Gorgonin pää.
Herra markiisin linna oli jykevä rakennus, sen edustalla oli suuri
kivitetty piha ja kaksi kivistä porraskäytävää, jotka päättyivät
pääoven luona. Kaikki oli kiveä, raskaita kiviaitoja ja kiviuurnoja,
kivikukkia, kivisiä ihmis- ja leijonakasvoja löytyi kaikkialla, kuin
olisi Gorgoni tarkastanut linnaa, kun se kaksisataa vuotta takaperin
valmistui.
Herra Markiisi astui vaunuistaan ja nousi ylös kaikuvia portaita
tulisoihdun valaisemana, joka haihduttaen pimeyden, sai pöllön
äänekkäästi kapinoimaan suuren tallirakennuksen katolla puitten
keskessä. Muuten oli kaikki niin hiljaista, että tulisoihtu, jota
kannettiin portaita ylös, ynnä toinen soihtu suurella ovella,
paloivat kuin olisivat olleet sisällä vierashuoneissa eikä ulkona
yöilmassa. Paitsi pöllön ääntä ei kuulunut muuta kuin veden lorinaa
kivisessä vesialtaassa, sillä tämä oli niitä pimeitä öitä, jolloin
yö pidättää henkäystään tuntikausia ja sitten kohottaa pitkän, syvän
huokauksen ja vaikenee taas.
Suuri ovi paukahti kiinni hänen jälkeensä, ja herra markiisi
meni etehisen poikki, joka oli julman näköinen vanhoine
metsäkarjupeitsineen, miekkoineen ja metsästysveitsineen, ja karkeine
ratsuruoskineen ja -raippoineen, joidenka painoa moni talonpoika
matkallaan hyväntekijä Kuoleman luo oli isännän vihan alaisena
tuntenut.
Välttäen suurimpia huoneita, jotka olivat pimeät ja suljetut yötä
varten, nousi herra markiisi, soihdunkantajan kulkiessa edellä, ylös
portaita eräälle ovelle käytävässä. Tämä avautui ja johti hänen
yksityiseen asuntoonsa, joka sisälsi kolme huonetta, makuuhuoneen ja
kaksi muuta suojaa. Ne olivat korkeat, kaarevat huoneet, laattiat
kylmät, ilman mattoja, takassa suuret raudat joilla puut paloivat
talvisaikana, ja ne olivat sisustetut kaikella ylellisyydellä joka
oli omiaan markiisille, ylellisenä aikana, ylellisessä maassa. Kuosia
joka oli vallalla viimeistä edellisen Ludvigin aikana, Ludvigin, sitä
polvea, jonka ei koskaan tullut sammua -- Ludvig neljännentoista
aikana -- oli noudatettu kalliissa kalustuksessa, mutta moni esine,
joka kuvasi vanhempia lehtiä Ranskan historiassa, antoi sille
tarpeellista vaihtelua.
Kolmannessa huoneessa oli illallispöytä katettu kahdelle hengelle,
se oli pyöreä huone ja sijaitsi yhdessä linnan neljästä, suiposta
tornista. Pieni, korkea huone, jossa ikkuna oli selkoselällään,
säleuutimet suljetut, joten pimeä yö näkyi vain kapeina, mustina,
vaakasuorina viivoina, vaihdellen leveämpien harmaitten viivojen
kanssa.
"Sanoithan, ettei veljenpoikani ole tullut", sanoi markiisi.
"Ei, hän ei ole tullut, häntä odotettiin tulevaksi yhdessä
Monseigneurin kanssa."
"Vai niin, tuskin on luultavaa, että hän tulee tänä iltana, jätä
kumminkin pöytä sillensä. Olen valmis neljännestunnin kuluttua."
Neljännestunnin kuluttua oli markiisi valmis ja istuutui yksin
ylellisen ja oivallisen iltaruokansa ääreen. Hänen tuolinsa oli
vastapäätä ikkunaa, ja hän oli syönyt soppansa ja oli viemäisillään
lasillisen Bordeaux-viiniä huulilleen kun hän laski sen jälleen
pöydälle.
"Mitä tämä on?" kysyi hän tyynesti, tarkasti katsellen mustia ja
harmaita vaakasuoria viivoja.
"Mikä niin, Monseigneur?"
"Säleuutimien ulkopuolella. Avaa säleuutimet!"
Se tapahtui.
"Mitä se on?"
