Valmistus.
Postivaunujen onnellisesti saavuttua Doveriin aamupäivällä, avasi
Royal George hotellin pääviinuri vaunujen oven tapansa mukaan. Hän
teki sen kursailevan kohteliaasti, sillä talvimatka postivaunuissa
Lontoosta oli urostyö, josta kannatti onnitella uskaliasta
matkamiestä.
Onniteltavana oli ainoastaan yksi matkustaja enää, molemmat
toiset olivat huvenneet matkan varrella määräpaikkaansa. Vaunujen
ummehtunut sisusta kosteine, likaisine olkineen, ilkeänhajuinen
ja pimeä kuin oli, muistutti jotenkin paljon suurta koirankoppia.
Matkustaja herra Lorry, joka irroitti itseään olkikahleista sekä
takkuisesta vaippasekasorrosta, oli aikalailla suuren koiran näköinen
lerppahattuineen ja liejuisine säärineen.
"Viinuri, lähteehän huomenna postilaiva Calaisiin?"
"Kyllä, sir, jos ilma on pysyväinen ja tuuli jotenkin mahdollinen.
Pakovesi on parhaillaan kello kahden tienoissa aamupäivällä, sir.
Vuodeko, sir?"
"En pane maata ennen iltaa, mutta antakaa minulle makuuhuone ja
lähettäkää parturi."
"Entäs aamiainen, sir? Niin sir. Tätä kautta, sir, olkaa hyvä. Saata
Sovintoon! Herran matkalaukku ja lämmintä vettä Sovintoon. Riisu
herralta saappaat Sovinnossa. (Siellä palaa komea hiilivalkea, sir.)
Tuo parturi Sovintoon. Kiirehtikää siellä, Sovintoon."
Koska makuuhuone Sovinto aina määrättiin postivaunumatkustajille,
ja koska nämä matkustajat aina olivat vaippaan käärityt kiireestä
kantapäähän, oli huoneella omituinen viehätys Royal Georgen
henkilökuntaan nähden, sillä vaikka sisäänmenevä ihminen aina oli
samannäköinen, tuli sieltä ulos kaikennäköisiä, mitä erilaatuisimpia
olentoja. Siksipä Sovinnon ja kahvilan välisellä tiellä sattumalta
vetelehtikin toinen viinuri, kaksi kantajaa, useita palvelustyttöjä
ja itse emäntäkin, kun kuudenkymmenen paikkeella oleva herrasmies
moitteettomissa, ruskeissa vaatteissa, jotka tosin olivat jotenkin
kuluneet, mutta hyvin puhdistetut, leveät nelisnurkkaiset käänteet
takinhiassa ja taskuissa, lähti menemään aamiaiselleen.
Kahvilassa oli ruskeapukuinen herra tänä aamupäivänä ainoana
vieraana. Hänen aamiaispöytänsä oli siirretty tulen ääreen ja siinä
tulen valossa ateriaansa odottaessaan istui hän niin hiljaan kuin
olisi hän ollut mallina muotokuvalleen.
Hän näytti hyvin säännölliseltä ja kaavanmukaiselta, istuessaan
siinä käsi kummallakin polvella, äänekäs kello naksutti sointuvasti
liivintaskussa käänteen alla, kuin olisi se asettanut vakavuutensa
ja korkean ikänsä rattoisan tulen kevytmielisyyden ja katoavaisuuden
vastakohdaksi. Hänellä oli kauniit sääret ja hän oli vähän ylpeäkin
niistä, sillä hänen ruskeat sukkansa soveltuivat ihoa myöten ja
olivat hienoa kudontaa, samoin olivat kengät ja soljet sievät
joskin yksinkertaiset. Hänellä oli pieni, omituinen, sileä,
pellavankeltainen peruukki, joka liittyi hyvin tiivisti hänen
päähänsä; tämä peruukki oli luultavasti hiuksista tehty, mutta teki
melkein sen vaikutuksen, kuin olisi se kehrätty silkkilangoista tai
lasista.
