Viinitupa.
Suuri viinitynnyri oli pudonnut kadulla ja särkynyt. Sitä purettaessa
kuormasta tapahtui onnettomuus; tynnyri putosi alas romahtaen,
vanteet katkesivat, ja siinä se nyt makasi katukivillä ihan
viinituvan oven ulkopuolella kuin murskattu saksanpähkinä.
Kaikki naapurit olivat jättäneet työnsä tai unohtaneet laiskuutensa
ja hyökänneet viiniä juomaan. Rosoiset, säännöttömät kivet sikin
sokin kivitettyinä ja aivan omiaan turmelemaan kaikkien jalkoja,
jotka niitä lähestyivät, olivat hajottaneet sen pieniin lätäkköihin;
nämät olivat nyt mitkä enemmän, mitkä vähemmän ihmisjoukon saartamat,
aina suuruutensa mukaan. Jotkut miehet polvistuivat, muodostivat
kousikan käsistään ja alkoivat latkia suuhunsa tai kokivat auttaa
naisväkeä, joka kumartui heidän olkansa yli saadakseen hiukan
särvityksi ennenkuin viini valui kuiville heidän sormistaan. Toiset
taas pistivät lätäkköihin pieniä, pahanpäiväisiä saviastioita
tahi naisten päähuiveja, joita he sitten väänsivät lasten suuhun,
muutamat rakensivat pieniä valleja katuloasta estääkseen viiniä
valumasta pois, toiset, jotka saivat ohjeita katsojilta yläkertain
ikkunoissa, hyökkivät milloin sinne, milloin tänne pysäyttämään
pieniä viinipuroja, jotka virtasivat uusille urille, tarttuivat
käsiksi likomärkiin ja pohjasakan värjäämiin tynnyrinpalasiin,
nuolivat, vieläpä pureksivatkin innolla ja maulla kosteita, viinissä
lahonneita palasia. Ei löytynyt mitään lokaviemäriä, jonka läpi viini
olisi voinut valua pois, siksipä tuli kaikki viini kootuksi ja sen
ohessa kasattiin vielä niin paljon katulokaa, että näytti kuin olisi
kadunlakaisija ollut kadulla toimessa, jos kukaan sikäläisiin oloihin
perehtynyt olisi uskonut sellaista ihmettä.
Kimakkata naurua, melua ja hilpeitä ääniä -- miesten, naisten ja
lasten -- raikui kadulla näitten viinikestien aikana, ei lainkaan
raakaa, vaan hyvin leikkisää. Siinä ilmeni omituinen toveruushenki,
merkillinen halu kaikissa liittäytyä toisiinsa, joka pani iloisimmat
ja huolettomimmat syleilemään toisiaan, kujeillen juomaan toistensa
maljoja, puristamaan käsiä, tanssimaan käsikkäin joukoissa. Kun
viini oli lopussa ja ne paikat, missä sitä viljavimmin vuoti,
olivat sormin raapitut ristiin rastiin, päättyivät nämät kujeet
yhtä nopeasti kuin olivat alkaneetkin. Mies, joka jätti sahansa
halkoon, jota hän oli sahaamassa, tarttui siihen uudestaan, nainen,
joka jätti kynnykselle pienen kuuman tuhkapannunsa, jolla hän oli
koettanut huojentaa tuskaa omain ja lastensa mehuttomissa sormissa
ja varpaissa, palasi sen ääreen, miehet, jotka paljain käsivarsin,
hiukset vanuksissa, kalpeine kasvoineen olivat nousseet päivän valoon
pimeistä kellareistaan, poistuivat sinne takasin; ja näyttämö peittyi
hämärään, joka oli sille enemmän luonnonomainen kuin päivänpaiste.
