Pettymys.
Herra yliprokuraattorin oli ilmotettava valamiehille, että heidän
edessään oleva vanki, joskin ikänsä puolesta nuori, oli vanha
niiden petollisten vehkeiden harjoittamisessa, jotka hänen nyt oli
elämällään maksettava. Vielä ilmoitti hän, ettei vangin yhteys maan
vihollisen kanssa ollut alkanut tänään, eikä eilen, eikä menneenä
vuonna, eikä sitä edellisenäkään. Että vanki oli varmasti pitemmän
aikaa harhaillut Ranskan ja Englannin välillä salaisissa asioissa,
joihin hän ei ole saattanut antaa tyydyttävää selitystä. Että jos
salavehkeitten luonnossa olisi menestystä (onneksi ei niin ollut)
ei hänen hankkeittensa todellista ilkeyttä ja rikollisuutta olisi
saatu ilmi. Mutta että Kaitselmuksen johdannosta eräs peloton ja
moitteeton henkilö rupesi urkkimaan vangin hankkeita ja kauhusta
tyrmistyneenä ilmaisi ne hänen Majesteettinsa valtiosihteerille
ja korkeasti kunnioitettavalle valtaneuvostolle. Että tämä
isänmaanystävä olisi astuva heidän eteensä. Että hänen asemansa
oli kerrassaan suurenmoinen. Että hän oli ollut vangin ystävä,
mutta äkkiä eräänä onnellisena ja onnettomana hetkenä keksiessään
hänen halpamaisuutensa, päätti uhrata tämän kavaltajan, jota hän
ei enää voinut povellaan helliä, isänmaan pyhälle alttarille.
Että jos Englannissa olisi tapana, kuten vanhassa Kreikassa ja
Roomassa pystyttää kuvapatsaita valtion hyväntekijöille, olisi
tämä loistava kansalainen varmaan saanut osakseen sen kunnian.
Että hänelle luultavasti ei kuvapatsasta pystytetä, koska täällä
ei sitä tapaa käytetä. Että hyve, kuten runoilijat huomauttavat
(useissa runosäkeissä, jotka hän kyllä tiesi valamiehillä olevan
kielensä päässä; tällä kohtaa valamiesten kasvot ilmaisivat
syyllisyyden tuntoa tietämättömyydestään tässä asiassa), oli
tavallaan tarttuvaista, erittäin se loistava hyve, jota tunnetaan
patriotismin eli isänmaanrakkauden nimellä. Että tämä ylevä,
tahraton ja moitteeton todistaja, jonka todistuksiin oli kunnia
vedota -- ansaitsematon kunnia tosin --, oli ollut vangin palvelijan
yhteydessä ja hänessä virittänyt pyhän päätöksen tarkastella
isäntänsä pöytälaatikot ja taskut sekä anastaa hänen paperinsa.
Että hän (herra yliprokuraattori) oli valmistunut kuulemaan tämän
ihailtavan palvelijan arvoa alennettavan; mutta että hän (herra
yliprokuraattori) katsoi häntä sisariaan ja veljiään paremmaksi ja
kunnioitti häntä enemmän kuin omaa (herra yliprokuraattorin) isäänsä
ja äitiänsä. Että hän empimättä kehoitti valamiehiä tekemään samoin.
Että näitten molempain vierasmiesten todistus heidän löytämäinsä
asiakirjojen ohessa, jotka nyt tulisivat esille otettaviksi, olisi
toteen näyttävä vangilla olleen luettelon hänen Majesteettinsa
sotajoukoista ja niitten jaotuksesta ja varustuksista maalla ja
merellä, eikä ollut syytä epäillä hänen jättäneen nämät tiedot
vihollisen haltuun. Että tosin ei voida todistaa luetteloja vangin
omakätiseksi kirjoitukseksi, mutta että se ei todista mitään,
olipa se paremmin kanteen eduksi, osottaen, että vanki oli viekas
varokeinoissaan. Että todistuksien kuulustelussa oli mentävä viisi
vuotta takaperin ajassa, ja silloin saataisiin toteen näytetyksi,
että vanki oli jo muutamia viikkoja ennen englantilaisten ja
amerikkalaisten joukkojen ensimmäistä yhteentörmäystä työskennellyt
näissä turmiollisissa hankkeissa. Että tämän vuoksi valamiehistön,
joka oli lainkuuliainen valamiehistö (sen hän tiesi) ja
vastuunalainen valamiehistö (sen _he_ tiesivät olevansa), aivan
varmaan oli näkevä vangin syylliseksi ja lopettava hänen päivänsä,
oli se heille mieleen tai ei. Etteivät he koskaan saattaisi kallistaa
päätänsä tyynylleen, etteivät he koskaan saattaisi sietää sitä
ajatusta, että heidän vaimonsa kallistaisivat päätänsä tyynyilleen,
eikä kuvailla mielessään lapsiensa kallistavan päätänsä tyynyilleen,
sanalla sanoen, ettei voisi enää koskaan tulla kysymykseenkään, että
he tai yksikään heidän omaisistaan kallistaisi päätänsä tyynyilleen,
ellei vangin kaula joutuisi katkaistavaksi. Herra yliprokuraattori
lopetti, pyytäen heiltä tätä päätä kaiken sen nimessä mitä hän piti
pyhänä, ja juhlallisen vakuutuksensa nojalla, että hän jo piti vankia
kuolleena ja kadonneena.
