Onnitteluja.
Viimeinen pohjasakka siitä ihmispöperöstä, joka koko päivän oli
siellä kiehunut, oli herunut pois oikeussalin himmeistä käytävistä,
kun tohtori Manette, hänen tyttärensä, Lucy Manette, herra Lorry ja
asianajaja herra Stryver ympäröivät herra Charles Darnayta -- äsken
vapautettua, onnitellen häntä pelastuksestaan kuolemasta.
Kirkkaammassakin valossa olisi ollut vaikea tohtori Manetten
älykkäissä kasvoissa ja suorassa ryhdissä tuntea ullakkohuoneen
suutaria Pariisista. Mutta joka oli häntä pari kertaa katsonut, ei
voinut olla häneen uudestaan silmiään luomatta, joskin ei olisikaan
sattunut kuulemaan hänen matalan, vakavan äänensä surullista
sointua, eikä näkemään sitä hajamielistä ilmettä, joka pimensi
häntä aika-ajoin ilman näkyvää syytä. Vaikka ulkonaiset syyt,
kuten viittaus hänen pitkällisiin, riuduttaviin tuskiinsa aina --
niinpä tutkimuksessakin -- nostattivat tämän tilan hänen sielunsa
syvyydestä, syntyi se myös itsestään ja verhosi hänet synkkyyteen,
joka niille, joille hänen elämäntarinansa oli outo, oli yhtä
käsittämätön, kuin jos kesäaurinko olisi luonut häneen todellisen
Bastiljin varjon, rakennuksen ollessa kolmensadan peninkulman päässä.
Ainoastaan hänen tyttärellään oli valta taikoa nämät mustat mietteet
hänen mielestään. Hän oli kultainen lanka, joka yhdisti menneisyyden
nykyisyyteen, ja hänen äänensä sointu, hänen kasvojensa loiste ja
hänen kätensä koskenta vaikuttivat isään melkein aina voimakkaasti ja
terveellisesti. Ei kumminkaan ihan aina, sillä Lucy muisti hetkiä,
jolloin hänen voimansa olivat pettäneet, mutta ne olivat harvat ja
hän luuli ne jo voitetuiksi.
Herra Darnay oli suudellut hänen kättään tulisesti ja kiitollisesti
ja kääntynyt herra Stryverin puoleen lämpimästi kiittäen. Herra
Stryver oli vähän päälle kolmenkymmenen, mutta näytti kahtakymmentä
vuotta vanhemmalta, pyylevä, äänekäs, punakka ja suorapuheinen eikä
liiaksi hienotunteinen; hänellä oli tungetteleva tapa tuppaantua
(henkisesti ja ruumiillisesti) seuroihin ja keskusteluihin, joka
antoi aihetta otaksumiseen, että hän tuppaantuisi esille elämässäkin.
Hänellä oli vielä peruukki ja kaapu yllään, ja tunkien niin lähelle
viimeistä suojattiaan, että hän työnsi viattoman herra Lorryn ulos
ryhmästä, sanoi hän: "olen iloinen että minun onnistui auttaa teitä
tästä pälkähästä kunnialla, herra Darnay. Se oli häpeällinen syyte,
raa'an häpeällinen; mutta sen onnistuminen olisi ollut sangen
todennäköistä."
"Minä olen teille kiitollisuuden velassa koko elämäni", sanoi hänen
suojattinsa, tarttuen hänen käteensä.
"Olen tehnyt parastani puolestanne, herra Darnay; ja luulenpa, että
minun parhaani on yhtä hyvä kuin jonkun muun."
Koska jonkun nähtävästi oli tähän sanottava: "paljon parempi kuin
jonkun muun", sanoi herra Lorry sen, ehkäpä vähän omaa etuaankin
katsoen, sillä hän koetti tunkeutua takasin ryhmään.
"Niinkö luulette?" sanoi herra Stryver. "No niin, te olette ollut
mukana koko päivän, ja teidänhän se on tiedettävä. Te olette myös
asiamies."
"Ja asiamiehenä", sanoi herra Lorry, jonka lainoppinut asianajaja oli
tuuppinut takasin ryhmään, samoin kuin hän äsken oli tuuppinut hänet
ulos -- "asiamiehenä vetoan minä tohtori Manetteen, pyytäen häntä
keskeyttämään tämän keskustelun ja lähettämään meidät kaikki kotia.