Viini oli punaviiniä ja oli värjännyt maan ahtaalla kadulla
Saint-Antoinen esikaupungissa Pariisissa, jossa se oli läikkynyt
maahan. Se oli tahrannut monta kättä, monet kasvot, monet avojalat
ja monet puukengät. Sahaavan miehen kädet jättivät hänen sahatessaan
punaisia pilkkuja halkoihin, vaimo, joka istui lastaan imettämässä,
oli tahrannut otsansa vanhalla rievulla, jonka hän oli käärinyt
päähänsä taas. Ne, jotka ahnehtivat viinitynnyrin sirpaleita, saivat
tiikerintäpliä suunsa kohdalle, ja muuan näin tahrattu koiransilmä,
jonka päälaella pitkä, likainen pussi toimitti yömyssyn virkaa,
töhersi seinälle, viininsakkaan pistetyllä sormellaan sanan --
_verta._
Aika oli tuleva jolloin sitäkin viiniä kaadettiin katukiville
roiskuttamaan punaisia pilkkuja monen päälle.
Ja nyt kun Saint-Antoinen yli oli levinnyt pilvi, jonka satunnainen
päivänsäde oli poistanut hänen pyhiltä kasvoiltaan, oli pimeys siellä
synkkä -- kylmyys, lika, sairaus, tietämättömyys ja puute -- siinä ne
ylhäiset herrat, jotka palvelivat hänen pyhyyttään -- kaikki mahtavia
ylimyksiä, mutta varsinkin viimemainittu. Näytteitä kansasta, jota on
myllyssä jauhamistaan jauhettu -- ei satumyllyssä, joka jauhaa vanhat
nuoriksi --, värisi joka nurkassa, kulki edestakaisin joka ovessa,
tirkisteli joka ikkunasta, liehui jokaisen rääsyn kintereillä,
joka tuulessa heilui. Mylly, joka ne oli rusentanut, jauhoi nuoret
vanhoiksi; lasten kasvot olivat vanhat ja äänet totiset; sekä
niitten että aikuisten kasvoissa oli nälkä jokaiseen vanhuuden
ryppyyn uurtanut nimensä. Se hallitsi kaikkialla. Nälkä työnnettiin
ulos korkeista taloista niitten kurjien vaaterepaleitten mukana,
jotka riippuivat tangoilla ja köysillä, nälkä paikattiin niissä
oljilla, rievuilla, puulla ja paperilla, nälkä ilmestyi jokaisessa
pahasessa puupalikassa, jonka mies sahasi poikki; nälkä tuijotti
alas savuttomista savupiipuista ja säpsähti likaisilla kaduilla,
missä rikkojen joukossa ei löytynyt mitään ruuan jätteitä. Nälkä oli
leipurin hyllyn ja jokaisen hänen vaillinaisessa leipävarastossaan
olevan kyrsän päällekirjoituksena. Makkarapuodissa se piili
jokaisessa kuolleesta koirasta valmistetusta tavarassa, jota siellä
kaupittiin. Nälkä kalisti kuivia luitaan kastanjissa paahtouunissa,
se leikattiin pikkumuruihin, kun muutamia kurjia perunaviipaleita
paistettiin kuorineen parissa inhottavassa öljytippasessa.
Sen olinpaikka oli sille kaikin puolin varsin sopiva. Kaitainen,
mutkainen katu täynnä hajua ja saastaisuutta, ja sen poikki toisia
kaitaisia, mutkaisia katuja, kaikki haiskahtaen rääsyille ja
yömyssyille ja kaikissa näkyvissä esineissä kolkko, turmiollinen
leima. Kansan kiihoittuneessa katseessa asui kumminkin petoeläimen
vaisto siitä, että vielä ehkä voisi kääntyä ja näyttää hampaita.
