Viiden vuoden kuluttua.
Tellsonin pankki Temple Barissa oli jo vuonna tuhat seitsemänsataa
kahdeksankymmentä vanhentunut rakennus. Se oli hyvin pimeä, hyvin
ruma ja epämukava. Myös siveelliseen katsantokantaankin nähden oli
se vanhentunut rakennus, sillä toiminimen osakkaat olivat ylpeät sen
pienuudesta, ylpeät sen pimeydestä, rumuudesta ja epämukavuudesta.
Vieläpä kerskailivatkin sen erinomaisesta etevyydestä näissä
kohdin ja elivät siinä vahvassa vakaumuksessa, että jos siinä
olisi vähemmän muistuttamista, olisi se myöskin vähemmän arvossa
pidetty. Se ei ollut mikään passiivinen usko, vaan aktiivinen
ase, jonka he lennättivät muita hienompia asioimiskonttooreja
vastaan. Ei Tellsonilaiset (sanoivat he) tarvitse liikkumatilaa, ei
Tellsonilaiset tarvitse valoa, eikä mitään kaunistuksia. Kenties
kaipaa sitä Noakes & Kumpp tai Veljekset Snook; mutta Tellsonilaiset,
Jumalan kiitos! --
Jokainen tämän pankin osakkaista olisi tehnyt poikansa
perinnöttömäksi, jos hän olisi pannut kysymyksenalaiseksi Tellsonin
pankin uudestaan rakentamisen. Siinä suhteessa oli Tellsonin
toiminimi jotenkin samalla kannalla kuin maa, joka hyvin usein tekee
poikansa perinnöttömäksi syystä, että he ovat ehdottaneet parannuksia
maan laissa ja tavoissa, jotka kauvan on huomattu sopimattomiksi,
mutta jotka sen johdosta vain ovat enemmän arvossa pidettyjä.
Siinä siis syy, miksi Tellsonin pankki oli epämukavuudessa voittanut
ylimmän sijan. Murrettuasi auki idioottimaisesti uppiniskaisen
oven, romahdat kaksi porrasta alas Tellsonin pankkiin ja tulet taas
tietoihisi pienessä, viheliäisessä komerossa, jossa on kaksi pientä
tiskiä, jonka ääressä ikivanhat ukkopahat panivat shekin väräjämään
ikäänkuin olisi tuuli sitä huiskuttanut, heidän tarkastellessaan
nimikirjoitusta rähjäisen ikkunan ääressä, joka alinomaa sai
likaryöpyn niskaansa Fleet kadulta, ja joita sen omat rautaristikot
ja Temple Barin synkät varjot yhä tummensivat. Jos tahtoi tavata
itse toiminimeä, vietiin vieras jonkinlaiseen rangaistuskoppiin
pihanpuolelle, jossa sai mietiskellä syntejään, kunnes toiminimi
näyttäytyi, kädet housuntaskuissa ja saattoi tuskin vilkaista häneen
harmaassa hämärässä. Säilytettävät rahat pistettiin vanhoihin,
madonsyömiin puulaatikkoihin, joista pikku palasia lensi nenään
ja alas kurkkuun niitä vedettäessä ja liikutettaessa edestakasin.
Seteleistä lähti ummehtunut haju ikäänkuin olisivat muuttumaisillaan
takasin lumpuiksi. Hopea sullottiin makkitorvien läheisyyteen ja
ilkeät höyryt turmelivat sen kauniin kiillon parissa päivässä.
Asiakirjat säilytettiin tilapäisissä kassaholveissa, -- entisissä
kyökeissä ja pesutuvissa -- ja hikoilivat kaiken pergamenttirasvansa
pankkihuoneen ilmaan. Keveämmät laatikot, jotka sisälsivät
perhepapereita, vaelsivat erääseen yläkerran huoneeseen, jossa oli
suuri päivällispöytä, missä ei kumminkaan koskaan annettu päivällistä
ja missä vielä vuonna 1780 vanhat säilyssä olevat kirjeet, kuten
ensi rakastettusi tahi pienokaistesi kirjoittamat, olivat vasta
hiljan pelastuneet joutumasta niiden päiden töllisteltäviksi, jotka
Abyssinian ja Ashanteen vertaisella raakuudella ja julmuudella
pidettiin näytteillä Temple Barissa.
Mutta siihen aikaan olikin kuolemanrangaistus varsin suosittu resepti
joka alalla, olipa sitä mitä ammattia tahansa, eivätkä Tellsonilaiset
olleet siinä muita jälempänä.
