Sadottain ihmisiä.
Tohtori Manetten rauhallinen asunto sijaitsi rauhallisessa
kadunkulmassa lähellä Soho-squarea. Eräänä kauniina
sunnuntai-iltapäivänä, neljän kuukauden laineitten vyöryttyä yli
maankavallusjutun ja kuletettua sen ynnä yleisön innon ja muistin
kauvas ulapalle, herra Jarvis Lorry samoili päivänpaisteisia katuja
asunnostaan Clerkenwellissä tohtorin luo päivällistä syömään. Monta
kertaa palattuaan asiamietiskelyihinsä, oli herra Lorrysta tullut
tohtorin ystävä, ja rauhallinen kadunkulma oli päivänpaisteinen osa
hänen elämätään.
Tänä kauniina sunnuntaina vaelsi herra Lorry Sohoa kohti varhain
iltapäivällä kolmesta tavallisesta syystä. Ensiksi koska hän
kauniina sunnuntaina usein käyskenteli ulkona ennen päivällistä
Lucyn ja tohtorin kanssa, toiseksi koska hänen sopimattomalla
säällä oli tapana seurustella heidän kanssaan perheen ystävänä,
jutella, lukea, katsella ikkunasta ja yleensä viettää päivä heidän
seurassaan, kolmanneksi oli hänellä omia pieniä, viekkaita epäilyksiä
ratkaistavina, ja hän tiesi että tohtorin perhe-elämässä oli tämä
hetki sopivin niitä ratkaisemaan.
Omituisempaa kulmaa kuin se, jossa tohtori asuskeli, ei ollut
tavattavissa Lontoossa. Siinä ei ollut mitään läpikäytävää ja
kadunpuolisista ikkunoista tohtorin talossa oli hauska näköala
kadulle, jolla oli miellyttävä, rauhaisa leima. Pohjoispuolella
Oxford-roadia oli siihen aikaan harvoja asumuksia ja metsän puut
rehottivat, metsäkukkaset kasvoivat ja orapihlaja kukki nyt
jo kadonneilla kedoilla. Siksipä puhalsi raitis ilma Sohossa
voimakkaasti ja vapaasti ja lähellä löytyi moni uhkea etelämuuri,
jolla persikat kypsyivät, kun vuodenaika oli niille suotuisa.
Aikaisemmin päivällä loisti kesäaurinko kirkkaasti kulmalle, mutta
katujen kuumetessa oli se varjossa. Se oli viileä paikka, hiljainen
ja iloinen, merkillinen kaikumaan, ja oikea rauhan satama keskellä
meluavia katuja.
Sellaiseen valkamaan soveltui rauhallinen alus, ja rauhallinen se
olikin. Tohtori asui kahdessa kerroksessa, vanhassa hiljaisessa
talossa, jossa muka päivin harjoitettiin montakin ammattia,
mutta joista hyvin vähän tiesi päivällä ja yöllä ei ollenkaan.
Takarakennuksessa, johon pääsi pihan kautta, ja jossa plataanin
viheriäiset lehdet humisivat, sanottiin urkuja rakennettavan
ja kerrottiin, että joku salaperäinen jättiläinen takoi siellä
kultaa ja hopeaa, ja hän olikin naulannut kultaisen käsivarren
seinälle etehisen luo -- ikäänkuin olisi hän takoillut itsensä niin
kauniiksi ja uhannut kaikkia vieraita samallaisella muutoksella.
Näistä ammateista tiesi hyvin vähän, samoin eräästä yksinäisestä
vuokralaisesta, jonka kerrottiin asuvan yläkerrassa sekä hämärästä
nuoranpunojasta, jonka konttoori muka oli alikerrassa. Silloin
tällöin eksynyt käsityöläinen, vetäen takkia päälleen kulki etehisen
läpi, jokin vieras tirkisteli sisään, tai kuului pihan poikki etäinen
helinä, tai jyske kultaisen jättiläisen luota. Mutta nämät olivat
vain poikkeuksia, sillä plataani talon takana ja kaiku kadun kulmassa
olivat omia herrojaan sunnuntaiaamusta lauvantai-iltaan asti.
