --."

"Älkää puhuko niin, neiti Manette, sillä te olisitte minut parantanut

jos kuka. Te ette ole syynä siihen, että menen alaspäin."

"Koska kuvaamanne sieluntila siis kuitenkin johtuu minun

vaikutuksestani -- niin tarkotan, jos voin saada sen selville --

enkö voi käyttää vaikutustani teidän hyväksenne? Enkö ollenkaan voi

herättää sitä hyvää, mikä teissä löytyy?"

"Sitä hyvää, johon minä olen mahdollinen, neiti Manette, olen tullut

tänne harjottamaan. Antakaa minun hävinneen elämäni loppupäivinä

ottaa mukaani muisto, että te olitte viimeinen maailmassa, jolle

avasin sydämeni, ja että silloin minussa vielä oli jotain jota

taisitte surkutella ja sääliä."

"Ja että minä yhä ja yhä hartaasti pyysin, kaikesta sydämestäni

pyysin teitä uskomaan, että se hyvä teissä oli mahdollinen johonkin

ylevämpään."

"Älkää enää pyytäkö minua sitä uskomaan, neiti Manette. Olen

koetellut itseäni ja tiedän sen paremmin. Mutta pahotan mieltänne.

Kohta olen puhunut loppuun. Saanko uskoa, tätä päivää muistellessani,

että elämäni viimeinen tunnustus lepää puhtaassa ja viattomassa

povessanne, ja että se lepää siinä yksin, kenenkään muun saamatta

siitä osaa."

"Siihen voitte luottaa jos se tuottaa teille mitään lohdutusta."

"Ette ilmoita sitä hänellekkään, joka kerta on oleva teille kaikista

rakkahin?"

"Herra Canon", vastasi Lucy hetken mielenliikutuksen jälkeen,

"salaisuus on teidän, ei minun, ja minä lupaan pitää sitä kunniassa."

"Kiitos. Ja vielä kerran, Jumala teitä siunatkoon."

Hän kohotti Lucyn käden huulilleen ja meni ovea kohti.

"Älkää peljätkö, neiti Manette, että koskaan sanallakaan, edes

ohimennen uudistan tätä keskustelua. En tule koskaan viittaamaan

siihen. Jos olisin kuollut, ette olisi varmempi siitä, kun mitä

tästälähin olette. Kuolinhetkenäni olen pitävä pyhänä tätä ainoata

hyvää muistoa -- ja olen teitä kiittävä ja siunaava siitä --, että

viime tunnustukseni itsestäni tein teille ja että nimeni, syntini ja

onnettomuuteni saivat tyyssijan teidän sydämessänne. Olkoon sydämenne

keveä ja onnellinen."

Hän oli entisestään niin muuttunut, ja oli niin surullista ajatella

mitä hän oli menettänyt ja mitä hän joka päivä tukahutti ja hävitti,

että Lucy Manette itki katkerasti Cartonin häneen katsellessa

olkainsa yli.

"Tyyntykää!" sanoi hän, "en ansaitse teidän kyyneliänne, neiti

Manette. Parin tunnin perästä alhaiset tavat ja ystävät, joita

halveksin, saavat minut valtoihinsa ja silloin olen vähemmän teidän

kyyneltenne arvoinen kuin pahin roisto, joka katuja kuljeksii.

Rauhoittukaa! Sisässäni olen aina teitä kohtaan sama kuin nyt ja

ulkonaisesti sama kuin tähän astikin. Viimeistä edellinen rukoukseni

on, että uskotte tämän minusta."

"Sen uskon, herra Carton."

"Ja nyt viimeinen rukoukseni, ja sitten vapautan teidät vieraasta,

jonka kanssa tiedän, ettei teillä ole mitään yhteistä, sillä teidän

ja hänen välillä on ylitsepääsemätön juopa. On hyödytöntä puhua

siitä, sen tiedän, mutta se kohoaa sieluni sisimmästä. Jokaisen

teille rakkaan olennon edestä voisin tehdä mitä hyvänsä. Jos

minun elämänurani olisi toinen, jos minulla olisi tilaisuutta ja

kykyä uhrautumiseen, tekisin minkä uhrauksen tahansa teidän ja

rakkaittenne tähden. Koettakaa hiljaisina hetkinä muistella minua

lämpimänä ja totisena tässä ainoassa kohdassa. Aika on tuleva, se

on jo aivan lähellä, jolloin uusia siteitä solmitaan ympärillenne

-- siteitä, jotka kiinnittävät teitä vielä hellemmin ja vahvemmin

siihen kotiin jonka kaunistus te olette -- kauniimmat siteet jotka

naista koristavat ja ilahuttavat. Oi! neiti Manette, kun onnellisen

isän pieni kuva katselee teitä kasvoihin, kun näette oman loistavan

kauneutenne uudestaan puhkeavan jalkainne juuressa, ajatelkaa silloin

joskus, että on olemassa mies, joka antaisi elämänsä säilyttääkseen

teidän rinnallanne elämän, jota te rakastatte!"

Hän otti hyvästi ja sanoi viimeisen kerran, "Jumala teitä

siunatkoon!" ja jätti hänet.

Kaksi kaupunkia · 第 30 / 61 题