Onhan kuolema luonnon lääke vaikka mihin, miksikä ei siis myös
lainsäädännössäkin. Kuolemaan tuomittiin siis väärentäjä, kuolemaan
tuomittiin väärän setelin kauppaaja ja se, joka luvattomasti avasi
toisen kirjeen; neljänkymmenen killingin ja kuuden pencen varas
tuomittiin kuolemaan; mies, joka piteli Tellsonin oven edustalla
hevosta ja karkasi omia matkojaan sen kanssa, tuomittiin kuolemaan,
väärän rahan tekijä tuomittiin kuolemaan, ne jotka panivat soimaan
kolme neljännestä koko rikosasteikon nuoteista, olivat kuolemaan
tuomitut. Eipä senvuoksi, että se olisi vähääkään ehkäisevästi
vaikuttanut, kernaammin ehkä juuri päinvastoin -- mutta sen kautta
päästiin ainakin tähän elämään nähden sillä kertaa pulasta. Niinpä
olivat Tellsonilaiset aikoinaan, kuten muutkin suuret, samanaikuiset
kauppahuoneet, ottaneet niin monta ihmistä hengiltä, että jos Temple
Bariin olisi ladottu ne päät, jotka he olivat antaneet katkaista ja
toimittaa pois näkyvistä, olisivat ne luultavasti hyvin kuvaavalla
tavalla himmentäneet sitä valohitusta, jonka alakerta sai osakseen.
Kaikennäköisiin pimeihin sopukkoihin ja komeroihin ahdettuina,
hoitivat Tellsonin pankin ikivanhat ukot juhlallisina tehtäviään.
Kun pankin palvelukseen otettiin nuori mies, piiloittivat he hänet
johonkin, kunnes hän vanheni. He säilyttivät hänet jossain pimeässä
paikassa kuin juustoa, kunnes häneen oli syöpynyt tuo oikea Tellsonin
pankin haju ja home. Silloin vasta sallittiin hänen esiintyä
mahtipontisesti suurten kirjain yli nojautuneena, ja nyt painoi hän
polvipöksyineen ja sääryksineen toiminimen yleisessä vaakakupissa.
Ulkopuolella Tellsonin pankkia, ei missään tapauksessa koskaan
sisässä, ellei häntä erityisesti kutsuttu -- oleskeli satunnaisia
asioita varten mies, jota silloin tällöin käytettiin kantajana
ja sananviejänä, ja joka oli toiminimen elävänä kylttinä. Hän ei
milloinkaan ollut poissa konttooriaikoina, paitsi asioilla käydessään
ja silloin häntä edusti poikansa, kamala kaksitoistavuotinen
poikavekara, joka oli ilmetty isänsä. Yleisesti väitettiin, että
Tellsonilaiset olivat suurenmoisen suvaitsevaisia tätä apulaistaan
kohtaan. Pankki oli aina suvainnut jotain tämänlaista henkilöä,
ja tuulet olivat ajelleet tämän henkilön tälle hänen paikalleen.
Hänen sukunimensä oli Cruncher, ja sinä nuoruutensa merkkipäivänä,
jolloin hän Hounsditchin seurakunnan kirkossa asiamiehellä kieltäytyi
pimeyden töistä, vastaanotti hän toiseksi nimekseen Jerryn.
Näyttämö oli herra Cruncherin yksityisasunto Hangingswordalleyssa
Whitefriarissa; aika, puoli kahdeksan tuulisena maaliskuunaamuna
Anno Domini [Herran vuonna. Suom. muist.] 1780. (Herra Cruncher itse
puhuessaan herran vuodesta käytti muotoa Anna Domino, nähtävästi
siinä hurskaassa uskossa, että kristittyjen ajanlasku on lähtenyt
erään kansantajuisen pelin keksinnöstä, jonka eräs nainen oli tehnyt
ja antanut sille nimensä).
Herra Cruncherin huoneet eivät olleet hyvänhajuisessa ympäristössä
ja niitä oli vain kaksi, vaikkapa pieni komero lasiruutuineen
otettiinkin lukuun. Mutta ne olivat hyvin siistit. Vaikka oli
aikainen hetki tuulisena maaliskuunaamuna, oli jo huone, jossa hän
oli makuulla, läpeensä laastu; ja aamiaiskuppien ja vatien alle oli
honkapöydälle levitetty hyvin puhdas, valkoinen liina.
Herra Cruncher lepäsi tilkkupeitteen alla, ikäänkuin Harlekiini
kotonaan. Ensin nukkui hän sikeästi, mutta vähitellen alkoi hän
pyöriä ja viskautua vuoteellaan, kunnes hän viimein kohosi pinnalle
pystytukka suorana ja terävänä kuin naula, ja näytti ihan kuin
olisi se riistänyt lakanat siekaleiksi. Samassa huusi hän ylen
julmistuneella äänellä:
"Perhana vie, eikö hän taas ole siinä puuhassa!"