Vaikkapa allapäin ja hiipiväisiä olivat, näki kuitenkin heidän
joukossaan leimuavia katseitakin, yhteenpuristuneita huulia,
jotka olivat kalpeat vaikenemisesta ja rypistyneitä otsia, jotka
muistuttivat melkein hirsipuunnuoria. Kyltit (joita oli melkein
yhtä tiheässä kuin kauppapuoteja) olivat kaikki surkeita puutteen
kuvia. Teurastajan ja ruokakauppiaan kyltissä näkyi vain laihimpia
lihakappaleita, leipuri taas maalasi siihen laihoista kyrsistään
halvimmat. Viinituvan kyltille kömpelösti piirretyt olennot näyttivät
napisevan huonon viininsä ja oluensa vajanaista mittaa, mulkoillen
toisiinsa siinä tuttavallisesti istuessaan. Ainoastaan työkalut ja
aseet olivat hyvässä kunnossa; terässepän veitset ja kirveet olivat
terävät ja kiiltävät, sepän moukarit raskaat ja kiväärintekijän
varasto oli murhanhaluinen. Katujen epätasaisilla kivillä, joitten
monet pienet säiliöt olivat täynnä vettä ja lokaa, ei ollut mitään
jalkakäytävää, vaan ne loppuivat äkkiä ovien kohdalle. Katuoja
virtasi keskellä katua -- milloin se virtasi ollenkaan -- mikä
tapahtui vain rankkasateessa ja silloin vesi oikullisesti poiketen
sinne tänne, valui ihmisasuntoihin. Poikki katujen riippui aina
pitkäin välimatkain päässä siellä täällä kömpelö lyhty köydessä,
jonka päässä oli vipu. Iltasin, kun lyhdynsytyttäjä oli laskenut ne
alas, sytyttänyt ja hissannut ylös jälleen, liehui ilmassa raukeasti
harva jono himmeitä liekkejä, kuin olisivat ne purjehtineet kaukana
merellä. Merellähän ne kiikkuivatkin ja laiva ja miehistö olivat
merihädässä.
Sillä aika oli tulossa, jolloin tämän seudun riutuneet
linnunpelotukset nälissään ja joutilaisuudessaan olivat niin kauvan
tarkastaneet tätä lyhdynsytyttäjän tointa, että heissä heräsi ajatus
parantaa hänen työtapaansa, hissaamalla ylös ihmisiä samoilla
köysillä ja vivuilla valaisemaan heidän kolkkoa pimeyttään. Mutta
aika ei vielä ollut täytetty, ja jokainen tuulenpuuska, joka puhalsi
yli Ranskanmaan, ravisti turhaan linnunpelotusten rääsyjä, sillä
suloääniset linnut kauniine höyhenineen eivät varoitusta ottaneet
korviinsa.
Viinikellari oli nurkkapuoti, näöltään ja arvoltaan parempi kuin muut
senkaltaiset, sen omistaja oli seisonut ulkopuolella myymäläänsä
keltaisissa liiveissä ja vihreissä polvihousuissa katsomassa
taistelua läikkyneestä viinistä. "Se oli heidän syynsä, jotka sen
torilta toivat. Tuokoot toista sijaan."
Samassa sattuivat hänen silmänsä pitkään koiransilmään, joka töhersi
koiruuksiaan seinälle ja hän huusi hänelle poikki kadun:
"Kuuleppas, Gaspard, mitä siellä teet?"
Mies osotti sukkeluuttaan rajattomalla tyytyväisyydellä, jota usein
tapaa hänen asemassaan. Mutta tällä kertaa hän ampui yli maalin ja
osui ihan harhaan, mikä myös usein tapahtuu hänen asemassaan.
"Mitä tämä merkitsee? Oletko sinä hulluinhuoneen kokelas?" sanoi
viinituvan isäntä, mennessään kadun yli, otti kourallisen likaa ja
voiteli sillä kirjoitusta. "Mitä sinä julkisille kaduille kirjoitat?
Eikö muka, senkin vietävä, ole muuta paikkaa mihin sellaista
kirjoittaisit?"
