Suutari.
"Hyvää päivää!" sanoi herra Defarge, katsellen valkoista päätä, joka
kumartui syvään suutarityön yli.
Se kohosi hetkeksi ylös ja hyvin heikko ääni vastasi tervehdykseen,
ikäänkuin kaukaisuudesta:
"Hyvää päivää!"
"Te olette yhä kiireellisessä työssä, huomaan?"
Pitkän vaitiolon jälkeen kohosi pää toisen kerran ja ääni vastasi:
"Niin, minä työskentelen". Tällä kertaa katseli syvälle vaipunut
silmäpari kysyjään, ennenkuin kasvot jälleen vaipuivat alas.
Äänen heikkous oli säälittävä ja kauhistuttava. Se ei ollut
ruumiillisen uupumuksen heikkoutta, vaikka vankeudella ja huonolla
kohtelulla oli epäilemättä myöskin siinä osansa. Se oli harjoituksen
puutteesta ja yksinäisyydestä johtuvaa heikkoutta, siinä sen
surullinen omituisuus. Se oli kuin viimeinen, heikko kaiku äänestä,
joka kuului kauvan, kauvan sitten. Niin täydellisesti oli se
kadottanut inhimillisen äänen elon ja soinnun, että se vaikutti
mieleen kuin muinoin ihana väri, joka on haalistunut heikoksi
vivahdukseksi. Se oli niin matala ja kolea, että se muistutti
maanalaista ääntä. Niin selvästi ilmaisi se kadonneen ja toivottoman
olennon, että nälkään nääntynyt matkailija, uupuneena yksinäisestä
vaelluksestaan erämaassa, olisi sillä äänellä kuiskannut kodistaan ja
ystävistään, ennenkuin hän paneusi kuolemaan.
Kotvainen oli kulunut, suutarin hiljaisesti työskennellessä, ja
syvälle vaipuneet silmät katsoivat ylös jälleen, ei mistään asian
harrastuksesta eikä uteliaisuudesta, vaan hänellä oli tylsä,
koneellinen tietoisuus siitä, että paikka jossa hänen ainoa vieraansa
oli seisonut, ei vielä ollut tyhjä.
"Minä päästän vähän enemmän valoa tänne", sanoi Defarge, joka ei
ollut irroittanut katsettaan suutarista. "Voitteko kestää vähän
enemmän valoa?"
Suutari lakkasi työstään ja katseli tylsästi Iaattialle, vasemmalle
puolelleen; sitten samaten oikealle puolelle ja viimein ylös puhujaan.
"Mitä sanoitte?"
"Kestättekö vähän enemmän valoa?"
"Minun täytyy kestää, jos te päästätte sitä sisään." (Hän pani heikon
painon toiselle sanalle.)
Aukon toinen puolisko avattiin hiukan enemmän. Leveä valonsäde
virtaili ullakkokamariin ja valaisi työntekijää, joka keskentekoinen
kenkä polvellaan, lepäsi työstään. Hänen harvat, karkeat työkalunsa
ja jotkut nahkapalaset olivat hänen jaloissaan sekä rahilla. Hänellä
oli valkoinen, takkuinen, mutta lyhyenlainen parta, kasvot olivat
kuopallaan ja silmät erinomaisen kirkkaat. Hänen riutuneissa ja
laihoissa kasvoissaan ja tummien kulmakarvojen ja pörhöisen tukan
alta olisivat ne näyttäneet suurilta, vaikka olisivatkin olleet
pienet; mutta ne olivat luonnostaankin suuret ja vaikuttivat
yliluonnollisilta. Hänen keltainen paitariekaleensa oli auki kaulan
kohdalla ja paljasti hänen kuivan ja riutuneen ruumiinsa. Hän itse,
hänen liinainen puseronsa, riippuvat sukkansa ja kaikki hänen
pahaset vaaterepaleensa olivat suoranaisen valon ja ilman puutteesta
haalistuneet niin himmeiksi, yksitoikkoisiksi ja pergamentin
värisiksi että olisi ollut vaikea eroittaa niitä toisistaan.
Hän varjosti kädellään silmiään valolta ja siinä kädessä näyttivät
luutkin läpikuultavilta. Niin istui hän, silmässä tyhjä, tuijottava
katse ja lepäsi työstään. Hän ei koskaan katsellut edessään olevaan
ihmiseen, silmäilemättä ensin kummallekin puolelle itseään, ikäänkuin
ei hän enää pystyisi yhdistämään paikkaa ääneen; hän ei koskaan
puhunut silmäilemättä näin ympärilleen ja unohti siten vastata.
"Aiotteko saada valmiiksi tämän kenkäparin tänään?" kysyi Defarge,
viitaten herra Lorrya lähemmäksi.
