Muuan näytelmä.
"Tunnettehan hyvin Old Baileyn, eikö niin?" sanoi eräs vanhimpia
kirjanpitäjiä Jerry sananviejälle.
"Ky-yllä, sir", vastasi Jerry, vähän jurosti. "Kyllä _tunnen_
Baileyn".
"Niin tietysti. Ja tunnettehan herra Lorryn."
"Tunnen herra Lorryn paljon paremmin kuin Baileyn. Paljon paremmin",
sanoi Jerry äänellä, joka jotenkin paljon muistutti vastahakoista
todistajaa äskenmainitussa laitoksessa, "kuin mitä rehellisenä
asiamiehenä välitän Baileyta tuntea."
"Hyvä on. Etsikää ovi, josta todistajat menevät sisään, ja näyttäkää
tämä herra Lorrylle tuleva kirjelippu ovenvartijalle. Silloin päästää
hän teidät sisään."
"Oikeussaliinko, sir?"
"Oikeussaliin."
Herra Cruncherin silmät näyttivät hiukan lähentelevän toisiaan ja
vaihtavan kysymyksen: "Mitäs tästä mietit?"
"Odotanko oikeussalissa, sir?" kysyi hän tämän neuvottelun jälkeen.
"Sen sanon kohta. Ovenvartija jättää kirjelipun herra Lorrylle,
silloin teette liikkeen, joka herättää herra Lorryn huomiota, ja
näytätte paikan, jossa seisotte. Sitten seisotte siinä kunnes hän
tarvitsee teitä."
"Siinäkö kaikki, sir?"
"Siinä kaikki. Hän tahtoo, että hänellä on sananviejä käytettävänään.
Tämä kirjelippu ilmoittaa teidän olevanne läsnä."
Vanhan kirjanpitäjän miettiväisenä taittaessa kirjettä ja
kirjoittaessa päällekirjoitusta, tarkasteli herra Cruncher häntä
ääneti kunnes hän tuli imupaperiasteelle, ja sanoi sitten:
"Se on kai väärennysjuttu, joka on esillä tänä aamuna?"
"Maankavallus."
"Siis silpomista", sanoi Jerry. "Raakamaista!"
"Sellainen on laki", vastasi vanha kirjanpitäjä ja käänsi
hämmästyneet silmälasinsa hänen puoleensa, "sellainen on laki."
"Laki on mielestäni julma silpoessaan ihmisiä. Siinä jo tarpeeksi,
että ihminen tapetaan, vielä julmempaa silpoa häntä, sir."
"Ei suinkaan", sanoi vanha kirjanpitäjä. "Lakia tulee meidän kiittää.
Hoitakaa te keuhkojanne ja ääntänne, ystäväni, ja antakaa lain hoitaa
itseään. Sen neuvon annan teille."
"Se on kosteus, joka asettuu keuhkoihini ja ääneeni", sanoi Jerry,
"jätän teidän tuomittavaksenne, kuinka kostea minun elinkeinoni on."
"Hyvä, hyvä", sanoi vanha kirjanpitäjä; "me ansaitsemme kaikki eri
tavalla leipämme, toiset kostealla, toiset kuivalla. Tässä on kirje.
Menkää nyt."
Jerry otti kirjeen, ja vähemmällä sisällisellä kunnioituksella, kuin
mitä pinnalla näkyi puhui hän itsekseen: "Sinäkin sen vanha, kuiva",
teki kumarruksen ja ilmoittaen pojalleen minne läksi, meni menojaan.
Siihen aikaan hirtettiin ihmisiä Tyburnissa, eikä Newgaten
ulkopuolella olevalla kadulla siis vielä ollut sitä häpeällistä
mainetta, jonka se sittemmin sai osakseen. Mutta vankila
oli iljettävä paikka, jossa kaikennäköisiä rikoksia ja irstailuja
harjoitettiin ja kamalia tauteja syntyi, jotka vankien mukana kulkivat
oikeussaliin ja väliin karkasivat suoraan syytettyjen penkiltä
ylituomarin kimppuun, tempaisten hänet alas tuomarinistuimelta. Usein
oli sattunut, että tuomari mustassa myssyssään oli lausunut oman
tuomionsa samassa kuin vangin, vieläpä kuollut ennen häntä. Muuten oli
Old Bailey tunnettu jonkinlaiseksi kuoleman majapaikaksi, josta
kalpeita matkustajia alinomaa lähti liikkeelle rattaissa ja vaunuissa
rajulle matkalle toiseen maailmaan. He taivalsivat likimain kaksi ja
puoli peninkulmaa yleistä katua ja maantietä, ja harva jos yksikään
kansalainen punastui häpeästä heitä nähdessään. Niin voimallinen on
tapa ja niin toivottavaa olisi että se alkujaan olisi hyvä. Old Bailey
oli myös kuuluisa kaakinpuustaan, vanhasta, viisaasta laitoksesta,
jossa pantiin toimeen rangaistuksia, joiden laajuutta ei kukaan
saattanut arvata, samoin raippavitsoistaan, toinen mainio laitos.