Näin nuhdellen löi hän kädellään, joka oli puhtaanlainen
(sattumaltako vai muuten) ilveilijää vasten rintaa. Mies lyödä
sätki sitä takaisin, teki nokkelan ilmahyppäyksen ja putosi alas
hullunkuriseen tanssiasentoon potkaistuaan käteensä toisen likaisen
kenkänsä, jonka hän nyt kurotti eteenpäin. Seistessään tässä
asennossa näytti vekkuli vallan hullunkuriselta, melkeinpä muistutti
hän temppuja tekevää sutta.
"Pane se jalkaasi, pane se jalkaasi", sanoi toinen. "Viini on viiniä,
ja siinä se." Näin lausuen pyyhki hän likaantuneen kätensä ilvehtijän
jo ennenkin likaisiin vaatteisiin -- aivan tahallaan, ikäänkuin olisi
hän liannutkin kätensä vain hänen tähtensä; sitten palasi hän jälleen
poikki kadun puotiinsa.
Tämä kapakoitsija oli paksukaulainen, sotaisennäköinen mies
kolmenkymmenen paikoilla. Hän mahtoi olla kuumaverinen, sillä
vaikka päivä oli purevan kylmä, kävi hän paitahihasillaan, takki
riippumassa olkapäillä. Hänen paitahihansa olivat myös ylös käärityt
ja hänen ruskeat käsivartensa olivat alastomat aina kyynäspäihin.
Eikä päätäkään peittänyt muu kuin hänen oma kiharainen lyhyt, musta
tukkansa. Hän oli muuten tummanverinen mies, silmät hyvät, kaukana
toisistaan. Hän näytti itse asiassa säyseältä, vaikka hänessä tosin
samassa oli jotain leppymätöntä. Hän oli nähtävästi mies, joka
oli luja päätöksiltään ja järkähtämätön aikeissaan; mies, jota
ei tahtoisi tavata, hänen rynnätessään eteenpäin kapeata polkua,
pohjaton syvyys kummallakin puolella, sillä sitä miestä ei olisi
mikään pidättänyt.
Hänen vaimonsa, rouva Defarge, istui puodissa tiskin takana
hänen sisään tullessaan. Rouva Defarge oli vankka nainen melkein
samanikäinen kuin miehensä, hänen valpas katseensa näytti harvoin
tarttuvan mihinkään erityiseen kohtaan, kädet olivat suuret, sormissa
paksut sormukset, kasvot olivat täyteläiset, piirteet voimakkaat;
käytökseltään oli hän hyvin arvokas. Rouva Defargen olennossa oli
jotain, joka vakuutti, ettei hän usein erehtynyt omaksi tappiokseen
kirjanpitoa hoitaessaan. Koska rouva Defarge oli hyvin arka kylmälle,
oli hän turkkiin kääriytynyt, pään ympärillä oli hänellä sidottu
laaja, vaalea huivi, joka kumminkin jätti hänen suuret korvarenkaansa
näkyviin. Hänellä oli kutimensa edessään, mutta hän oli heittänyt
sen käsistään, kaivellakseen hampaitaan hammaspuikolla. Ollen tässä
toimessa, oikea kyynäspää vasemman käden varassa, ei rouva Defarge
virkkanut sanaakaan puolisonsa sisäänastuessa, yskäsi vain melkein
huomaamattomasti. Tällä yskällä ynnä tummia kulmakarvojaan hiusverran
kohottamalla hän ilmaisi miehelleen, että olisi parasta hänen kääntää
huomionsa uuteen vieraaseen, joka oli astunut sisään, sillä välin kun
hän meni kadun toiselle puolelle.
Viinipuodin isäntä antoi silmäinsä harhailla kunnes ne pysähtyivät
vanhanpuoleiseen herrasmieheen ja nuoreen naiseen, jotka istuivat
eräässä nurkassa. Oli useita muitakin vieraita, kaksi pelasi korttia,
kaksi dominoa ja kolme seisoi tiskin luona, koettaen venyttää pikku
viinitippaansa niin pitkään kuin suinkin. Asettuessaan tiskin taakse,
huomasi hän, että vanha herra silmäillen nuorta naista sanoi: "Siinä
meidän miehemme tulee".