"Ei mitään, Monseigneur. En näe muuta kuin puita ja pimeätä."
Palvelija oli avannut säleuutimet ja katsonut ulos tyhjään pimeyteen
ja seisoi nyt selkä pimeyteen, odottaen uusia käskyjä.
"Hyvä on", sanoi hänen järkähtämätön herransa. "Sulje ne uudestaan."
Niin tehtiin ja markiisi jatkoi ateriaansa. Hän oli ennättänyt
puoliväliin, kun hän taas pysähtyi ja kuulosti pyörien räminää. Ne
lähestyivät nopeasti ja seisahtuivat linnan edustalle.
"Mene katsomaan, kuka tuli."
Se oli Monseigneurin veljenpoika. Hän oli varhain iltapäivällä ollut
vain joitakin peninkulmia Monseigneuristä jäljellä. Hän oli nopeasti
lyhentänyt välimatkaa, mutta ei niin nopeasti, että hän olisi
saavuttanut. Postiasemalla hän oli kuullut Monseigneurin olevan häntä
edellä.
Sanottakoon hänelle (sanoi Monseigneur) että illallinen odottaa häntä
ja että hän paikalla tulisi ylös. Hetken päästä hän tulikin. Hän oli
Englannissa tunnettu nimellä Charles Darnay.
Monseigneur vastaanotti hänet kohteliaasti mutta he eivät kätelleet
toisiaan.
"Lähdittekö eilen Pariisista, sir?" sanoi hän Monseigneurille,
istuutuessaan pöydän ääreen.
"Lähdin. Entäs te?"
"Minä tulen suoraan."
"Lontoosta?"
"Niin."
"Te olette viipynyt kauvan matkalla", sanoi markiisi hymyillen.
"Päinvastoin, tulen suoraa päätä."
"Anteeksi, en tarkoittanut kauvan matkalla, vaan että olette
viivytellyt itse matkaa."
"Minulla on ollut esteitä" -- veljenpoika viivytteli hiukan vastausta
-- "asioita".
"Tietysti", sanoi kohtelias setä.
Palvelijan läsnäollessa he eivät puhelleet muuta keskenään. Kun kahvi
oli tarjoiltu ja he olivat yksin, katseli veljenpoika setäänsä, ja
kun hän kohtasi kauniin naamion silmiä, alkoi hän puhua.
"Kuten ymmärtänette, olen tullut takasin täyttääkseni sitä tehtävää,
joka kutsui minut pois täältä. Se saattoi minut suureen ja
odottamattomaan vaaraan; mutta se on pyhä tehtävä ja vaikka se olisi
johtanut minut kuolemaan, toivon että olisin pysynyt lujana."
"Ei kuolemaan", sanoi setä; "ei ole tarpeellista nimittää kuolemaa."
"Vaikka se olisi vienyt minut haudan partaalle, sir, epäilen, että
olisitte minua pidättäneet", sanoi veljenpoika.
Syventyneet merkit nenän päällä ja venähdys julmien kasvojen
hienoissa, suorissa piirteissä ei tietänyt hyvää tässä kohden; setä
vastusti miellyttävällä kädenliikkeellä, joka niin selvästi oli
hienon kasvatuksen synnyttämä, ettei se lainkaan ollut rauhoittava.
"Sen mukaan, mitä tiedän, olette suoranaisesti koettanut antaa vielä
epäilyttävämmän valon epäilyttäville asianhaaroille, jotka minua
ympäröivät."
"En, en, en suinkaan", sanoi setä kohteliaasti.
"Mutta miten sen asian laita lieneekin", sanoi veljenpoika, katsellen
häntä syvällä epäluulolla, "tiedän, että teidän viekkautenne
pidättäisi minua vaikka millä keinoilla ja että teitä ei mitkään
keinot arveluttaisi."
"Olenhan sen jo sanonut teille, ystäväni", sanoi setä, jonka nenän
päällä tuntui hieno tykytys. "Olkaa hyvä ja muistakaa, että olen
sanonut sen jo kauvan sitten."
"Minä muistan sen."
"Kiitän", sanoi markiisi todellakin hyvin leppeällä äänellä.
Hänen äänensä viivähti ilmassa, melkein kuin jonkin soittokoneen ääni.
"Oikeastaan, sir", jatkoi veljenpoika, "luulen, että minun onneni
ja teidän onnettomuutenne on pelastanut minut vankeudesta täällä
Ranskassa."