Tohtori Manette vastaanotti täällä potilaita, joita hänen luokseen
houkutteli hänen vanha maineensa -- jonka epämääräiset kuiskaukset
hänen kohtalostaan olivat herättäneet uuteen eloon. -- Hänen
tietonsa, valppautensa ja taitavuutensa kekseliäihin kokeihin nähden,
vaikuttivat, että hän oli jotenkin käytetty. Ja hän ansaitsi sen
minkä tarvitsi.
Kaiken tämän tiesi, tunsi ja ajatteli herra Jarvis Lorry,
soittaessaan rauhallisen kulmatalon kelloa kauniina
sunnuntai-iltapuolena.
"Onko tohtori Manette kotosalla?"
Häntä odotettiin kotia.
"Onko neiti Lucy kotosalla?"
Häntä odotettiin kotia.
"Onko neiti Pross kotona."
Mahdollisesti hän oli kotona, mutta palvelijan oli tahdoton ennakolta
tietää aikoiko neiti Pross myöntää tai kieltää tätä tosiasiaa.
"Olenpahan sitten itse kotona täällä", sanoi herra Lorry, nousten
yläkertaan.
Vaikka ei neiti Manette lainkaan tuntenut synnyinmaataan, näytti
hänellä olevan synnynnäinen lahja vähillä keinoilla saada paljon
aikaan, joka on Ranskan tyttärien hyödyllisimpiä ja miellyttävimpiä
ominaisuuksia. Joskin kalustus oli yksinkertainen, kaunisti
huonetta niin moni pieni koriste, joiden ainoa arvo oli niitten
aistikkaisuudessa ja sievyydessä, että se tuntui viehättävältä.
Koko kodin järjestäminen suuremmasta pienempään, värien sommittelu,
hauska vaihtelu ja vastakohdat, joita oli saavutettu kekseliäiden
pikkuseikkain, keveiden käsien, kirkkaiden silmien ja hyvän järjen
avulla, olivat samalla kertaa niin miellyttävät itsessään, ja
kuvasivat niin talon pikku emäntää, että herra Lorrysta, seistessään
ja katsellessaan ympärilleen, näytti kuin olisivat tuolit ja
pöydät sillä erityisellä ilmeellä, jonka hän nyt niin hyvin tunsi,
kyselleet, hyväksyikö hän heitä?
Molemmissa kerroksissa oli kolme huonetta, ja välillä olevat ovet
olivat avoinna, että ilma pääsisi vapaasti kulkemaan niissä. Herra
Lorry havaitsi hyvillä mielin, että aistikas sisustus oli joka
huoneessa yhtä sopusuhtainen. Ensimmäinen oli paras huone ja siinä
olivat Lucyn linnut, kukkaset, kirjat, kirjoitus- ja työpöytä ynnä
vesivärilaatikko, toinen oli tohtorin vastaanottohuone ja ruokahuone,
kolmas, jonne plataanin kahisevat lehdet pihalta loivat vaihtelevia
varjoja, oli tohtorin makuuhuone -- ja siellä olivat nurkassa
käyttämätön suutarinrahi ja työkalut, melkein samassa järjestyksessä
kuin ne olivat olleet viheliäisen talon viidennessä kerroksessa,
viinituvan vieressä, Saint-Antoinen esikaupungissa Pariisissa.
"Minua ihmetyttää", sanoi herra Lorry katseltuaan ympärilleen, "että
hän pitää luonaan tätä kärsimyksensä muistia."
"Ja mitä ihmettelemistä siinä?" kuului äkillinen kysymys hänen
takanaan, joka sai hänet hätkähtämään.
Se oli neiti Pross, hurja, punatukkainen, kovakourainen nainen, jonka
kanssa hän oli tutustunut Royal Georgen hotellissa Doverissa ja jota
tuttavuutta hän sittemmin oli uudistanut, joka tämän kysymyksen teki.
"Luulin --" alkoi herra Lorry.
"Te muka luulitte!" sanoi neiti Pross ja herra Lorry nöyrtyi.
"Kuinka jaksatte?" kysyi tämä nainen sitten -- terävästi, mutta
samassa koetti hän osottaa, että hän ei kantanut mitään vihaa.
"Jaksan sangen hyvästi, kiitän teitä", vastasi herra Lorry pehmeästi.
"Mitenkä itse jaksatte?"
"Ei kehumista", sanoi neiti Pross.
"Eikö todellakaan?"
"Ei todellakaan!" sanoi neiti Pross. "Olen hyvin levoton pikku
lintuneidistäni."
"Todellakin?"