Neiti Lucy näyttää heikolta, herra Darnaylla on ollut kauhea päivä,
ja me olemme kaikki loppuun kuluneet."
"Puhukaa omasta puolestanne, herra Lorry," sanoi Stryver; "minulla on
työtä koko yön varalle. Puhukaa omasta puolestanne."
"Puhunkin omasta puolestani", sanoi herra Lorry, "ja herra Darnayn ja
neiti Lucyn puolesta ja -- neiti Lucy, ettekö luule että voin puhua
meidän kaikkien puolesta?" Hän pani painon tälle kysymykselle, luoden
silmäyksen hänen isäänsä.
Tohtorin kasvot olivat kuin jähmettyneet hänen omituisesti
katsellessa herra Darnayta. Se oli tutkiva katse, joka oli pimentynyt
epäluuloksi ja tyytymättömyydeksi, niin, olipa siinä miltei
pelkoakin. Hänen ajatuksensa harhailivat kaukomailla.
"Isä", sanoi Lucy, hiljaa kosketellen häntä kädellään.
Hän karkoitti hitaasti varjon kasvoiltaan ja kääntyi tyttärensä
puoleen.
"Joko lähdemme kotia, isäni?"
Huokaisten pitkään hän vastasi: "mennään vaan".
Vapautetun vangin ystävät olivat hajautuneet, luullen, kuten hän
itsekin, ettei häntä sinä iltana vapautettaisi. Valo käytävissä
oli miltei kaikkialla sammutettu, rautaiset portit olivat kolisten
ja helisten sulkeutuneet, ja kamala paikka oli autiona, kunnes
huomisaamuna innostus hirsi- ja kaakinpuuhun ja raippavitsoihin
taas täyttäisi sen yleisöllä. Isänsä ja herra Darnayn keskellä Lucy
Manette meni ulos raittiiseen ilmaan. He kutsuivat ajurin, ja isä ja
tytär ajoivat pois.
Herra Stryver oli jättänyt heidät käytävään tuppautuakseen
pukuhuoneeseen. Eräs toinen henkilö, joka ei liittynyt ryhmään, eikä
vaihtanut sanaakaan muitten kanssa, vaan nojautui seinään pimeimmällä
kohdalla, oli hiljaa seurannut toisia ulos, katsellen poisajavia
kunnes olivat näkymättömissä.
Hän meni nyt herra Lorryn ja herra Darnayn luo kadulle.
"Vai niin, herra Lorry, liikemiesten soveltuu nyt puhua herra Darnayn
kanssa?"
Ei kukaan ollut osottanut kiitollisuutta herra Cartonille hänen
osanotostaan päivän tapahtumiin; ei kukaan ollut siitä tiennyt. Hän
oli riisunut kaapunsa, mutta se ei parantanut hänen ulkomuotoaan.
"Teillä olisi aika hauska, herra Darnay, jos tietäisitte mikä
taistelu tapahtuu liikemiehen sielussa, sen horjuessa ystävyyden ja
liikeharrastuksen välillä."
Herra Lorry punastui ja sanoi kiihkeästi: "Te olette jo sanonut
tämän ennen, sir. Me liikemiehet, jotka olemme jonkun toiminimen
palveluksessa, emme ole omia herrojamme. Meidän tulee ajatella
enemmän toiminimeä kuin itseämme."
"Tiedän, tiedän", sanoi herra Carton huolimattomasti. "Älkää
loukkaantuko, herra Lorry. Te ette ole muita huonompi, sitä en luule,
ehkäpä vielä parempikin."
"Sitä paitsi", jatkoi Lorry, välittämättä hänen puheistaan, "en
todellakaan käsitä, mitä teillä on tämän kanssa tekemistä. Saatte
suoda anteeksi, että minä, joka olen teitä vanhempi, näin puhun,
mutta en todellakaan käsitä, että tämä olisi teidän asianne."
"Asia, siunatkoon, _minulla_ ei ole asioita", sanoi herra Carton.
"Vahinko, ettei teillä ole, sir."
"Niin minustakin."
"Jos teillä niitä olisi", jatkoi herra Lorry, "ehkäpä tekin
hoitaisitte niitä."
"Ei, Jumala paratkoon, -- sitä en tekisi", sanoi herra Carton.