Yliprokuraattorin lopetettua, nousi oikeussalissa surina ikäänkuin
olisi suuria kärpäsiä pilvenään surissut vangin ympärillä jo valmiina
odottamassa häntä saaliikseen. Surinan tauottua näyttäytyi moitteeton
isänmaanystävä todistajien paikalla.
Yleinen syyttäjä, noudattaen esimiehensä viittausta, kuulusteli
nyt isänmaanystävää. John Barsad oli hänen nimensä. Herra
yliprokuraattorin kuvaus hänen puhtaasta sielustaan oli aivan
totuudenmukainen, kenties oli se vain hiukan liian täydellinen.
Kevennettyään jalon rintansa kuormastaan, olisi hän vaatimattomasti
peräytynyt, mutta peruukkipäinen herra, jolla oli paperipakka
edessään ja istui lähellä herra Lorrya, pyysi saada asettaa hänelle
muutamia kysymyksiä. Toinen vastapäinen peruukkipää tirkisteli yhä
oikeussalin kattoon.
Oliko hän koskaan itse ollut vakooja? Ei, hän halveksi sellaista
alhaista epäluuloa. Mistä hän eli? Omaisuudestaan. Missä hänen
omaisuutensa oli? Hän ei tarkkaan muistanut missä. Mitä omaisuutta
hänellä oli? Se ei kellekään kuulunut. Oliko hän perinnyt sen?
Oli. Keneltä? Kaukaiselta sukulaiselta. Hyvin kaukaiseltako?
Jotenkin. Oliko hän milloinkaan istunut vankeudessa? Ei suinkaan.
Ei velkavankilassakaan? Hän ei ymmärtänyt mitä tämä tähän
kuului. Ei koskaan velkavankilassakaan? Joko taas sama asia!
Eikö koskaan? Oli. Kuinka monta kertaa? Kaksi tai kolme kertaa.
Ei viisi tai kuusi? Ehkä. Mikä ammatti? Gentlemanni. Oliko häntä
koskaan potkaistu? Mahdollista kyllä. Useinkin? Ei. Oliko häntä
koskaan potkaistu portaita alas? Ei suinkaan. Hän oli kerran
saanut potkun ylimmäisellä astuimella ja vierinyt portaita alas
tahallaan. Saiko hän potkun sen johdosta, että oli pelannut
väärillä nopilla? Jotain sentapaista oli se humalainen valehtelija
väittänyt, joka karkasi hänen kimppuunsa, mutta siinä ei ollut
perää. Taisiko hän vannoa, ettei siinä ollut perää? Taisi kyllä.
Eikö hän koskaan ollut käyttänyt väärää peliä elinkeinonaan? Ei
koskaan. Eikö koskaan pitänyt pelaamista elinkeinonaan? Ei enemmän
kuin muutkaan gentlemannit. Oliko hän milloinkaan lainannut rahoja
syytetyltä? Oli. Oliko hän milloinkaan maksanut? Ei. Eikö hän
itse ollut postivaunuissa, ravintoloissa ja laivoissa tunkeutunut
syytetyn läheiseksi tuttavaksi ja eikö tuttavuus itse asiassa ollut
varsin pintapuolista? Ei. Oliko hän varma nähneensä ne luettelot
syytetyllä? Oli. Tiesikö hän mitään muuta niistä luetteloista?
Ei. Eikö hän esimerkiksi ollut itse niitä hankkinut? Ei. Toivoiko
hän ansaitsevansa mitään tällä todistamisella? Ei. Eikö hän ollut
hallituksen palkkaama virittämään ansoja? Ei millään muotoa. Tai
toimittamaan jotain muuta? Ei millään muotoa. Oliko hän valmis
vannomaan? Vaikka milloin. Eikö muita vaikuttimia kuin puhdas
isänmaanrakkaus? Ei muita.