"Mitä pirua on _teillä_ toimittamista näissä kesteissä?" sanoi
Defarge itsekseen, "en tunne teitä".
Mutta hän ei ollut muukalaisia näkevinään, vaan antautui keskusteluun
triumviraatin kanssa, joka joi seisaallaan tiskin luona.
"Mitenkä on, Jaakko?" sanoi yksi heistä herra Defargelle. "Onko
kaikki kaatunut viini jo nielaistu?"
"Jok' ainoa pisara, Jaakko", vastasi herra Defarge.
Kun tämä ristimänimien vaihto oli suoritettu, yskäsi taas rouva
Defarge, yhä kaivellen hampaitaan puikollansa, ja kohotti
kulmakarvojaan vieläkin hiemasen.
"Harvoinpa", sanoi toinen kolmesta herra Defargelle, "moni noista
viheliäisistä luontokappaleista saa maistellakseen viinitilkkaa tai
muuta mitään kuin mustaa leipää ja kuolemaa. Eikö niin, Jaakko?"
"Niinpä kyllä, Jaakko", vastasi herra Defarge.
Nimien uudestaan vaihtuessa rouva Defarge, yhä käyttäen
hammaspuikkoaan järkähtämättömällä tyyneydellä, yski uuden pikku
yskän ja kohotti silmäkulmiaan taas hiusverran.
Viimeinen kolmesta puhkesi nyt sanoiksi, laskien kädestään tyhjän
maljansa ja maiskutellen huuliaan.
"Oh, sitä pahempi! Noilla elukkaraukoilla on aina katkera maku
suussa, ja he elävät kovaa elämää, Jaakko? Enkö ole oikeassa Jaakko."
"Olette oikeassa, Jaakko", kuului herra Defargen vastaus.
Tämä kolmas ristimänimien vaihto suoritettiin samalla hetkellä kun
rouva Defarge laski pois hammaspuikkonsa, kohotti kulmakarvojaan ja
liikahti hiljaa tuolillaan.
"Tarpeeksi jo nyt siitä!" mutisi hänen miehensä. "Hyvät herrat --
vaimoni!"
Vieraat nostivat hattuansa rouva Defargelle, tehden kolme sievää
heilahdusta. Hän vastasi heidän kunnianosotuksiinsa nyökäyttämällä
päätään ja luomalla heihin pikaisen katseen. Sitten vilkaisi hän kuin
sattumalta ympärilleen, ja tarttuen kutimeensa alkoi hän näennäisesti
tyynenä sitä neuloa.
"Hyvät herrat", sanoi hänen miehensä, jonka kirkkaat silmät olivat
tarkkaavasti olleet häneen kiinnitetyt, "jääkää hyvästi. Se nuorelle
miehelle sopiva huone, jota halusitte nähdä ja jota kyselitte
lähtiessäni ulos, on viidennessä kerroksessa. Porraskäytävän ovi on
pienen pihamaan puolella, täältä vasemmalle", hän osotti kädellään,
"lähellä puotini ikkunaa. Mutta tosiaankin, nythän muistan, että
teistä on jo yksi ollut siellä, ja voi siis näyttää tien. Hyvät
herrat, hyvästi!"
He maksoivat viinin ja poistuivat huoneesta. Herra Defarge tähysteli
neulovaa vaimoansa, kun mainitsemamme vanhanpuoleinen herra astui
nurkastaan ja pyysi saada lausua sanasen.
"Mielellään, sir", sanoi herra Defarge, ja seurasi häntä tyynesti
ovelle.
Heidän keskustelunsa oli lyhyt mutta ratkaiseva. Miltei ensi sanasta
herra Defarge hätkähti ja kuunteli hyvin tarkkaavasti. Siinä samassa
nyykäytti hän päätään ja meni ulos. Herra silloin viittasi nuorelle
naiselle ja niin menivät hekin ulos. Rouva Defarge neuloi vikkelin
sormin ja liikkumattomin silmäkulmin.