"Niin, sir", huudahti herra Lorry, aivan kiihoittuneena hänen
välinpitämättömyydestään, "asiat ovat hyvät olemassa ja niitä
tulee arvossa pitää. Joskin asiat velvoittavat vaikenemaan ja
itseään hillitsemään ja aikaansaavat vaikeuksia, niin herra Darnay
ylevänä gentlemannina antaa sen anteeksi. Hyvää yötä, herra Darnay,
Jumala siunatkoon teitä, sir! Toivon että tänään olette pelastunut
kuolemasta viettääksenne hyötyisää ja onnellista elämää. --
Kantotuoli hoi!"
Ehkäpä hieman suuttuneena itseensäkin eikä vain asianajajaan kapusi
herra Lorry kantotuoliin ja kannatutti itseään Tellsoniin. Carton,
joka löyhkäsi portviinille, eikä tuntunut oikein selvältä, naurahti
ja sanoi, kääntyen Darnayn puoleen:
"Omituinen sattumus, joka vie meidät kaksi yhteen. Teistä mahtaa
tuntua omituiselta seistä tänä iltana yksin näillä katukivillä oman
kuvanne kanssa."
"Minusta tuntuu kuin tuskin vielä kuuluisin tähän maailmaan", vastasi
Charles Darnay.
"Se ei minua kummastuta. Vähän aikaa sitten olitte aika kyytiä
menossa toiseen maailmaan. Puhutte niin raukeasti."
"Alanpa uskoa, että _olen_ raukea."
"Miksi, piru vie, ette sitten mene päivällistä syömään. Söin itse
päivällistä noitten pölkkypäitten neuvotellessa mihin maailmaan
teidän tulisi kuulua -- tähänkö vai toiseen. Antakaas, niin vien
teidät lähimpään ravintolaan, jossa saatte kunnon ruokaa."
Pujottaen kätensä hänen käsivarteensa, kuljetti hän Darnayta
pitkin Ludgate-hilliä Fleet-kadulle ja sitten katettua käytävää
pitkin erääseen ravintolaan. Täällä heidät osotettiin pieneen
huoneeseen, jossa Charles Darnay pian pääsi entisiin voimiinsa hyvän,
yksinkertaisen aterian ja kelpo viinin ääressä; Carton istui saman
pöydän ääressä, vastapäätä häntä, aika julkeana, ja portviinipullo
edessään.
"Joko tunnette taas kuuluvanne tähän maalliseen järjestelmään, herra
Darnay?"
"Tunnen kyllä, olen kauhean sekapäinen, aivan ymmällä, mitä aikaan ja
paikkaan tulee; mutta olen kumminkin niin voimissani että sen tunnen."
"Se mahtaa olla ääretön nautinto!"
Hän sanoi tämän katkerasti ja täytti jälleen lasinsa, joka oli
aikamoinen.
"Minun hartahin toivoni taas on unohtaa että siihen kuulun. Sillä
ei ole minulle muuta antaa kuin tätä viiniä eikä minulla mitään
sille. Siis siinä suhteessa emme ole yhtäläisiä. Rupean todellakin
luulemaan, että me kaksi emme missään suhteessa ole yhtäläisiä."
Huumaantuneena kaikista päivän mielenliikutuksista oli Darnaysta tämä
seurustelu säädyttömän kaksoisensa kanssa kuin unennäköä. Hän ei
tiennyt mitä vastata, viimein oli hän aivan ääneti.
"Nyt kun päivällisenne on päättynyt", sanoi Carton äkkiä, "miksi ette
juo kenenkään terveydeksi; miksi ette ehdota kenenkään maljaa?"
"Kenenkä terveydeksi? Kenenkä maljaa?"
"Kuinka, eikö se ole kielenne kärjellä. Sen täytyy olla, sen tulee
olla, voin vannoa sen olevan siinä."
"Siis, neiti Manetten!"
"Niin, neiti Manetten!"
Katsellen seurakumppaniaan vasten silmiä tätä maljaa juodessaan,
singahutti Carton lasinsa olkansa yli seinään, jossa se särkyi
pirstaleiksi, soitti kelloa ja pyysi toisen.
"Kyllä kelpasi auttaa niin kaunista, nuorta ladyä vaunuihin pimeässä,
Darnay!" sanoi hän uudestaan täyttäessään maljansa.