Kunnon palvelija Roger Cly vannoi aika vauhtia itsensä vapaaksi
koko jutusta. Hän oli neljä vuotta sitten hyvässä uskossa ja
vilpittömästi ruvennut syytetyn palvelukseen. Hän oli Calaisin
laivalla kysynyt vangilta, eikö hän halunnut palvelukseensa
reipasta poikaa, ja syytetty oli hänet ottanut palvelijakseen. Hän
ei ollut pyytänyt vankia ottamaan tätä reipasta poikaa armosta
-- sellaista ei hän ollut ajatellutkaan. Hänessä heräsi piakkoin
epäluuloja vankiin ja hän alkoi pitää häntä silmällä. Puhdistaessaan
matkoilla hänen vaatteitaan, oli hän alinomaa nähnyt sentapaisia
luetteloja vangin taskuissa. Hän oli ottanut nämät listat vangin
kirjoituspöytälaatikoista. Hän ei ollut niitä ensin pannut sinne. Hän
oli nähnyt syytetyn näyttävän näitä samoja listoja ranskalaisille
herroille Calaisissa ja samannäköisiä listoja ranskalaisille
herroille Calaisissa ja Boulognessa. Hän rakasti isänmaatansa
eikä voinut tätä sietää, siksi oli hän ilmaissut asian. Häntä ei
oltu koskaan epäilty hopeakannun varastamisesta, häntä oli kyllä
ahdistettu sinappipurkin vuoksi, mutta se oli vain ollut uusihopeata.
Edellistä todistajaa oli hän tuntenut seitsemän tahi kahdeksan
vuotta, se oli vain sattumusta. Ei hän pitänyt sitä erittäin
merkillisenä sattumuksena, enimmät sattumukset ovat merkillisiä.
Ei hän sitäkään pitänyt merkillisenä sattumuksena, että _hänenkin_
vaikuttimenaan oli todellinen isänmaanrakkaus. Hän oli tosi
englantilainen, ja hän toivoi monta hänen kaltaistansa löytyvän.
Kärpäset surisivat jälleen ja herra yliprokuraattori huusi herra
Jarvis Lorryn esiin.
"Herra Jarvis Lorry, oletteko Tellsonin pankin palveluksessa."
"Olen."
"Matkustitteko eräänä perjantai-iltana marraskuussa 1775
pankkiasioissa postivaunuissa Lontoon ja Doverin väliä."
"Matkustin."
"Oliko postivaunuissa muita matkustajia?"
"Oli kaksi."
"Astuivatko he pois vaunuista yön kuluessa."
"Astuivat."
"Herra Lorry, katsokaa syytettyä. Oliko hän yksi näistä
matkustajista?"
"Sitä en saata sanoa."
"Onko hän jommankumman näköinen?"
"Molemmat olivat niin vaippoihin käärityt, ja yö oli niin pimeä
ja kaikki olimme niin varovaisia, etten uskalla vastata siihen
kysymykseen."
"Herra Lorry, katsokaa vielä kerran vankia. Kuvailkaa häntä
vaippoihin kääriytyneeksi kuten nuo matkustajat, onko hänen
olennossaan ja vartalossaan silloin mitään, joka tekee mahdottomaksi,
että hän olisi ollut heistä toinen?"
"Ei."
"Te ette uskalla vannoa, ettei hän ollut heistä toinen."
"En."
"Te siis myönnätte, että hän on saattanut olla heistä toinen."
"Myönnän. Vaikka muistan että molemmat -- kuten minä itsekin --
pelkäsivät maantienrosvoja, eikä vanki näytä pelkurilta."
"Ettekö koskaan ole nähnyt teeskenneltyä pelkoa, herra Lorry?"
"Olen kyllä."
"Herra Lorry, katsokaa vielä kerran vankia, oletteko varma, että
olette nähnyt hänet ennen?"
"Olen."
"Koska."
"Minä palasin parisen päivän kuluttua Ranskasta, ja Calaisissa astui
syytetty samaan postilaivaan, jossa minäkin olin ja me matkustimme
yhdessä."
"Mihin aikaan astui hän laivaan?"
"Puoliyön seuduilla."
"Yösydännä. Oliko hän ainoa matkustaja, joka tuli laivaan näin
sopimattomalla ajalla?"
"Hän sattui olemaan ainoa."
"Ei mitään 'sattui', herra Lorry, oliko hän ainoa matkustaja, joka
tuli laivaan sydänyönä?"
"Oli."
"Matkustitteko yksin, herra Lorry, vai seurassa?"
"Kahden matkatoverin seurassa. Herran ja naisen. He ovat täällä."
"Niin, he ovat täällä. Puhelitteko syytetyn kanssa?"
"Enpä juuri. Ilma oli myrskyinen, ylimeno pitkä ja vaikea, ja minä
olin pitkälläni sohvalla melkein koko ajan."
