Shakaali.
Ne olivat juoma-aikoja ne, ja useimmat ihmiset joivat paljon.
Niin suuren parannuksen on aika tehnyt sellaisissa tavoissa, että
kohtuullinen lasku siitä viini- ja punssimäärästä, jonka mies taisi
nielaista illan kuluessa ilman että hänen arvonsa gentlemannina
lainkaan siitä aleni, tuntuisi meidän päivinämme naurettavalta
liioittelulta.
Lakitieteen ammattikunta ei ollut toisia ammattikuntia huonompi mitä
bakkanaalisiin taipumuksiin tulee; eikä myöskään herra Stryver, joka
jo hyvässä vauhdissa lisäsi suurta ja tuottavaa praktiikkaansa, ollut
vertaisiaan huonompi tässä suhteessa.
Herra Stryver alkoi varovaisesti karsia pois alimmaisia kapuloita
niistä tikapuista, joita myöden hän kapusi ylös, suosikki kuin
oli sekä Old Baileyssa että oikeusistunnoissa. Niitten täytyi nyt
erityisesti kutsua suosikkiaan ikävöivään helmaansa, ja tuppaantuen
loordi ylituomarin näkyville Kings Benchissä, näkyi herra Stryverin
kukoistava naama joka päivä puhkeavan peruukkien penkillä ikäänkuin
suuri auringonruusu, joka nousee kohti aurinkoa keskellä koreita
kumppaneja.
Temple Barissa oli kerta tehty muistutus siitä, että vaikka herra
Stryver oli suulas mies, vaikka hän oli julkea, rivakka ja rohkea
mies, ei hänellä ollut kykyä löytää tosiasioiden ydintä, joka on
asianajajan välttämättömimpiä ja pätevimpiä lahjoja. Mutta siinä
suhteessa oli hän tehnyt ihmeellisiä edistyksiä. Mitä enemmän hänellä
oli tehtävää, sitä suuremmaksi kasvoi hänen kykynsä syventyä asian
sydämmeen ja ytimeen, ja juopottelipa hän kuinka myöhään yöhön
tahansa Sydney Cartonin kanssa, oli hänellä aamulla kaikki selvänä.
Sydney Carton, joka oli kaikista ihmisistä laiskin ja vähiten
toiveita herättävä, oli hänen paras liittolaisensa. Se määrä,
minkä he molemmat yhdessä joivat Sakkanuutista Mikonpäivään, olisi
kannattanut vaikka sota-alusta. Stryver ei koskaan käsitellyt mitään
juttua, ellei Carton ollut läsnä kädet taskuissa ja tuijottaen
oikeussalin kattoon; he tekivät yhteisiä käräjämatkoja, ja sielläkin
jatkoivat he tavallisia juominkejaan myöhään yöhön, ja huhu tiesi,
että Cartonin nähtiin keskellä selvää päivää horjuvana hiipivän
asuntoonsa kuin kevytmielisen kissan.
Viimein kerrottiin niiden kesken, jotka olivat asiasta huvitettuja,
ettei Sydney Cartonista koskaan tulisi leijonaa, mutta että hän oli
erinomaisen hyvä shakaali, ja tässä vaatimattomassa toimessa seurasi
ja palveli hän Stryveriä.
"Kello on kymmenen, sir", sanoi viinuri, jonka Carton oli pyytänyt
itseään herättämään -- "kello on kymmenen."
"Mikä on?"
"Kello on kymmenen, sir."
"Mitä tarkoitatte? Kymmenen illallako?"
"Niin, sir. Teidän armonne käski minut herättämään."
"Ah, nyt muistan, hyvä on, hyvä on."
Koetettuaan pari kertaa uudestaan nukahtaa, jota viinuri taitavasti
esti liikuttamalla tulta herkeämättä viisi minuuttia, nousi
hän, pani hatun päähänsä ja meni ulos. Hän meni Templeen ja
virkistettyään itseään kävelemällä pari kertaa Kings Bench-walkin ja
Paper-buildingssin ohi, kääntyi hän herra Stryverin luo.
Stryverin kirjuri, joka ei koskaan ollut läsnä näissä neuvotteluissa,
oli mennyt kotia ja esimies Stryver avasi oven. Hän oli tohveleissa
ja väljässä yötakissa ja paljas kaulainen mukavuuden vuoksi. Hänellä
oli silmäinsä ympärillä tuo hurja, pinnistetty ja surkastunut piirre,
jonka huomaa kaikilla juomareilla hänen luokassaan ja joka esiintyy
maalauksissa ja muotokuvissa jokaiselta juoppouskaudelta.
"Sinä tulet vähän myöhään, Sydney", sanoi Stryver.
"Tavallisella ajalla; ehkäpä neljännestä myöhemmin."
He astuivat likaiseen huoneeseen, joka oli täyteen sirotettu kirjoja
ja papereita. Takassa leimusi tuli, kattila höyrysi tulella ja
keskellä papereita loisti pöytä täynnä viiniä, konjakkia, rommia,
sokeria ja sitroonia.
