Monseigneur kaupungissa.
_Monseigneur_ oli yksi hovin mahtavampia herroja, ja hänellä oli
tavanmukainen joka neljäntenätoista päivänä uudistuva vastaanottonsa
suuressa palatsissaan Pariisissa. Monseigneur oli sisäisessä
huoneessaan, ja se oli kaikkein pyhin ihailijaparvelle, joka odotti
ulkopuolella olevassa pitkässä huonejonossa. Monseigneur oli
parhaallaan juomassa suklaataan. Monseigneur nieli helposti monta
asiaa, ja moni tyytymätön sielu arveli, että hän oli aika vauhtia
nielemäisillään koko Ranskanmaan, mutta aamusuklaa ei saattanut
luiskahtaa alas hänen kurkustaan, ellei häntä ollut auttamassa neljä
vankkaa miestä, kokkia lukuunottamatta.
Niin, neljä miestä tarvittiin kohottamaan onnellista suklaata
Monseigneurin huulille, kaikki neljä loistivat kiiluvissa
koristuksissa ja ylimmäinen niistä ei tullut toimeen ilman kahta
kultakelloa taskussaan, Monseigneurin käytäntöön paneman, ylevän
ja aistikkaan muodin mukaan. Yksi lakeija kantoi suklaakupin
Monseigneurin pyhään läheisyyteen, toinen jauhoi ja hieroi suklaata
pienellä koneella, jota hän sitä tarkoitusta varten kantoi mukanaan,
kolmas tarjoskeli onnen suosimaa pyyhettä, neljäs (kultakellojen
kantaja) kaasi suklaan kuppiin. Monseigneurin olisi ollut mahdoton
säilyttää korkea paikkansa ihailevan taivaan alla, jos hän olisi
luovuttanut yhdenkään näistä lakeijoista. Musta olisi tahra ollut
hänen vaakunakilvellään, jos hänen suklaataan olisi halvasti
tarjonnut vain kolme palvelijaa, ja jos niitä olisi ollut kaksi,
olisi hän häpeästä kuollut.
Monseigneur oli eilisiltana ollut pienillä illallisilla, joissa myös
teatterilla ja oopperalla oli viehättävät edustajansa. Monseigneur
oli useimpina iltoina pikku illallisilla tenhoavassa seurassa.
Monseigneur oli niin kohtelias, niin vaikutuksille altis, että
teatteri ja ooppera vaikuttivat paljon enemmän ikäviin valtioasioihin
kuin koko Ranskanmaan tarpeet. Se oli onnellinen asianhaara
Ranskalle, kuten kaikille maille, jotka saavat sen kohtalon omakseen
-- kuten se aina oli esimerkiksi Englannille, hilpeitten Stuartien
kaivattuina aikoina, jotka möivät sen.
Monseigneurilla oli tosiaankin ylevä käsitys yleisistä
valtionasioista, hän antoi nimittäin kaiken kulkea omia teitään,
erikoisista valtionasioista oli Monseigneurilla toinen todellakin
ylevä käsitys, että kaiken oli käyminen hänen teitään -- ja tuli
kartuttaa hänen valtaansa ja kukkaroaan. Huvituksiensa suhteen
Monseigneurilla oli myös se tosiaankin ylevä käsitys, että maailma
oli olemassa niitä varten. Hänen mielilauseensa oli: "Maa ja kaikki
mikä siihen kuuluu, on minun, sanoo Herra".
Ja kuitenkin oli Monseigneur vähitellen huomannut, että hänen
asioissaan, sekä julkisissa, että yksityisissä ilmestyi vaikeuksia,
siksi oli hänen ollut pakko liittyä veronkannon urakoitsijaan
[virkamies Ranskan vanhan monarkkiian aikana, joka kantoi urakalla
valtion verot. Suom. muist.]; yleiset valtiovarat vaativat tätä
liittymistä, sillä Monseigneur ei tullut niissä toimeen ja siis
täytyi ne jättää jonkun huostaan, joka niitä hoiti; hänen yksityiset
raha-asiansa vaativat tätä liittymistä syystä, että urakoitsijat
olivat rikkaat ja että Monseigneur monen sukupolven ylellisyyden ja
tuhlauksen jälkeen oli tulemaisillaan köyhäksi. Siksi oli Monseigneur
ottanut sisarensa luostarista, kun vielä oli aika torjua uhkaavaa
huntua, joka muuten oli halpahintaisin puku jota hän taisi käyttää,
ja lahjoitti hänet palkkiona hyvin rikkaalle urakoitsijalle, joka
oli köyhä sukutaulunsa puolesta. Tämä urakoitsija, jolla oli
omistajalleen sovitettu kultanuppinen keppi kädessä, oli muun seuran
mukana etummaisissa huoneissa ja matelevan kunnioituksen esineenä
-- kaikki muut matelivat hänen edessään paitsi ne, joiden suonissa
Monseigneurin veri virtasi, siihen luettuna myös hänen oma vaimonsa,
sillä he katselivat häneen mitä ylhäisimmällä ylenkatseella.