Erinomaisen sivistävää ja mieltä ylentävää oli nähdä sen toimivan;
vielä oli Old Bailey kuuluisa siitä, että siinä hierottiin laajalle
ulottuvaa verirahainkauppaa, joka myöskin oli jätteitä isien
viisauksista ja järjestelmänmukaisesti johti kauneimpiin
palkkarikoksiin, mitä on taivaan alla harjoitettu. Kerta kaikkiaan oli
Old Bailey siihen aikaan oiva kuva säännön mahdista: "kaikki oleva on
oikeata", aforismi, joka olisi yhtä ratkaiseva kuin laiska, ellei se
sisältäisi sitä häiritsevää ristiriitaisuutta, että siis kaikki
olematon oli väärää.
Raivaten itselleen tietä saastaisen joukon läpi, joka oli hajautunut
sinne tänne tällä kamalalla näyttämöllä, taitavasti kuten mies, joka
on tottunut kulkemaan hätäilemättä omia teitään, löysi sananviejä
etsimänsä oven ja ojensi kirjeen luukusta sisälle. Kansa maksoi
siihen aikaan päästäkseen katsomaan näytelmää Old Baileyssa, aivan
kuten he maksoivat näytelmästä Bedlamissa -- edellinen tietysti
vaan oli paljon kalliimpi. Siksipä Old Baileyn ovet olivat tarkasti
vartioidut -- tietysti lukuunottamatta niitä vieraanvaraisia ovia,
joista pahantekijät kuletettiin sisään, sillä ne olivat aina
selkoselällään.
Hetken viivytyksen ja epäilyksen jälkeen kääntyi ovi vastahakoisesti
hiemasen saranoillaan, sallien herra Jerry Cruncherin tunkeutua
oikeussaliin.
"Mikä asia on esillä?" kysyi hän kuiskaten lähimmäiseltä naapuriltaan.
"Ei mikään vielä."
"Mikä tulee ensin?"
"Maankavallusasia."
"Jäsentensilpomisasia, niinkö?"
"Oh!" vastasi mies tyytyväisenä; "hänet kuletetaan vankirattailla
puoleksi hirtettäväksi, sitten otetaan hän alas hirsipuusta ja
ratkotaan auki itsensä nähden, sitten otetaan sisälmykset ulos
ja poltetaan hänen nähtensä, sitten katkaistaan kaula ja ruumis
silvotaan neljään osaan. Niin kuuluu tuomio."
"Jos hän katsotaan syylliseksi, tarkoitatte?" lisäsi Jerry varmuuden
vuoksi.
"Oh, he kyllä katsovat hänet syylliseksi", sanoi toinen, "älkää olko
siitä huolissanne."
Herra Cruncherin huomio kääntyi nyt ovenvartijaan, jonka hän näki
raivaavan itselleen tietä herra Lorryn luo kirjelappunen kädessä.
Herra Lorry istui pöydän ääressä peruukkipäisten herrojen keskessä,
lähellä erästä peruukkipäistä herraa, syytetyn asianajajaa, jolla
oli suuri pakka paperia edessään, ja istui melkein vastapäätä erästä
toista peruukkipäistä herraa. Tämän herran koko huomio, herra
Cruncherin katsellessa häneen nyt tai myöhemmin näytti keskittyvän
oikeussalin kattoon. Yskittyään karkeasti, hierottuaan leukaansa ja
viitottuaan kädellään veti Jerry puoleensa herra Lorryn huomion;
herra Lorry nousi ylös katsellakseen missä hän oli, viittasi tyynesti
kädellään ja istuutui jälleen.
"Mitä _hänellä_ on tekemistä asian kanssa?" kysyi mies joka oli
puhunut Jerryn kanssa.
"Piru vie, jos minä sen tiedän", sanoi Jerry.
"Mitä teillä sitten on tekemistä sen asian kanssa, jos sallitte
kysyä?"
"Piru vie, jos sitäkään tiedän", sanoi Jerry.
Tuomarin tulo ja siitä seuraava hälinä ja liike lopetti keskustelun.
Nyt oli syytetyn penkki yleisen huomion keskuspisteenä. Kaksi sen
ääressä seisovaa vanginvartijaa meni ulos ja vanki tuotiin sisään ja
asetettiin aitauksen sisään.
