Monseigneur maalla.
Ihana maisema, jossa vilja oli vihanta, mutta ei runsas. Ohran
sijalla kasvoi palsta laihaa ruista ja vehnän sijalla surkeita
herneitä ja papuja ja kehnoja vihannespahasia. Eloton oli luonto, ja
miehet ja naiset, jotka sitä viljelivät, näyttivät elostavan vasten
tahtoaan -- kuin olisi heitä vaivannut alakuloinen halu heittää
kaikki ja nääntyä pois. Neljä hevosta ja kaksi ajuria laahasi herra
markiisin matkavaunuja (jotka olisivat saattaneet olla keveämmät)
ylös jyrkkää mäkeä. Puna herra markiisin kasvoilla ei saattanut
hänen korkeata sukuperäänsä epäluulonalaiseksi, sillä se ei lähtenyt
sisältäpäin, se oli ulkonaisen seikan -- laskevan auringon synnyttämä.
Auringonlasku valaisi matkavaunuja niin loistavasti sen ennättäessä
mäen kukkulalle, että matkustaja aivan punersi purppurassa. "Se
katoaa pian", sanoi herra markiisi katsellen käsiään.
Aurinko olikin niin matalalla että se samassa hetkessä laskeusi. Kun
raskas jarru oli sovitettu pyöriin ja vaunut luisuivat alas mäkeä
tuhanhajussa ja tomupilvessä, pakeni punanen hehku nopeasti, aurinko
ja markiisi laskeutuivat yhdessä, ja jarrua irrottaessa oli hehku
kadonnut.
Mutta jälellä oli kappale jylhää ja autiota maata, pienoinen
kylä kukkulan juurella, leveä, jyrkkä ja mäkinen tie sen takana,
kirkontorni, tuulimylly, metsästyspuisto ja kallio linnoituksineen,
jota käytettiin vankilana. Kaikkia näitä yön suussa pimeneviä
esineitä katseli markiisi kuin mies, joka lähestyy kotiaan.
Kylässä oli yksi ainoa köyhä katu, jonka varrella oli köyhä
juomanpanimo, köyhä nahkuri, köyhä ravintola, köyhä talli
postihevosten muuttoa varten, köyhä kaivo ja kaikki muut tavalliset
köyhät laitokset. Kylällä oli myös köyhä väestönsä. Koko sen väestö
oli köyhä, ja moni niistä istui ovensa ulkopuolella kuorimassa
tähteiksi jääneitä sipulia ynnä muuta senkaltaista iltaruoaksi,
toisten taas huuhtoessa kaivon luona lehtiä, ruohoja ynnä muita
syötäväksi kelpaavia maan tuotteita. Syyt heidän köyhyyteensä olivat
selvät, verot valtiolle, verot kirkolle, verot maanomistajalle,
paikallisverot ja yleiset verot olivat siellä, täällä maksettavat
juhlallisen ilmoituksen mukaan, ja kumma oli, että koko kylää enää
ollenkaan oli olemassa.
Harvoja lapsia oli näkyvissä, koiria ei ensinkään. Mitä miehiin ja
naisiin tulee, oli heidän valittava joko viheliäisin elämä pienessä
kylässä tuulimyllyn alla tai vankeutta ja kuolemaa korkeassa linnassa
kalliolla.
Ratsastavan kuriirin ja postimiesten ruoskan ilmoittamina, joiden
läjähdykset kiertyivät käärmeinä kansan pään päällä iltailmassa,
kuin olisi hän raivotarten seuraamana, ajoi herra markiisi
matkavaunuissaan postihuoneen portin eteen. Se oli lähellä kaivoa,
ja talonpojat herkesivät askareistaan, katsellakseen häntä. Hän
katseli heitä ja näki tietämättään kuinka kurjuus oli riuduttanut ja
hivuttanut heidän kasvonsa ja ruumiinsa.
Herra markiisi silmäili alamaisia kasvoja, jotka kumartuivat
hänen edessään, samoin kuin hänen vertaisensa olivat kumartuneet
hovin Monseigneurin edessä -- erotus oli vain siinä, että nämät
kasvot kumartuivat vain kärsiäkseen, eikä mairitellakseen -- kun
harmaapäinen tientekijä yhtyi joukkoon.
"Tuo tänne tuo mies!" sanoi markiisi kuriirille.
Mies tuotiin esiin lakki kädessä ja muut kertyivät ympärille
katselemaan ja kuuntelemaan, samoin kuin ihmiset suihkulähteen luona
Pariisissa.
"Ajoinhan ohitsesi tiellä?"