Joskin eivät hänen liinavaatteensa olleet yhtä hienot kuin sukat,
olivat ne valkoiset kuin aallon harja, joka murtaantui läheistä
rantaa vasten, tai auringossa kiiluvat purjeet kaukana meren
ulapalla. Näitä kasvoja, jotka tavallisesti olivat tyynet ja
hillityt, valaisi omituisen peruukin alta kostea, ruskea silmäpari,
joita vuosien kuluessa varmaankin oli omistajalla ollut paljon vaivaa
totutella siihen vakavaan ja varovaan ilmeeseen, joka Tellsonin
pankkiin soveltui. Hänellä oli raitis väri poskillaan ja vaikka
hänen kasvonsa olivatkin ryppyiset, ei niissä näkynyt paljon huolien
jälkiä. Mutta ehkä Tellsonin pankin uskotut virkamiehet enimmäkseen
huolehtivat toisten puolesta, ja ehkä toisten huolet samoin kuin
toisten vaatteetkin helposti puetaan ylle ja riisutaan helposti.
Muistuttaakseen vieläkin enemmän mallina istuvaa ihmistä vaipui
herra Lorry uneen. Kun aamiainen tuotiin sisään, heräsi hän ja sanoi
viinurille, muuttaessaan tuolinsa pöydän luo:
"Pankaa huone kuntoon nuorelle naiselle, joka saattaa saapua millä
hetkellä tahansa tänäpäivänä. Hän kyselee ehk'en herra Jarvis Lorrya,
tai vain herraa Tellsonin pankista. Olkaa hyvä ja ilmoittakaa
minulle."
"Hyvä, sir, Tellsonin pankki Lontoossa, sir?"
"Niin."
"Hyvä, sir. Meillä on usein kunnia ottaa vastaan teidän herrojanne
kun he matkustavat edestakasin Lontoon ja Pariisin väliä, sir.
Tellson ja Kumpp. matkustaa usein."
"Niinpä kyllä. Toiminimi on yhtä paljon ranskalainen kuin
englantilainen."
"Niin on, sir. Te, sir, ette mahda paljon matkustella, ettehän, sir?"
"En viime vuosina. Siitä on viisitoista vuotta kun me -- kun minä
viimeksi tulin Ranskasta."
"Todellako, sir? Se oli ennen minun tänne tuloani, sir. Ennen
nykyisen isäntäväkemme tänne tuloa, sir. Georgen hotelli oli toisissa
käsissä siihen aikaan, sir."
"Eiköhän liene ollut."
"Mutta uskallanpa lyödä vetoa, sir, että sellainen toiminimi kuin
Tellson ja Kumpp. oli yhtä kukoistavalla kannalla viisikymmentä
vuotta takaperin, puhumattakaan viidestätoista vuodesta?"
"Voitte kertoa sen luvun kolmella ja sanoa sata viisikymmentä ja
kumminkin olette totuutta lähellä."
"Ihanko totta, sir!"
Viinuri seisoi siinä silmät seljällään ja ammossa suin, astui
askeleen taaksepäin pöydästä, muutteli pyyhettä oikealta käsivarrelta
vasemmalle, asettui mukavaan asentoon, tarkasteli vierasta tämän
syödessä ja juodessa kuin observatoorista tai vartiotornista. Kuten
passarien on ollut tapana ammoisista ajoista.
Herra Lorryn lopetettua aamiaisensa meni hän ulos rannalle
kävelemään. Pieni, kapea, mutkainen Doverin kaupunki pakeni rantaa
ja pisti päänsä kalkkivuoriin kuin strutsi. Ranta oli erämaa, jossa
aallot ja kivet hurjasti elämöivät, ja meri teki mitä mieli ja
se mieli hävitystä. Se jyskyi vasten kaupunkia, se jyskyi vasten
kallioita ja raateli rantaa hurjasti. Ilma talojen välillä haisi
niin kovasti kalalle, että olisi voinut luulla sairaiden kalojen
nousseen maalle kastamaan itseään kuten sairaat ihmiset meressä
kastavat itseään. Väestö kalasti satamassa vähänlaisesti ja
kuljeskeli ahkerasti illalla pitkin rantoja katsellen ulos merelle,
varsinkin kun aikaveden vaihdellessa oltiin lähellä nousuveden aikaa.