"Sinä olet tyhjentänyt pullon, Sydney, sen huomaan."
"Luulenpa, että niitä oli kaksi tänä iltana. Olen syönyt päivällistä
Darnayn kanssa tai nähnyt hänen syövän -- sehän on melkein sama."
"Tuo yhdennäköisyys oli sinulta mainio keksintö. Mitenkä se päähäsi
juolahtikaan."
"Minusta hän oli aika pulska mies, ja tulin ajatelleeksi, että jos
minua olisi onni seurannut, olisin ollut melkein yhtä pulska."
Herra Stryver nauroi niin, että hänen ennenaikainen pönkkämahansa
kellui.
"Sinä ja onnesi, Sydney! Mutta työhön, työhön."
Jotenkin nurpeana avasi shakaali takkinsa, meni viereiseen huoneeseen
ja tuli takasin tuoden mukanaan kannullisen kylmää vettä, pesuvadin
ja kaksi käsiliinaa. Hän kastoi käsiliinat veteen, pusersi niitä
vähän ja kääri ne päänsä ympäri, istuutui pöydän ääreen ja sanoi:
"Nyt olen valmis".
"Ei paljon keittämistä, tänä iltana, Muisti", sanoi herra Stryver
iloisesti, silmäillen papereitaan.
"Kuinka paljon?"
"Vain kaksi juttua."
"Anna minulle pahin ensin."
"Tuossa on, Sydney. Anna mennä."
Leijona paneusi nyt seljälleen sohvalle toiselle puolen juomapöytää,
shakaalin istuutuessa oman, papereilla sullotun pöytänsä ääreen
toiselle puolen sitä, pullot ja lasit edessään. Molemmat viljelivät
ahkerasti juomapöytää, kukin omalla tavallaan, leijona kädet
housunvyötärössä katseli tuleen, silloin tällöin huiskuttaen
pienempää asiakirjaa, shakaali taas vaipui rypistynein silmäkulmin ja
kiihkeällä katseella niin syvään työhönsä, ettei silmä edes seurannut
kättä, jonka hän ojensi ottaakseen lasin ja joka usein kopeloi
hetkisen aikaa ennenkuin löysi sen ja kohotti huulilleen. Pari kolme
kerta oli asia niin sotkuisa, että shakaali näki parhaaksi nousta
ylös ja kastaa pyyhe uudestaan. Näiltä vaelluksiltaan vesikannun ja
vadin luo palasi hän niin merkillisen märällä päähineellä, ettei sitä
voi sanoin kuvailla, ja hänen huolestunut vakavuutensa teki asian
vielä naurettavammaksi.
Vihdoin oli shakaali valmistanut vankan aterian leijonalle ja alkoi
sitä tarjota. Leijona vastaanotti sen huolella ja tarkkuudella,
valikoiden ja muistutuksia tehden ja shakaali auttoi kummassakin. Kun
ateria oli ollut kyllin kauvan keskustelun alaisena, pisti leijona
kätensä taas housunvyötäröön ja paneusi pitkälleen mietiskelemään.
Shakaali vahvisti sitten kurkkuaan kulauksella ja päätään uudella
kääreellä ja varustautui laittamaan kuntoon toista ateriaa. Tämä
jätettiin leijonalle samalla tavalla eikä ollut kunnossa ennen kello
kolmea aamulla.
"Ja nyt se on tehty, Sydney, täytä maljasi punssilla", sanoi herra
Stryver.
Shakaali irroitti käsiliinat päästään, joka taas höyrysi, pudisteli
itseään, haukotteli, värisi ja totteli.
"Sinä olit oivallinen, Sydney, tänään tuossa jutussa. Jokainen
kysymys teki hyvän vaikutuksen."
"Minä olen aina oivallinen, eikö totta."
"Sitä en väitä vastaan. Miksi olet niin pahalla tuulella, kasta
kaulasi punssilla ja kevennä mielesi."
Shakaali totteli jälleen mumisten jotain puolustuksekseen.
"Vanha Carton vanhasta Shrewsbury koulusta", sanoi Stryver,
nyykäyttäen hänelle päätään, häntä tarkastellen, "vanha kiikkulauta
Sydney, milloin ilmassa, milloin maassa, milloin iloisena, milloin
allapäin."
"Niin", sanoi toinen huoaten, "sama Sydney, jolla on sama onni.
Silloinkin kirjoitin aineita toisille pojille, ja harvoin itselleni."
"Ja miksi niin?"
"Jumala ties. Se oli kait minun tapani."
Hän istui kädet taskuissa ja sääret ojona katsellen tulta.
"Carton", sanoi hänen ystävänsä tuikeasti, asettuen
taistelunhaluisena hänen eteensä, ikäänkuin olisi takka ollut
jokin suurien tuumien ahjo, johon vanha Sydney Carton olisi ollut
työnnettävä, "sinun tapasi on, ja on aina ollut vetelä. Sinulla ei
ole tarmoa eikä päämäärää. Katso minuun."