"Totta, Monseigneur. Minulle tapahtui kunnia, että ajoitte ohitseni
tiellä."
"Sekä noustessani mäkeä, että mäen päällä?"
"Niinpä kyllä, Monseigneur."
"Mitä katselit niin tarkasti?"
"Katselin miestä. Monseigneur."
Hän kumartui hiukkasen ja osotti risasella lakillaan vaunujen alle.
Kaikki hänen toverinsa kumartuivat katselemaan vaunujen alle.
"Mitä miestä, pöllö? Ja mitä siellä katselet?"
"Anteeksi, Monseigneur, hän heilutti pidättimien -- jarrun ketjuja."
"Kuka", kysyi matkustaja.
"Se mies, Monseigneur."
"Piru periköön nämät idiootit! Mikä miehen nimi on? Sinä kait tunnet
kaikki ihmiset näillä tienoilla. Kuka hän oli?"
"Armoa, Monseigneur! Hän ei ollut näiltä tienoilta. En eläissäni ole
häntä ennen nähnyt."
"Riippuiko hän ketjuissa? Ettäkö tukehtuisi?"
"Teidän armollisella luvallanne, siinäpä se kumma oli, Monseigneur.
Hänen päänsä roikkui alhaalla -- kas näin!"
Hän kääntyi sivuttain vaunuihin ja nojautui taaksepäin kasvot
taivasta kohti ja pää alas riippuen, sitten oikaisi hän itseään,
koperoi lakkiaan ja teki kumarruksen.
"Minkänäköinen hän oli?"
"Monseigneur, hän oli mylläriä valkosempi. Aivan pölyn peittämä,
valkonen ja pitkä kuin kummitus."
Tämä kuvaus herätti ääretöntä mielenkiihkoa pienessä väkijoukossa,
mutta kaikkein silmät kohosivat toisiaan katselematta herra markiisin
puoleen, ehkäpä katsellakseen jos hänellä oli jokin kummitus
omallatunnollaan.
"Sinä et menetellyt oikein", sanoi markiisi, joka onneksi hoksasi
ettei sellaisen roskaväen sopinut häntä suututtaa, "kun nähdessäsi
varkaan seuraavan vaunujani, et avannut suurta suutasi. Kas niin,
sysätkää hänet syrjään, herra Gabelle."
Herra Gabelle oli postimestari ja sen ohella jonkinlainen
veronvaatija, hän oli tullut ulos hyvin alamaisena avustamaan tässä
kuulustelussa ja oli virallisesti pidellyt tutkimuksenalaista
nutunhiasta.
"Kas niin, mene syrjään!" sanoi herra Gabelle.
"Ottakaa kiinni tuo muukalainen jos hän hakee yösijaa kylässänne, ja
ottakaa selvä, ovatko hänen aikeensa rehelliset, Gabelle."
"Monseigneur, olen onnellinen saadessani totella käskyjänne."
"Juoksiko hän tiehensä, mies? -- missä se sen vietävä on?"
Sen vietävä oli jo vaunujen alla, hän ynnä puoli tusinaa hyviä
ystäviä ja osotti ketjuja sinisellä lakillaan, toiset puoli tusinaa
hinasivat hänet esiin ja asettivat hänet hengästyneenä herra
markiisin eteen.
"Juoksiko mies tiehensä, pöllö, meidän pysähtyessä jarrua
sovittelemaan?"
"Monseigneur, hän heittäytyi päistikkaa alas mäkeä aivan kuin hän
olisi heittäytynyt virtaan."
"Ottakaa selvä tästä, Gabelle, anna mennä!"
Se puoli tusinaa, joka oli ketjuja tirkistelemässä, oli vielä pyörien
välissä kuin lammaslauma; vaunut läksivät niin äkkiä liikkeelle että
he töintuskin pelastivat luunsa ja nahkansa; heillä ei ollutkaan
paljon muuta pelastettavaa, muuten he eivät olisi olleet niinkään
onnellisia.
Vauhtia, jolla vaunut kiisivät kylästä ja ylös sen takana olevaa
rinnettä, hillitsi pian jyrkkä mäki. Vähitellen muuttui vauhti
astunnaksi ja vaunut heiluivat ja tärisivät eteenpäin kesäillan
suloisessa tuoksussa. Tuhansien harsosiipisten itikkain, eikä
raivottarien ympäröimänä, järjestivät postimiehet nyt tyynesti
ruoskansiimojaan, lakeija kulki hevosten vieressä, ja kuriiri kuului
ravaavan edellä hämärässä etäisyydessä.