Herra urakoitsija oli komea mies. Kolmekymmentä hevosta potki hänen
tallissaan, hänen etehisessään istui kaksikymmentäneljä miehistä
palvelijaa, ja kuusi kamarineitsyttä palveli hänen vaimoaan.
Urakoitsija, joka ei teeskennellyt toista, vaan oli mitä oli,
ryöväri ja rosvo -- vaikka hänen avioliittonsa olisikin pitänyt
häntä johtaa yhteiskunnalliseen siveellisyyteen -- oli ainakin siinä
suhteessa suurin todellisuus tässä joukossa, joka sinä päivänä odotti
Monseigneurin palatsissa.
Sillä joskin huoneet olivat kauniit katsella, ja kaunistetut
kaikilla mahdollisilla koristeilla, mitä sen ajan aisti ja taito
aikaansai, ei vieraissa ollut paljon kehumista. Siellä oli sotilaita
ilman sotilastietoja, meriupseereja, joilla ei ollut aavistusta
laivasta, siviilivirkamiehiä ilman käsitystä yleisistä asioista,
julkeita hengellisiä, jotka olivat maallisia sen sanan pahimmassa
muodossa, heidän silmänsä olivat aistilliset, he olivat löysät
suustaan, ja vielä löysemmät tavoiltaan; kaikki täydellisesti
sopimattomia arvoisiin toimiinsa ja valehtelivat kauheasti kun
olivat kuuluvinaan tähän toimeen; kaikki olivat he jotenkin samasta
säädystä kuin Monseigneur ja siksipä oli heitä laadittu kaikkiin
julkisiin virkoihin, jossa jotain oli saatavana. Sellaisia oli siellä
kymmenittäin. Olipa siellä yhtäpaljon ihmisiä, jotka eivät olleet
missään välittömässä yhteydessä Monseigneurin tai valtion kanssa,
eivätkä minkään todellisen kanssa, eivätkä elämässään kulkeneet
suoraa tietä mihinkään todelliseen maalliseen päämaaliin. Siellä oli
lääkäreitä, jotka olivat koonneet suuria rikkauksia jakamalla makeita
lääkkeitä kuviteltuja tauteja vastaan, joita ei ollut olemassakaan,
ja he hymyilivät ylhäisille potilailleen Monseigneurin saleissa.
Projektorit [ehdottelijat, suom. muist.], jotka keksivät kaikellaisia
keinoja valtion pikku vammoja parantaakseen, mutta eivät tienneet
mitään neuvoa kitkeäkseen juurineen yhtä ainoata suurta syntiä,
lörpöttelivät joutavia jaarituksiaan sille, jonka vain käsiinsä
saivat Monseigneurin vastaanottosaleissa. Epäilijäfilosoofit, jotka
paransivat maailmaa sanoilla ja rakensivat Babelin torneja korteista,
rynnätäkseen taivasta kohti, keskustelivat tässä kummallisessa
kokouksessa Monseigneurin luona epäilijäkemistien kanssa, jotka
harrastivat metallien muutosta. Hienostuneet, hienoimman sivistyksen
saaneet herrasmiehet, jotka tänä merkillisenä aikana -- ja sen
jälkeen -- tunnettiin hedelmistään, s.o. väliäpitämättömyydestä
jokaista inhimillisen harrastuksen luonnollista esinettä kohtaan --
olivat mallikelpoisessa uupumistilassa Monseigneurin palatsissa.
