Kaksi lupausta.
Useita kuukausia, -- kokonainen vuosi oli tullut ja mennyt ja herra
Durney oli asettunut Englantiin etevänä ranskankielen opettajana,
joka myöskin oli ranskalaiseen kirjallisuuteen perehtynyt. Meidän
aikanamme häntä kutsuttaisiin professoriksi, siihen aikaan oli hän
vain opettaja. Hän antoi opetusta nuorille miehille, joilla oli
aikaa ja halua tutkia sitä elävää kieltä, jota puhuttiin kaikkialla
maailmassa ja kehitti kaunoaistia tajuamaan tämän kielen moninaisten
väreitten rikkautta ja käsitteiden viisautta. Sitäpaitsi taisi hän
kirjoittaa niistä sujuvalla englannin kielellä ja myöskin kääntää
niitä sille kielelle. Sellaisia mestareita oli siihen aikaan
aniharvassa, entisiä prinssejä ja tulevia kuninkaita ei silloin vielä
kuulunut opettajaluokkaan eikä hävinneitä aatelismiehiä vielä ollut
tupertunut Tellsonin pääkirjasta kokin ja nikkarin ammattiin. Nuori
herra Darnay tuli pian tunnetuksi ja suosituksi opettajana, joka
kyvyllään teki oppilaan tien erinomaisen hauskaksi ja hyötyisäksi,
sekä taitavana kääntäjänä, joka puhalsi työhönsä henkeä eikä vain
pelkkää sanataitoa. Hän oli sitäpaitsi hyvin perehtynyt maansa
oloihin, jotka yhä enemmän käänsivät ihmisten huomion puoleensa.
Siksi oli hänellä menestystä ja siitä sai hän kiittää uutteruuttaan
ja väsymätöntä ahkeruuttaan.
Ei hän ollut odottanutkaan Lontoossa ammentavansa kultaa kaduilla,
tai lepäävänsä ruusuvuoteella; jos hänellä olisi ollut niin suuria
toiveita, ei hän olisi menestynyt. Hän oli etsinyt työtä, ja sitä hän
sai, ja hän teki työtä ja käytti sitä niin paljon kuin mahdollista
hyödykseen. Siinä hänen menestyksensä.
Osan aikaansa vietti hän Cambridgessa, lueskellen ylioppilaitten
kanssa ja siellä oli hän ikäänkuin suvaittu salakulettaja, joka
harjotti luvatonta kauppaa Euroopan kielillä, sen sijaan että olisi
tuonut maahan tullattua kreikkaa ja latinaa. Muun ajan oli hän
Lontoossa.
Aina Edenin ikuisesta kesästä meidän päiviimme asti, ovat miehen
askeleet aina käyneet samaa tietä -- Charles Darnayn tietä -- sitä
tietä, joka vie naisen rakkauteen.
Hän oli rakastanut Lucy Manettea siitä hetkestä alkaen kun hän oli
vaarassa. Armaampaa ja suloisempaa ääntä kuin Lucyn säälivä ääni
ei hän eläessään ollut kuullut; hän ei koskaan ollut nähnyt niin
tunteellisen kauniita kasvoja, kuin Lucy Manetten, sinä hetkenä,
jolloin ne katselivat häntä hänen hautansa partaalla. Mutta hän ei
vielä ollut puhunut hänelle siitä asiasta; murha autiossa linnassa
kaukana kuohuvan meren ja pitkien, pitkien pölyisten teiden takana --
jykevä kivilinna oli enää vain unen varjokuva -- oli jo vuosi sitten
tapahtunut, mutta hän ei vielä ollut sanallakaan ilmaissut Lucylle
sydämensä tilaa.
Hänellä oli omat syynsä siihen, se oli varma. Olipa taaskin kesäpäivä
kun hän hiljan palattuaan yliopistokaupungista Lontooseen, meni
Sohossa olevaan rauhalliseen sopukkaan avatakseen sydämensä tohtori
Manettelle. Kesäpäivä lähestyi loppuaan ja hän tiesi Lucyn olevan
ulkona neiti Prossin kanssa.
Hän tapasi tohtorin lukemassa nojatuolissaan lähellä ikkunaa.