"En ymmärrä oikein", sanoi setä maistellen kahviaan. "Uskallanko
pyytää teitä selittämään?"
"Luulen, että ellette olisi epäsuosiossa hovissa ja ellei tämä pilvi
olisi peittänyt teitä vuosikausia, olisi muuan _lettre de cachet_
[Salainen kuninkaallinen käskykirje, suom. muist.] lähettänyt minut
epämääräiseksi ajaksi johonkin linnoitukseen."
"Se on mahdollista", sanoi setä perin tyynesti. "Perheen kunnian
vuoksi voisin kyllä saattaa teille sen epämukavuuden. Pyydän
anteeksi."
"Huomaan, että minun onnekseni, vastaanotto toissapäivänäkin kuten
tavallisesti oli kylmä", huomautti veljenpoika.
"Minä en teidän sijassanne sanoisi onneksi, ystäväni", sanoi setä
erinomaisen kohteliaasti; "siitä en olisi varma. Hyvä tilaisuus
mietiskelyyn ynnä muutkin yksinäisyyden edut, vaikuttaisivat
kohtaloonne monta kertaa edullisemmasti kuin mitä voitte itse siihen
vaikuttaa. Mutta turha on keskustella siitä asiasta. Olen, kuten
sanotte, epäedullisessa asemassa. Nuo pienet parannuskeinot, nuo
ystävälliset avustamiset perheitä valtaan ja kunniaan, nuo pienet
suosionosotukset, jotka ovat teistä niin epämiellyttävät, ovat nyt
saavutettavissa vain uutteruuden ja toisten vaikutuksen kautta.
Niin moni niitä tavoittaa ja niitä myönnetään (verraten) niin
harvoille. Niin ei ennen ollut, vaan Ranska on kaikessa sentapaisessa
muuttunut pahempaan päin. Vielä meidän esi-isillämme oli oikeus
heitä ympäröivän alhaison elämään ja kuolemaan. Tästäkin huoneesta
on monta sellaista heittiötä kuletettu hirsipuuhun, viereisessä
huoneessa (makuuhuoneessani) tiedän, että mies -- jolla oli
julkeita epäilyksiä ja teki vastuksia tyttärensä suhteen -- _hänen_
tyttärensä! -- pistettiin ilman muitta mutkitta kuoliaaksi. Me olemme
kadottaneet monta erioikeutta, uusi filosofia on tullut muotiin ja
asemamme kannattaminen saattaisi meidän päivinämme tuottaa (en mene
niin pitkälle, että sanon tuottaisi, vaan saattaisi tuottaa) meille
todellisia ikävyyksiä. Tämä kaikki on ikävää, hyvin ikävää!"
Markiisi otti sievän pienen hyppysellisen nuuskaa ja pudisti päätään
niin hienossa epätoivossa kuin oli soveliasta puhuessaan maasta, joka
vielä omisti hänet, niin suuren mahdollisuuden uudestasyntymiseen.
"Sekä vanhana, että uudempana aikana olemme niin puolustaneet
asemaamme", sanoi veljenpoika synkästi, "että luulen, että meidän
nimemme on enemmän vihattu kuin mikään muu nimi Ranskassa."
"Toivokaamme niin", sanoi setä. "Viha ylhäisiä kohtaan on alhaison
tahdoton kunnioitus."
"Koko tällä seudulla ympärillämme", jatkoi veljen- poika, "ei löydy
yhtäkään silmää, joka katselisi minua muilla tunteilla kuin pelon ja
orjuuden."
"Se on tunnustus suvun suuruudelle", sanoi markiisi, "jonka suku on
ansainnut tavasta, jolla hän on ylläpitänyt suuruuttaan. -- Oh!" Hän
otti uuden sievän pikku hyppysellisen nuuskaa, ja asetti keveästi
jalkansa ristikkäin.
Mutta veljenpojan nojatessa kyynäspäätä pöytään ja miettiväisenä
ja allapäin peittäessä silmiä kädellään, katseli kaunis naamio
häntä sivultapäin suuremmalla katkeruudella, umpimielisyydellä
ja ynseydellä, kuin mikä soveltui hänen näennäiselle
väliäpitämättömyydelleen.
"Tukahuttaminen on ainoa pysyväinen filosofia. Pelon ja orjuuden
musta kunnioitus, ystäväni", jatkoi markiisi, "on opettava koiria
tottelemaan ruoskaa, niinkauvan kuin tämä katto", hän katseli ylös
siihen, "sulkee ulos taivaan."
