Mies ilman hienotunteisuutta.
Jos herra Carton joskus olikin jossain loistanut, niin ei ainakaan
tohtori Manetten luona. Hän oli usein vieraillut siellä tämän
vuoden kuluessa ja aina ollut yhtä synkkä ja jörömäinen. Kun hän
otti puhuakseen, puhui hän hyvin, mutta hänen sisästään tuleva valo
pääsi aniharvoin tunkeutumaan sen pimeän pilven läpi, joka hänet
kauttaaltaan verhosi.
Ja kuitenkin hän rakasti niitä katuja tunnottomine kivineen, jotka
ympäröivät kulmataloa. Monena yönä, jolloin viini ei hänelle suonut
haihtuvaa iloa, vaelsi hän niillä onnettomana ja harhailevana. Moni
synkkä aamun sarastus näki hänen yksinäisenä siellä viipyvän ja yhä
viipyvän, kunnes auringon ensi säteet kultasivat kaukaisia kirkon
tornia ja korkeita rakennuksia. Ehkäpä tämä hiljainen hetki herätti
hänenkin sielussaan paenneita, jo unhoon jääneitä parempia tunteita.
Epäsiisti vuode Temple Courtissa oli nähnyt häntä entistä harvemmin
ja usein kun hän muutamiksi hetkiksi oli siihen heittäytynyt, nousi
hän jälleen ja harhaili kulmatalon läheisyydessä.
Eräänä elokuun päivänä kun hienotunteinen herra Stryver
(ilmoitettuaan shakaalilleen että hän oli muuttanut ajatuksiaan tuon
naimisen suhteen) oli lähtenyt Devonshireen, ja kun kukkain näkö
ja tuoksu Cityn kaduilla kuiskaili hyvyyttä pahoille, terveyttä
sairaille ja nuoruutta vanhoille, polkivat Sydneyn jalat yhä
näitä katukiviä. Hänen askeleensa olivat ensin epäröivät ja ilman
päämäärää, mutta sitten sai hän mielijohteen, joka vilkastutti hänen
astuntansa ja pani hänet menemään tohtorin ovelle.
Hänet osotettiin yläkertaan ja hän tapasi Lucyn työnsä ääressä. Lucy
ei koskaan ollut aivan luonteva hänen seurassaan, ja vastaanotti
hänet nytkin vähän hämillään kun Carton istuutui hänen pöytänsä
ääreen. Mutta vaihdettuaan ensimmäiset jokapäiväislauseet hänen
kanssaan, huomasi hän hänessä muutoksen.
"Pelkään, ettette voi hyvin herra Carton!"
"En. Mutta minun elämäni ei olekkaan terveellinen. Mutta mitä muuta
onkaan odotettavana tällaisen rentun elämästä?"
"Eikö ole -- anteeksi -- minä kysyn, koska se on huulillani -- eikö
ole synti elää sellaista elämää?"
"Jumala paratkoon, häpeähän se on."
"Miksi ette sitten muuta sitä?"
Lucy katseli häneen lempeästi ja huomasi surukseen ja
hämmästyksekseen, että hänellä oli kyyneleet silmissä. Myös hänen
äänessään oli kyyneleitä kun hän vastasi:
"Se on liian myöhäistä. En tule koskaan paremmaksi kuin olen. Vajoan
vieläkin syvemmälle ja tulen yhä huonommaksi."
Hän nojasi käsivarttaan Lucyn pöydälle ja peitti kasvonsa kädellään.
Pöytä värisi hiljaisuudesta, joka nyt seurasi.
Lucy ei koskaan ollut nähnyt häntä niin hellänä ja häntä alkoi
painostaa. Carton tunsi sen, vaikkei hän katsonut ylös ja sanoi:
"Antakaa anteeksi, neiti Manette. Minä vapisen kun ajattelen mitä nyt
aion teille sanoa. Tahdotteko kuunnella minua?"
"Jos se on teille hyväksi, herra Carton, jos se tekisi teidät
onnellisemmaksi, olisin iloinen."
"Jumala teitä siunatkoon suloisesta osanotostanne."
Vähän ajan kuluttua paljasti hän kasvonsa ja puhui vakavalla äänellä:
"Älkää peljätkö minua kuulla, mitä puhunenkin, älkää vetäytykö
minusta pois. Minä olen kuin ihminen, joka on nuorena kuollut. Koko
elämäni saattaisi olla lopussa jo."