Voimat, jotka häntä muinoin olivat pystyssä pitäneet hänen vanhojen
kärsimystensä aikana, olivat vähitellen palanneet. Hän oli nyt
hyvin tarmokas mies, luja, päättäväinen ja toimintakykyinen. Näin
voimissaan ollen osottautui hän tosin väliin oikulliseksi ja
kiivaaksi, ei kumminkaan usein ja se alkoi käydä yhä harvinaisemmaksi.
Hän tutkiskeli paljon, nukkui vähän, kesti helposti suuria rasituksia
ja oli tasasella ja hyvällä päällä. Hänen luokseen astui nyt Charles
Darnay, ja hänet nähdessään tohtori laski pois kirjan ja ojensi
kätensä hänelle.
"Charles Darnay! Kuinka hauska teitä nähdä! Olemme jo kolme, neljä
päivää odottaneet teidän palaustanne. Herrat Stryver ja Carton olivat
täällä eilen ja molemmat sanoivat, että teidän on tapa olla hyvin
täsmällinen."
"Olen heille siitä kiitollinen", vastasi Darnay. "Neiti Manette --."
"Voi hyvin", sanoi tohtori kun hän äkkiä keskeytti puheensa,
"ja teidän tulonne ilahuttaa meitä kaikkia. Hän on mennyt ulos
talouspuuhilleen mutta tulee pian kotia."
"Tohtori Manette, tiesin ettei hän ole kotona. Tahdoin tavata teitä
hänen poissaollessaan, minulla on teille jotain puhumista."
Seurasi äänettömyys.
"Vai niin", sanoi tohtori silminnähtävästi jäykistyen. "Ottakaa
itsellenne tuoli ja puhukaa."
Hän totteli tuoliin nähden, mutta puhuminen ei tahtonut sujua.
"Tohtori Manette", alotti hän viimein, "olen puolitoista vuotta
saanut niin tuttavallisesti seurustella täällä kodissanne, että
toivon, että asia johonka aion kosketella ei --"
Hän keskeytyi siitä, että tohtori ojensi kätensä häntä hillitäkseen.
Vähän ajan kuluttua veti hän sen takasin ja sanoi:
"Koskeeko asia Lucyä?"
"Koskee."
"Minulla on aina vaikea puhua hänestä, mutta hyvin vaikea on kuulla
teidän hänestä puhuvan sellaisella äänellä, Charles Darnay."
"Ääneni kuvaa lämmintä ihailua, vilpitöntä kunnioitusta ja syvää
rakkautta, tohtori Manette", sanoi hän kunnioittavasti.
"Sen uskon Charles Darnay, sen uskon."
Hänen jäykkyytensä oli niin ilmeinen, ja että se johtui hänen
vastenmielisyydestään joutua tähän asiaan käsiksi oli myöskin niin
ilmeistä, että Charles Darnay epäili jatkaa.
"Jatkanko, sir."
Uusi äänettömyys.
"Jatkakaa."
"Kai arvaatte mitä tahtoisin puhua, mutta ette arvaa kuinka vakavata
laatua tunteeni ovat, tuntematta sydämeni sisimpää sekä niitä
toiveita, vaaroja ja huolia, joita se kauvan on ollut täynnä. Rakas
tohtori Manette, minä rakastan tytärtänne syvästi, lämpimästi ja
hellästi. Jos rakkautta milloinkaan on ollut maailmassa, niin minä
häntä rakastan. Te olette itse rakastanut, antakaa vanhan rakkautenne
puhua puolestani!"
Tohtori istui pois kääntyneenä ja silmäili laattiaa. Viimeisiä sanoja
kuullessaan, ojensi hän taas kätensä ja huusi:
"Ei siitä puhuta! Jättäkää se asia. Minä vannotan teitä, älkää sitä
muistuttako."
Hänen huutonsa muistutti niin ruumiillisesta tuskasta lähtenyttä
huutoa, että se tauottuaan vielä kauvan kaikui Darnayn korvissa.
Hän viittaili kädellään ja se tuntui olevan kehoitus Darnaylle
lopettamaan. Niin hän sen käsittikin ja oli vaiti.
"Pyydän anteeksi", sanoi tohtori hillityllä äänellä, kotvasen
kuluttua. "En epäile teidän rakkauttanne Lucyyn, siitä olkaa
vakuutettu."