"Mitä sanoitte?"
"Aiotteko lopettaa nuo kengät tänään?"
"En voi sanoa aionko. Arvattavasti lopetan ne. En tiedä."
Mutta kysymys muistutti hänelle työtään ja hän kumartui uudestaan sen
yli.
Herra Lorry astui hiljaa esiin, jättäen tyttären oven suuhun. Hänen
seistyään minuutin tahi pari Defargen vieressä, katseli suutari
ylös. Hän ei osottanut mitään hämmästystä nähdessään uuden olennon
edessään, mutta käden levottomat sormet eksyivät hänen huulilleen,
kun hän katseli vastatullutta (hänen huulensa ja kyntensä olivat
samanväriset, kalpeat ja lyijynkarvaiset), sitten laskeutui käsi
työhön, ja hän kumartui jälleen kenkäänsä valmistamaan. Tämä katse ja
liike olivat vain silmänräpäyksen työtä.
"Teillä on vieraita, kuten näette", sanoi herra Defarge.
"Mitä sanoitte."
"Täällä on vieras."
Suutari katsoi ylös, kuten taannoin, mutta ei keskeyttänyt työtään.
"Kas niin!" sanoi Defarge. "Täällä on herra, joka taitavasti tehtyä
kenkää nähdessään, ymmärtää sitä arvostella. Näyttäkää hänelle tuo
kenkä, jota parasta aikaa teette. Herra, ottakaa se."
Herra Lorry otti sen käteensä.
"Kertokaa tälle herralle, minkälainen kenkä tämä on ja sanokaa
hänelle tekijän nimi."
Tavallista pitemmän vaitiolon jälkeen vastasi suutari:
"Olen unohtanut mitä minulta kysyitte. Mitä sanoitte?"
"Kysyin ettekö voi selittää herralle minkälaista kenkää te nyt
teette."
"Se on naisen kenkä. Se on nuoren naisen kävelykenkä. Se on viimeistä
kuosia. En ole koskaan sitä kuosia nähnyt. Minulla oli malli
käytettävänäni." Hän silmäili kenkää ja pikainen ylpeyden vivahdus
kuvautui hänen kasvoillaan.
"Entä tekijän nimi?" sanoi Defarge.
Päästettyään työn kädestään, asetti hän oikean käden rystäät vasemman
käden sisäpuoleen ja taas päinvastoin, sitten siveli hän toisella
kädellään partaista leukaansa ja jatkoi taas edelleen säännöllisesti
ja herkeämättä näitä eri liikkeitä. Herättää hänet tästä tylsyydestä,
johon hän aina puhuttuaan vaipui, olisi ollut yhtä kuin hyvin heikon
ihmisen herättäminen pyörtymisestä tahi yrittäminen kuolevaisen
sielua pidättää jonkun ilmestyksen toivossa.
"Kysyittekö nimeäni?"
"Kysyin niinkin."
"Sataviisi, pohjoinen torni."
"Siinäkö kaikki."
"Sataviisi, pohjoinen torni."
Väsyneesti ääntäen -- se ei ollut huokausta eikä ähkymistä, --
kumartui hän jälleen työnsä puoleen, kunnes hiljaisuus uudellen
päättyi.
"Oletteko suutari ammatiltanne?" sanoi herra Lorry, katsoen häneen
vakavasti.
Hänen kuopallaan olevat silmänsä kääntyivät herra Defargen puoleen,
ikäänkuin olisi hän tahtonut siirtää kysymyksen hänelle, mutta kun
ei mitään apua lähtenyt sieltä päin, kääntyivät ne takaisin kysyjään
harhailtuaan ensin laattialla.
"Suutariko ammatiltani? En, en ollut ammatiltani suutari, minä --
minä -- opin sen täällä. Opin itse. Pyysin lupaa."
Hän vaipui taas tylsyyteen moneksi hetkeksi, jatkaen lakkaamatta
tahdinmukaisia käsiliikkeitään. Hänen silmänsä palasivat viimein
hitaasti niihin kasvoihin, joita ne olivat välttäneet, hän hätkähti
ja alkoi uudelleen, niinkuin nukkunut, joka herätessään palaa
takaisin eilisiltaseen asiaan:
"Pyysin lupaa saada oppia sitä, ja se myönnettiin minulle monien
vastuksien jälestä kauvan odotettuani, ja siitä pitäen olen tehnyt
kenkiä."
Hänen ojentaessaan kättään, ottaakseen kengän, joka häneltä oli
viety, sanoi herra Lorry, yhä katsellen häntä vakavasti kasvoihin:
"Herra Manette, ettekö ollenkaan minua muista?"
Kenkä putosi maahan ja hän istui siinä jäykästi katsellen kysyjään.