Siihen ehkä ei ollut niinkään pitkä aika kun markiisi luuli. Jos
hänelle olisi tänä iltana näytetty kuva linnasta, sellaisena kuin
se oli oleva muutamia vuosia tämän jälkeen, ynnä viidestäkymmenestä
toisesta samallaisesta, olisi hänellä ollut vaikea tuntea omaansa
näitten kamalien, tulesta mustuneiden ja hävinneitten raunioitten
joukossa. Ja mitä tuli kattoon, josta hän ylpeili, olisi hän
havainnut _sen_ sulkevan taivaan ulos uudella tavalla -- nimittäin
ainiaaksi niitten silmistä, joihin sen lyijy ammuttiin sadantuhannen
musketin piipuista.
"Yhtä kaikki", sanoi markiisi, "olen minä ylläpitävä suvun kunniaa ja
rauhaa, jos te ette sitä tahdokkaan. Mutta te lienette väsyksissä.
Ehkäpä lopetamme neuvottelumme täksi iltaa?"
"Vielä silmänräpäys."
"Vaikkapa tunti, jos haluatte."
"Sir", sanoi veljenpoika, "olemme väärin menetelleet, ja niitämme
nyt vääryyden hedelmiä."
"_Me_ olemme väärin menetelleet?" toisti markiisi kysyvällä hymyllä
ja osotti sormellaan kohteliaasti ensin veljenpoikaansa ja sitten
itseään.
"Meidän sukumme, kunniallinen sukumme, jonka kunnia on niin suuresta
arvosta meille molemmille vaikka eri tavalla. Myöskin minun
isäni aikana menettelimme äärettömästi väärin, sortaen jokaista
inhimillistä olentoa joka asettui meidän ja mielivaltamme väliin,
olipa se mitä laatua tahansa. Vaan miksi puhun isäni ajasta, kun
se yhtä hyvin on teidän. Voinko erottaa isäni kaksoisveljeä,
kanssaperillistä ja lähintä seuraajaa hänestä itsestään."
"Kuolema on sen tehnyt!" sanoi markiisi.
"Ja on sitonut minut järjestelmään, joka on minulle kauhea, koska
olen siitä vastuunalainen ja kuitenkin voimaton sitä vastaan. Koetan
täyttää viimeistä rukousta, joka oli kalliin äitiraukkani huulilla,
ja noudattaa viimeistä silmäystä kalliin äitiraukkani silmistä, joka
rukoili minua olemaan armelias ja sovittamaan, ja näin minä vaan
kidun etsien turhaan valtaa ja apua."
"Jos etsitte niitä minun luonani, veljenpoikani," sanoi markiisi,
kosketellen hänen rintaansa etusormellaan, -- he seisoivat nyt takan
luona -- "etsitte niitä aina turhaan, olkaa varma siitä."
Jokainen hieno, suora piirre hänen valkosen kuultavissa kasvoissaan
oli julmasti, viekkaasti ja umpimielisesti vetäytynyt kokoon, hänen
tyynesti katsellessaan veljenpoikaansa, nuuskarasia kädessään. Hän
kosketti häntä taas rinnalle, kuin olisi hänen sormensa pienen miekan
terävä kärki, jolla hän hienosti mielistellen läpäisi hänen ruumiinsa
ja sanoi:
"Ystäväni, kuolemaani saakka pysyn minä siinä järjestelmässä, jossa
olen elänyt."
Tämän sanottuaan otti hän viimeisen hyppysellisen nuuskaa ja pisti
rasian taskuunsa.
"Paras pysyä järkevänä ihmisenä", hän sitten lisäsi, soitettuaan
pientä kelloa pöydällä, "ja tyytyä luonnolliseen tilaansa, mutta te
olette hukassa, herra Charles, sen näen."'
"Tämä tila ja Ranska ovat minulta hukassa", sanoi veljenpoika
synkästi, "minä kieltäydyn niistä."
"Voitteko kieltäytyä molemmista? Ranskasta ehkä, mutta tästä tilasta?
Siitä ei paljon puhumista, vaan voitteko kieltäytyä siitä?"
"En tarkottanut näillä sanoilla mitään vaatimuksia sen suhteen. Jos
se huomispäivänä siirtyisi teiltä minulle --"
"Olen niin itserakas, että toivon sitä hyvin vähän luultavaksi."