Sellaiset olivat näitten eriävien arvohenkilöitten kodit Pariisin
hienossa maailmassa, että urkkijoilla tässä Monseigneurin ihailijain
joukossa -- ja niihin kuului ainakin puolet tästä hienosta seurasta
-- olisi ollut vaikeata tämän piirin enkeleittenkään joukossa keksiä
ainoatakaan vaimoa, joka ulkomuodoltaan ja tavoiltaan tunnusti
olevansa äiti. Niin, lukuunottamatta vaivaloisen olennon maailmaan
saattamista -- joka ei vielä merkitse äidin nimen toteuttamista
-- oli äidin tunne aivan tuntematonta tässä hienossa maailmassa.
Maalaisnaiset kasvattivat ja pitivät sopimattomia lapsukaisia kovassa
kurissa ja viehättävät kuusikymmenvuotiset mummot pukeutuivat
koruvaatteisiin ja kävivät illallisilla kuin kaksikymmenvuotiaat.
Epätodellisuuden pitaalitauti rumensi jokaista inhimillistä olentoa,
joka oli Monseigneurin saleissa kunniatervehdyksillä. Uloimmassa
huoneessa oleskeli puoli tusinaa eriskummallisia olentoja, jotka
muutamia vuosia takaperin rupesivat hämärästi aavistamaan, että
kaikki kulki jotensakin päin mäntyä. Asettaakseen kaikki oikealle
kannalle oli puolet heistä ruvennut jäseneksi hurjamaiseen lahkoon,
niin kutsuttuihin kouristajiin, jotka nytkin punnitsivat mielessään,
rupeisivatko vaahtoamaan, raivoamaan ja kiljumaan tahi vaipuisivatko
paikalla kaatumatautiin, -- antaakseen siten Monseigneurille helposti
käsitettävän varoituksen tulevaisuuden varalle. Näitä derviisheja
lukuunottamatta oli siellä kolmetoista lahkolaista, jotka paransivat
oloja lörpöttelemällä "totuuden keskustasta" ja väittivät, että
ihminen on alkujaan totuuden keskustasta -- joka ei vaatinut paljon
todistuksia -- mutta hän ei ole tullut ulos kehästä ja häntä oli
estettävä lentämästä ulkopuolella kehää, vieläpä työnnettävä takaisin
keskustaan paastoamisen ja henkien näkemisen kautta. Nämät tietysti
keskustelivat paljon hengistä -- ja tekivät maailmalle palveluksen,
joka ei missään näyttäytynyt.
Mutta kaiken tämän korvaukseksi, oli koko seura Monseigneurin
palatsissa erinomaisen täydellinen puvussaan. Jos tuomiopäivä olisi
ollut pukupäivä, olisi jokainen siellä oleva ollut ijankaikkisesti
moitteeton. Mikä kähertäminen, puuteroiminen ja hiustenkampaus, mikä
hieno, taidokkaasti säilynyt ja paranneltu iho, mitkä komeat miekat,
joskin ne olivat vain silmää varten ja mikä kunnianosoitus hajuaistia
kohtaan! Hienostuneet, hienoimman sivistyksen saaneet herrasmiehet
kantoivat pieniä, riippuvia helyjä, jotka kilkuttivat heidän veltosti
liikkuessaan, nämät kultaiset kahleet kilisivät kuin pienet, kalliit
kellot, ja tämä helinä, silkin ja brokaadin ja hienon liinan kahina
aikaansai ilmassa tuulahduksen, joka löyhytti Saint-Antoinen ja sen
nielaisevan nälän pois loitolle kaukaisuuteen.
Puku oli se pettymätön talismanni ja lumous, jota käytettiin
pysyttämään kaikkea paikoillaan. Jokainen pukeutui loppumattomiin
pukutansseihin. Tuileriainpalatsista Monseigneurin ja koko hovin
kautta, kamarin, tuomioistuinten ja koko yhteiskunnan kautta
(lukuunottamatta linnunpelätyksiä) jatkuivat pukutanssit aina
pyöveliin saakka, joka hänkin lumouksen alaisena oli velvollinen
virkailemaan käherrettynä, puuteroittuna, kultanauhatakissa,
puolikengissä ja valkeissa silkkisukissa. Hirsipuun ja pyörän
ääressä -- piilu oli harvinainen -- "Monsieur de Paris", kuten
hänen virkaveljensä maaseuduilla, "Monsieur d'Orleans" ja muut
häntä kutsuivat, johti puhetta tässä hienossa puvussa. Kukapa
tässä seurassa Monseigneurin vastaanotossa Herran vuonna
tuhat seitsemänsataa kahdeksankymmentä taisi epäillä ettei
järjestelmä, joka perustui käherrettyyn ja puuteroittuun pyöveliin,
kultanauhatakissa, puolikengissä ja valkeissa silkkisukissa jäisi itse
tähdistä eloon.