Herra Jarvis Lorry ja neiti Manette jättivät siis viinipuodin ja
yhtyivät herra Defargeen sen oven luona, jolle hän äsken oli neuvonut
toisen seuran. Se oli löyhkäävällä, pienellä, mustalla takapihalla
ja oli yleisenä sisäänkäytävänä suureen taloryhmään, jossa asui
paljon kansaa. Pimeässä käytävässä, jonka laattia oli tiilestä,
ja joka johti pimeisiin, tiilillä muurattuihin rappuihin, lankesi
herra Defarge polvilleen vanhan isäntänsä tyttären eteen ja suuteli
hänen kättänsä. Se oli ystävällinen teko, mutta sitä ei toimitettu
ensinkään ystävällisesti; hän oli merkillisesti muuttunut vähässä
ajassa. Hänen kasvoiltaan oli haihtunut säyseys ja avomielisyys, hän
oli käynyt umpimieliseksi, vihaiseksi ja vaaralliseksi ihmiseksi.
"Se on hyvin korkealla; sinne on vähän vaikea päästä. Paras alottaa
hitaasti." Näin puheli herra Defarge käheällä, tuikealla äänellä
herra Lorrylle, kun he alkoivat rappusia nousta.
"Onko hän yksin?" kuiskasi viimemainittu.
"Yksin! Jumala häntä auttakoon, kuka hänen luonaan olisi!" sanoi
toinen, samalla hillityllä äänellä.
"Onko hän siis aina yksin?"
"Aina."
"Itsekö hän niin tahtoo?"
"Se on välttämätöntä. Sellaisena kuin minä hänet ensi kerran näin,
heidän löydettyään minut ja kysyttyään otanko hänet vastaan ja olenko
vaitelias omalla vastuullani -- sellaisena näette tekin hänet."
"Onko hän paljon muuttunut?"
"Muuttunut!"
Viinipuodin omistaja seisahtui, lyödäkseen kädellään seinään, ja
mutisi kauhistuttavan kirouksen. Ei mikään suoranainen vastaus olisi
tehnyt niin voimakasta vaikutusta. Herra Lorryn mieltä alkoi yhä
enemmän painostaa, kuta korkeammalle hän kahden kumppaninsa kanssa
nousi.
Sellaiset portaat siihen kuuluvine lisineen olisivat nykyään,
Pariisin vanhemmissa ja tiheämmin asutuissa osissa kylläkin
vastenmieliset, mutta siihen aikaan ne kerrassaan ilettivät
äkkinäistä ja karkaisematonta ihmistä. Kukin pieni huoneisto tässä
suuressa, iljettävässä pesässä -- s.o. yksi tai useampia huoneita,
josta ovi johti yhteisille portaille -- jätti omat perkeensä omalle
porrasosastolleen ja viskasi sitä paitsi muuta saastaisuutta ulos
ikkunoista. Tämä sekanainen ja toivoton joukko kasaantuneita
mädännysaineita olisi jo saastuttanut ilman, elleivät puute ja
köyhyys olisikaan täyttäneet sitä poistamattomalla liallaan.
Tällaisessa ilmassa kulki tie äkkijyrkän, pimeän torven sivu,
joka oli likaa ja myrkkyä täynnä. Oman levottomuutensa ja nuoren
matkakumppaninsa yhä kasvavan liikutuksen tähden, pysähtyi herra
Jarvis Lorry kahdesti lepäämään. He pysähtyivät kummallakin kerralla
viheliäisen ristikkoikkunan luo, josta se hiukkanen pilaantumatonta
ilmaa, joka vielä oli jäljellä, tuntui pakenevan pois ja kaikki
epäterveelliset ja vahingolliset höyryt hiipivän sisään. Ruosteisten
ristikkorautojen välistä paremmin saattoi aavistaa kuin nähdä
vilahduksen lähimpäin naapurien sekasotkuisesta elämästä. Tervettä
elämää ja raitista ilmaa ei löytynyt lähempänä eikä matalammalla
Notre-Damen kahta korkeata tornia.