"Tuhat tulimmaista", sanoi Sydney keveämmästi ja säyseämmästi
naurahtaen, "äläpäs _sinä_ rupea siveelliseksi."
"Mitenkä minä olen tehnyt mitä olen tehnyt?" sanoi Stryver. "Mitenkä
minä teen mitä teen?"
"Osaksi maksamalla minulle avustani, luulen. Mutta siitä ei kannata
puhua minulle eikä tyhjälle ilmalle; sinä teet mitä tahdot. Sinä olet
aina kulkenut ensi rivissä ja minä takana."
"Minä tunkeuduin ensi riviin, vai olenko syntynyt siellä?"
"En ollut läsnä niissä juhlamenoissa, mutta minun luuloni on että
olet syntynyt siellä", sanoi Carton. Tässä hän taas naurahti ja he
nauroivat molemmat.
"Ennen Shrewsburya, Shrewsburyssa ja aina Shrewsburyn jälkeen",
jatkoi Carton, "olet kulkenut omassa rivissäsi ja minä omassani.
Ollessamme ylioppilastovereita Quartier latinissa Pariisissa,
opiskellessamme ranskaa ja ranskalaista lakitiedettä ja
kokoellessamme muita ranskalaisia muruja, joista meillä ei ole ollut
paljon hyötyä, olit sinä aina jossain ja minä -- en missään".
"Ja kenenkä oli syy?"
"Sieluni kautta, epäilenpä että syy oli sinun, sinä revit ja raastoit
ja tuupit ja tunkeilit esiin niin väsymättömästi että minulla ei
ollut muuta neuvoa kuin homehtua hiljaisuudessa. Mutta on kolkkoa
puhua omasta menneisyydestään näin aamun sarastaessa. Käännä
ajatukseni toiseen suuntaan ennenkuin menen."
"Hyvä on, juokaamme kauniin todistajan malja", sanoi Stryver,
kohottaen lasiaan. "Oletko nyt hauskemmalla suunnalla?"
Nähtävästi ei, koska hän taas synkkeni.
"Kaunis todistaja", mutisi hän, tuijottaen lasiinsa. "Olen saanut
tarpeeksi todistajista tänään; kuka on kaunis todistajasi?"
"Sen kuvamuotoisen tohtorin tytär, neiti Manette."
"Hänkö kaunis".
"Eikö ole sitten?"
"Ei."
"Kuinka ei, koko oikeus häntä ihaili, ihminen!"
"Viis minä koko oikeuden ihailusta! Kuka on valinnut Old Baileyn
kauneuden tuomariksi? Hän oli kultakutrinen nukke!"
"Tiedätkö Sydney", sanoi herra Stryver katsellen häntä terävästi
ja hitaasti sivellen toisella kädellään kukoistavia kasvojaan,
"tiedätkö, että minusta melkein näytti, kuin olisit seurannut
osanotolla sitä kultakutrista nukkea, ja olit hyvin nopsa huomaamaan
mitä hänelle tapahtui."
"Nopsa huomaamaan mitä tapahtui. Jos tyttö pyörtyy parin kyynärän
päässä minun nenästäni, huomaan sen ilman kiikaria, olkoon hän sitten
nukke tai ei. Juon maljan mutta en myönnä kauneutta. Ja nyt en tahdo
enää juoda. Tahdon mennä levolle."
Hänen isäntänsä saattaessa häntä portaille kynttilä kädessä
valaistakseen häntä, pilkoitti päivä kylmästi likaisista ikkunoista.
Kun hän astui ulos talosta, oli ilma kylmä ja kolkko, himmeä taivas
pilvessä, virta musta ja pimeä ja koko maisema kuin kuollut erämaa.
Ja aamutuuli tuprutti pölypyörteitä kuin olisi erämaanhiekka kohonnut
kaukana ja sen ensimmäinen ryöppy lennossaan alkanut peittää
kaupungin.
Tuhlatut voimat sisässään ja erämaa ympärillään seisahtui tämä
mies hiljaisella terassilla ja näki silmänräpäyksen ajan erämaassa
edessään kangastuksen kajastavan, jossa kuvastui kunnianhimo,
itsensäkieltämys ja uutteruus. Hänen näkynsä ihanassa kaupungissa oli
ilmavia saleja, joista lemmenjumalat ja sulottaret häntä katselivat,
puutarhoja, joissa elämänpuun hedelmät riippuivat kypsymässä ja
joissa vedet välkkyivät toivon lähteissä. Hetkinen vain, ja se oli
hävinnyt. Hän kömpi ullakkokamariinsa, heittäysi vaatteet päällä
järjestämättömään vuoteeseen ja kastoi tyynynsä turhilla kyyneleillä.
Synkkänä, synkkänä nousi aurinko, eikä se nähnyt synkempää näkyä
kuin tämä mies oli. Hän oli lahjakas pään ja tunteitten suhteen,
mutta kykenemätön lahjojaan oikein käyttämään, kykenemätön auttamaan
itseään ja onnea löytämään. Hän tunsi ruosteen, joka häntä söi, ja
alistui sen kulutettavaksi.