Hienoinen rypistys kulmissa ja lakooninen, "niin", oli ainoana
vastauksena.
"Mikä kaunis, nuori lady teitä sääli ja itki! Miltäs tuntuu.
Kannattaako olla hengenvaarassa joutuakseen sellaisen osanoton
alaiseksi, herra Darnay?"
Ei nytkään Darnay vastannut.
"Hän ilostui suunnattomasti saadessaan teiltä terveiset, jotka
hänelle vein. Hän ei tosin näyttänyt ihastustaan, mutta minä arvelen,
että hän oli ihastunut."
Tämä viittaus muistutti herra Darnayta, että tämä ikävä kumppani oli
häntä vapaasta tahdostaan auttanut päivän vaikeuksissa. Hän käänsi
keskustelun tähän ja kiitti häntä.
"En välitä kiitoksista, enkä niitä ansaitse", kuului penseä vastaus.
"Ensiksikään ei ollut muuta tekemistä ja toiseksi, en tiedä, miksi
sen tein. Herra Darnay, antakaas kun teen teille kysymyksen."
"Mielelläni, se on vähänen palkinto hyvistä töistänne."
"Luuletteko minun erityisesti pitävän teistä!"
"Todellakin, herra Carton", vastasi toinen hämillään, "sitä kysymystä
en ole tehnyt itsellenikään."
"Tehkää siis se kysymys itsellenne nyt."
"Te olette menetellyt kuin pitäisitte minusta, mutta en luule teidän
sitä tekevän."
"_Minä_ en myöskään luule", sanoi Carton. "Alan saada hyvän
käsityksen teidän älystänne."
"Siitä huolimatta", jatkoi Darnay, nousten soittamaan, "toivon, ettei
minua mikään estä pyytämästä laskua, eikä meitä eroamasta sovinnossa."
"Ei mikään!" sanoi Carton. Darnay soitti. "Pyydättekö laskun
kaikesta?" Toisen myöntävästi vastattua, jatkoi hän, "siinä
tapauksessa antakaa minulle vielä pullo tätä viiniä, viinuri, ja
tulkaa minua herättämään kello kymmenen."
Kun lasku oli suoritettu, nousi Charles Darnay ja toivotti hänelle
hyvää yötä. Vastaamatta hänen tervehdykseensä, nousi Carton myös ja
hänen olennossaan oli uhkaa, kun hän sanoi: "viimeinen sana, herra
Darnay, luuletteko, että olen päihtynyt?"
"Luulen, että olette juonut, herra Carton."
"Luuletteko? Te tiedätte, että olen juonut."
"Koska pakotatte minua sanomaan, niin tiedän sen."
"Siksipä saatte myös tietää minkätähden? Minä olen tyytymätön
työjuhta, sir. En välitä kenestäkään maan päällä, eikä kukaan maan
päällä välitä minusta."
"Se on hyvin surkeata. Teidän olisi pitänyt käyttää lahjojanne
paremmin."
"Ehkä herra Darnay, ehkäpä ei, älkää antako selvän naamanne tehdä
teitä ylpeäksi, ettepä tiedä miten vielä voi käydä. Hyvää yötä!"
Jäätyään yksin, tämä outo olento otti kynttilän, meni peilin luo,
joka riippui seinällä, ja tutki kuvaansa tarkasti siinä.
"Pidätkö sinä erityisesti tuosta miehestä?" mutisi hän kuvalleen,
"miksi sinä pitäisit miehestä, joka on sinun näköisesi? Sinussa ei
ole mitään, josta pitää, sen kyllä tiedät. Piru vieköön! Mikä muutos
on sinussa tapahtunut! Onpa todellakin syytä kiintyä ihmiseen siksi
että hän osottaa sinulle mitä olet menettänyt ja mitä sinusta olisi
voinut tulla. Jos sinä olisit ollut hänen sijassaan, olisivatko nuo
siniset silmät katsellet sinua samoin kuin häntä, ja olisivatko nuo
kiihkeät kasvot säälineet sinua kuin häntä? Puhu suusi puhtaaksi!
Sinä vihaat miestä."
Hän haki lohdutusta viinipullossaan, tyhjensi sen muutamassa
hetkessä, ja pää käsien varassa ja hiukset hajallaan pöydällä, vaipui
hän uneen kynttilän tipahdellessa talia alas hänen päälleen.