Pikkukauppiaat, joiden tavaroilla ei ollut mitään menekkiä, hankkivat
väliin käsittämättömällä tavalla suuria rikkauksia, ja merkillistä
oli, ettei kukaan paikkakunnalla sietänyt lyhdynsytyttäjää.
Päivän kallistuessa iltapuoleen ja ilman, joka ajoittain oli ollut
niin kirkas, että saattoi nähdä Ranskan rannikon jälleen himmentyessä
sumusta ja hyryistä, näyttivät herra Lorryn ajatukset myös menevän
pilveen. Hänen istuessaan kahvihuoneessa pimeän tullessa, tulen
ääressä päivällistään odottamassa, kuten taannoin aamiaista,
kaivoivat, kaivoivat ja kaivoivat hänen ajatuksensa uutterasti
hehkuvan punasissa hiilissä.
Pullo hyvää punaviiniä päivällisen päälle ei vahingoita
hiilessäkaivajaa muuten kuin vieroittamalla hänet työnteosta. Herra
Lorry oli hyvän aikaa istunut joutilaana ja oli juuri kaatanut
viimeisen viininsä lasiin, niin tyytyväisen näköisenä, kuin konsanaan
saattaa olla vanhanpuoleinen, kaunishipiäinen herrasmies, joka on
saanut pullonsa loppuun, kun samassa rämisevät pyörät tulla jyrisivät
pitkin ahdasta katua ja pyörivät hotellin pihalle.
Hän laski lasinsa koskematta pöydälle. "Se on neiti!" hän sanoi.
Hetken kuluttua tuli viinuri ilmoittamaan neiti Manetten tulleen
Lontoosta ja haluavan tavata Tellsonin pankin herraa.
"Niinkö pian?"
Neiti Manette oli nauttinut vähän virvokkeita matkalla, eikä nyt
välittänyt mitään. Hän olisi ylen halukas tapaamaan Tellsonin pankin
herraa heti, jos vain sopii.
Tellsonin pankin herralla ei ollut muuta neuvona kuin tyhjentää
lasinsa tylsällä epätoivon katseella, järjestää merkillinen,
pellavankeltainen peruukkinsa ja seurata viinuria neiti Manetten
huoneeseen. Se oli suuri, pimeä huone, sisustettu kuin hautajaisia
varten mustalla jouhikangaskalustolla ja raskailla, tummilla
pöydillä. Näitä oli kiillottamistaan kiillotettu, kunnes molemmat
korkeat vahakynttilät huoneen keskisellä pöydällä synkästi
kuvastuivat jokaiseen pöydänlautaan, kuin olisivat olleet haudatut
syviin, mustiin mahonkihautoihin, eikä olisi odottamistakaan valoa
niiltä, ennenkuin olisivat ylöskaivetut.
Oli niin pimeä, että herra Lorry, astuessaan hitaasti kuluneen
turkkilaisen maton poikki, otaksui neiti Manetten sillä hetkellä
olevan läheisessä huoneessa, mutta päästyään kynttiläin ohi näki hän
nuoren, tuskin seitsentoistavuotisen naisen ratsupuvussa ja olkinen
matkahattu kädessä seisovan pöydän ääressä niitten ja takkavalkean
välissä, valmiina vastaanottamaan häntä.
Katsellessaan hentoa, kaunista, pikku olentoa, runsaita
kultakiharia, sinistä silmäparia, joka kohtasi kysyvästi hänen
katsettaan, ja otsaa, jolla (nuoruuteen ja sileyteen katsoen) oli
erinomainen taipumus kohota ja rypistyä, luoden ilmeen, joka ei
syntynyt vain hämmästyksestä ja levottomuudesta, tai vain suuresta
tarkkaavaisuudesta, vaikka se sisälsi kaiken tämän -- katsoessaan
näitä -- muistui äkkiä herra Lorryn mieleen kuva lapsesta, jota hän
oli pitänyt sylissään matkalla yli Kanaalin, eräänä kylmänä päivänä
raesateessa ja aaltojen loiskinassa. Kuva hävisi kuin henkäys
rosoisen seinäpeilin pinnalla nuoren naisen takana, jonka peilin
kehyksellä raihnainen juhlakulku neekerikupidoja, useimmat päättömiä
ja rampoja, tarjoilivat mustissa vasuissa Kuolleen meren hedelmiä
mustille naisjumaluuksille -- ja herra Lorry kumarsi juhlallisesti
neiti Manettelle.