Hän käännähti tuolillaan hänen puoleensa, mutta ei katsellut häneen
eikä kohottanut silmiään. Hänen leukansa vaipui käden varaan ja hänen
valkoiset hiuksensa varjostivat hänen kasvojaan.
"Oletteko puhunut Lucyn kanssa?"
"En."
"Ettekä kirjoittanut hänelle."
"En koskaan."
"Ellen ymmärtäisi että tällä kieltäytymisellä olette ajatellut Lucyn
isää, olisin alhainen. Hän on teille siitä kiitollinen."
Hän tarjosi kätensä mutta silmät eivät seuranneet mukana.
"Minä tiedän", sanoi Darnay kunnioittavasti, "ja kuinka en sitä
tietäisi, tohtori Manette, minä joka olen nähnyt teidät yhdessä joka
päivä -- että teidän ja neiti Manetten suhde on niin liikuttava, niin
hellä ja vastaa niin täysin niitä olosuhteita joissa se on syntynyt,
ettei sentapaista usein näe edes isän ja lapsen välillä. Minä tiedän,
ja kuinka en sitä tietäisi -- että naiseksi kehittyneen tyttären
hellyyden ja velvollisuudentunnon ohessa, asuu hänen sydämessään myös
lapsen rakkaus ja luottamus. Tiedän, että koska hän lapsuudessaan
oli ilman isää, on hän teihin nyt kiintynyt ikänsä ja luonteensa
rakkaudella ja lämmöllä ynnä lapsuuden luottamuksella ja rakkaudella
jolloin te olitte hänelle kadotettu. Tiedän varsin hyvin, että jos
hän olisi saanut teidät takasin toisesta elämästä, haudan tuolta
puolelta, ei teitä hänen silmissään ympäröisi pyhempi sädeloiste
kuin nyt. Tiedän että kun hän teitä syleilee, kiertävät lapsi, tytär
ja nuori nainen, kaikki yhtähaavaa kätensä teidän kaulaanne. Tiedän
että teitä rakastaessansa näkee ja rakastaa hän äitiään omalla
ijällään, isäänsä minun iälläni, rakastaa murtunutta äitiään ja teitä
kauheissa kärsimyksissänne ja siunatussa ylösnousemisessanne. Tämän
olen tietänyt päivin ja öin, aina siitä asti kun opin tuntemaan teitä
kotonanne."
Tohtori istui ääneti, pää roikuksissa. Hän hengitti vähän taajemmin,
mutta tukahutti kaikki muut liikutuksen merkit.
"Rakas tohtori Manette, koska olen kaiken tämän tietänyt, koska
aina näin teidät molemmat tämän pyhän sädekehän ympäröimänä, olen
pidätellyt tunteitani niin kauvan kuin voimani antoivat myöten.
Olen tuntenut ja tunnen yhäti että työntäessäni rakkauteni -- minun
rakkauteni -- teidän välillenne, saatan elämänne yhteyteen jotain,
joka ei ole aivan yhtä arvokasta kuin se. Mutta minä rakastan häntä.
Taivas on todistajani, että häntä rakastan!"
"Uskon sen", vastasi isä synkästi. "Olen miettinyt sitä ennenkin.
Uskon sen."
"Mutta, älkää uskoko", sanoi Darnay, jonka korviin synkkä ääni
vaikutti kuin nuhde, "että jos minun tulisi erottaa hänet teistä,
jos onneni olisi niin suuri, että saisin hänet vaimokseni, että
voisin ja tahtoisin puhua teille sanaakaan tästä, mitä nyt puhun.
Se olisi toivotonta ja alhaista. Jos olisin koskaan mielessäni
hautonut tai sydämessäni kätkenyt sellaista mahdollisuutta -- vaikka
vain kaukaisessa tulevaisuudessa -- en nyt voisi koskettaa tätä
kunnianarvoisaa kättä."
Hän pani kätensä hänen kädelleen.