Kun Monseigneur oli vapauttanut neljä miestään taakoistaan ja juonut
suklaansa, antoi hän aukaista kaikkein pyhimmän ovet ja astui ulos.
Mikä alamaisuus, mikä liehittely ja mairittelu, mikä orjamaisuus ja
alhainen nöyryys! Kumartaminen, sekä ruumiin että sielun oli niin
suuri, ettei taivaan varalle jäänyt mitään -- joka taisi olla yksi
syy toisten lisänä, miksi eivät Monseigneurin ihailijat sitä koskaan
vaivanneet.
Jaellen lupauksen siellä ja hymyilyn täällä, kuiskeen onnelliselle
orjalle ja käden viuhkonnan toiselle, kulki Monseigneur kohteliaasti
läpi huoneitten kaukaiseen piiriin, jossa totuuden kehä oleskeli.
Siellä kääntyi Monseigneur, palasi takasin ja sopivan ajan kuluttua
sulkeutui hän jälleen pyhäkköönsä suklaanhöyryihin, eikä enää
näyttäytynyt.
Kun näytäntö oli loppunut, muuttui tuulahdus oikeaksi pikku
myrskyksi, ja kalliit pikku kellot menivät kilkuttaen alas portaita.
Pian oli vain yksi henkilö jälellä koko joukosta, ja hattu
kainalossaan ja nuuskarasia kädessään kulki hän hitaasti kuvastimien
ohi ulos.
"Piru sinut periköön", sanoi tämä henkilö, seisahtuen viimeiselle
ovelle ja kääntyen pyhäkköön päin.
Näin sanoen, tiputti hän nuuskan sormistaan kuin olisi hän ravistanut
tomun kengistään ja astui tyynesti alas portaita.
Hän oli kuudenkymmenen paikkeella oleva mies, komeasti puettu,
kopea käytökseltään ja kasvot kauniin naamion kaltaiset. Ne olivat
läpikuultavan kalpeat, hyvin selväpiirteiset, ilme niissä oli varma
ja jyrkkä. Nenä, joka muuten oli kaunismuotoinen, painui vähän
sisäänpäin molempain sierainten yläpuolella. Näissä molemmissa
syvennyksissä tai uurteissa ilmeni ainoa pieni väre, mikä kasvoissa
koskaan näyttäytyi. Ne muuttivat joskus värinsä, laajenivat ja
supistuivat väliin kuin heikon tykytyksen vaikutuksesta, ja antoivat
koko kasvoille kavalan ja julman leiman. Lähemmin tarkastellessa,
huomasi, että ilmeen synnytti suun ympärillä oleva piirre, ja liian
vaakasuorat ja ohuet viivat silmäkuoppain ympärillä, mutta tästä
huolimatta olivat kasvot kauniit ja merkilliset.
Niitten omistaja astui alas portaita pihalle, astui vaunuihinsa ja
ajoi pois. Häntä ei moni ihminen vastaanoton aikana puhutellut, hän
oli seisonut vähän syrjässä ja Monseigneurin käytös häntä kohtaan
olisi saattanut olla lämpimämpi. Näissä oloissa oli hänestä sangen
miellyttävää nähdä alhaisen kansan hajaantuvan hänen hevosensa
tieltä ja usein töintuskin pelastuvan niitten jalkoihin joutumasta.