"Olkaa hyvä ja istukaa, sir." Ääni oli hyvin kirkas, kaunis ja
nuorekas, lausuntatapa hiukan, aivan hiukan vieraanvoittoinen.
"Suutelen kättänne, neiti", sanoi herra Lorry, vanhan kansan tapaan,
kumartaen uudestaan ja istuutui.
"Sain eilen kirjeen pankista, sir, jossa minulle ilmoitettiin, että
joku uusi tieto -- tai ilmaiseminen" --.
"Elkäämme takertuko sanoihin, neiti, kumpaakin lausetapaa voi
käyttää."
-- "koskeva pientä omaisuutta, joka minulle jäi isäraukkani jälkeen,
-- jota en milloinkaan ole nähnyt -- joka kuoli niin kauvan sitten --"
Herra Lorry vääntelihe tuolillaan ja loi levottoman katseen
neekerikupidojen juhlakulkuun, ikäänkuin ne tuhmissa vasuissaan
olisivat voineet suoda mitään apua.
-- "vaati minua matkustamaan Pariisiin, tavatakseni erästä pankin
herraa, jonka tätä tarkoitusta varten oli määrä matkustaa Pariisiin."
"Minä olen tämä herra."
"Sen heti arvasinkin."
Hän niijasi (nuoret naiset niijasivat siihen aikaan) tahtoen
herttaisesti herra Lorrylle osottaa, että hän ymmärsi kuinka paljon
vanhempi ja järkevämpi tämä oli häntä. Herra Lorry kumarsi uudestaan.
"Vastasin pankille, että koska he, jotka asian ymmärtävät
ja ystävällisesti minua neuvovat, katsovat matkani Ranskaan
tarpeelliseksi ja koska olen orpo, eikä minulla ole ystävää, joka
minua seuraisi, olisin peräti kiitollinen, jos tällä matkalla saisin
ruveta tämän arvoisan herran turviin. Hän oli lähtenyt Lontoosta,
mutta luulen, että hänen jälkeensä lähetettiin sana, jossa pyydettiin
häntä hyväntahtoisesti odottamaan minua täällä."
"Minä olen se onnellinen, jolle tämä toimi on uskottu", sanoi herra
Lorry. "Ja vielä onnellisempi olen saadessani panna sen täytäntöön."
"Kiitän teitä, sir; olen teille hyvin kiitollinen. Pankista
ilmoitettiin, että mainittu herra selittäisi minulle asian
erityiskohdat, ja kun minun tuli valmistautua odottamattomiin
sanomiin, olen koettanut parhaani mukaan valmistautua ja olen
tietysti hartaasti halukas tietämään mitä asia koskee."
"Tietysti", sanoi herra Lorry. "Niin -- minä --"
Hetken vaiettuaan, lisäsi hän, sovittaen sileän, pellavankeltaisen
peruukkinsa paikoilleen:
"On hyvin vaikeata alottaa."
Hän ei alottanut, ja epäröidessään kohtasi hän neiti Manetten
katseen. Nuori otsa kohosi ja siihen ilmestyi tuo omituinen ilme --
mutta se oli samassa soma ja luonteenmukainen ilme, ja nuori tyttö
kohotti kätensä kuin olisi hän ehdottomalla liikkeellä tavottanut tai
pidättänyt jotain ohileijailevaa varjoa.
"Te olette aivan outo minulle, sir?"
"Enkö olekkin?" Herra Lorry avasi kätensä ja ojensi ne ulospäin
hymyillen vakuuttavasti.
Nuoren naisen silmäkulmien välissä ja pienellä naisellisella nenällä,
jonka piirteet olivat hienot ja kauniit, syventyi taannoinen ilme,
hänen miettiväisenä istahtaessaan tuolille, jonka vieressä hän tähän
asti oli seisonut. Herra Lorry tarkasteli häntä hänen ajatuksiin
vaipuessaan, ja kun neiti Manette jälleen katsahti ylös, jatkoi hän:
"Uudessa isänmaassanne, neiti Manette, otaksun, että on parasta
puhutella teitä kuten nuorta englantilaista ladyä."