"Ei, rakas tohtori Manette, Kuten te, olen vapaaehtoinen pakolainen
Ranskasta, mielettömyyden, sorron ja kurjuuden karkoittamana, kuten
te, koetan minäkin elää kaukana maastani omalla työlläni luottaen
parempaan tulevaisuuteen ja toivon vain saada ottaa osaa teidän
kohtaloonne, teidän elämäänne ja kotiinne ja olla uskollinen teille
kuolemaan saakka. Pyyntöni ei ole riistää teiltä erioikeuttanne
Lucyyn, lapsenanne, kumppaninanne ja ystävänänne, mutta auttaa häntä
siinä ja sitoa häntä lujemmin teihin, jos se olisi mahdollista."
Hänen kätensä lepäsi yhä tohtorin käsivarrella.
Tämä vastasi kotvaseksi hänen puristukseensa, eikä kylmästi, nojasi
sitten käsivartensa tuolin käsinojaan ja silmäili ylös ensi kerran
keskustelun aikana. Hänen kasvoillaan kuvastui taistelua, taistelua
ynnä tuo usein palaava synkän epäilyksen ja pelvon ilme.
"Te puhutte niin tunteellisesti ja miehekkäästi, Charles Darnay, että
kiitän teitä kaikesta sydämestäni, ja tahdon minäkin puolestani avata
teille sydämeni, ainakin likimaille; onko teillä mitään syytä uskoa,
että Lucy rakastaa teitä?"
"Ei, ei vielä."
"Onko tämän ilmoituksen suoranainen tarkotus, että te minun
suostumuksellani heti tahdotte saada varmuutta siinä?"
"Ei sitäkään. Ehkei minun ole suotu tehdä sitä viikkokausiin; ehkäpä
(erehdynkö vai ei) voin sen tehdä jo huomenna."
"Toivotteko jotain apua minulta?"
"Minä en pyydä mitään, sir. Mutta ajattelin mahdolliseksi että te
saattaisitte antaa minulle apuanne, jos katsotte sen oikeaksi."
"Pyydättekö mitään lupausta minulta."
"Pyydän."
"Mitä lupausta?"
"Ymmärrän varsin hyvin, että ilman teitä ei minulla ole mitään
toivoa. Tiedän kyllä, että joskin neiti Manette tällä hetkellä
säilyttäisi kuvani viattomassa sydämessään -- älkää luulko _että_
olen niin rohkea, että otaksun sitä -- ei siitä olisi minulle
ajanpitkään mitään apua jos se joutuisi ristiriitaan hänen
rakkautensa kanssa teihin."
"Jos niin on, niin tiedättekö mitä se toiselta puolen sisältää?"
"Tiedän varsin hyvin, että sana hänen isältään kosijan hyväksi
painaisi paljon vaa'assa. Siitä syystä, tohtori Manette", sanoi
Darnay, vaatimattomasti mutta varmasti, "en pyytäisi sitä sanaa,
vaikka henkeni siitä riippuisi."
"Siitä olen varma, Charles Darnay, salaisuuksia syntyy salatusta
rakkaudesta ja avonaisesta vihasta. Edellisessä tapauksessa, ovat ne
hienot ja arat ja vaikeat älytä. Tyttäreni Lucy, on tässä ainoassa
suhteessa sellainen salaisuus minulle, minulla ei ole mitään
käsitystä hänen sydämensä tilasta."
"Uskallanko kysyä, onko hänellä --." Koska hän epäili, lisäsi tohtori:
"Muita kosijoitako?"
"Sitä juuri tarkotin."
Tohtori mietti vähän ennenkuin hän vastasi:
"Olettehan itse nähnyt herra Cartonin täällä. Herra Stryver käy myös
täällä. Jos hänellä jokin kosija on saattaa se olla yksi näistä."
"Tahi molemmat", sanoi Darnay.
"En ajatellut molempia, enkä pidä sitä luultavana. Te tahdotte
minulta lupauksen. Mikä se on?"
"Se on, että jos neiti Manette joskus omasta puolestaan uskoisi
teille, mitä minä nyt olen rohjennut uskoa teille, te silloin
todistatte nämät sanani sekä että uskotte ne todeksi. Toivon, että
ajatuksenne minusta ovat siksi suotuisat, ettette käytä mitään
vaikutusta minua vastaan, en sano mitään muuta, tätä vain pyydän.
Siihen nähden mitä teiltä pyydän, on teillä oikeus vaatia minulta
ehtoja ja niihin minä paikalla suostun."