"Neiti Manette!"
Nuori nainen, johonka kaikkein silmät äsken olivat kääntyneet ja nyt
taas kääntyivät, nousi paikaltaan. Hänen isänsä nousi myös, pidättäen
hänen kättänsä käsivarrellaan.
"Neiti Manette, katselkaa syytettyä."
Seista otsatusten niin vakavan, nuoren kaunottaren kanssa ja nähdä
niin suurta osanottoa hänen silmissään oli syytetylle paljon
tuskallisempaa kuin seista otsatusten koko ihmisjoukon kanssa.
Ollessaan siinä ikäänkuin kahdenkesken tämän nuoren naisen seurassa
hautansa reunalla, ei koko tämä töllistelevä uteliaisuus saattanut
antaa hänelle voimia pysymään hiljaa. Hänen hermostunut oikea kätensä
sirotti yrtit hänen edestään maahan kuvitelluiksi kukkaspenkereiksi;
ja hänen ponnistuksensa hillitä ja tyynnyttää hengitystään pani
hänen huulensa vapisemaan, veren syöksyessä niistä sydämmeen. Suuret
kärpäset surisivat jälleen äänekkäästi.
"Neiti Manette, oletteko ennen nähnyt vankia?"
"Olen, herra."
"Missä?"
"Äsken mainitussa postilaivassa."
"Te olette äsken mainittu nuori nainen?"
"Niin olen, valitettavasti."
Hänen osanottavainen, vaikeroiva äänensä hukkui tuomarin karkeaan
ääneen, tämän jotenkin tuimasti sanoessa: "Vastatkaa kysymyksiini,
älkääkä tehkö mitään muistutuksia niihin."
"Neiti Manette, keskustelitteko syytetyn kanssa tällä matkalla
Kanaalin yli?"
"Keskustelin, sir."
"Tehkää selkoa siitä."
Syvän hiljaisuuden vallitessa, alkoi hän heikolla äänellä:
"Tämän herran astuessa laivaan --"
"Tarkoitatteko vankia?" kysyi tuomari, rypistäen silmäkulmiaan.
"Tarkoitan, sir."
"Siis, sanokaa vanki."
"Vangin astuessa laivaan, huomasi hän, että isäni", hän käänsi
hellästi silmänsä vieruskumppaliinsa, "oli hyvin väsynyt ja hyvin
heikkona. Isäni oli niin voimaton, että pelkäsin viedä hänet pois
raittiista ilmasta, olin valmistanut hänelle sijan kannella,
lähellä kajuuttaan vieviä portaita, ja minä istuin kannella hänen
vieressään vaalimassa häntä. Me neljä olimme ainoat matkustajat sinä
yönä. Syytetty pyysi ystävällisesti saada näyttää minulle mitenkä
saattaisin paremmin suojella isääni tuulelta ja ilmalta. En ollut
ymmärtänyt häntä oikein suojella, sillä lähtiessämme liikkeelle
satamasta en voinut laskea mistä tuuli puhaltaisi. Hän auttoi minua
siinä. Hän osotti suurta ystävällisyyttä ja osanottoa isääni kohtaan
ja olen varma, että hän tunsikin sitä. Näin tulimme puheisiin."
"Sallikaa minun keskeyttää teitä hetkeksi. Tuliko hän laivalle yksin?"
"Ei."
"Montako oli hänen seurassaan?"
"Kaksi ranskalaista herraa."
"Keskustelivatko he?"
"He puhelivat keskenään viimeiseen hetkeen, jolloin ranskalaisten
herrojen oli palattava rantaan veneessään."
"Antoivatko he toisilleen papereita, jotka muistuttivat näitä
listoja?"
"He jättivät toisilleen papereita, mutta en tiedä mitä ne olivat."
"Olivatko näiden muotoisia ja suuruisia?"
"Mahdollista kyllä, mutta sitä en tiedä, vaikka he kuiskuttelivat
aivan lähellä meitä. He seisoivat kajuuttaportaitten päässä
saadakseen valoa siellä riippuvasta lampusta. Lamppu oli himmeä
ja he puhelivat hyvin matalalla äänellä, enkä minä kuullut heidän
puhettaan, näin vain heidän katselevan papereita."
"Ja nyt keskusteluunne syytetyn kanssa, neiti Manette."
"Syytetty oli yhtä avomielinen minua kohtaan -- minun avuttoman
tilani tähden -- kuin ystävällinen, hyvä ja auttavainen isääni
kohtaan. Toivon," -- hän purskahti itkuun, -- "etten palkitse häntä
vahingoittamalla häntä tänään."
Kärpäset surisivat.