"Jumalan tähden sanokaa jotain muuta kuin todellakin, tai te
kiusaatte minut kuoliaaksi", sanoi neiti Pross, jonka luonne
(vastakohtana hänen vartalolleen) oli lyhyt.
"Todenko perästä?" sanoi herra Lorry.
"Todenko perästä ei myöskään kuulu hauskalta", vastasi neiti Pross,
"mutta paremmalta sentään. Niin, olen sangen levoton."
"Saanko luvan kysyä syytä?"
"En ollenkaan siedä että ihmisiä, jotka eivät laisinkaan ole
lintuneitini arvoiset, tulee tänne tusinoittain häntä katsomaan",
sanoi neiti Pross.
"_Tuleeko_ tänne tosiaankin tusinoittain ihmisiä sitä varten?"
"Sadottain."
Tälle rouvasihmiselle oli omituista (kuten monelle muulle ihmiselle
sekä ennen että jälkeen hänen aikaansa) että niin pian kuin hänen
ensi lausumaansa epäiltiin, liioitteli hän sitä.
"Hyvänen aika!" sanoi herra Lorry, ja se oli hänestä paras huomautus,
minkä hän taisi keksiä.
"Minä olen elänyt lemmittyni luona -- tai lemmittyni on elänyt minun
luonani kymmenvuotiaasta asti, hän maksoi minulle elatuksestaan, jota
hän ihan varmaan ei olisi tehnyt, siitä voitte panna päänne pantiksi,
jos minä olisin saattanut ylläpitää itseäni tai häntä ilmaiseksi. Ja
tämä on tosiaankin hyvin kovaa", sanoi neiti Pross.
Koska herra Lorry ei tarkalleen tiennyt mikä oli niin kovaa, pudisti
hän päätään, jota hän muuten teki sopivissa ja sopimattomissa
tilaisuuksissa.
"Kaikenmoiset ihmiset, jotka eivät vähääkään ole aarteeni vertaiset,
käyvät täällä alinomaa", sanoi neiti Pross. "Kun te alotitte --".
"Kun _minä_ alotin, neiti Pross?"
"Ettekö sitten alottaneet? Kuka palautti hänen isänsä elämään?"
"Oh! Jos _se_ oli alottamista --" sanoi herra Lorry.
"Ei suinkaan se lopettamistakaan ollut? Sanon vain, että kun te
alotitte, oli se aika vaikeata, eipä siltä, että näkisin mitään muuta
vikaa tohtori Manettessa kuin että hän ei ole sellaisen tyttären
arvoinen, ja se ei ole mikään moite häntä kohtaan, sillä eihän saata
otaksuakkaan, että kukaan olisi hänen arvoisensa missään suhteessa.
Mutta kaksin- ja kolminkerroin vaikeata on nähdä joukottain ja
kasottain ihmisiä, jotka juoksevat tohtoria tavottelemassa (hänelle
olisin vielä antanut anteeksi) ja ryöstävät lintuneitini rakkauden
minulta."
Herra Lorry tiesi neiti Prossin hyvin mustasukkaiseksi, mutta hän
tiesi myös, että hänen omituisen pintansa alla piili yksi noita
epäitsekkäitä olentoja -- joita vain naisissa tapaamme, -- jotka
pelkästä rakkaudesta ja ihailusta antautuvat vapaaehtoisiksi
orjiksi nuoruudelle, itse sen kadotettuaan, kauneudelle, jota eivät
koskaan omistaneet, luonnonlahjoille, joita heidän ei koskaan
onnistunut saavuttaa, ja valoisille toiveille, jotka eivät koskaan
valaisseet heidän synkkää olemassaoloaan. Hän tunsi tarpeeksi
elämää, tietääkseen, ettei löydy mitään parempaa kuin sydämmen
uskollinen palvelus, kun se on siinä muodossa ja suoritetaan vapaana
itsekkäisyydestä ja hän tunsi niin lämmintä kunnioitusta sitä
kohtaan, että kun hän mielikuvituksessaan jakeli hyvityksiä -- niin
me kaikki enemmän tai vähemmän teemme --, asetti hän neiti Prossin
paljoa lähemmäksi alimmaisia enkeleitä kuin monen muun naisen, joka
luonnon ja olojen puolesta oli verrattoman paljon parempiosainen ja
jolla vielä oli tilikin Tellsonin pankissa.