Mäen jyrkimmällä kohdalla oli pieni hautausmaa, siihen oli pystytetty
risti, johon oli kiinnitetty uusi, suuri kuva Vapahtajastamme, se oli
kurja puukuva, harjaantumattoman maalaistaiteilijan tekemä, mutta hän
oli ottanut mallinsa elämästä -- ehkäpä omasta elämästään -- sillä se
oli laiha ja huono.
Tämän suuren surun (joka yhä oli suurenemassa, vaikka ei vielä
suurimmillaan) surullisen vertauskuvan edessä oli nainen polvillaan.
Hän käänsi päänsä vaunujen lähestyessä, nousi nopeasti ja meni
vaunujen oven luo.
"Tekö se olette, Monseigneur! Monseigneur, kuulkaa rukous!"
Kärsimättömästi huudahtaen mutta kasvot muuttumattomina, katsahti
markiisi ulos.
"Mitä nyt? Mitä taas? Ainaisia rukouksia!"
"Monseigneur, suuren Jumalan rakkauden tähden, mieheni, metsänvartija
--."
"Mikä teidän miestänne, metsänvartijaa vaivaa, se on sitä ainaista.
Eikö hän voi suorittaa maksujaan, vai mitä?"
"Hän on maksanut kaikki, Monseigneur. Hän on kuollut."
"No niin, siis on hänellä rauha. Voinko minä hankkia hänet takaisin
sinulle?"
"Oi, ei Monseigneur. Mutta hän makaa tuolla viheliäisen ruohomättään
alla."
"Entäs sitten?"
"Monseigneur, täällä on niin monta viheliäistä ruohomätästä."
"No, entäs sitten?"
Vaimo oli nuori mutta oli vanhan näköinen, hänen käytöksensä osoitti
intohimoista surua, silloin tällöin löi hän rajulla voimalla yhteen
suonikkaat ja luisevat kätensä, ja tarttui toisella niistä vaunujen
oveen -- hellästi, hyväillen kuin olisi se ollut ihmisen rinta ja kun
hän olisi odottanut sen tuntevan hänen rukoilevaa koskentaansa.
"Monseigneur, kuulkaa minua! Monseigneur, kuulkaa rukoustani! Mieheni
kuoli kurjuuteen, niin moni kuolee kurjuuteen ja niin moni tulee
vielä kuolemaan kurjuuteen."
"No entäs sitten? Voinko minä heitä elättää?"
"Monseigneur, sen tietää ainoastaan hyvä Jumala, mutta enhän
sitä pyydäkkään. Minä pyydän vain, että sille paikalle, jossa
mieheni makaa, asetettaisiin pieni kivi tai palanen puuta hänen
nimikirjoituksellaan. Muuten unehtuu paikka pian, ja minun kuoltuani
samaan tautiin, ei sitä enää löydetä vaan minut kaivetaan jonkun
toisen viheliäisen mättään alle. Monseigneur, niitä on niin paljon
ja ne lisääntyvät niin pian, kurjuus on niin suuri. Monseigneur,
Monseigneur!"
Lakeija oli tuuppinut hänet pois ovelta ja vaunut vyöryivät pois aika
ravia, postimiehet lisäsivät vauhtia, vaimo jäi kauvas taakse ja
Monseigneur, joka jälleen oli raivottarien seuraama, vähensi nopeasti
parin peninkulman välimatkaa, joka erotti hänet linnastaan.
Kesäyön sulotuoksut nousivat hänen ympärillään, ne nousivat kuten
sadekin lankee, puolueettomasti myöskin pölyisen, risaisen ja työstä
kuluneen joukon ympärillä kaivon luona, joille tientekijä sinisen
lakkinsa avulla, jota ilman hän ei ollut mitään, yhä kertoili
aavemaisesta miehestä, niin kauvan kun he vain kuulla jaksoivat.
Kun eivät enää jaksaneet kuulla, menivät he vähitellen pois, yksi
kerrallaan ja tulta alkoi tuikkia pikku ikkunoista, ja kun ikkunat
pimenivät ja tähdet taivaalla enenivät, näytti kuin olisivat valot
niistä kohonneet taivaalle, eivätkä sammuneet.
Samaan aikaan lankesi markiisin päälle suuren jyrkkäkattoisen talon
ja sitä ympäröiväin puiden varjot ja ne haihtuivat tulisoihdun
valoon, vaunujen seisahtuessa ja linnan suuren portin avautuessa.
"Onko herra Charles, jota Englannista odotan, jo saapunut?"
"Ei vielä, Monseigneur."