"Neiti Manette, ellei syytetty käsitä, että te perin vastenmielisesti
olette täällä todistamassa, jota olette velvollinen tekemään -- jota
teidän täytyy tehdä -- jota ette voi päästä tekemästä, on hän ainoa
läsnäolijoista, joka on siinä tilassa. Jatkakaa, olkaa hyvä."
"Hän kertoi minulle matkustavansa arkaluontoisessa ja vaikeassa
asiassa, joka saattaisi tuottaa ikävyyksiä muille, siksi matkusti
hän toisella nimellä. Hän sanoi, että tämä asia oli pakottanut häntä
viipymään muutamia päiviä Ranskassa, ja että hänen täytyi vielä hyvän
aikaa eteenpäin matkustaa Ranskan ja Englannin väliä."
"Puhuiko hän mitään Amerikasta, neiti Manette? Miettikää tarkoin."
"Hän koetti selittää minulle tämän riidan syntyä ja sanoi, että
mikäli hän asian käsitti, oli siinä vääryyttä ja mielettömyyttä
Englannin puolelta. Hän lisäsi leikkiä laskien, että Yrjö Washington
kenties saavuttaisi historiassa yhtä suuren nimen kuin Yrjö kolmas.
Mutta hän ei tarkottanut sillä mitään pahaa, hän sanoi sen nauraen ja
vain aikansa kuluksi."
Jännittävän näytelmäkappaleen katsojat matkivat tietämättään
etevimmän näyttelijän jokaista voimakasta kasvojenilmettä.
Nuoren tytön otsa oli tuskallisessa jännityksessä hänen tätä
todistaessaan, ja kun hän vaikeni tuomarin tehdessä muistiinpanojaan,
tarkkasi hän äänettömyyden kestäessä mitä vaikutusta se teki
syyttäjään ja puolustajaan. Katsojain parvessa ilmeni kaikkialla
salissa sama mieliala siinä määrin, että useimmat otsat olivat
ikäänkuin todistajan heijastuskuvia, kun tuomari silmäili ylös
muistiinpanoistaan, kuunnellakseen ammossa suin mitä kauheita
pilkkasanoja Yrjö Washingtonista lausuttiin.
Yliprokuraattori ilmoitti nyt tuomarille, että hän katsoi
tarpeelliseksi säntillisyyden ja muodon puolesta huutaa esille nuoren
ladyn isän, tohtori Manetten, joka niinmuodoin huudettiin esille.
"Tohtori Manette, katsokaa syytettyä. Oletteko nähnyt häntä ennen?"
"Kerran, kun hän kävi minua tervehtimässä asunnossani Lontoossa,
kolme tai puoli neljättä vuotta takaperin."
"Voitteko todistaa hänet matkakumppaniksenne postilaivassa, tai
kertoa mitä hän keskusteli tyttärenne kanssa?"
"En voi, sir."
"Onko teillä erityinen syy, minkä vuoksi ette voi sitä tehdä?"
"Hän vastasi matalalla äänellä: 'On'."
"Onko teitä pidelty niin pahoin että olette istunut kauvan
vankeudessa synnyinmaassanne ilman tutkimusta ja syytettä."
Hän vastasi äänellä, joka tunki jokaisen sydämmeen:
"Olen istunut kauvan vankeudessa."
"Olitteko yllämainitun tapauksen aikana hiljan vapautettu?"
"Niin on minulle kerrottu."
"Ettekö muista tätä tapausta."
"Muistini on tyhjä aina siitä hetkestä alkaen, jolloin minä
vankeudessani työskentelin kenkiä tehden, siihen asti, kun huomasin
asuvani Lontoossa tämän rakkaan tyttäreni kera. Minä tulin hänet
tuntemaan, laupiaan Jumalan suodessa minulle takasin sielunvoimani;
mutta en pysty edes sanomaan mitenkä opin hänet tuntemaan. Minä en
vähääkään muista, mitenkä se tapahtui."
Herra Yliprokuraattori istahti ja myös isä ja tytär istuutuivat.
