NELJÄS LUKU.

Onnitteluja.

Viimeinen pohjasakka siitä ihmispöperöstä, joka koko päivän oli

siellä kiehunut, oli herunut pois oikeussalin himmeistä käytävistä,

kun tohtori Manette, hänen tyttärensä, Lucy Manette, herra Lorry ja

asianajaja herra Stryver ympäröivät herra Charles Darnayta -- äsken

vapautettua, onnitellen häntä pelastuksestaan kuolemasta.

Kirkkaammassakin valossa olisi ollut vaikea tohtori Manetten

älykkäissä kasvoissa ja suorassa ryhdissä tuntea ullakkohuoneen

suutaria Pariisista. Mutta joka oli häntä pari kertaa katsonut, ei

voinut olla häneen uudestaan silmiään luomatta, joskin ei olisikaan

sattunut kuulemaan hänen matalan, vakavan äänensä surullista

sointua, eikä näkemään sitä hajamielistä ilmettä, joka pimensi

häntä aika-ajoin ilman näkyvää syytä. Vaikka ulkonaiset syyt,

kuten viittaus hänen pitkällisiin, riuduttaviin tuskiinsa aina --

niinpä tutkimuksessakin -- nostattivat tämän tilan hänen sielunsa

syvyydestä, syntyi se myös itsestään ja verhosi hänet synkkyyteen,

joka niille, joille hänen elämäntarinansa oli outo, oli yhtä

käsittämätön, kuin jos kesäaurinko olisi luonut häneen todellisen

Bastiljin varjon, rakennuksen ollessa kolmensadan peninkulman päässä.

Ainoastaan hänen tyttärellään oli valta taikoa nämät mustat mietteet

hänen mielestään. Hän oli kultainen lanka, joka yhdisti menneisyyden

nykyisyyteen, ja hänen äänensä sointu, hänen kasvojensa loiste ja

hänen kätensä koskenta vaikuttivat isään melkein aina voimakkaasti ja

terveellisesti. Ei kumminkaan ihan aina, sillä Lucy muisti hetkiä,

jolloin hänen voimansa olivat pettäneet, mutta ne olivat harvat ja

hän luuli ne jo voitetuiksi.

Herra Darnay oli suudellut hänen kättään tulisesti ja kiitollisesti

ja kääntynyt herra Stryverin puoleen lämpimästi kiittäen. Herra

Stryver oli vähän päälle kolmenkymmenen, mutta näytti kahtakymmentä

vuotta vanhemmalta, pyylevä, äänekäs, punakka ja suorapuheinen eikä

liiaksi hienotunteinen; hänellä oli tungetteleva tapa tuppaantua

(henkisesti ja ruumiillisesti) seuroihin ja keskusteluihin, joka

antoi aihetta otaksumiseen, että hän tuppaantuisi esille elämässäkin.

Hänellä oli vielä peruukki ja kaapu yllään, ja tunkien niin lähelle

viimeistä suojattiaan, että hän työnsi viattoman herra Lorryn ulos

ryhmästä, sanoi hän: "olen iloinen että minun onnistui auttaa teitä

tästä pälkähästä kunnialla, herra Darnay. Se oli häpeällinen syyte,

raa'an häpeällinen; mutta sen onnistuminen olisi ollut sangen

todennäköistä."

"Minä olen teille kiitollisuuden velassa koko elämäni", sanoi hänen

suojattinsa, tarttuen hänen käteensä.

"Olen tehnyt parastani puolestanne, herra Darnay; ja luulenpa, että

minun parhaani on yhtä hyvä kuin jonkun muun."

Koska jonkun nähtävästi oli tähän sanottava: "paljon parempi kuin

jonkun muun", sanoi herra Lorry sen, ehkäpä vähän omaa etuaankin

katsoen, sillä hän koetti tunkeutua takasin ryhmään.

"Niinkö luulette?" sanoi herra Stryver. "No niin, te olette ollut

mukana koko päivän, ja teidänhän se on tiedettävä. Te olette myös

asiamies."

"Ja asiamiehenä", sanoi herra Lorry, jonka lainoppinut asianajaja oli

tuuppinut takasin ryhmään, samoin kuin hän äsken oli tuuppinut hänet

ulos -- "asiamiehenä vetoan minä tohtori Manetteen, pyytäen häntä

keskeyttämään tämän keskustelun ja lähettämään meidät kaikki kotia.