Kaikki läsnäolijat, paitsi peruukkipäinen herra, joka tarkasteli
kattoa, tähystelivät häntä. Kaikkein huoneessa olevain henkäys
vyöryi häntä vastaan meren, myrskyn tai tulipalon tavalla. Kiihkeitä
kasvoja kurottautui pylväitten ja nurkkien takaa nähdäkseen häntä;
katsojat peräpenkeillä kohosivat seisaalleen, etteivät kadottaisi
hiuskarvaakaan hänestä; laattialla seisovat laskivat kätensä
edessään seisovien olalle, nähdäkseen hänet, maksoi mitä maksoi,
-- seisoivat varpaillaan, kapusivat ulkonemille, seisoivat miltei
ilmassa nähdäkseen joka tuuman hänestä. Näitten etummaisena seisoi
Jerry kuin elävä palanen Newgaten piikkistä muuria, sihdaten kohti
vankia oluthöyryjä siitä virvoitusjuomasta, jonka hän oli nauttinut
matkalla, ja jonka hän nyt sekoitti muihin olut-, viina-, tee-,
kahvi-, ja ties mihin kaikkiin höyryihin, jotka lainehtivat häntä
vastaan, murtautuen hänen takanaan olevia suuria ikkunoita vastaan
saastaiseksi usvaksi.
Kaiken tämän tirkistelemisen ja töllistelemisen esine oli nuori,
viidenkolmatta paikkeilla oleva mies, kaunis ja sirovartaloinen,
posket päivettyneet ja silmät tummat. Hänen käytöksensä oli nuoren
gentlemannin. Hänellä oli yksinkertaiset mustat tahi tumman harmaat
vaatteet ja hänen tukkansa, joka oli pitkä ja musta, oli sidottu
niskaan mustalla nauhalla paremmin mukavuuden kuin koristuksen
vuoksi. Niinkuin jokainen mielenliikutuskin ilmenee vaatteista
huolimatta, jotka ruumiin peittävät, niinpä hänen tilastaan syntynyt
kalpeuskin murtautui läpi posken ruskean värin, osottaen, että sielu
on voimakkaampi aurinkoa. Hän kumarsi tuomarille, ja oli muuten
ääneti ja aivan tyyni.
Se mielenkiinto, joka osottautui väkijoukossa tämän nuorukaisen
töllistelemisessä, ei ollut juuri sitä laatua, joka kohottaa
ihmiskuntaa. Ellei häntä olisi uhannut niin kamala tuomio --
jos hänellä olisi ollut pelastumisen toiveita muutamiin sen
raakamaisiin yksityisseikkoihin nähden, -- olisi hän samassa
määrässä kadottanut viehätyksensä. Ruumis, joka oli tuomittava
niin häpeällisesti silvottavaksi, oli juuri itsessään näytelmä; se
kuolematon olento, joka oli teurastettava ja palasiksi riistettävä,
synnytti juuri mielenkiihkoa. Minkä ulkokiillon eri katsojat
antoivatkin harrastukselleen, riippuen kunkin sukkeluudesta ja
itsensäpettämiskyvystä, oli tämä harrastus pohjaltaan petoeläimen
kaltaista.
Hiljaisuutta oikeussalissa! Charles Darnay oli eilen kieltänyt
olevansa syyllinen kanteeseen, joka antoi hänet ilmi (monta
helisevää korulausetta) petollisena kavaltajana meidän loistavaan,
jaloarvoiseen, ylevään j.n.e. ruhtinaamme, herraamme ja
kuninkaaseemme nähden, syystä, että hän eri tilaisuuksissa,
erinäisillä keinoilla ja tavoilla on avustanut Ludvigia,
Ranskan kuningasta hänen sodassaan meidän mainittua loistavaa,
jaloarvoista, ylevää j.n.e. se tahtoo sanoa, hän on matkannut
edes takasin meidän loistavan, jaloarvoisen, ylevän j.n.e.
kuninkaamme ja sanotun ranskalaisen Ludvigin alusmaiden välillä
ja pahasisuisesti, petollisesti ja kavalasti j.n.e. ilmaissut
sanotulle Ranskan Ludvigille, mitä joukkoja mainitulla meidän
loistavalla, jaloarvoisella, ylevällä j.n.e. oli varalla Kanadaan ja
Pohjois-Amerikkaan lähetettäväksi. Kaiken tämän Jerry, jonka päässä
piikit kävivät yhä terävämmiksi, lakisanojen nostaessa hänen korvansa
pystyyn, ymmärsi suurella mielihyvällä, ja tuli niinmuodoin kiertäen
kaartaen siihen käsitykseen, että ennen mainittu ja taas ennen
mainittu Charles Darnay seisoi hänen edessään kuulusteltavana, että
valamiehet vannoivat valansa ja yliprokuraattori valmistui puhumaan.