"Kuten tahdotte, sir."
"Neiti Manette, minä olen asiamies. Minulla on asia suoritettavana.
Älkää kuunnellessanne minua välittäkö minusta enempää kuin jos olisin
puhumakone, itse asiassa en paljon muuta olekkaan. Minä aion, teidän
luvallanne kertoa teille tarinan eräästä pankkituttavastamme."
"Tarinan."
Herra Lorry näytti tahallaan käsittävän väärin kerrotun sanan,
kiireesti jatkaessaan:
"Niin, pankkituttava; me pankki-ihmiset tavallisesti kutsumme
ihmisiä, joiden kanssa olemme asioissa pankkituttaviksemme. Hän oli
ranskalainen; tiedemies, hyvin lahjakas -- lääkäri."
"Eihän vain Beauvaisista?"
"Juuri Beauvaisista. Kuten isänne, herra Manette, oli hän
Beauvaisista. Kuten isänne, herra Manette, nautti tämä herra suurta
kunnioitusta Pariisissa. Minulla oli kunnia tutustua häneen siellä.
Meidän suhteemme perustui yhteisiin asioihin, mutta oli ystävällistä
laatua. Minä palvelin siihen aikaan ranskalaisessa osastossamme ja
olin ollut siellä -- ah! kaksikymmentä vuotta."
"Siihen aikaan -- saanko kysyä mihin aikaan, sir."
"Puhun nyt, neiti, ajasta kaksikymmentä vuotta takaperin. Hän nai
-- englantilaisen naisen -- ja minä olin yksi hänen holhojiaan.
Hänen raha-asiansa hoiti kokonaan Tellsonin pankki, kuten se monen
muunkin ranskalaisen herran ja perheen asiat hoitaa. Samalla tavalla
hoidan minä, taikka olen tavalla tai toisella hoitanut joukottain
toisten pankkituttavaimme asioita. Nämät ovat vain asioista
johtuvia suhteita, neiti, niissä ei kysytä ystävyyttä, ei erityistä
harrastusta, eikä mitään tunteentapaista. Liike-elämäni aikana olen
kulkenut toisen luota toisen luo aivan kuin liikepäivänikin kuluessa
kuljen pankkituttavaimme luona; sanalla sanoen minulla ei ole mitään
tunteita; olen vain kone. Jatkaaksemme --"
"Mutta tämähän on isäni tarina, sir; ja alan luulla" -- otsa
omituisine ilmeineen kääntyi jännityksellä hänen puoleensa -- "että
jäätyäni orvoksi, äitini eli vain kaksi vuotta isäni kuoleman
jälkeen, veitte te minut Englantiin. Olen melkein varma, että niin
oli."
Herra Lorry tarttui epäröivään pikku käteen, joka luottavaisena
lähestyi hänen kättään, ja kohotti sen hieman juhlallisesti
huulilleen. Sitten vei hän nuoren naisen takaisin tuolille istumaan,
ja nojaten vasenta kättään sen selkänojaan, oikealla kädellään
sivellen milloin leukaansa, milloin nykäisten peruukkiaan korvain
kohdalle, milloin käyttäen sitä antamaan pontta sanoilleen, silmäili
hän tyttöä, tämän istuessa silmät häneen tähdättyinä:
"Neiti Manette, minä se _olin._ Ja te olette näkevä, kuinka
oikeassa olin äsken puhuessani itsestäni, kun sanoin, ettei minulla
ole tunteita, että kaikki suhteeni kanssaihmisiini ovat vain
asioimissuhteita, te näette kuinka oikeassa olen, kun ajattelette,
etten ole nähnyt teitä kertaakaan sen jälkeen. En, te olette siitä
pitäin ollut Tellsonin toiminimen holhokki, ja minä olen siitä pitäin
hoitanut muita Tellsonin pankin asioita. Tunteita! Minulla ei ole
niihin aikaa eikä tilaisuutta. Minun koko elämäni, neiti, kuluu
äärettömän rahamankelin pyörittämisessä."
Pidettyään tämän merkillisen esitelmän jokapäiväisistä
toimituksistaan, silitti herra Lorry keltaista peruukkiaan molemmin
käsin, (perin turhaa työtä, sillä sen kiiltävä pinta oli niin sileä,
ettei se kummemmaksi voinut tulla) ja asettui entiseen asentoonsa.