Hänen ajurinsa ajoi kuin olisi hän törmännyt vihollista vastaan, ja
hänen raivonsa ei aiheuttanut hänen isäntäänsä hillitsemään häntä
sanalla tai liikkeellä. Valituksia oli joskus kuulunut tässäkin
kuurossa kaupungissa tänä mykkänä aikana siitä, että ylimykset
ajoivat hurjasti kapeilla kaduilla, joissa ei ollut jalkakäytäviä ja
saattoivat siten kansanjoukon vaaralle alttiiksi tai runtelivat sitä
raakamaisella tavalla. Mutta harva välitti tästä niinkään paljon,
että olisi pannut sen mieleensä ja tässä kuten muissakin asioissa
saivat kurjat raukat itse suoriutua vaikeuksistaan, miten paraiten
taisivat.
Hurjalla räminällä ja jyryllä ja epäinhimillisellä
säälimättömyydellä, jota tuskin meidän päivinämme voisi käsittää,
ryntäsivät vaunut pitkin katuja ja pyöräyttivät kulmissa, naisten
kirkuessa ja miesten tempoessa toisiaan tai lapsia sen tieltä.
Viimein pyörähtivät ne eräässä kulmassa suihkulähteen ohi, yksi
pyöristä sai pahan kolauksen, kuului monen ihmisen äänekästä kirkunaa
ja hevoset kohosivat pystyyn ja pillastuivat.
Vaunut luultavasti eivät olisi sittenkään pysähtyneet, ellei
viimemainittua harmia olisi sattunut, ajoivathan vaunut usein
eteenpäin jättäen haavoitetut jälkeensä, ja miksikä ei? Mutta nyt
nousi peljästynyt lakeija kiireesti alas ja parikymmentä kättä oli
tarttunut hevosia ohjaksiin.
"Mikä on vikana?" sanoi herra, katsellen tyynesti ulos.
Pitkä, yömyssyyn puettu mies oli nostanut mytyn hevosten kavioiden
välistä, asettanut sen suihkulähteen jalustalle ja kumartui nyt sen
yli liassa ja märässä, ulvoen kuin petoeläin.
"Suokaa anteeksi, herra markiisi!" sanoi repaleinen ja nöyrä mies,
"se on lapsi."
"Miksi pitää hän niin inhottavaa elämää? Onko se hänen lapsensa?"
"Antakaa anteeksi herra markiisi -- se on niin surullista -- on, se
on hänen lapsensa."
Suihkulähde oli hiukan syrjällä, sillä katu, jonka varrella se
oli, päättyi kymmenen tai kahdentoista neliömeetterin suuruiseen
avonaiseen paikkaan. Kun pitkä mies äkkiä kohosi maasta ja ryntäsi
vaunujen luo, tarttui herra markiisi hetkeksi miekkansa kahvaan.
"Tapettu!" huusi mies hurjassa epätoivossa, ojentaen molemmat pitkät
käsivartensa päänsä yli, häneen tuijottaen. "Kuollut!"
Kansa keräytyi ympärille ja katseli herra markiisia. Niissä monissa
silmissä, jotka häntä tarkastelivat, näkyi vain uteliaisuutta ja
kiihkoa, ei uhkaa eikä vihaa. Eivätkä he mitään sanoneet, ensimmäisen
kirkunan jälkeen he vaikenivat ja olivat yhä ääneti. Nöyrän miehen
ääni oli masentunut ja sävyisä syvässä alamaisuudessaan. Herra
markiisi antoi silmänsä luisua heidän ylitsensä, kuin olisivat he
vain olleet koloistaan ulos kömpineitä rottia.
Hän otti esiin kukkaronsa.
"Se on minusta perin kummallista", sanoi hän, "ettette milloinkaan
opi hoitamaan itseänne ja lapsianne. Joku teistä on aina tiellä.
Mistäpä minä tiedän, vaikkapa olisitte vielä vahingoittaneet
hevosianikin. Siinä, antakaa hänelle tämä." Hän heitti kultakolikon
palvelijalleen ja kaikkein päät kurkottivat eteenpäin, että näkisivät
sen putoavan. Pitkä mies ulvoi jälleen melkeinpä epäinhimillisellä
äänellä: "Kuollut!"
Toisen miehen äkkinäinen tulo, jolle muut antoivat tietä, hillitsi
häntä. Nähtyään hänet, viheliäinen raukka heittäytyi hänen kaulaansa,
nyyhkytti ja itki, viitaten suihkulähteelle, jossa naiset kumartuivat
liikkumattoman mytyn yli ja hiljaa puuhailivat sen ympärillä. Mutta
he olivat yhtä hiljaa kuin miehet.