Nyt seurasi omituinen tapaus oikeussalissa. Koska tahdottiin
todeksi näyttää, että syytetty yksissä neuvoin erään rikostoverin
kanssa, jonka jäljille ei oltu päästy, oli matkustanut mainittuna
perjantaiyönä marraskuussa viisi vuotta sitten Doverinpostivaunuissa,
ja oli vaunuista salaa poistunut yöllä paikalla, jonne hän ei
ollut jäänyt, vaan josta hän oli matkustanut takasin parikymmentä
peninkulmaa tai vielä enemmän erääseen karnisooniin tai sotasatamaan
ja siellä hankkinut tietoja, huudettiin esille vierasmies, jonka oli
todistettava syytetty siksi henkilöksi, joka juuri samaan aikaan oli
ollut hotellin kahvilassa tässä karnisooni- ja sotasatamakaupungissa
odottamassa erästä toista henkilöä. Syytetyn asianajaja toimitti
todistajan kuulustelun, mutta ei muuta tulosta saanut kuin että hän
ei ollut nähnyt syytettyä missään muualla. Silloin peruukkipäinen
herra, joka koko ajan oli katsonut oikeussalin kattoon, kirjoitti
pari sanaa paperiliuskalle, pusersi sen yhteen ja lennätti sen
hänelle. Asianajaja kiersi paperilipun auki seuraavalla väliajalla ja
katseli syytettyä hyvin tarkkaavaisesti ja uteliaasti.
"Toistatteko vielä, että olette aivan varma siitä, että se oli
syytetty?"
Todistaja oli aivan varma.
"Ettekö koskaan ole nähnyt ketään, joka suuresti muistuttaisi
syytettyä?"
"En ketään (sanoi todistaja), jonka suhteen voisin erehtyä."
"Katsokaa tarkasti tuota gentlemannia, tuota oppinutta ystävääni" --
hän osoitti häntä, joka oli lennättänyt paperipalasen, "ja katsokaa
sitten tarkasti syytettyä. Mitä sanotte? Ovatkohan he hyvin toistensa
näköiset?"
Lukuun ottamatta että oppineen ystävän ulkomuoto oli huolimaton
ja räntistynyt, miltei irstainen, olivat he niin toistensa
näköiset, näin toisiinsa verrattuina, että he hämmästyttivät
jokaista läsnäolijaa. Kun Mylord pyynnöstä käski, vaikka varsin
epäsuosiollisesti, oppineen ystävän riisua peruukkinsa, tuli
yhdennäköisyys vielä huomattavammaksi. Mylord kysyi herra Stryveriltä
(syytetyn asianajaja) oliko heidän nyt syytettävä herra Cartonia
(oppineen ystävän nimi) maankavalluksesta? Mutta herra Stryver
vastasi kieltäen. Hän pyysi vain todistajaa vastaamaan eikö se,
joka oli kerran tapahtunut, saattanut kahdesti tapahtua, ja
olisiko hän ollut yhtä varma asiastaan, jos hän olisi ensin nähnyt
tämän varomattomuutensa selityksen ja luottaisiko hän vielä yhtä
paljon itseensä, sen nähtyään j.n.e. Tuloksena oli, että todistaja
murskattiin kuin saviastia ja hänen osuutensa jutussa pirstaantui
tyhjäksi löröksi.
Herra Cruncher oli seuratessaan todistuksia nauttinut välipalaksi
aimo aterian ruostetta sormistaan. Hänen oli nyt kuultava, kuinka
herra Stryver sovitteli syytetyn asiaa valamiehille kuin vaatekertaa,
todistaen heille, että isänmaanystävä Barsad oli palkattu urkkija ja
kavaltaja, julkea verikauppias ja maailman suurimpia konnia lähinnä
kirottua Juudasta -- jonka näköinen hän mahtoikin olla, mitenkä
kunnon palvelija Cly oli hänen ystävänsä ja rikostoverinsa ja sen
kunnian ansaitsikin, mitenkä näitten väärentäjien ja valapattojen
vakoilevat silmät olivat valinneet syytetyn uhrikseen, siksi että
eräät perheasiat Ranskassa -- hän oli ranskalaista syntyperää --
pakottivat häntä matkustamaan yli Kanaalin. Näihin asioihin nähden
taas ei hän tahtonut suutansa avata, kysyttiinpä tässä vaikka
hänen elämäänsä, niin olivat ne arkaluontoista laatua ja koskivat
hänelle läheisiä ja rakkaita henkilöitä. Vielä huomautti hän että
tämän nuoren naisen pakotettu todistus, he olivat nähneet mitenkä
tuskallista tämä todistaminen oli, ei ollut mistään kotoisin, ja
sisälsi vain pientä viatonta mielistelyä ja kohteliaisuutta,
mikä aina on tavallista nuoren herran ja naisen välillä
samanlaatuisissa olosuhteissa, -- lukuunottamatta tuota viittausta
Yrjö Washingtonista, joka oli aivan liian vallaton ja mahdoton,
että sitä saattaisi katsoa muuksi kuin eriskummalliseksi
leikinlaskuksi. Olisi heikkoutta hallituksen puolelta ja kansansuosion
tavoittelemista, vedota alhaiseen kansallisvihaan, jota yllyttääkseen
herra yliprokuraattori oli nostanut tästä asiasta niin suuren hälinän,
ja syyte perustui ainoastaan kurjiin ja kataliin todistuksiin,
jotka niin usein rumentavat tämänkaltaisia juttuja ja joista
maankavallusjutut vilisevät. Mutta tässä Mylord keskeytti (niin
vakavan näköisenä, kuin tämä ei olisi ollut totta) sanoen, että hän ei
saattanut istua tuomarinistuimella näitä viittauksia kuuntelemassa.