"Tähän asti, neiti, (kuten huomautitte) oli tämä kaivatun isänne
tarina. Mutta nyt muuttuu kertomukseni. Jos isänne ei olisikaan
kuollut kuollessaan -- elkää säikähtykö! Mitenkä te säpsähditte!"
Kovin säpsähtikin neiti Manette. Ja hän tarttui herra Lorryn
ranteeseen molemmin käsin.
"Minä pyydän teitä", sanoi herra Lorry rauhoittavalla äänellä,
siirtäen vasemman kätensä tuolin selkänojalta rukoileville sormille,
jotka kovasti vavisten kouristivat häntä; "minä pyydän, hillitkää
mielenliikutustanne -- tämä on vain asioita. Kuten aioin sanoa --"
Tytön katse saattoi hänet niin pois tolalta että hän vaikeni,
hämmentyi ja alkoi uudelleen:
"Kuten aioin sanoa; ellei herra Manette olisikaan kuollut, jos
hän olisi äkkiä ja hiljaisesti kadonnut; jos hän olisi hävinnyt;
kukatiesi minnekkä kamalaan paikkaan, jossa ei mikään viekkaus
tavannut hänen jälkiään; jos hänellä oli vihollinen, jokin maamies,
joka taisi käyttää häntä vastaan erikoisoikeutta semmoista, josta
eivät rohkeimmatkaan ihmiset tuolla puolen Kanaalin uskalla
kuiskaamallakaan puhua; esimerkiksi erikoisoikeutta täyttää
lanketti ja sen nojalla työntää kenen tahansa vankilaan unohtumaan
epämääräiseksi ajaksi; jos hänen vaimonsa olisi huutanut avukseen
kuningasta, kuningatarta, hovia, papistoa, saadakseen jotain tietoa
hänestä -- vaan kaikki turhaan; -- silloin olisi isänne tarina ollut
tämän onnettoman herran, Beauvaisin lääkärin tarina."
"Minä vannotan teitä enemmän kertomaan, sir?"
"Sen kyllä teen. Se on juuri aikomukseni. Voitteko kestää sitä?"
"Voin kestää mitä tahansa, paitsi tätä epävarmuutta, jossa minut
tällä hetkellä pidätte."
"Te puhutte tyynesti -- ja te _olette_ tyyni. Sepä hyvä (sanat
osottivat enemmän tyytyväisyyttä kuin hänen käytöksensä). Vain
asioita. Pitäkää sitä asiana -- asiana joka on toimittava. Jos
nyt tämän lääkärin vaimo, vaikkakin luonteeltaan rohkea ja luja,
olisi kärsinyt tästä niin suunnattomasti ennen kuin pikku lapsensa
syntyi..."
"Se pieni lapsi oli tytär, sir."
"Niin, tytär. Tä -- mä -- on -- asia -- älkää olko levoton. Neiti,
jos tämä rouva raukka oli kärsinyt niin suunnattomasti ennenkuin
pikku lapsensa syntyi, että hän tahtoi säästää lapsiraukkaa perimästä
kärsimäänsä kidutusta kasvattamalla hänet siinä uskossa, että hänen
isänsä oli kuollut -- ei, älkää polvistuko! Taivaan tähden, miksi
polvistutte eteeni."
"Että sanoisitte minulle totuuden oi! rakas, hyvä, armelias herra,
että sanoisitte minulle totuuden."
"Tämä on vain asia. Te hämmennätte minut ja kuinka voin suorittaa
asiani, kun olen hämmentynyt. Olkaamme selväpäiset. Jospa te
nyt esimerkiksi olisitte kiltti ja sanoisitte minulle, paljonko
yhdeksän kertaa yhdeksän penceä on, tai kuinka monta killinkiä menee
kahteenkymmeneen guineaan, olisi se hyvin virkistävää. Olisin silloin
paljon rauhallisempi teihin nähden."