"Ei ole koskaan ollut eikä tule koskaan olemaankaan kuin yksi mies,
joka olisi lintuneitini arvoinen", sanoi neiti Pross, "ja se on
veljeni Solomon, ellei hän olisi hieman erehtynyt elämässä."
Tässä olivat herra Lorryn tutkimukset neiti Prossin persoonallisissa
elämänvaiheissa vahvistaneet sen tosiasian, että hänen veljensä
Solomon oli sydämetön konna, joka oli riistänyt häneltä kaiken
omaisuuden omille voitonpyrinnöilleen, jättäen hänet ainiaaksi
köyhyyden valtaan, ilman vähintäkään omantunnonvaivaa. Neiti Prossin
järkähtämätön usko Solomoniin (pieni erehdys poisluettuna) oli herra
Lorryn mielestä vakava asia, ja lisäsi paljon hänen hyviä ajatuksiaan
hänestä.
"Koska olemme kahdenkesken tällä hetkellä ja molemmat olemme
asiaihmisiä", sanoi herra Lorry heidän palattuaan saliin, johon
istuutuivat tuttavallisesti yhdessä, "sallikaa minun kysyä
teiltä -- eikö tohtori koskaan Lucyn kanssa puhuessaan viittaile
suutariaikaansa."
"Ei koskaan."
"Ja kuitenkin säilyttää hän luonaan tuon rahin ja nuo työkalut?"
"Mutta", sanoi neiti Pross pudistaen päätään, "en sano, ettei hän
viittaile siihen sisällisesti."
"Luuletteko hänen paljon sitä ajattelevan?"
"Luulen", sanoi neiti Pross.
"Kuvailetteko --" alotti herra Lorry, mutta neiti Pross keskeytti
häntä jyrkästi:
"En kuvaile koskaan mitään. Minulla ei ole lainkaan mitään
mielikuvitusta".
"Kiitän oikaisusta; otaksutteko -- te kai joskus menette niin
pitkälle, että otaksutte jotain?"
"Silloin tällöin", sanoi neiti Pross.
"Otaksutteko", jatkoi herra Lorry, veitikkamainen välke kirkkaissa
silmissään, häntä ystävällisesti silmäillessään, "että tohtori
Manettella, näitten vuosien kuluessa on ollut oma ajatuksensa
rääkkäyksensä syystä, ja ehkäpä vielä rääkkääjäinsä nimestäkin."
"En otaksu muuta kuin mitä lintuneitini minulle sanoo."
"Ja hän sanoo."
"Että hän niin luulee."
"Älkää nyt minuun suuttuko, joskin teen teille näitä kysymyksiä;
olenhan vain tuhma asiamies ja te olette asianainen."
"Tuhma?" sanoi neiti Pross sävyisästi.
Herra Lorry, joka melkein toivoi, että hän olisi jättänyt pois
tämän häveliään laatusanan, vastasi: "Ei, ei, ei. Ei suinkaan.
Mutta palatkaamme asioihin -- eikö ole omituista, ettei tohtori
Manette, joka epäilemättä on syytön kaikkiin rikoksiin, kuten me
kaikki olemme vakuutetut, koskaan koske tätä kysymystä. Joskin ei
juuri keskusteluissaan minun kanssani, vaikka olimmekin asiatuttavat
monta vuotta takaperin ja nyt olemme läheiset ystävät, mutta kauniin
tyttärensä kanssa, johon hän on niin kiintynyt, ja joka on niin
syvästi kiintynyt häneen. Uskokaa minua, neiti Pross, en ota tätä
asiaa puheeksi uteliaisuudesta, vaan lämpimästä osanotosta."
"No hyvä! Minun ymmärrykseni mukaan, ja se ei paljon merkitse, vai
mitä", sanoi neiti Pross, lauhtuen hänen anteeksipyynnöistään,
"pelkää hän kosketella tätä asiaa."
"Pelkää."
"Onhan se hyvin selvää. Sehän on kauhea muisto, johtuihan hänen
heikkomielisyytensä siitä, ja koska hän ei tiedä mitenkä hänen
järkensä pimeni, eikä mitenkä hän jälleen tointui, ehkäpä hän pelkää
jälleen vaipuvansa entiseen pimeyteen. Tämähän jo minun mielestäni on
omiaan tekemään tämän aineen hänelle epämiellyttäväksi."