Siistin ja ahkeran näköinen nainen nousi polviltaan nurkasta niin
kiireesti ja vapisevana, että heti huomasi hänen olevan se henkilö
johon purkaus oli tähdätty.
"Mitä", sanoi herra Cruncher ja tirkisteli ulos vuoteestaan, etsien
saapasta, "joko sinä taas olet siinä puuhassa?"
Kunnioittaen aamua tällä toisella tervehdyksellä, viskasi hän
saappaalla naista kolmanneksi tervehdykseksi. Se oli perin likainen
saapas ja herra Cruncherin kotoisessa elämässä oli hyvin omituinen
asianhaara se, että vaikka hän usein konttooriajan päätyttyä
tuli kotiin puhtaissa saappaissa, huomasi hän seuraavana aamuna
ylösnoustessaan samat saappaat loan peittämiksi.
"Mitä", sanoi herra Cruncher, joka osutessaan harhaan vaihteli vähän
lausetapojaan, -- "mitä sinä siinä taas horiset, senkin mustalainen?"
"Luin vain rukouksiani."
"Luit rukouksiasi! Sinä se olet mainio vaimo! Kuka sinut käskee
kopsahtamaan maahan ja rukoilemaan minulle vahingoksi."
"Minä en rukoillut sinulle vahingoksi, rukoilin sinun puolestasi."
"Etpäs. Ja jos niin olikin, pyydän päästä moisista
kohteliaisuuksista. Kuuleppas, nuori Jerry, sinulla on mainio
äiti, joka rukoilee isäsi vahingoksi. Sinulla on tosiaankin
velvollisuuksistaan pitävä äiti, poikani. Sinulla on kuin onkin
jumalinen äiti, poikueni, hän kopsahtaa kumoon ja rukoilee, että
leipäkulta vietäisiin hänen ainoan poikansa suusta."
Nuori herra Cruncher (joka oli paitasillaan) suuttui tästä
pahanpäiväisesti ja kääntyen äitiinsä kieltäytyi kiivaasti kaikista
hyökkäyksistä hänen ruokaansa vastaan.
"Ja minkäarvoisia, sinä ylvästelevä naasikka", sanoi herra Cruncher,
huomaamatta ristiriitaa puheessaan, "luulet rukouksesi olevan?
Sanoppas minkä hinnan määräät rukouksillesi!"
"Ne kohoovat sydämmestä, Jerry. Muuta arvoa niillä ei ole."
"Muuta arvoa niillä ei ole", toisti herra Cruncher. "Sepä ei ollut
paljon. Olkoon kuinka tahansa, niin en tahdo olla rukouksiesi
esineenä, sen sanon sinulle. En voi sitä kärsiä. En tahdo tulla
onnettomaksi _sinun_ matelemisesi tähden. Jos sinun välttämättömästi
täytyy moksahtaa maahan, tee se miehesi ja lapsesi hyväksi, eläkä
niille vahingoksi. Jos minulla ei olisi ollut luonnotonta vaimoa,
eikä tällä poikaraukalla luonnotonta äitiä, olisin ansainnut vähän
rahoja menneellä viikolla, enkä vastarukousten, ja vastanaamojen ja
jumalisuuden kautta joutunut aivan hunningolle. Perr-hana vie!" sanoi
herra Cruncher, joka kaiken aikaa oli pukenut päälleen, "eikös minua
vaan hurskauden ja senkin lemmon vietävän tähden menneellä viikolla
petkutettu niinkuin tällaista köyhää asiamiespaholaista suinkin
petkuttaa saattaa. Nuori Jerry, pue yllesi, poikani, ja harjatessani
saappaitani, pidä silloin tällöin silmällä äitiäsi, ja jos huomaat
merkkiä uusiin maahanlankeemisiin, niin anna tieto minulle", hän
kääntyi taas vaimoonsa, "minä en kärsi moista. Minä olen huojuva
kuin ajurinrattaat, unelias kuin nukutuspulveri, jäseneni ovat
niin jäykät, että ellei niitä niin pakottaisi, en, totta vie,
tuntisi niitä omikseni, mutta taskuni on yhtä tyhjä siltä; ja minua
epäilyttää että sinä olet puuhaillut aamusta iltaan estääksesi minua
kokoamasta kolikoita ja sitä en siedä, senkin mustalainen. No, mitä
sinulla nyt on sanottavana!"
Yhä muristen: "Niin, tietysti, tietysti olethan sinäkin jumalinen.
