Toverukset.
"Sydney", sanoi herra Stryver samana yönä tai aamuna shakaalilleen,
"valmista uusi malja punssia, minulla on jotain sinulle sanottavaa."
Sydney oli tehnyt työtä kahden puolesta sinä yönä, yönä sitä ennen ja
monena monituisena yönä perätysten selvittääkseen Stryverin papereita
ennenkuin pitkät lomat alkoivat. Hänen onnistui vihdoin saada kaikki
kuntoon. Stryverin verorästit olivat kerätyt, kaikki selvitettiin
marraskuuksi, joka oli tulossa ilmasumuineen ja lakisumuineen
hankkien myllyyn taas uutta jauhetta.
Sydney ei ollut vilkastunut eikä selvinnyt tästä ahkeruudesta. Hän
oli tarvinnut useita ylimääräisiä pyyhekääreitä päästäkseen yön läpi
ja myös niitä vastaavan ylimääräisen viiniannoksen. Hän oli varsin
uupuneessa tilassa, kun hän nyt otti turbaanin päästään ja heitti sen
pesuvatiin, jossa hän oli sitä vähän väliä kastellut kuuden tunnin
ajan.
"Sekotatko toisen punssimaljan?" sanoi rehevä Stryver, kädet
housunvyötärössä ja katseli ympärilleen sohvalta, jossa hän loikoi
seljällään.
"Sekotan niinkin."
"Kuule sitten. Kerron sinulle jotain, joka sinua hämmästyttää
aikalailla ja joka kenties antaa sinulle minusta sen käsityksen,
etten olekkaan niin ovela mies kuin olet luullut. Aion naida."
"_Sinä_."
"Niin. Enkä rahan tähden. Mitäs nyt sanot."
"Enpä juuri mitään. Kuka hän on?"
"Arvaa."
"Tunnenko hänet?"
"Arvaa."
"En rupea arvailemaan kello viisi aamulla, kun aivoni sihisevät ja
kihisevät päässäni. Jos tahdot minua arvaamaan, saat kutsua minut
päivällisille."
"No niin, siksipä kerron sen sinulle", sanoi Stryver kohoutuen
hitaasti istualleen, "Sydney, epäilenpä melkein ettet minua ymmärrä,
sinä olet sellainen tunteeton koira."
"Ja sinä", vastasi Sydney, häärien punssimaljan ääressä "ja sinä olet
niin tunteellinen ja runollinen henki."
"No niin", sanoi Stryver itserakkaasti, "vaikka en kuvailekkaan
olevani mikään romaanisankari (niin paljon älyä minulla kyllä on)
olen kuitenkin paljon tunteellisempi ihminen kuin sinä."
"Sinä olet enemmän onnen suosikki, sitä sinä kait tarkotat."
"Sitä en tarkota. Tarkotan, että olen enemmän -- enemmän."
"Sano ritarillinen, koska kerta sitä tarkotat", ehdotti Carton.
"No hyvä, siis ritarillinen. Tarkotan", ja Stryver rehenteli
ystävänsä edessä tämän valmistaessa punssia, "että minä enemmän
koetan miellyttää, että minä enemmän ymmärrän miellyttää naisia kuin
sinä."
"Jatka", sanoi Carton.
"Ei, ennenkuin jatkan", sanoi Stryver, pudistaen päätään ylimieliseen
tapaansa, "tahdon selvittää tämän asian. Sinä olet seurustellut
tohtori Manetten perheessä yhtä paljon kuin minäkin, ehkä enemmänkin.
Oi, kuinka olen hävennyt sinun jurouttasi siellä! Sinun käytöksesi
on ollut niin hiljainen, nyrpeä ja salakähmäinen että minä kunniani
kautta, olen tottakin hävennyt puolestasi, Sydney."
"Olisipa hyvin terveellistä sinun kaltaisesi miehen, jolla on
sellainen asianajajapraktiikka, vähän hävetäkkin", sanoi Sydney,
"siitäpä pitäisi sinun minua kiittää."
"Sillä et minusta pääse", sanoi Stryver, jolta ei vastauksia koskaan
puuttunut, "ei Sydney, velvollisuuteni on sinulle ilmottaa -- ja minä
sanon sen sinulle vasten silmiä omaksi hyväksesi, että sinä olet
perhanan kömpelö sellaisessa seurassa."
Sydney joi lasillisen punssia ja nauroi.
"Katsoppas minua!" sanoi Stryver rehennellen, "ei minun tarvitsisi
niin paljon miellyttää kuin sinun sillä minä olen mies, jonka asema
ei ole niin riippuvainen. Miksi siis kumminkin koetan miellyttää."
"En ole koskaan vielä nähnyt sinun sitä koettavan", mumisi Carton.
"Koetan siksi että se on viisasta, teen sen periaatteen kannalta ja
katsele minua! Minä edistyn."
"Mutta kertomus avioliittotuumistasi ei edisty hitustakaan", vastasi
Carton huolettomasti. "Pysy siinä. Jätä minut rauhaan, eikö koskaan
tartu päähäsi, että olen parantumaton?"
Tässä kysymyksessä oli ikäänkuin jonkinmoista ylenkatsetta.
"Mikä oikeus sinulla on olla parantumaton", vastasi hänen ystävänsä,
jotenkin ynseästi.
"Minulla ei ole oikeutta mihinkään, sen tiedän", sanoi Sydney Carton.
"Kuka on valittusi."
"Äläkä nyt tule pahoillesi kuullessasi nimen, Sydney", sanoi herra
Stryver, valmistaen kerskuvalla ystävyydellä Cartonia kuulemaan mitä
tuleva oli, "tiedänhän ettet tarkota puoliakaan siitä, mitä puhut, ja
vaikka tarkottaisitkin, ei sillä ole mitään merkitystä. Pidän tämän
pienen esitelmän siksi että kerran olet puhunut halveksivasti minulle
tästä nuoresta naisesta."
"Niinkö."
"Niin ja vielä tässä huoneessa."
Sydney Carton katseli punssiaan ja ystävätään, joi punssiaan ja
katseli ystävätään.
"Sinä kutsuit häntä kultakutriseksi nukeksi. Nuori nainen on
neiti Manette. Jos sinä Sydney, tällaisiin asioihin nähden olisit
hienotunteinen, olisin hieman loukkaantunut sanoistasi, mutta sitä
et ole. Se tunne sinulta tykkönään puuttuu, siksipä en piittaa
sanoistasi enempää kuin jos ihminen joka ei lainkaan käsitä
maalausta, arvostelisi maalaamaani kuvaa, tai joku joka ei käsitä
soittoa, arvostelisi säveltämääni kappaletta."
Sydney Carton kulautti aimo määrät punssia kurkustaan alas, ja
katseli ystävätään.
"Nyt tiedät kaikki, Syd", sanoi herra Stryver. "Minä en välitä
rahoista, hän on viehättävä olento ja olen päättänyt seurata
tunteitani ja mielestäni minulla onkin varoja seurata tunteitani.
Minusta hän saa varakkaan miehen, nopeasti ylenevän miehen ja aika
hienon miehen, se on hänelle onnen kauppa, mutta hän ansaitseekin
tulla onnelliseksi. Oletko hämmästynyt?"