"Annan lupauksen", sanoi tohtori, "ilman ehtoja. Uskon että
päämääränne on sellainen kuin olette sen rehellisesti ja
totuudenmukaisesti esittänyt. Uskon, että aikomuksenne on vahvistaa,
eikä heikontaa siteitä minun ja paljon kalliimman itseni välillä.
Jos hän sanoo minulle, että olette välttämätön hänen täydelliselle
onnelleen, annan hänet teille. Jos olisi olemassa -- Charles Darnay,
jos olisi olemassa --"
Nuori mies oli kiitollisena tarttunut hänen käteensä ja heidän
kätensä olivat yhteenliittyneet tohtorin puhuessa:
"-- jokin mielikuvitus, jokin syy, jokin pelko, jokin -- mitä hyvänsä
-- uutta tai vanhaa, sitä miestä kohtaan, jota hän todellakin
rakastaisi -- ilman että tämä mies olisi suoranaisesti siitä
vastuunalainen, haihtuisi tuo kaikki tyttäreni tähden. Hän on minulle
kaikki, enemmän kuin kärsimys, enemmän kuin vääryydet, enemmän kuin
-- mutta tämä on turhaa puhetta."
Niin oudosti vaipui hän äänettömyyteen ja niin outo oli hänen
tuijottava katseensa, hänen vaiettuaan, että Darnay tunsi kätensä
kylmenevän siinä kädessä, joka hitaasti päästi hänen kätensä.
"Te sanoitte jotain minulle", sanoi tohtori Manette hymyillen. "Mitä
sanoittekaan."
Hän ei tiennyt mitä vastata, kunnes hän muisti puhuneensa ehdoista.
Keveämmällä mielellä tätä muistaessaan sanoi hän:
"Teidän luottamuksenne minuun vaatii täydellistä luottamusta minun
puoleltani. Nykyinen nimeni, vaikka ei paljon eriävä äitini nimestä,
ei ole oma nimeni kuten ehkä muistanette. Tahdon kertoa mikä se on,
ja miksi olen Englannissa."
"Seis", sanoi Beauvaisin lääkäri.
"Tahdon sen tehdä paremmin ansaitakseni teidän luottamustanne ja
ettei minulla olisi teihin nähden mitään salaisuuksia."
"Seis."
Kotvasen piteli tohtori korviaan molemmin käsin, sitten painoi hän
molemmat kätensä Darnayn huulille.
"Kertokaa se minulle, kun pyydän teitä, ei nyt. Jos saatte myöntävän
vastauksen, jos Lucy rakastaa teitä, sanokaa se minulle hääpäivänne
aamulla. Luvatkaa se minulle."
"Mielelläni."
"Antakaa minulle kätenne. Hän tulee kohta kotia ja parasta ettei hän
tapaa meitä yhdessä tänä iltana. Menkää. Jumala teitä siunatkoon!"
Oli jo pimeä Charles Darnayn jättäessä hänet ja tunti myöhemmin tuli
Lucy kotia; hän kiiruhti yksin huoneeseen, -- neiti Pross oli astunut
suoraan yläkertaan omaan huoneeseensa -- ja näki ihmeekseen isänsä
nojatuolin tyhjänä.
"Isäni!" huusi hän. "Rakas isä!"
Hän ei saanut vastausta mutta hän kuuli kumean, nakuttavan äänen
hänen makuuhuoneestaan. Hän meni nopeasti välihuoneen poikki,
tirkisteli sisään hänen ovestaan, mutta juoksi kauhistuneena takasin,
ja veren melkein hyytyessä hänen suonissaan huudahti hän: "mitä on
minun tehtävä, mitä on minun tehtävä!"
Hänen epätietoisuutensa kesti vain hetkisen, hän juoksi takasin,
koputti hänen ovelleen ja kutsui häntä hiljaa. Nakutus taukosi hänen
äänensä soinnusta, herra Manette tuli heti ulos huoneestaan ja he
kulkivat kauvan edestakasin yhdessä.
Lucy nousi vuoteeltaan sinä yönä ja meni katselemaan isäänsä tämän
nukkuessa. Hän nukkui raskaasti ja hänen rahinsa suutarikaluineen ja
vanha, lopettamaton työ olivat tavallisessa järjestyksessään.