Neiti Lucy näyttää heikolta, herra Darnaylla on ollut kauhea päivä,

ja me olemme kaikki loppuun kuluneet."

"Puhukaa omasta puolestanne, herra Lorry," sanoi Stryver; "minulla on

työtä koko yön varalle. Puhukaa omasta puolestanne."

"Puhunkin omasta puolestani", sanoi herra Lorry, "ja herra Darnayn ja

neiti Lucyn puolesta ja -- neiti Lucy, ettekö luule että voin puhua

meidän kaikkien puolesta?" Hän pani painon tälle kysymykselle, luoden

silmäyksen hänen isäänsä.

Tohtorin kasvot olivat kuin jähmettyneet hänen omituisesti

katsellessa herra Darnayta. Se oli tutkiva katse, joka oli pimentynyt

epäluuloksi ja tyytymättömyydeksi, niin, olipa siinä miltei

pelkoakin. Hänen ajatuksensa harhailivat kaukomailla.

"Isä", sanoi Lucy, hiljaa kosketellen häntä kädellään.

Hän karkoitti hitaasti varjon kasvoiltaan ja kääntyi tyttärensä

puoleen.

"Joko lähdemme kotia, isäni?"

Huokaisten pitkään hän vastasi: "mennään vaan".

Vapautetun vangin ystävät olivat hajautuneet, luullen, kuten hän

itsekin, ettei häntä sinä iltana vapautettaisi. Valo käytävissä

oli miltei kaikkialla sammutettu, rautaiset portit olivat kolisten

ja helisten sulkeutuneet, ja kamala paikka oli autiona, kunnes

huomisaamuna innostus hirsi- ja kaakinpuuhun ja raippavitsoihin

taas täyttäisi sen yleisöllä. Isänsä ja herra Darnayn keskellä Lucy

Manette meni ulos raittiiseen ilmaan. He kutsuivat ajurin, ja isä ja

tytär ajoivat pois.

Herra Stryver oli jättänyt heidät käytävään tuppautuakseen

pukuhuoneeseen. Eräs toinen henkilö, joka ei liittynyt ryhmään, eikä

vaihtanut sanaakaan muitten kanssa, vaan nojautui seinään pimeimmällä

kohdalla, oli hiljaa seurannut toisia ulos, katsellen poisajavia

kunnes olivat näkymättömissä.

Hän meni nyt herra Lorryn ja herra Darnayn luo kadulle.

"Vai niin, herra Lorry, liikemiesten soveltuu nyt puhua herra Darnayn

kanssa?"

Ei kukaan ollut osottanut kiitollisuutta herra Cartonille hänen

osanotostaan päivän tapahtumiin; ei kukaan ollut siitä tiennyt. Hän

oli riisunut kaapunsa, mutta se ei parantanut hänen ulkomuotoaan.

"Teillä olisi aika hauska, herra Darnay, jos tietäisitte mikä

taistelu tapahtuu liikemiehen sielussa, sen horjuessa ystävyyden ja

liikeharrastuksen välillä."

Herra Lorry punastui ja sanoi kiihkeästi: "Te olette jo sanonut

tämän ennen, sir. Me liikemiehet, jotka olemme jonkun toiminimen

palveluksessa, emme ole omia herrojamme. Meidän tulee ajatella

enemmän toiminimeä kuin itseämme."

"Tiedän, tiedän", sanoi herra Carton huolimattomasti. "Älkää

loukkaantuko, herra Lorry. Te ette ole muita huonompi, sitä en luule,

ehkäpä vielä parempikin."

"Sitä paitsi", jatkoi Lorry, välittämättä hänen puheistaan, "en

todellakaan käsitä, mitä teillä on tämän kanssa tekemistä. Saatte

suoda anteeksi, että minä, joka olen teitä vanhempi, näin puhun,

mutta en todellakaan käsitä, että tämä olisi teidän asianne."

"Asia, siunatkoon, _minulla_ ei ole asioita", sanoi herra Carton.

"Vahinko, ettei teillä ole, sir."

"Niin minustakin."

"Jos teillä niitä olisi", jatkoi herra Lorry, "ehkäpä tekin

hoitaisitte niitä."

"Ei, Jumala paratkoon, -- sitä en tekisi", sanoi herra Carton.