"-- tai kahdenkymmenen vuoden kuluttua --"
"Te teette minulle liian suurta kunniaa", sanoi markiisi, "mutta
suostun mieluummin siihen otaksumiseen."
"-- kieltäytyisin siitä ja eläisin muilla keinoin toisella seudulla.
Siinä ei paljon menetettävää. Sehän on vain erämaa täynnä kurjuutta
ja häviötä."
"Ohoh", sanoi markiisi silmäillen ympärilleen ylellisessä huoneessaan.
"Silmälle on tämä kylläkin kaunista, mutta kokonaisuudessaan,
avotaivaan alla päivänvalossa, on se kaatuva torni täynnä hävitystä,
huonoa hoitoa, kiskomista, velkoja, kiinnityksiä, sortoa, nälkää,
alastomuutta ja kärsimystä."
"Ohoh", sanoi markiisi taas itsekylläisesti.
"Jos se koskaan joutuu minulle, tulee se jätettäväksi käsiin,
jotka ovat omiaan vapauttamaan sitä (jos se on mahdollista) siitä
kuormasta, joka painaa sen maahan, joten onneton kansa, joka ei voi
sitä jättää ja jonka kärsivällisyyttä on kidutettu äärimmäisyyteen,
tulisi vähemmän kärsimään toisen sukupolven alamaisena; mutta minä en
siihen kelpaa. Tämä linna on kirouksenalainen, se, ja koko tämä maa."
"Entäs te?" sanoi setä, "suokaa anteeksi uteliaisuuteni, te ja uusi
filosofianne, aiotteko hyväntahtoisesti jatkaa elämätänne?"
"Elääkseni täytyy minun, kuten ehkä monen muun maanmieheni vaikkakin
aateluus kintereillä -- tehdä työtä."
"Esimerkiksi Englannissa."
"Niin. Suvun kunnia on minun puolestani varma tässä maassa. Sukunimi
ei tule kärsimään minun tähteni vieraassa maassa, sillä siellä en
sitä kanna."
Markiisin soitettua kelloa, sytytettiin kynttilät viereisessä
makuuhuoneessa. Ne loistivat nyt kirkkaasti oven läpi. Markiisi
katseli sinnepäin kuunnellen palvelijan eteneviä askeleita.
"Englanti mahtaa teitä kovin miellyttää, jos ottaa huomioon kuinka
vähä menestystä teillä on siellä ollut", huomautti hän sitten,
kääntäen tyynet kasvonsa hymyillen veljenpoikaansa.
"Johan sanoin, että menestyksestäni siellä minun luultavasti on
kiittäminen teitä. Sitäpaitsi on se turvapaikkani."
"Nuo rehentelevät englantilaiset kehuvat että heidän maansa on
turvapaikkana monelle. Tunnettehan erään maanmiehen, joka on saanut
turvapaikan siellä, muuan tohtori?"
"Tunnen."
"Jolla on tytär."
"Niin on."
"Niin on", sanoi markiisi. "Te olette väsyksissä. Hyvää yötä!"
Taivuttaessaan päätään mitä kohteliaimmasti, oli hänen hymyilevissä
kasvoissaan jotain merkitsevää, joka antoi näille sanoille
salaperäisen leiman, joka kovasti hämmästytti veljenpojan silmiä ja
korvia. Samassa ohuet, suorat viivat hänen silmäinsä alla, ohuet
suorat huulet ja syvennykset nenän päällä saivat ilkkuvan ilmeen,
joka teki hänet pirullisen kauniiksi.
"Niin", toisti markiisi. "Tohtori, jolla on tytär. Niin, niin alkaa
se uusi filosofia. Te olette väsyksissä. Hyvää yötä!"
Kysellä jotain kivikasvoilta linnan ulkopuolella ei olisi ollut
vaikeampaa kuin hänen kasvojaan tutkia. Veljenpoika katseli häntä
turhaan, hänen mentyään ovelle.
"Hyvää yötä", sanoi setä. "Toivon tapaavani teidät aamulla jälleen.
Nukkukaa makeasti! Osota tulta herra veljenpojalleni hänen
kamariinsa! -- Ja polta herra veljenpoikani vuoteessaan, jos mielit",
lisäsi hän itsekseen, ennenkuin hän taas soitti pikku kelloaan
kutsuakseen palvelijan omaan makuuhuoneeseensa.