Sinä et tahtoisi nousta miehesi ja lapsesi etua vastaan, ethän" ja
sinkoillen yhä purevia kipunoita vihansa tupruavasta kovasimesta,
herra Cruncher rupesi saappaitaan harjaamaan ja tekemään muita
yleisiä valmistuksia päivän toimia varten. Sillä aikaa hänen
poikansa, jonka päätä ympäröi hienommat piikit, ja jonka nuoret
silmät olivat lähekkäin, aivan kuten isän, piti silmällä äitiä,
kuten käsketty oli. Hän peloitti tuontuostakin suuresti vaimoparkaa,
syöksymällä ulos makuukomerostaan, jossa hän pukeutui, huutaen: "Nyt
aiot moksahtaa maahan, äiti. -- Isä hoi", ja nostettuaan tämän tyhjän
hälinän, syöksyi hän jälleen sisään nenäkkäästi virnistäen.
Herra Cruncherin viha ei ollenkaan ollut sulanut hänen ruvetessaan
suurukselle. Hän raivostui julmasti rouva Cruncherin siunatessa
ruokaansa.
"No niin, senkin mustalainen! Mitäs nyt teet? Joko sinä taas alotat?"
Hänen vaimonsa ilmoitti vain siunanneensa ruokaa.
"Elä tee sitä?" sanoi herra Cruncher, katsellen ympärilleen, kuin
olisi hän odottanut leivän katoavan vaimon rukouksista. "Minä en
tahdo, että minua siunataan pois kodistani. En tahdo että ruokani
siunataan pois pöydältä. Suus kiinni!"
Sanomattoman punasilmäisenä ja äreänä, ikäänkuin olisi hän viettänyt
koko yön seurassa, joka oli saanut ikävänlaisen lopun, Jerry Cruncher
enemmän ahmi kuin söi suurustaan, ihan kuin mikä eläinnäyttelyn
asukas. Kello yhdeksän tienoissa silitti hän ryppyistä naamaansa,
ja esiintyi ulkonäöltään niin arvokkaana ja virallisena kuin hänen
luonnollinen minuutensa antoi myöten ja lähti päivän töihin.
Hänen työtään taisi tuskin kutsua ammatiksi, vaikka hän mielellään
puhui itsestään "kunniallisena asiamiehenä". Hänen varastonsa oli
puujakkara, joka oli tehty tuolista ilman selkänojaa ja jonka nuori
Jerry, kulkien isänsä vieressä aamusin kantoi sille ikkunalle joka
oli lähinnä Temple Baria. Siinä se ynnä kourallinen olkia, jota
nyhtäistiin ohikulkevista ajopeleistä suojelemaan Cruncherin jalkoja
kylmältä ja kostealta, oli päivän leirinä. Tällä paikallaan oli herra
Cruncher yhtä tuttu Fleetkadulla ja Templessä, kuin itse Bar -- ja
melkeinpä yhtä inhoittava.
Saatuaan leirinsä kuntoon neljänneksen yli yhdeksän, hyvään aikaan
ehtiäkseen kohottaa kolmikulmaista hattuaan ikivanhoille ukkopahoille
heidän astuessaan Tellsoniin, asettui Jerry paikalleen tänä
tuulisena maaliskuunaamuna, nuori Jerry vieressään, milloin hän ei
tehnyt partioretkiä läpi Barin, jakaakseen ohimeneville pojille,
jotka olivat sopivan pienet näitä rakastettavia aikeita varten,
ruumiillisia ja henkisiä loukkauksia, jotenkin tuimaluontoisia.
Isän ja pojan, (sanomattoman yhdennäköisinä), ääneti katsellessa
aamuliikettä Fleetkadulle päät yhtä lähellä toisiaan kuin silmät,
muistuttivat he ihmeisesti kahta apinaa. Yhdennäköisyys ei vähentynyt
siitä tilapäisestä seikasta, että kypsynyt Jerry puri ja sylki
suustaan oljenkorsia, nuoren Jerryn räpäyttävien silmien seuratessa
häntä yhtä väsymättömästi kuin kaikkia muita Fleetkadulla.
Muuan Tellsonin pankin vakinaisista sisävahtimestareista pisti päänsä
ovesta sanoen:
"Kantajaa tarvitaan."
"Hurraa, isä! Työtä jo näin aikaisin aamulla!"
Onniteltuaan siten isäänsä, istuutui nuori Jerry itse jakkaralle,
otti haltuunsa oljet, joita isä tähän asti oli pureskellut, ja
mietiskeli.
"Aina vaan ruostetta! Hänen sormensa ovat aina ruosteessa", mutisi
nuori Jerry. "Mistähän isäni saa kaiken tuon rautaruosteen? Täältä
hän ei sitä saa."