Näin syvämietteistä muistutusta ei herra Lorry odottanut. "Olette
oikeassa", sanoi hän, "ja kuinka kauheata on sitä ajatella. Mutta
neiti Pross, epäilen josko se on hyväksi tohtori Manettelle, että hän
aina sulkee nämät masentavat ajatukset itseensä. Niin, se on tämä
epäilys ynnä siitä johtuva levottomuus, joka on aiheuttanut tämän
tuttavallisen keskustelumme."
"Se ei ole autettavissa", sanoi neiti Pross, päätään pudistaen.
"Jos kajootte siihen kohtaan, tapahtuu heti muutos pahempaan päin.
Parempi jättää se sikseen. Sanalla sanoen, se aine on jätettävä
sikseen. Väliin nousee hän vuoteeltaan sydänyönä, ja me täällä
yläkerrassa kuulemme hänen käyskentelevän edestakasin, edestakasin
huoneessaan. Pikku lintuni ymmärtää siitä, että hän ajatuksissaan on
käyvinään edestakasin vanhassa vankilassaan. Hän kiiruhtaa silloin
alakertaan ja he kulkevat yhdessä edestakasin, edestakasin, kunnes
hän tyyntyy jälleen. Mutta hän ei koskaan sanallakaan mainitse
levottomuutensa oikeata syytä ja pikku lintuni näkee parhaaksi olla
siihen viittailematta. Äänettöminä kulkevat he yhdessä edestakasin,
edestakasin, kunnes lintuseni rakkaus ja seura on saattanut hänet
entiselleen."
Vaikka neiti Pross vakuutti, ettei hänellä ollut mielikuvitusta,
osotti hänen tapansa kertoa ja sanoa edestakasin, edestakasin, että
hän täysin käsitti sitä kalvavaa tuskaa joka seuraa, kun ihminen
alituisesti on saman surullisen ajatuksen vainoomana, ja se osotti
myös että hänellä oli kylläkin mielikuvitusta.
On jo mainittu, että tämä kadunkulma oli merkillinen kaikunsa
puolesta, nyt kuului niin selvästi läheneviä askelia, että tuntui
kuin pelkkä mainitseminen väsyneestä, edestakasin vaeltamisesta olisi
ne synnyttänyt.
"Tässä he ovat!" sanoi neiti Pross, ja nousi keskeyttääkseen
keskustelua, "ja pian on täällä sadottain ihmisiä!"
Tämä kadunkulma oli niin merkillinen akustiikkaan nähden, se oli
niin merkillinen korva, että kun herra Lorry katseli ikkunasta
nähdäkseen isää tyttärineen, joitten askeleet äsken kuuluivat, luuli
hän, etteivät he koskaan saapuisi. Kaiku ei ainoastaan hälvennyt
pois kuin olisivat askeleet poistuneet, vaan uusia askeleita, jotka
eivät koskaan päässeet perille kuului niitten sijaan ja hälvenivät
aivan lähellä. Isä tyttärineen tuli viimein näkyviin ja neiti Pross
vastaanotti heitä etehisen ovella.
Oli hauska nähdä mitenkä pahasisuinen, punatukkainen ja ruma neiti
Pross riisui hatun lemmittynsä päästä, hänen noustuaan ylös rappusia,
mitenkä hän puhdisti sitä nenäliinansa nipukoilla, puhalsi pois
tomun siitä, kääri kokoon päällysnutun ja silitti hänen rikkaita
kutriaan yhtä ylpeästi kuin hän olisi silittänyt omia hiuksiaan jos
hän olisi ollut naisista kaunein ja ylpein. Hauska oli myös nähdä
hänen lemmittynsä kiittävän ja syleilevän häntä ja vastustelevan
hänen liikanaista huolenpitoaan, jota hän uskalsi vain leikiten
tehdä, neiti Pross olisi muuten syvästi loukkaantuneena vetäytynyt
huoneeseensa itkemään. Hauska oli myös nähdä tohtoria kun hän katseli
heitä ja sanoi neiti Prossille, että hän hemmotteli Lucyä, mutta
hänen katseensa ja äänensä olivat jos mahdollista vielä enemmän
hemmottelevia. Entäs herra Lorry sitten pienessä peruukissaan,
mitenkä hän säteili, kiittäen onnen tähteään, joka oli valaissut
hänet vanhoilla päivillään lämpimään kotiin. Mutta tätä hauskaa näköä
ei tullutkaan satakunta ihmisiä katsomaan ja herra Lorry odotti
turhaan neiti Prossin ennustuksien täyttymistä.