Palvelijan poistuttua, kulki herra markiisi edestakasin väljässä
yöviitassaan, valmistautuen makuulle tänä lämpimänä hiljaisena
yönä. Hän sipsutteli huoneessa ja hänen pehmeät tohvelinsa eivät
aikaansaaneet pienintäkään melua laattialla, hän liikkui kuin
hienontunut tiikeri, hän muistutti satujen lumottua markiisia,
paatuneen ilkeätä, jonka ajottaisin tapahtuva muutos tiikeriksi joko
juuri oli loppunut tai juuri alkamaisillaan.
Hän kulki edestakasin upeassa makuuhuoneessaan, muistellen matkan
pikku tapahtumia, jotka kutsumatta kohosivat hänen mieleensä, hidas
kulku mäkeä ylös auringonlaskussa, laskeuva aurinko, matka mäkeä
alas, mylly, vankila kalliolla, pikku kylä notkossa, kansa kaivon
luona ja työmies, joka sinisellä lakillaan osotti ketjuja vaunun
alla. Tämä kaivo muistutti suihkulähdettä Pariisissa, pientä myttyä
sen jalustalla, naisia, jotka kumartuivat sen yli ja pitkää miestä,
joka kädet ilmassa, huusi: "kuollut".
"Nyt olen viileä", sanoi herra markiisi, "ja voin paneutua vuoteelle."
Jättäen yhden ainoan kynttilän palamaan suurelle takalle, antoi hän
hienojen harsouutimien pudota ympärilleen ja kuuli yön katkovan
äänettömyyttään pitkällä huokauksella, juuri kun hän oli uneen
vaipumaisillaan.
Kolme raskasta tuntia tuijottivat kivikasvot ulkoseiniä mustaan
yöhön, kolme raskasta tuntia kolisivat hevoset tallissa seimensä
ääressä, koirat haukkuivat ja pöllö piti melua, joka hyvin vähän
muistutti sitä melua josta runoilijat kertovat. Mutta sellaiset
uppiniskaiset olennot eivät koskaan puhu niinkuin heille säädetään.
Kolme raskasta tuntia tuijottivat linnan kivikasvot niin ihmisten
kuin leijonain, synkästi yöhön. Kuolon pimeys lepäsi yli maiseman,
kuolon pimeys peitti hiljaisuudellaan hiljaisen tomun maanteillä.
Kirkkomaassa oli pieniä ruohomättäitä vaikea erottaa toisistaan,
olento ristin päällä olisi saattanut astua kenenkään näkemättä alas.
Kylässä nukkuivat sekä veronvaatija että verotetut sikeästi, ehkäpä
uneksien kemuista kuten nälkäiset tavallisesti tekevät, ja levosta ja
rauhasta kuten usutettu orja tai ikeen alla oleva härkä. Kylän laihat
asukkaat nukkuivat sikeästi ja olivat unessaan ravitut ja vapaat.
Kylän kaivo lorisi kenenkään näkemättä ja kuulematta ja linnan allas
tippui näkemättä ja kuulematta -- molemmat sulivat pois kuin minuutit
ajan lähteensilmästä -- kolme raskasta tuntia. Sitten alkoi molempain
harmahtava vesi näyttää savuntapaiselta aamun sarastaessa ja linnan
kivikasvojen silmät aukenivat.
Päivä valkeni valkenemistaan, kunnes se viimein kosketti hiljaisten
puitten latvoja ja levitti sädeloisteen yli kummun. Sen hehkussa
tuntui vesi linnan altaassa muuttuvan vereksi ja kivikasvot
peittyivät purppuraan. Lintujen viserrys oli kova ja äänekäs ja herra
markiisin makuuhuoneen ikkunan päivänpuremilla puitteilla lauloi
pieni lintunen voimainsa takaa ihanimman laulunsa. Tätä näkyivät
lähimmät kivikasvot hämmästyneinä tuijottavan, ammossa suin ja
alaleuka riippuen näyttivät ne kauhistuneilta.
Nyt paistoi jo päivä korkealla ja elämä ja liike alkoivat kylässä.