Herra Stryver huusi sitten esiin harvat todistajansa, ja herra
Cruncher sai nyt kuulla kuinka herra yliprokuraattori käänsi ylös
alasin vaatekertaa, jota herra Stryver oli sovitellut valamiesten
ylle, ja näytti toteen, että Barsad ja Cly olivat vielä sata
kertaa paremmat ja syytetty sata kertaa huonompi, kuin mitä hän
oli heistä luullut. Viimein alkoi Mylord itse kääntää vaatteita,
milloin sisäpuolta ulospäin, milloin päinvastoin, mutta itse asiassa
oikeastaan käärinliinoiksi syytetylle.
Ja nyt valamiehet alkoivat neuvotella ja suuret kärpäset surisivat
jälleen.
Herra Carton, joka niin kauvan oli istunut katsomassa oikeussalin
kattoa, ei tällä jännityksen hetkelläkään muuttanut paikkaa eikä
asentoa. Hänen oppineen ystävänsä herra Stryverin kokoillessa
papereitaan, kuiskutellessa lähellä istuvien kanssa ja silloin
tällöin levottomasti vilkaistessa valamiehiin, katsojien liikkuessa
ja muodostaessa uusia ryhmiä ja itse Mylordinkin noustessa
istuimeltaan ja mittaillessa hitaasti edestakasin lavaa, joka saattoi
katsojat hienosti epäilemään hänen tilaansa kuumeentapaiseksi --
istui tämä mies yksin tuoliinsa nojautuneena, kulunut pukunsa
puoliavoinna, pörröinen peruukki umpimähkään päässä, kädet taskuissa
ja silmät katossa, kuten olivat olleet koko päivän. Huolimattomuus
hänen olennossaan teki hänen ulkomuotonsa vastenmieliseksi ja
vähensi niin hänen yhdennäköisyyttään vankiin, (jota hänen silloinen
vakavuutensa enensi) että monet katsojista, jotka nyt häntä
tarkastelivat, ihmettelivät keskenään äskeistä yhdennäköisyyttä.
Herra Cruncher teki saman huomautuksen lähimmälle naapurilleen ja
lisäsi: "Panenpa veikkaa puolesta guineasta, ettei _hänelle_ koskaan
anneta mitään asianajajatoimia. Minusta näyttää, ettei hän saa
mitään, vai kuinka."
Mutta tämä herra Carton tajusi sentään tapahtumia näyttämöllä
paremmin kuin mitä olisi luullut, sillä nyt, kun neiti Manetten pää
vaipui hänen isänsä rinnalle, oli hän ensimmäinen sitä näkemässä ja
sanoi kovalla äänellä: "oikeudenpalvelija! katsokaa nuorta ladyä.
Auttakaa herraa saattamaan häntä ulos. Ettekö näe, että hän on maahan
vaipumaisillaan!"
Neiti Manettea vietäessä ulos, herätti hän paljon sääliä, ja osanotto
hänen isäänsä kohtaan oli suuri. Muistutus hänen vankeusajastaan oli
nähtävästi tuottanut hänelle suurta, sisällistä mielenliikutusta
tutkimuksen aikana, ja tuo mietiskelevä ja itseensäsulkeutunut ilme,
joka häntä vanhensi, oli siitä lähtien asunut hänen kasvoillaan
kuin raskas pilvi. Hänen mennessään ulos, palasivat valamiehet,
jotka olivat vetäytyneet hetkeksi syrjään ja pitäneet väliaikaa, ja
puhuivat puheenjohtajallensa.
He eivät olleet yksimieliset ja halusivat vetäytyä neuvottelemaan.
Mylord osotti (ehkä Yrjö Washington muistissaan) hieman hämmästystä
heidän erimielisyydestään, mutta ilmaisi tyytyväisyyttään siihen,
että he vetäytyivät syrjään valvonnanalaisina ollen, ja itse
vetäytyi hän myös syrjään. Tutkimus oli kestänyt koko päivän, ja
nyt sytytettiin lamput oikeussalissa. Huhuttiin, että valamiehet
tulisivat viipymään kauvan ulkona. Katsojat hupenivat hankkimaan
itselleen vähän virvoituksia, ja syytetty vetäytyi aituuksensa
sisimpään istumaan.