Viimein pääsivät he portaitten päähän ja pysähtyivät kolmannen
kerran. Vielä oli noustava ylös vieläkin jyrkempiä ja matalampia
portaita, tullakseen ullakkokerrokseen. Viinipuodin isäntä, joka
kulki vähän edeltäpäin ja pysytteli aina herra Lorryn kohdalla
kuin olisi hän pelännyt nuoren neidin kääntyvän hänen puoleensa
kysymyksillä, kääntyi nyt ympäri, tunnusteli tarkasti olalla
riippuvan takkinsa taskuja ja löysi avaimen.
"Ovi on siis lukossa, ystäväni?" sanoi herra Lorry hämmästyneenä.
"Onpa niinkin", vastasi herra Defarge tuimasti.
"Pidättekö tarpeellisena, että tämä onneton on niin erillään."
"Pidän tarpeellisena kiertää avainta!" kuiskasi herra Defarge hänen
korvaansa, otsaansa tuimasti rypistäen.
"Miksi niin!"
"Miksi! Siksi, että hän on elänyt niin kauvan sisään teljettynä, että
hän säikkyisi -- raivoisi -- raastaisi itseään kappaleiksi -- kuolisi
-- saattaisi itselleen jonkin vahingon, jos ovi jätettäisiin auki."
"Onko se mahdollista?"
"Josko se on mahdollista!" kertoi Defarge katkerasti. "On kun onkin.
Tämä on verraton, tämä maailma jossa elämme, koska semmoinen _on_
mahdollista, ja monet muut sellaiset asiat ovat mahdollisia, eivätkä
vain ole mahdollisia, vaan ovat tapahtuneetkin -- tapahtuneet,
näettekö -- tuon taivaan alla joka päivä. Eläköön Saatana. Menkäämme
eteenpäin."
Tämä keskustelu tapahtui niin hiljaisella äänellä, ettei sanaakaan
siitä tullut nuoren ladyn korviin. Mutta nyt alkoi hän vavista niin
kovassa mielenliikutuksessa ja hänen kasvonsa kuvasivat niin syvää
tuskaa ja ennen kaikkia, sellaista kammoa ja kauhistusta, että herra
Lorry tunsi tehtäväkseen puhua muutaman rohkaisevan sanan.
"Rohkeutta, rakas neiti! Rohkeutta! Asioita vain! Pahin on paikalla
ohitse; kun olemme oven toisella puolella, on pahin voitettu. Silloin
alkaa hyvitys, lohdutus ja onni, jonka te hänelle valmistatte.
Antakaa tämän hyvän ystävänne auttaa teitä siinä suhteessa. Sepä
hyvä, ystävämme Defarge. Tulkaa nyt. Asioita, asioita vain."
He nousivat ylös hiljaa ja hitaasti. Portaat olivat lyhyet ja
he olivat pian päässä. Kun ne muodostivat äkkinäisen käänteen
ylhäällä, näkivät he äkkiä edessään kolme miestä, jotka päät yhdessä
kumartuivat oveen päin ja kiihkeästi tirkistelivät muutamien seinissä
löytyvien rakosten ja reikien läpi huoneeseen. Kun he kuulivat
askeleita niin lähellä, kääntyivät kaikki kolme, kohosivat pystyyn ja
huomattiin samoiksi miehiksi, jotka joivat viinipuodissa.
"Minä aivan unhotin heidät, niin teidän tulonne minut
hämmensi. Jättäkää meidät, hyvät miehet; meillä on täällä jotain
suoritettavaa." Nuo kolme luisuivat sivu ja laskeutuivat hiljaa alas.
Kun ullakossa ei näkynyt muuta ovea olevan ja kapakoitsija meni
suoraan ovelle, kysyi herra Lorry hieman suuttuneena häneltä, heidän
jäätyään yksin:
"Näyttelettekö herra Manettea?"