Syytetty, jonka jo jokainen hengessä oli (ja joka kyllä sen tiesi)
hirttänyt, mestannut ja kappaleiksi silponut, ei arastellut
asemaansa, eikä ruvennut mihinkään teatteriasentoihin. Hän oli
rauhallinen ja tarkkaavainen, seurasi oikeusmenojen avaamista
vakavalla mielenkiinnolla ja seisoi siinä, kädet edessään olevan
puupönkän päällä, niin tyynenä, etteivät ne liikuttaneet lehteäkään
niistä yrteistä, joita siihen oli ripotettu. Koko oikeussali
oli sirotettu yrttejä täyteen ja pirskotettu viinietikalla,
varovaisuuskeino vankilanhajua ja vankilankuumetta vastaan.
Vangin yläpuolella riippui peili, jonka tuli luoda valoa hänen
päälleen. Lukemattomia konnia ja kurjia raukkoja oli siihen
heijastunut ja kadonnut sen pinnalta ja maan päältä. Jos lasi olisi
voinut palauttaa heijastuskuvansa kuten meri kerran on antava
kuolleensa, olisi tällä inhoittavalla paikalla kamalat kummitukset
liikkuneet. Pikainen ajatus sen häpeällisestä ja alhaisesta
tehtävästä liikkui ehkä vangin sielussa. Kuinka lie ollutkaan, hänen
vähän muuttaessaan asentoaan tunsi hän valojuovan kasvoillaan ja
katseli ylös; ja nähdessään peilin hän punehtui ja oikealla kädellään
työnsi yrtit syrjään.
Tätä tehdessään sattuivat hänen kasvonsa kääntymään vasemmalle
puolelle oikeussalia. Jotenkin hänen silmäinsä tasalla istui nurkassa
tuomari-istuimen luona kaksi henkilöä, joihinka hänen silmänsä
kiintyivät niin välittömästi ja muuttuneella ilmeellä, että kaikki
häneen tähdätyt silmät nyt kääntyivät heihin.
Katsojat näkivät edessään vähän päälle kahdenkymmenen olevan nuoren
naisen, ja herrasmiehen, joka silminnähtävästi oli hänen isänsä
ja joka herätti huomiota valkoisilla hiuksillaan ja erityisellä
jännitetyllä kasvojensa ilmeellä, mikä ei osottanut pontevuutta,
vaan mietiskelyä ja itseensä sulkeutumista. Tämän ilmeen vallalla
ollessa teki hän vanhan vaikutuksen, vaan sen haihduttua -- kuten
tällä hetkellä puhuessaan tyttärensä kanssa -- oli hän kaunis mies,
miehuutensa parhaassa ijässä.
Hänen tyttärensä oli pujottanut toisen kätensä hänen käsivarteensa,
siinä hänen vieressään istuessaan, ja laskenut toisen kätensä
sen päälle. Kauhussaan näytelmästä ja säälistä vankiin oli hän
painautunut lähelle isäänsä. Hänen otsansa ilmaisi selvästi kasvavaa
kauhua ja osanottoa, joka ei nähnyt muuta kuin syytetyn vaaraa. Se
oli siihen niin selvästi, niin voimakkaasti ja niin luonnollisesti
piirretty, että katsojat, jotka tähän asti olivat olleet tunnottomat
vankia kohtaan, sulivat tyttöä katsoessaan ja kuului kuiskaus: "Keitä
he ovat?"
Jerry sananviejä, joka oli tehnyt omia havaintojaan omalla tavallaan,
ja joka ajatuksissaan oli imenyt ruosteen sormistaan, kurkoitti
kaulaansa kuullakseen keitä he olivat. Ihmisjoukko hänen ympärillään
oli hitaasti levittänyt ja lähettänyt kysymyksen eteenpäin lähimpänä
seisovalle oikeudenpalvelijalle, ja hänen luotaan kääntyi ja kulki se
vielä hitaammin takasinpäin; viimein ennätti se Jerryn luo:
"Todistajia."
"Millä puolella?"
"Vastaan."
"Ketä vastaan?"
"Vankia vastaan."
Tuomari, jonka silmät olivat kulkeneet samaan suuntaan, kokosi taas
katseensa, nojasi tuoliinsa ja tarkasteli herkeämättä miestä, jonka
elämä oli hänen kädessään. Nyt nousi yliprokuraattori punoamaan
köyttä, terottamaan piilua ja iskemään naulat mestauslavaan.