Vastaamatta suoranaisesti tähän kehoitukseen, istui neiti Manette
niin hiljaa tuolilla, jolle herra Lorry oli hänet lempeästi nostanut,
ja hänen kätensä, jotka yhä kouristivat vanhan herran rannetta,
tuntuivat niin paljon tukevammilta, että herra Jarvis Lorrykin siitä
kävi jonkun verran rauhallisemmaksi.
"Oikein, oikein. Rohkeutta. Tämä on vain asia. Teillä on asia
suoritettavana -- hyödyllinen asia. Neiti Manette, äitinne
menetteli näin. Ja kuollessaan -- hänen sydämmensä murtui luulen
-- tiedusteltuaan lakkaamatta isänne kohtaloa -- kuollessaan jätti
hän teidät, kaksivuotiaana, kasvamaan kukoistavaksi, kauniiksi ja
onnelliseksi, eikä teidän nuorta elämätänne varjostanut pimeänä
pilvenä epätietoisuus isänne kohtalosta, siitä, kuluttiko hän
ennenpitkää sydämmensä vankilassa tahi riutuuko hän yhä siellä
hiljakseen vuodesta toiseen."
Näin sanoen katseli herra Lorry ihailevan säälivästi aaltoilevia
kultakutreja, kuin olisi hän mielessään arvellut, että ne kenties jo
vivahtavat harmaalle.
"Te tiedätte, ettei vanhemmillanne ollut suurta omaisuutta, ja mikä
oli, varattiin äidillenne ja teille. Rahoihin nähden ei ole tehty
uutta löytöä, eivätkä ne ole muutenkaan karttuneet, mutta --"
Hän tunsi rannettaan puristettavan kovemmin ja hän vaikeni. Otsan
ilme, joka oli niin herättänyt hänen erityistä huomiotaan ja joka nyt
oli liikkumaton, oli kasvanut tuskaksi ja kauhuksi.
"Mutta hän on -- on löytynyt. On elossa. Hyvin muuttunut hän
luultavasti on, mahdollisesti vain rauniona; vaikka toivokaamme
parasta. Eläähän hän toki. Isänne on viety erään vanhan palvelijan
luo Pariisiin, ja sinne me nyt menemme, minä todistaakseni kuka
hän on, jos voin, te lahjoittaaksenne hänet jälleen elämälle,
rakkaudelle, velvollisuudelle, levolle ja lohdutukselle."
Väristys kävi läpi tytön ruumiin ja tarttui myös herra Lorryyn.
Matalalla, selvällä, kauhun valtaamalla äänellä, kuin olisi hän
puhunut unessa, lausui nuori nainen:
"Minä saan nähdä hänen haamunsa! Hänen haamunsa se on oleva -- ei
hän!"
Herra Lorry taputti hiljalleen hänen käsiään, jotka pitelivät hänen
käsivarttaan. "No, no. Kas niin, kas niin! Nyt tiedätte kaiken, sekä
hyvän että pahan. Te olette jo matkustanut kappaleen matkaa vääryyttä
kärsineen miesraukan luo, ja kauniin merimatkan ja hauskan maamatkan
jälkeen olette hänen luonaan."
Neiti Manette kertoi samalla äänellä, nyt vain kuiskaten: "olen ollut
vapaa, olen ollut onnellinen, mutta hänen haamunsa ei ole koskaan
vainonnut minua."
"Vielä sananen", sanoi herra Lorry, koettaen näihin sanoihin painoa
antamalla kääntää tytön huomion puoleensa: "hän on löytynyt toisen
nimisenä, hänen oikea nimensä on aikoja sitten unohtunut tai kauvan
ollut salattu. Olisi varsin turhaa tiedustella tätä asiaa, olisi
varsin turhaa koettaa tiedustella onko hän ollut unohduksissa
vuosikausia, vaiko aina pidetty vankina ehdon tahdoin. Olisi turhan
turhaa nyt ruveta mitään tiedustelemaan, sillä se olisi vaarallista,
parasta olla mitään puhumatta asiasta kenellekään, ja -- kaikessa
tapauksessa -- parasta ajaksi poistaa hänet Ranskasta. Minäkin --
vaikka englantilaisena hyvässä turvassa -- ja Tellsonilaisetkin,
vaikka ovat niin tarpeelliset Ranskan krediitille, mekin kartamme
puhua sanaakaan tästä asiasta. Minä en säilytä ainoatakaan
paperilappua, joka peittelemättä viittaisi siihen. Tämä on
kauttaaltaan salainen toimi. Valtakirjani, ohjeeni, muistiinpanoni
sisältyvät kaikki tähän ainoaan riviin: 'elämään palautettu', joka
voi merkitä mitä tahansa. Mutta mitä nyt? Hän ei kuule sanaakaan!