Päivällisaika oli käsissä, mutta satoja ihmisiä ei vaan kuulunut.
Pienen talouden keittiön puoli oli neiti Prossin huostassa ja hän
suoritti aina tehtävänsä mainiosti. Hänen päivällisensä olivat
puolittain ranskalaiset ja puolittain englantilaiset ja ne olivat
kaikessa yksinkertaisuudessaan niin mainiot ja niin sievästi katetut
että parempaa ei voinut vaatia. Koska neiti Prossin ystävyys oli
kauttaaltaan käytännöllistä laatua oli hän kuljeksinut Sohossa ja
lähitienoilla etsimässä köyhiä ranskalaisia, jotka killinkien ja
puolikruunujen houkuttelemina, ilmaisivat hänelle keittotaidon
salaisuuksia. Näiltä Gallian hävinneiltä pojilta ja tyttäriltä oli
hän oppinut niin ihmeellisiä temppuja, että vaimo ja tyttö, jotka
muodostivat palvelijakunnan, pitivät häntä oikeana taikavaimona tai
Tuhkimon kummina, joka lähetti noutamaan kanan, kaniinin tai vähän
vihanneksia ja muutti ne miksi tahtoi.
Sunnuntaina aterioi neiti Pross tohtorin pöydässä, mutta muuten
piti hän oman päänsä ja söi epämääräisellä ajalla, joko keittiön
puolella tai omassa huoneessaan toisessa kerroksessa, -- sinisessä
huoneessa, jonne ei kukaan muu kuin hänen Lintuneitinsä saanut
tulla. Tällä kertaa oli neiti Pross pikku lintunsa ystävällisten
kasvojen ja käytöksen vaikutuksesta erinomaisen suopea ja niinpä oli
päivällinenkin hyvin hauska.
Päivä oli tukahduttava, ja päivällisen jälkeen ehdotti Lucy, että
viini kannettaisiin ulos plataanin alle, jotta he saattaisivat istua
ulkona raittiissa ilmassa. Koska kaikki kävi hänen mielensä mukaan,
menivät he ulos plataanin alle ja hän kantoi itse viinin herra Lorryn
varalle. Hän nimitti itseään herra Lorryn juomanlaskijaksi ja heidän
istuessaan plataanin alla puhelemassa, hoiti hän hänen lasiaan,
katsoen että se aina oli täynnä.
Salaperäiset talot katselivat heitä ja plataani kuiskaili omalla
tavallaan heidän päänsä päällä.
Mutta satoja ihmisiä ei vieläkään ilmestynyt. Herra Darnay saapui
kyllä heidän istuessaan plataanin alla, mutta siinä oli vain yksi.
Tohtori Manette vastaanotti hänet ystävällisesti, samoin Lucy. Mutta
neiti Pross tunsi äkkiä nykimisiä päässä ja ruumiissa ja meni sisään.
Hän oli usein tämän vamman alaisena ja kutsui sitä arkipuheessa:
"puistatukseksi".
Tohtori oli parhaimmalla tuulellaan ja näytti tavattoman nuorelta.
Tällaisina hetkinä oli yhdennäköisyys hänen ja Lucyn välillä hyvin
suuri ja heidän siinä vierekkäin istuessa, Lucyn nojatessa päätään
hänen olkapäihinsä ja hän käsivarttaan Lucyn tuolille, oli hyvin
hauska havaita tätä yhdennäköisyyttä.
Hän oli koko päivän puhunut monesta asiasta ja erinomaisen
vilkkaasti. "Kuulkaa, tohtori Manette", sanoi herra Darnay,
heidän istuessaan plataanin alla, ja hän sanoi sen jatkona heidän
keskusteluunsa, he olivat nimittäin puhelleet Lontoon vanhoista
rakennuksista -- "tunnetteko Toweria?"
"Olemme Lucyn kanssa olleet siellä, mutta vain satunnaisesti.
Huomasimme kyllä että se oli mieltäkiinnittävä, mutta siinä kaikki!"
"_Minä_ olen ollut siellä, kuten muistanette", sanoi Darnay
hymyillen, mutta samassa harmista punehtuen, "vaikka en siinä
asemassa, että olisin voinut tutkia sitä. Minulle kerrottiin
merkillinen juttu siellä ollessani."