"Minä näyttelen häntä, kuten näitte, muutamille valituille."
"Onko se oikein?"
"_Minä_ pidän sen oikeana."
"Kutka ovat ne teidän valittunne? Kuinka te valitsette ne?"
"Minä valitsen todellisia ihmisiä -- samannimisiä kuin itse olen
-- Jaakko on nimeni -- ja joille se näky mahdollisesti on hyväksi.
Kylläksi tästä; te olette englantilainen; se on toinen asia. Olkaa
hyvä ja odottakaa hiukkasen."
Varoittavalla liikkeellä käski hän heidän pysähtyä, kumartui alas ja
katseli seinän halkeamasta. Pian kohotti hän jälleen päänsä, koputti
kaksi, kolme kertaa ovelle -- nähtävästi vain aikaansaadakseen
kolinaa. Samassa tarkoituksessa veti hän avainta useamman kerran ovea
pitkin ennenkuin hän kolisten pisti sen lukkoon, ja väänsi sitä niin
suurella melulla kuin mahdollista.
Ovi aukeni hitaasti sisäänpäin ja hän tirkisteli huoneeseen sanoen
jotakin. Heikko ääni vastasi hänelle. Yhtä yksitavuista sanaa enempää
ei lausuttu kummaltakaan puolelta.
Hän katseli taakseen olkapäänsä yli ja viittasi heitä astumaan
sisään. Herra Lorry kiersi käsivartensa lujasti tyttären vyötäisille
ja kannatti häntä, sillä hän tunsi, että tämä oli kaatumaisillaan.
"Tä -- tä -- tä -- mä on asia, asia!" selitteli hän kiihkeästi, ja
jotain kosteaa, joka ei kuulunut asioihin, kiilui hänen poskellaan.
"Käykää sisään, käykää sisään!"
"Minä pelkään sitä", vastasi neiti Manette väristen.
"Pelkäätte? Mitä?"
"Tarkoitan häntä. Isääni."
Miltei epätoivoissaan hänen tilastaan ja heidän saattajansa
viittauksista, pujotti herra Lorry kaulalleen käsivarren, joka vapisi
hänen olkapäillään, nosti hänet vähän maasta ja kiiruhti hänen
kanssaan huoneeseen. Hän laski hänet maahan aivan oven viereen ja
piteli häntä, tytön takertuessa häneen kiinni.
Defarge veti avaimen lukosta, sulki oven, lukitsi sen sisäpuolelta,
otti taas avaimen suulta ja piteli sitä kädessään. Kaiken tämän teki
hän niin meluavasti ja kolisevasti kuin mahdollista. Viimein meni hän
tasaisilla askeleilla huoneen toisella puolella olevan ikkunan luo.
Siinä hän pysähtyi ja kääntyi.
Ullakkohuone, joka oli aiottu polttopuiden y.m. varastohuoneeksi,
oli hämärä ja pimeä, sillä ullakkoikkunana oli oikeastaan aukko
katossa, pienine nostokraanoineen, jolla hissattiin ylös tavaroita
kadulta; siinä ei ollut lasia ja se oli, kuten kaikki ranskalaiset
ovet, kaksiosainen, sulkeutuen keskeltä. Kylmän tähden oli toinen
oven puolikas tiiviisti suljettu, ja toinen oli hyvin vähän raollaan.
Täten pääsi niin vähän valoa sisälle, että oli vaikea mitään eroittaa
sisääntullessa; ja ainoastaan pitkällisen tottumuksen vaikutuksesta
taisi hitaasti kehittyä tällaisessa pimeydessä suorittamaan työtä,
joka kysyi tarkkuutta. Mutta tässä ullakkokamarissa oli sellainen
työ käymässä; sillä selkä ovelle ja kasvot ikkunaan päin, jolla
kapakoitsija seisoi häntä katselemassa, istui valkopäinen mies
matalalla rahilla, eteenpäin kumartuneena ja uutterasti kenkiä tehden.