Ikkunat aukenivat, salpa vedettiin raihnaisista ovista ja ihmiset
astuivat ulos -- vielä väristen ja palellen uudessa, lempeässä
aamuilmassa. Sitten alkoivat kylän väestölle päivän vaivat, jotka
harvoin kevenivät. Toiset menivät kaivolle, toiset kedoille, miehiä
ja naisia lähti kaivamaan ja kuokkimaan, miehiä ja naisia lähti
hoitamaan kurjia elukoita ja ajamaan laihat lehmät laitumelle tien
varrelle. Kirkossa ja ristin luona polvistui pari olentoa. Kuunnellen
niitten rukouksia, haki etummaisena kulkeva lehmä aamiaistaan ristin
juurella kasvavista rikkaruohoista.
Linnassa herättiin myöhemmin, kuten sen arvolle soveltui, mutta
siinä herättiin vähitellen ja varmasti. Ensin punertuivat yksinäiset
keihäät ja metsästysveitset kuten entisinä aikoina, ja sitten
kimmeltivät ne kirkkaasti aamuauringossa, sitten avattiin ovet ja
ikkunat, hevoset tallissa kääntyivät katsomaan valoa ja vilppautta
joka tulvi sisään avonaisesta ovesta, lehdet välkkyivät ja kahisivat
vasten ikkunoiden rautaristikoita, koirat nykivät kiivaasti ketjujaan
ja hyppivät kärsimättömästi, pyrkien vapauteen.
Kaikki nämät seikat kuuluivat elämän jokapäiväisiin tapoihin ja
aamun palaamiseen. Mutta ei kait kumminkaan soitto linnan suuresta
kellosta, ei juoksu ja kiire portailla, eivät hätäilevät olennot
terrassilla, ei kopina ja poljenta siellä, täällä ja kaikkialla, eikä
myös hevosten pikainen satuloiminen ja kiireinen ratsastus linnasta.
Mitkähän tuulet lienevät kuiskailleet tästä kiireestä harmaapäiselle
tientekijälle, joka jo oli työssä mäen päällä kylän toisella
puolella, myttyyn pistetty päivällisruokansa, joka ei paljon
painanut ja jota ei yhdenkään variksen olisi kannattanut nokiskella,
kiviröykkiöön työnnettynä. Olivatko linnut, viedessään joitakin
murusia siitä muualle, pudottaneet yhden hänen päälleen, kuten ne
kylvävät siemeniä sinne tänne? Miten lieneekin, tientekijä riensi
tänä helteisenä aamuna henkensä takaa mäkeä alas, polvia myöten
pölyssä, eikä pysähtynyt ennenkuin kaivon luona.
Koko kylän väki kaivon luona seisoi alakuloisena kuten tavallisesti
ja kuiskaili hiljaa, mutta ei osottanut muuta mielenliikutusta kuin
tylyä uteliaisuutta ja hämmästystä. Lehmät, jotka hätimiten oli tuotu
takasin ja sidottu mikä minnekin, katselivat tylsästi eteensä, ja
makasivat maassa pureskellen jonkinmoisia palloja, joita ne olivat
koonneet keskeytyneellä huviretkellään. Jotkut linnalaiset ja osa
postihuoneen väestöstä sekä kaikki viranomaiset olivat kutka enemmän,
kutka vähemmän aseellisina, kokoontuneet toiselle puolelle pientä
katua asentoon, jolla ei ollut mitään tarkotusta eikä ollut mistään
kotosin. Tientekijä oli jo työntäytynyt viidenkymmenen hyvän ystävän
joukkoon hosuen rintaansa sinisellä lakillaan. Mitä tämä kaikki tiesi
ja mitä tiesi se, että herra Gabelle tuota pikaa hissattiin hevosen
selkään palvelijan taakse ja mainittu Gabelle (vaikka hevosella oli
kaksinkertainen kuorma) vietiin nelistämällä pois ikäänkuin mitäkin
uutta saksalaista ballaadin Leonooraa.
Se tiesi että, linnassa nyt oli yhdet kivikasvot liikaa.
Gorgoni oli taas yöllä katsellut rakennusta ja lisännyt linnan kuviin
ne kivikasvot, jotka vielä puuttuivat ja joita se oli odottanut lähes
kaksisataa vuotta.
Ne lepäsivät herra markiisin tyynyllä ikäänkuin kaunis naamio, joka
äkkiä oli hätkähtänyt unestaan, suuttunut ja kivettynyt. Päähän
kuuluvan kiviruumiin sydämessä oli veitsi. Veitsen kahvaan oli
paperiliuska sidottu, johon oli töherretty:
"_Toimittakaa hänet nopeasti hautaan. Tämä on Jaakon työtä_."