"Mikä juttu se oli?" kysyi Lucy.
"Heidän tehdessään muutoksia siellä, löysivät työmiehet vanhan
vankiluolan, joka vuosikausia oli ollut muurattu ja unohdettu.
Jokainen kivi sisäseinissä oli täynnä kirjoituksia, vankien
leikkelemiä -- päivämääriä, nimiä, valituksia ja rukouksia.
Kulmakiveen eräässä nurkassa, oli vanki, joka luultavasti oli
mestattu, viime työkseen leikellyt kolme kirjainta. Niihin oli
käytetty hyvin vaillinaista asetta ja työ oli tapahtunut kiireessä
ja epävarmasti. Ensin näytti kuin olisi siihen leikelty D.I.C. mutta
lähemmin tutkittaessa huomattiin viimeinen kirjain G:ksi. Ei missään
muistiinpanoissa eikä kertomuksissa löytynyt mitään vankia niillä
alkukirjaimilla, ja turhaan arvailtiin mikä nimi se saattoi olla.
Viimein otaksuttiin etteivät kirjaimet merkinneetkään alkukirjaimia,
vaan sanaa: 'Dig' (kaiva.) Kirjoituksen alla oleva laattia kaivettiin
tarkasti ja maassa kiven tai tiililevyn alla löydettiin jäännöksiä
paperista ja pienestä nahkapussista. Tuntemattoman vangin kirjoitus
ei koskaan tule luetuksi, mutta hän oli kirjoittanut jotain ja
piilottanut sen vanginvartialta."
"Isäni", huudahti Lucy, "sinä voit pahoin."
Tohtori oli äkkiä kohonnut pystyyn, pidellen päätään käsillään. Hänen
ulkomuotonsa ja käytöksensä pelotti heitä kaikkia.
"En, lapseni, en voi pahoin. Mutta suuria vesipisaroita putosi
päälleni ja sai minut säpsähtämään. Parasta lienee, että menemme
sisään."
Hän toipui melkein heti. Satoi tosiaankin suuria pisaroita, ja
hän näytti heille niitä kädessään. Mutta hän ei puhunut sanaakaan
löydöstä ja heidän mennessään sisään, havaitsi herra Lorryn asiasilmä
tai oli havaitsevinaan hänen kasvoissaan kun ne kääntyivät Charles
Darnayn puoleen, saman omituisen ilmeen kuin oikeussalin käytävässä.
Mutta hän hillitsi itseään niin pian, että herra Lorry epäili
asiasilmäänsä. Kultaisen jättiläisen käsivarsi etehisessä ei ollut
häntä vakavampi, kun hän seisahtui sen alle ja sanoi vielä olevansa
tottumaton sellaisiin pikku sattumiin ja ehkäpä hän ei koskaan niihin
tottuisikaan ja hän selitti että sade oli häntä pelottanut.
Oli teenjuonnin aika ja neiti Pross askarteli teekeittiön ääressä,
uuden "puistatuksen" uhrina, mutta satoja ihmisiä ei vaan kuulunut.
Herra Carton oli saapunut mutta sittenkin niitä oli vain kaksi.
Ilta oli niin painostava, että vaikka ovet ja ikkunat olivat
seljällään olivat he menehtyä kuumuuteen.
Teetä juotuaan, muuttivat he kaikki ikkunan ääreen ja katselivat ulos
painavaan hämärään. Lucy istui isänsä vieressä, Darnay hänen toisella
puolellaan ja Carton nojautui ikkunaan. Uutimet olivat pitkät ja
valkoset ja jotkut ukkosilman puuskaukset, jotka pyörivät sisälle
kadunkulmaan, lennättivät ne kattoon ja liehuttivat niitä kuin
aavesiipiä.
Sadepisarat tippuivat yhä, "ne ovat suuret ja raskaat, mutta ne
putoavat harvaan", sanoi tohtori Manette. "Rajuilma lähestyy
hitaasti."
"Mutta varmaan", sanoi Carton.
He puhuivat hiljaa, kuten ihmiset tavallisesti tekevät jotain
odottaessaan, ja kuten aina on tapana pimeässä huoneessa salamaa
odottaessa.
Kaduilla ihmiset kiirehtivät suojaa hakemaan ennen rajuilman
puhkeamista. Ihmeellinen, kaikuva kadunkulma kajahteli lähenevistä ja
etenevistä askelista, vaikka ei siellä ollut ainoatakaan kulkevaa.