Neiti Manette!"
Hiljaa ja ääneti, nojaamatta edes tuoliin, aivan tiedotonna ja
silmät avoinna istui hän kertojaan tuijottaen, ja näytti ikäänkuin
olisi viimeinen ilme ollut uurrettu tai poltettu hänen otsaansa.
Niin lujaan piteli hän herra Lorryn käsivartta, että tämä pelkäsi
vahingoittavansa häntä, jos hän vapautuisi, siksi huusi hän ääneen
apua, liikahtamatta paikaltaan.
Hurjannäköinen nainen -- säikähdyksestään huolimatta huomasi herra
Lorry hänen olevan aivan punaisen kasvoiltaan, punatukkaisen
ja kummalliseen, ruumiinmukaiseen pukuun puetun, päässä vallan
merkillinen myssy, joka muistutti suurta Stiltonjuustoa, -- hyökkäsi
huoneeseen, ravintolan palvelijakunnan etunenässä ja selvitti tuota
pikaa pulman miten herra Lorry vapautuisi nuoresta neitiraukasta,
panemalla jäntevän kätensä hänen rinnalleen ja lennättämällä hänet
vastaiselle seinälle.
("Luulen varmaan, että se on mies!" ajatteli herra Lorry
hengästyneenä törmätessään vasten seinää.)
"Mitä te siinä töllistätte!" ärjyi tämä olento ravintolan
palvelijoille. "Menkää toki noutamaan jotain, ja älkää minua
katselko. Minussa kait on paljonkin katseltavaa, vai mitä? Miksette
mene? Minä ilmoitan teille, että ellette kiiruimman kautta mene
noutamaan hajusuolaa, kylmää vettä ja etikkaa, menen minä itse!"
Palvelijat hajosivat tuota pikaa toimittamaan näitä apukeinoja, ja
nainen nosti varovasti potilaan sohvalle ja hoiteli häntä taitavasti
ja hellästi kutsuen häntä "aarteekseen, pikku linnukseen", ja
levittäen hänen kultaisia hiuksiaan hajalleen huolellisesti ja
ylpeydellä.
"Ja te ruskeapukuinen siinä!" sanoi hän suuttuneena kääntyen
herra Lorryn puoleen. "Ettekö voinut sanoa hänelle sanottavaanne
peloittamatta häntä kuoliaaksi? Katsokaa hänen kauniita, kalpeita
kasvojaan ja kuinka hänen kätensä ovat kylmät. Onko _tämä_
pankkimiehen työtä?"
Herra Lorry hämmentyi niin sanomattomasti tästä vaikeasta
kysymyksestä, että hän vain loitolta nöyrästi ja paljon laimeammalla
osanotolla taisi seurata voimakkaan naisen toimia, kun tämä,
karkoitettuaan ravintolan palvelusväen tiehensä, uhkaamalla
salaperäisesti sanoa heille jotain -- hän ei sanonut mitä, jos
he jäisivät sisälle töröttämään -- sai hoidokkaansa tointumaan
asteettain kiihtyvillä hyväilyillä ja nojaamaan väsyneen päänsä hänen
olkapäänsä varaan.
"Toivon hänen nyt toipuvan", sanoi herra Lorry.
"Se ei ole ainakaan teidän ansionne, te ruskeapukuinen siinä.
Suloinen lemmikkini."
"Toivon, että seuraatte neiti Manettea Ranskaan," sanoi herra Lorry
laimeasta myötätuntoisuudesta.
"Se on hyvin todenmukaista!" vastasi voimakas nainen. "Luuletteko
että Sallimus olisi asettanut minut elämään saareen, jos se olisi
määrännyt minun matkustamaan poikki suolaisen meren?"
Koska tämä oli uusi, vaikeasti vastattava kysymys, vetäytyi herra
Jarvis Lorry pois harkitsemaan sitä.