"Niin, sir", huudahti herra Lorry, aivan kiihoittuneena hänen

välinpitämättömyydestään, "asiat ovat hyvät olemassa ja niitä

tulee arvossa pitää. Joskin asiat velvoittavat vaikenemaan ja

itseään hillitsemään ja aikaansaavat vaikeuksia, niin herra Darnay

ylevänä gentlemannina antaa sen anteeksi. Hyvää yötä, herra Darnay,

Jumala siunatkoon teitä, sir! Toivon että tänään olette pelastunut

kuolemasta viettääksenne hyötyisää ja onnellista elämää. --

Kantotuoli hoi!"

Ehkäpä hieman suuttuneena itseensäkin eikä vain asianajajaan kapusi

herra Lorry kantotuoliin ja kannatutti itseään Tellsoniin. Carton,

joka löyhkäsi portviinille, eikä tuntunut oikein selvältä, naurahti

ja sanoi, kääntyen Darnayn puoleen:

"Omituinen sattumus, joka vie meidät kaksi yhteen. Teistä mahtaa

tuntua omituiselta seistä tänä iltana yksin näillä katukivillä oman

kuvanne kanssa."

"Minusta tuntuu kuin tuskin vielä kuuluisin tähän maailmaan", vastasi

Charles Darnay.

"Se ei minua kummastuta. Vähän aikaa sitten olitte aika kyytiä

menossa toiseen maailmaan. Puhutte niin raukeasti."

"Alanpa uskoa, että _olen_ raukea."

"Miksi, piru vie, ette sitten mene päivällistä syömään. Söin itse

päivällistä noitten pölkkypäitten neuvotellessa mihin maailmaan

teidän tulisi kuulua -- tähänkö vai toiseen. Antakaas, niin vien

teidät lähimpään ravintolaan, jossa saatte kunnon ruokaa."

Pujottaen kätensä hänen käsivarteensa, kuljetti hän Darnayta

pitkin Ludgate-hilliä Fleet-kadulle ja sitten katettua käytävää

pitkin erääseen ravintolaan. Täällä heidät osotettiin pieneen

huoneeseen, jossa Charles Darnay pian pääsi entisiin voimiinsa hyvän,

yksinkertaisen aterian ja kelpo viinin ääressä; Carton istui saman

pöydän ääressä, vastapäätä häntä, aika julkeana, ja portviinipullo

edessään.

"Joko tunnette taas kuuluvanne tähän maalliseen järjestelmään, herra

Darnay?"

"Tunnen kyllä, olen kauhean sekapäinen, aivan ymmällä, mitä aikaan ja

paikkaan tulee; mutta olen kumminkin niin voimissani että sen tunnen."

"Se mahtaa olla ääretön nautinto!"

Hän sanoi tämän katkerasti ja täytti jälleen lasinsa, joka oli

aikamoinen.

"Minun hartahin toivoni taas on unohtaa että siihen kuulun. Sillä

ei ole minulle muuta antaa kuin tätä viiniä eikä minulla mitään

sille. Siis siinä suhteessa emme ole yhtäläisiä. Rupean todellakin

luulemaan, että me kaksi emme missään suhteessa ole yhtäläisiä."

Huumaantuneena kaikista päivän mielenliikutuksista oli Darnaysta tämä

seurustelu säädyttömän kaksoisensa kanssa kuin unennäköä. Hän ei

tiennyt mitä vastata, viimein oli hän aivan ääneti.

"Nyt kun päivällisenne on päättynyt", sanoi Carton äkkiä, "miksi ette

juo kenenkään terveydeksi; miksi ette ehdota kenenkään maljaa?"

"Kenenkä terveydeksi? Kenenkä maljaa?"

"Kuinka, eikö se ole kielenne kärjellä. Sen täytyy olla, sen tulee

olla, voin vannoa sen olevan siinä."

"Siis, neiti Manetten!"

"Niin, neiti Manetten!"

Katsellen seurakumppaniaan vasten silmiä tätä maljaa juodessaan,

singahutti Carton lasinsa olkansa yli seinään, jossa se särkyi

pirstaleiksi, soitti kelloa ja pyysi toisen.

"Kyllä kelpasi auttaa niin kaunista, nuorta ladyä vaunuihin pimeässä,

Darnay!" sanoi hän uudestaan täyttäessään maljansa.

Hienoinen rypistys kulmissa ja lakooninen, "niin", oli ainoana

vastauksena.