Herra Lorry, joka oli seurannut neiti Manettea ja hänen isäänsä ulos,
palasi sisään viitaten Jerrylle, joka nyt kiihkon laimettua helposti
pääsi hänen luokseen.
"Jerry, jos haluatte hankkia itsellenne jotain syötävää, niin
menkää vain. Mutta pysytelkää lähitienoilla. Te kuulette varmaan
kun valamiehet palaavat. Mutta älkää hetkistäkään myöhästykö, sillä
teidän on vietävä sana tuomiosta pankkiin. Te olette vikkelin
sananviejä, jonka tunnen, ja ennätätte Temple Bariin paljon ennen
minua."
Jerryllä oli juuri sen verran otsaa, että hän taisi siihen nyrkillä
naputtaa, ja sen hän nyt teki osotteeksi, että oli tämän käskyn
oivaltanut ja killingin vastaanottanut. Herra Carton astui nyt esiin
ja kosketti herra Lorrya käsivarrelle.
"Mitenkä on nuoren ladyn laita?"
"Hän on hyvin allapäin, mutta hänen isänsä lohduttaa häntä, ja hän
voi paremmin, kun pääsi oikeussalista."
"Minäpäs kerron tämän syytetylle. Teille, arvokkaalle
pankkivirkamiehelle ei sovi ruveta hänen kanssaan julkisiin
keskusteluihin."
Herra Lorry punastui kuin olisi hän juuri harkinnut sitä seikkaa,
ja herra Carton raivasi itselleen tien aituuksen luo. Oikeussalin
uloskäytävä oli samassa suunnassa, ja Jerry seurasi häntä pelkkänä
silmänä ja korvana, piikit pystyssä.
"Herra Darnay."
Syytetty astui paikalla esiin.
"Te olette tietysti halukas kuulemaan mitenkä on todistajan, neiti
Manetten laita. Hän on toipumassa. Pahin mielenliikutus on ohi."
"Olen hyvin pahoillani, että olen siihen syypää. Voisitteko sanoa sen
hänelle ynnä lämpimät kiitokseni?"
"Voinpa kyllä ja teen sen, jos niin pyydätte." Herra Cartonin käytös
oli niin penseä että se oli miltei loukkaava. Hän seisoi puoleksi
poiskääntyneenä vangista, nojaten kyynäspäällään aituukseen.
"Pyydän teitä sen tekemään. Ottakaa vastaan sulimmat kiitokseni."
"Herra Darnay", kysyi Carton yhä vain puolittain häneen kääntyneenä,
"mitä tulosta odotatte tästä neuvottelusta?"
"Pahinta."
"Se on viisainta ja hyvin todennäköistä. Mutta luulen, että tämä
syrjäänvetäytyminen on teille hyväksi."
Koska vitkasteleminen oikeussalista mennessä ei ollut luvallista, ei
Jerry kuullut sen enempää, vaan jätti heidät -- piirteiltään olivat
he niin yhdennäköiset ja käytökseltään niin erilaiset -- kun he siinä
seisoivat toistensa vieressä kuvastuen yläpuolella olevaan peiliin.
Puolitoista tuntia kului hitaasti alhaalla käytävässä, joka oli
varkaita ja roistoja täynnä, joskin sitä koetettiin lyhentää
lammaspiiraisilla ja oluella. Käheä sananviejä istui epämukavasti
eräällä penkillä, nautittuaan näitä virvoituksia, ja oli tupsahtanut
uneen, kun äänekäs hälinä ja nopea ihmistulva, joka virtaili ylös
oikeussaliin vieviä portaita, tempasi hänet mukaansa.
"Jerry! Jerry!" huusi herra Lorry jo ovella hänen tullessaan.
"Tässä olen, sir! Siinäpäs kahakka ennenkuin pääsee läpi. Tässä olen,
sir!"
Herra Lorry ojensi hänelle paperilipun läpi tungoksen. "Pian!
Saitteko sen?"
"Sain, sir."
Paperilipulle oli pikaisesti kirjoitettu sana: "_Vapautettu_".
"Jos taas olisitte lähettänyt viestin: 'elämään palautettu'", mutisi
Jerry kääntyessään, "olisin tällä kertaa ymmärtänyt tarkoituksenne."
Hänellä ei ollut tilaisuutta sanoa eikä ajatella muuta, ennenkuin
hän jo oli ulkona Old Baileysta; sillä ihmisjoukko törmäsi ulos niin
raivokkaasti, että oli hänet kumoon keikauttaa, ja äänekäs hälinä
virtaili kadulle, ikäänkuin olisivat pettyneet kärpäset hajautuneet
toisia haaskoja vainuamaan.