"Herra Manette"; herra Lorry pani kätensä Defargen käsivarrelle;
"ettekö ollenkaan muista tätä miestä? Katsokaa häneen. Ja katsokaa
minuun. Eikö mieleenne muistu muuan vanha pankkiherra, eikö vanhoja
pankkiasioita, vanha palvelija ja vanhat ajat, herra Manette?"
Monivuotisen vangin silmäillessä jäykästi vuoroin herra Lorrya,
vuoroin Defargea, alkoivat toimivan, valppaan älyn kauvan sitten
haihtuneet merkit vähitellen työskennellä hänen otsallaan, läpi sen
sankan sumun, joka oli laskeutunut hänen ylitsensä. Ne peittyivät
jälleen, heikkonivat, poistuivat, mutta olivat silmänräpäykseksi
näyttäytyneet. Nuori tyttö oli hiipinyt seinää myöten, asettuen
niin, että taisi hänet nähdä. Nyt seisoi hän isäänsä katsomassa
ja niin selvästi uudistui tämä ilme tytön kauniilla kasvoilla --
hänen kätensä, jotka hän ensin oli kohottanut pelvosta ja säälistä,
milteipä pitääkseen onnettoman vangin loitolla itsestään ja
häätääkseen silmistään hänen näköään, ojentuessa nyt häntä kohti,
palaen halusta painaa aavemaista päätä hänen lämpimälle povelleen
ja rakkaudellaan herättää hänessä eloa ja toivoa -- niin selvästi
uudistui tämä ilme (vaikka voimakkaammin) hänen nuorilla, kauniilla
kasvoillaan, että näytti kuin olisi se liikkuvan valon lailla
muutellut isästä tyttäreen.
Mutta pimeys laskeutui taas vangin yli. Hän katseli heitä kumpaakin
yhä vähemmällä tarkkaavaisuudella. Hänen silmänsä etsivät synkkinä ja
sieluttomina laattiaa ja harhailivat ympäri kuten ennenkin. Viimein
tarttui hän syvästi ja pitkään huokaisten kenkään ja jatkoi työtään.
"Oletteko tuntenut hänet, herra?" kysyi Defarge kuiskaten.
"Olen, silmänräpäyksen. Ensin pidin sitä toivottomana, mutta minä
olen kieltämättä yhden ainoan silmänräpäyksen nähnyt samat kasvot,
jotka ennen niin hyvin tunsin. Hiljaa. Vetäytykäämme kauemmas.
Hiljaa."
Tytär oli poistunut ullakon seinästä aivan lähelle rahia,
jolla isä istui. Jotain kauhistuttavaa oli tämän täydellisessä
tietämättömyydessä tästä olennosta, joka olisi voinut ojentaa kätensä
ja kosketella häntä, hänen siinä nojautuessa työnsä yli.
Ei sanaakaan sanottu, ei ääntä kuulunut. Tyttö seisoi kuin henki
hänen vieressään, ja hän kumartui työnsä yli.
Viimein sattui hän vaihtamaan kädessään pitelemänsä työkalun
suutarinveitseensä. Se ei ollut sillä puolella, missä hänen
tyttärensä seisoi. Hän oli ottanut sen käteensä ja kumartunut jälleen
jatkamaan työtään, kun hänen silmänsä osuivat tytön hameenhelmoihin.
Hän kohotti silmänsä ja näki hänen kasvonsa. Molemmat katsojat
ryntäsivät kohdalle, mutta tyttö seisautti heidät kädenliikkeellä.
Hän ei kuten he pelännyt suutarin iskevän veitsensä häneen.
Isä tuijotti tyttäreensä kauhistuneen näköisenä ja hetken kuluttua
alkoivat hänen huulensa muodostaa sanoja, vaikkei ääntä niistä
lähtenyt. Vähitellen kuultiin hänen nopean ja vaivaloisen hengityksen
lomassa sanovan:
"Mitä tämä on?"
Kyynelten valuessa tyttären kasvoille vei hän kätensä huulilleen
ja heitti vangille lentomuiskuja, sitten painoi hän ne rinnoilleen
ikäänkuin olisi hän syleillyt isäraukkansa päätä.
"Ettehän te ole vanginvartijan tytär?"
"En", huokasi tytär.
"Kuka te olette?"
Koska hän pelkäsi äänensä pettävän, istuutui hän rahille suutarin
viereen. Tämä vetäytyi syrjään, mutta tyttö laski kätensä
hänen käsivarrelleen. Omituinen vavahdus kulki läpi vangin
ruumiin, hän laski hiljaan veitsen kädestään ja istui tuijottaen
vieruskumppaniinsa.
Kultahiuksensa, jotka olivat pitkissä kiharoissa, oli tyttö
pyyhkäissyt syrjään ja ne aaltoilivat nyt vapaasti hänen kaulallaan.