"Tiedän, tiedän kaikki", sanoi vastatullut. "Ole luja Gaspard!
Parempi oli pikku vauvalle kuolla näin, kuin elää. Hän kuoli
silmänräpäyksessä, ilman tuskia. Olisiko hän elänyt hetkeäkään niin
onnellisena?"
"Te olette filosoofi, te", sanoi markiisi hymyillen. "Mikä nimenne?"
"Defarge."
"Ammattinne?"
"Viinikauppias, herra markiisi."
"Tuossa, ota tämä, filosoofi ja viinikauppias", sanoi markiisi
viskaten hänelle toisen kultakolikon, "ja käyttäkää se mielenne
mukaan. Ovatko hevoset valmiit?"
Suomatta enää silmäystäkään kansanjoukolle, herra markiisi nojautui
taaksepäin vaunuissaan ja oli juuri ajamaisillaan pois kuten ainakin
hieno herra, joka on sattunut särkemään jokapäiväisen esineen,
ja joka on vahingon maksanut ja jolla on varaa maksaa, kun hänen
rauhansa taas häiriytyi siitä, että raha lensi vaunuihin ja kilisten
putosi laattialle.
"Pidätä", sanoi herra markiisi. "Pidätä hevoset! Kuka tämän heitti?"
Hän katseli siihen paikkaan, jossa viinikauppias Defarge äsken
seisoi, mutta tällä paikalla vääntelihe itseään onneton isä
pitkällään kadulla ja hänen vieressään seisoi tummanverinen, tanakka
nainen kutoen.
"Senkin koirat", sanoi markiisi, mutta hillitysti ja kasvot
muuttumattomina, lukuunottamatta molempia pilkkuja nenän päällä.
"Minä ajaisin nautinnolla teidän kaikkein ylitse, ja hävittäisin
teidät juuria myöten maan päältä! Jos tietäisin kuka konna viskasi
rahan, ja jos se roisto olisi tarpeeksi lähellä, murskaisin hänet
pyörieni väliin."
Niin masentuneet he olivat, niin pitkä ja kova heidän kokemuksensa
sellaisen miehen mahdista sekä sisäpuolella että ulkopuolella lain
rajaa, ettei ääntä, kättä, eikä silmää kohonnut vastaukseksi, ei
miesten joukossa, mutta nainen, joka seisoi kudin kädessään, katseli
lujasti markiisia vasten kasvoja. Markiisin arvo ei sallinut hänen
ottaa sitä huomioon, hänen halveksivat silmänsä soljuivat vaimon
ohitse samoin kuin muittenkin rottien ja hän nojautui taas taaksepäin
vaunuissaan ja sanoi: "Aja!"
Hän ajoi eteenpäin ja toisia ajoneuvoja pyöri ohitse tuhkatiheään
toistensa jälestä, ministerin, veronkannon urakoitsijan, lääkärin,
lakimiehen, papin, oopperan, teatterin, kokonaiset naamiohuvit
pyörivät ohitse loistavana, yhtämittaisena virtana. Rotat olivat
ryömineet koloistaan ja seisoivat siinä tuntikausia katselemassa,
sotamiesten ja poliisien kulkiessa heidän ja näytelmän välillä ja
muodostaen aituuksen, jonka taakse he hiipivät ja jonka lävitse
he tirkistelivät. Isä oli jo kauvan sitten korjannut myttynsä
ja piiloutunut sen kanssa, ja naiset, jotka olivat puuhailleet
mytyn luona sen levätessä suihkulähteen jalustalla, istuivat ja
katselivat veden lorinaa ja naamiohuvien pyörinää -- ja tanakka
nainen, joka oli seisonut kudin kädessä, kutoi yhä järkähtämättömästi
kuin kohtalo. Suihkulähteen vesi kiisi, kohiseva virta kiisi,
niin moni elämä kaupungissa kiisi kohti kuolemaa, niinkuin sääntö
on, aika ei odottanut ketään, rotat nukkuivat jälleen pimeissä
koloissaan yhteensullottuina, pukutanssijaiset loistivat juhlissa ja
iltakemuissa ja kaikki kulki tasaista kulkuaan.