"Ei suinkaan, herra Carton, olen varma että paras osa siitä vielä
on jäljellä, olen varma että vielä tulette olemaan paljon, paljon
enemmän itsenne arvoinen."
"Sanokaa teidän arvoisenne, ja vaikka tiedän paremmin ja vaikka
viheliäisen sydämeni syvyydessä tiedän paremmin -- en unohda tätä
sanaa koskaan."
Lucy kalpeni ja vapisi. Carton puheli hänelle itsestään
järkähtämättömällä epätoivolla, joka teki tämän keskustelun
erilaiseksi muita samankaltaisia keskusteluja.
"Jos olisikin ollut mahdollista, neiti Manette, että olisitte
voinut vastata hänen rakkauteensa, jonka nyt näette edessänne --
tämän onnettoman olennon, joka on hukannut elämänsä, kurja hävinnyt
juoppo, kuten tiedätte minun olevan -- huolimatta onnestaan, olisi
hän tänä päivänä ja tällä hetkellä tiennyt että hän olisi syössyt
teidät kurjuuteen, tuottanut teille surua, katumusta ja häpeätä,
vahingoittanut teitä ja vetänyt teidät lokaan kanssaan. Tiedän varsin
hyvin ettette voi tuntea mitään rakkautta minua kohtaan, enkä sitä
pyydäkkään, olenpa vielä kiitollinenkin, ettei niin ole laita."
"Enkö sentään voi pelastaa teitä, herra Carton, pelastaa teitä ilman
sitä? Enkö voi -- antakaa anteeksi, johdattaa teitä paremmille
teille? Enkö mitenkään voi palkita luottamustanne? Tiedän että
tämä on tunnustus", sanoi hän ujosti vähän aikaa epäiltyään ja
kyynelsilmin, "tiedän ettette sanoisi tätä kellenkään toiselle. Enkö
voi tehdä jotain hyväksenne, herra Carton?"
Hän pudisti päätään.
"Ette mitään neiti Manette, ette mitään. Jos tahdotte kuulla minua
vielä hetkisen, olette tehnyt kaikki, mitä koskaan voitte puolestani
tehdä. Soisin teidän tietävänne että olitte sieluni viimeinen unelma.
Alentumistilastani huolimatta en kuitenkaan ole niin alentunut, ettei
teitä ja isäänne ja tätä teidän luomaanne kotia nähdessäni, vanhat
varjot ole henkiin heränneet, jotka jo luulin kuolleiksi. Aina siitä
kuin opin teidät tuntemaan, ovat minua omantunnon vaivat, joiden en
enää luullut minua kirvelevän, kiusanneet, ja olen kuullut äänien,
jotka luulin ijäksi vaijenneen, kutsuvan minua ylöspäin. Minä olen
kuvitellut, että ryhtyisin uudestaan ponnistamaan ja pyrkimään, että
ravistaisin luotani velttouden ja aistillisuuden ja taistelisin
taistelun loppuun. Unta, unta vain, unta joka loppuu tyhjyyteen ja
jättää nukkujan samalle paikalle, mutta tahdon että tietäisitte, että
te sen herätitte."
"Eikö mitään siitä ole pysyvää? Oi! herra Carton, ajatelkaa!
Koettakaa vielä!"
"Ei, neiti Manette, olen aina tiennyt että olen täysin arvoton. Ja
kuitenkin olen ollut ja yhä vieläkin olen niin heikko, että tahtoisin
että te tiedätte millä äkillisellä voimalla sytytitte minut,
tuhkaläjän tuleen, tuleen, joka luonnoltaan on minun kaltaiseni, ei
elähytä, ei valaise, ei hyödytä mitään, vaan palaa turhaan."
"Koska olen niin onneton, herra Carton, että olen saattanut teidät
onnettomammaksi kuin olitte ennen kuin minuun tutustuitte --."
"Älkää puhuko niin, neiti Manette, sillä te olisitte minut parantanut
jos kuka. Te ette ole syynä siihen, että menen alaspäin."
"Koska kuvaamanne sieluntila siis kuitenkin johtuu minun
vaikutuksestani -- niin tarkotan, jos voin saada sen selville --
enkö voi käyttää vaikutustani teidän hyväksenne? Enkö ollenkaan voi
herättää sitä hyvää, mikä teissä löytyy?"
"Sitä hyvää, johon minä olen mahdollinen, neiti Manette, olen tullut
tänne harjottamaan. Antakaa minun hävinneen elämäni loppupäivinä
ottaa mukaani muisto, että te olitte viimeinen maailmassa, jolle
avasin sydämeni, ja että silloin minussa vielä oli jotain jota
taisitte surkutella ja sääliä."