"Mikä kaunis, nuori lady teitä sääli ja itki! Miltäs tuntuu.

Kannattaako olla hengenvaarassa joutuakseen sellaisen osanoton

alaiseksi, herra Darnay?"

Ei nytkään Darnay vastannut.

"Hän ilostui suunnattomasti saadessaan teiltä terveiset, jotka

hänelle vein. Hän ei tosin näyttänyt ihastustaan, mutta minä arvelen,

että hän oli ihastunut."

Tämä viittaus muistutti herra Darnayta, että tämä ikävä kumppani oli

häntä vapaasta tahdostaan auttanut päivän vaikeuksissa. Hän käänsi

keskustelun tähän ja kiitti häntä.

"En välitä kiitoksista, enkä niitä ansaitse", kuului penseä vastaus.

"Ensiksikään ei ollut muuta tekemistä ja toiseksi, en tiedä, miksi

sen tein. Herra Darnay, antakaas kun teen teille kysymyksen."

"Mielelläni, se on vähänen palkinto hyvistä töistänne."

"Luuletteko minun erityisesti pitävän teistä!"

"Todellakin, herra Carton", vastasi toinen hämillään, "sitä kysymystä

en ole tehnyt itsellenikään."

"Tehkää siis se kysymys itsellenne nyt."

"Te olette menetellyt kuin pitäisitte minusta, mutta en luule teidän

sitä tekevän."

"_Minä_ en myöskään luule", sanoi Carton. "Alan saada hyvän

käsityksen teidän älystänne."

"Siitä huolimatta", jatkoi Darnay, nousten soittamaan, "toivon, ettei

minua mikään estä pyytämästä laskua, eikä meitä eroamasta sovinnossa."

"Ei mikään!" sanoi Carton. Darnay soitti. "Pyydättekö laskun

kaikesta?" Toisen myöntävästi vastattua, jatkoi hän, "siinä

tapauksessa antakaa minulle vielä pullo tätä viiniä, viinuri, ja

tulkaa minua herättämään kello kymmenen."

Kun lasku oli suoritettu, nousi Charles Darnay ja toivotti hänelle

hyvää yötä. Vastaamatta hänen tervehdykseensä, nousi Carton myös ja

hänen olennossaan oli uhkaa, kun hän sanoi: "viimeinen sana, herra

Darnay, luuletteko, että olen päihtynyt?"

"Luulen, että olette juonut, herra Carton."

"Luuletteko? Te tiedätte, että olen juonut."

"Koska pakotatte minua sanomaan, niin tiedän sen."

"Siksipä saatte myös tietää minkätähden? Minä olen tyytymätön

työjuhta, sir. En välitä kenestäkään maan päällä, eikä kukaan maan

päällä välitä minusta."

"Se on hyvin surkeata. Teidän olisi pitänyt käyttää lahjojanne

paremmin."

"Ehkä herra Darnay, ehkäpä ei, älkää antako selvän naamanne tehdä

teitä ylpeäksi, ettepä tiedä miten vielä voi käydä. Hyvää yötä!"

Jäätyään yksin, tämä outo olento otti kynttilän, meni peilin luo,

joka riippui seinällä, ja tutki kuvaansa tarkasti siinä.

"Pidätkö sinä erityisesti tuosta miehestä?" mutisi hän kuvalleen,

"miksi sinä pitäisit miehestä, joka on sinun näköisesi? Sinussa ei

ole mitään, josta pitää, sen kyllä tiedät. Piru vieköön! Mikä muutos

on sinussa tapahtunut! Onpa todellakin syytä kiintyä ihmiseen siksi

että hän osottaa sinulle mitä olet menettänyt ja mitä sinusta olisi

voinut tulla. Jos sinä olisit ollut hänen sijassaan, olisivatko nuo

siniset silmät katsellet sinua samoin kuin häntä, ja olisivatko nuo

kiihkeät kasvot säälineet sinua kuin häntä? Puhu suusi puhtaaksi!

Sinä vihaat miestä."

Hän haki lohdutusta viinipullossaan, tyhjensi sen muutamassa

hetkessä, ja pää käsien varassa ja hiukset hajallaan pöydällä, vaipui

hän uneen kynttilän tipahdellessa talia alas hänen päälleen.

Kaksi kaupunkia · 第 19 / 61 题