"Ihmisiä on joukottain liikkeellä ja kumminkin tämä on erämaa", sanoi
Darnay heidän kuunneltuaan hetkisen.
"Eikö tämä kaiku tee syvää vaikutusta, herra Darnay?" kysyi Lucy.
"Väliin olen istunut täällä iltasin ja kuvaillut -- mutta mielettömän
mielikuvituksen pelkkä varjokin saa minut värisemään tänä iltana, kun
kaikki on niin pimeätä ja juhlallista."
"Sallikaa meidänkin väristä. Saammeko kuulla mielikuvitustanne."
"Teistä se on vain tyhjää. Sellaiset mielijohteet, luulen,
vaikuttavat vain niihin, joissa ne syntyvät; niitä ei käy kertominen.
Olen väliin iltasin istuskellut täällä yksin kuuntelemassa, kunnes
kuvailen, että täällä kajahteleva kaiku on niitten askelien kaiku,
joita me sitten elämämme kuluessa kuulemme."
"Siinä tapauksessa on se aika ihmisjoukko, joka tulee esiintymään
elämässämme", puuttui Sydney Carton puheeseen jurolla tavallaan.
Askeleita kuului yhä ja ne kiirehtivät yhä kiivaammin. Kulma kaikui
ja vastakaikui askelista, jotkut tuntuivat juoksevan ikkunain alla,
toiset huoneessa, toiset olivat läheneviä, toiset eteneviä, toiset
seisahtuivat ja toiset kerrassaan vaikenivat; kaikki kulkivat
etäisillä kaduilla, ei yksikään näkösällä.
"Kuuluvatko nämät askeleet meille kaikille, neiti Manette, tai
pitääkö meidän jakaa ne keskenämme."
"Sitä en tiedä, herra Darnay, sanoinhan teille, että se oli
houkkamainen mielenjohtuma, mutta te käskitte minun kertomaan sitä.
Kun olen antautunut siihen ajatukseen, olen ollut yksinäni ja silloin
olen mielessäni kuvitellut niitä niitten ihmisten askeleiksi, jotka
tulevat vaikuttamaan isäni tai minun elämään."
"Minä otan ne haltuuni", sanoi Carton. "_Minä_ en tee kysymyksiä
enkä ehtoja. Suuri ihmisjoukko ryntää vastaamme, ja neiti Manette,
minä näen ne -- salaman valossa." Hän lisäsi viimeiset sanat ankaran
leimauksen jälkeen, joka valaisi hänet ikkunaan nojautuneena.
"Ja minä kuulen heidän tulevan!" lisäsi hän jyrinän jälkeen. "Tässä
he tulevat, nopeasti, hurjasti ja raivokkaasti!"
Hän tarkotti sateen kohinaa ja huminaa ja sade keskeytti hänet sillä
sen aikana ei mikään ääni kuulunut. Kauhistuttava rajuilma puhkesi
jyrinään, salamoihin ja rankkasateeseen eikä herennyt hetkeksikään
ennenkuin kuu kohosi taivaalle sydänyön aikana.
Puhtaassa ilmassa soi kello yksi pyhän Paavalin kirkossa, kun
herra Lorry lähti kotiaan Clerkenwelliin Jerryn saattamana, joka
oli pitkävartisissa saappaissa ja kantoi lyhtyä kädessään. Tiellä
Sohon ja Clerkenwellin välillä, löytyi yksinäisiä paikkoja ja herra
Lorry, joka muisti maantienrosvoja, antoi aina Jerryn tehdä tämän
palveluksen, vaikka tavallisesti pari tuntia aikasemmin.
"Minkälainen yö!" sanoi herra Lorry. "Tällainen yö voisi melkein
herättää kuolleet haudoistaan."
"Sitä yötä, herra en ole koskaan nähnyt -- enkä myös mahda kohdata
ketään, joka sen näkee", vastasi Jerry.
"Hyvää yötä, herra Carton", sanoi asiamies. "Hyvää yötä, herra
Darnay. Vietämmeköhän enää eläissämme tällaista yötä yhdessä?"
Ehkäpä. Ja ehkäpä he vielä saavat nähdä sen suuren ihmisjoukon
kohinalla ja jyrinällä ryntäävän vastaansa.