"Ja että minä yhä ja yhä hartaasti pyysin, kaikesta sydämestäni
pyysin teitä uskomaan, että se hyvä teissä oli mahdollinen johonkin
ylevämpään."
"Älkää enää pyytäkö minua sitä uskomaan, neiti Manette. Olen
koetellut itseäni ja tiedän sen paremmin. Mutta pahotan mieltänne.
Kohta olen puhunut loppuun. Saanko uskoa, tätä päivää muistellessani,
että elämäni viimeinen tunnustus lepää puhtaassa ja viattomassa
povessanne, ja että se lepää siinä yksin, kenenkään muun saamatta
siitä osaa."
"Siihen voitte luottaa jos se tuottaa teille mitään lohdutusta."
"Ette ilmoita sitä hänellekkään, joka kerta on oleva teille kaikista
rakkahin?"
"Herra Canon", vastasi Lucy hetken mielenliikutuksen jälkeen,
"salaisuus on teidän, ei minun, ja minä lupaan pitää sitä kunniassa."
"Kiitos. Ja vielä kerran, Jumala teitä siunatkoon."
Hän kohotti Lucyn käden huulilleen ja meni ovea kohti.
"Älkää peljätkö, neiti Manette, että koskaan sanallakaan, edes
ohimennen uudistan tätä keskustelua. En tule koskaan viittaamaan
siihen. Jos olisin kuollut, ette olisi varmempi siitä, kun mitä
tästälähin olette. Kuolinhetkenäni olen pitävä pyhänä tätä ainoata
hyvää muistoa -- ja olen teitä kiittävä ja siunaava siitä --, että
viime tunnustukseni itsestäni tein teille ja että nimeni, syntini ja
onnettomuuteni saivat tyyssijan teidän sydämessänne. Olkoon sydämenne
keveä ja onnellinen."
Hän oli entisestään niin muuttunut, ja oli niin surullista ajatella
mitä hän oli menettänyt ja mitä hän joka päivä tukahutti ja hävitti,
että Lucy Manette itki katkerasti Cartonin häneen katsellessa
olkainsa yli.
"Tyyntykää!" sanoi hän, "en ansaitse teidän kyyneliänne, neiti
Manette. Parin tunnin perästä alhaiset tavat ja ystävät, joita
halveksin, saavat minut valtoihinsa ja silloin olen vähemmän teidän
kyyneltenne arvoinen kuin pahin roisto, joka katuja kuljeksii.
Rauhoittukaa! Sisässäni olen aina teitä kohtaan sama kuin nyt ja
ulkonaisesti sama kuin tähän astikin. Viimeistä edellinen rukoukseni
on, että uskotte tämän minusta."
"Sen uskon, herra Carton."
"Ja nyt viimeinen rukoukseni, ja sitten vapautan teidät vieraasta,
jonka kanssa tiedän, ettei teillä ole mitään yhteistä, sillä teidän
ja hänen välillä on ylitsepääsemätön juopa. On hyödytöntä puhua
siitä, sen tiedän, mutta se kohoaa sieluni sisimmästä. Jokaisen
teille rakkaan olennon edestä voisin tehdä mitä hyvänsä. Jos
minun elämänurani olisi toinen, jos minulla olisi tilaisuutta ja
kykyä uhrautumiseen, tekisin minkä uhrauksen tahansa teidän ja
rakkaittenne tähden. Koettakaa hiljaisina hetkinä muistella minua
lämpimänä ja totisena tässä ainoassa kohdassa. Aika on tuleva, se
on jo aivan lähellä, jolloin uusia siteitä solmitaan ympärillenne
-- siteitä, jotka kiinnittävät teitä vielä hellemmin ja vahvemmin
siihen kotiin jonka kaunistus te olette -- kauniimmat siteet jotka
naista koristavat ja ilahuttavat. Oi! neiti Manette, kun onnellisen
isän pieni kuva katselee teitä kasvoihin, kun näette oman loistavan
kauneutenne uudestaan puhkeavan jalkainne juuressa, ajatelkaa silloin
joskus, että on olemassa mies, joka antaisi elämänsä säilyttääkseen
teidän rinnallanne elämän, jota te rakastatte!"
Hän otti hyvästi ja sanoi viimeisen kerran, "Jumala teitä
siunatkoon!" ja jätti hänet.