Suutari lähenteli vähitellen kättään, tarttui niihin ja tarkasteli
niitä. Kesken tätä puuhaa hän hämmentyi, huokasi jälleen syvään ja
tarttui suutarityöhönsä.
Mutta sitä ei kestänyt kauvan. Päästäen hänen käsivartensa, laski
tyttö kätensä hänen olalleen. Silmäiltyään sitä epäröivästi pari,
kolme kertaa, heitti suutari työnsä, nosti kätensä kaulalleen ja veti
esiin mustuneen nauhan, johon oli kiinnitetty pieni, kokoontaitettu
riepunen. Hän aukasi sen huolellisesti polvellaan, se sisälsi
hiukkasen hiuksia, ainoastaan kaksi tahi kolme pitkää, kultaista
hiussäiettä, jotka hän muinaisina aikoina oli punonut sormensa ympäri.
Hän otti taas nuoren tytön hiuksia käteensä ja katseli niitä
tarkkaan. "Ne ovat samoja, kuinka on tämä mahdollista? Koska? Kuinka?"
Miettiväinen ilme kun taas palasi hänen otsalleen, tuntui hän
tajuavan, että sama ilme myöskin näkyi nuoressa tytössä. Hän käänsi
hänet kokonaan valoa kohti ja katseli häntä.
"Hän nojasi päätään olkapäälleni sinä iltana kun minut kutsuttiin
pois kotoa -- hän oli levoton puolestani, vaikka minä en pelännyt
-- ja heidän viedessä minua pohjoiseen torniin, löysivät he nämät
hihallani. Jätättehän ne minulle? Ne eivät milloinkaan kykene
vapauttamaan ruumistani, mutta ehkä sieluani. Niin minä puhuin. Vielä
sen hyvin muistan."
Hän muodosti nämät sanat monta kertaa huulillaan ennenkuin hän ne
lausui. Mutta kun hän oli löytänyt sopivat sanat, tulivat ne hänen
huuliltaan yhtenäisesti, joskin hitaasti.
"Mitenkä? _Tekö se olitte?"_
Molemmat katselijat ryntäsivät uudestaan esiin nähdessään isän
kääntyvän tytärtä kohti peloittavan kiivaasti. Mutta tyttö istui
aivan hiljaan hänen vieressään ja sanoi vain matalalla äänellä:
"Pyydän hyvät herrat, elkää meitä lähestykö, elkää puhuko mitään,
elkää liikkuko!"
"Kuule", huudahti suutari, "kenenkä oli tämä ääni?"
Näin huudahtaen hän päästi tytön käsistään ja vei kätensä valkoiseen
tukkaansa, jota hän repi raivokkaasti. Mutta tämä raivo sammui, kuten
kaikki häneltä sammui, paitsi hänen työnsä. Hän kääri uudelleen
kokoon pienen myttynsä ja koetti kätkeä sen poveensa, mutta hän
katseli yhä tyttöä ja pudisti synkkänä päätään.
"Ei, ei, ei, te olette liian nuori ja kukkea. Se olisi mahdotonta.
Katsokaa vankia. Nämät eivät ole ne kädet, jotka hän tunsi, nämät
eivät ole ne kasvot, jotka hän tunsi, tätä ääntä ei hän koskaan
kuullut. Ei, ei. Ne molemmat -- mies ja vaimo -- he elivät ennen
noita pitkiä vuosia pohjoistornissa -- miespolvia sitten. Mikä on
nimenne, armas enkeli?"
Iloissaan hänen lauhtuneesta äänestään, polvistui hänen tyttärensä
hänen eteensä ja laski rukoillen kätensä hänen rinnalleen.
"Oi sir, toisen kerran saatte kuulla nimeni, ja kuka oli äitini,
kuka isäni, ja miksi en koskaan tiennyt heidän haikean haikeasta
kohtalostaan. Mutta en saata kertoa sitä nyt, enkä täällä. Sen vain
voin teille sanoa täällä ja nyt, että pyydän teitä koskettelemaan ja
siunaamaan minua. Suudelkaa, suudelkaa minua! Oi rakas, rakas!"
Hänen kylmä, valkoinen päänsä painautui tyttären kiiltäviin hiuksiin,
jotka lämmittivät ja valaisivat sitä ikäänkuin olisi vapauden valo
loistanut hänelle.
"Jos ääneni -- en tiedä onko niin -- mutta toivon että niin on --
jos ääneni muistuttaa mieleenne toista ääntä, joka kerran kaikui
korvissanne kuin suloisin soitto, niin itkekää sitä, itkekää sitä.
Jos kosketellessanne hiuksiani, koskettelette jotain, joka johtaa
mieleenne rakasta päätä, joka lepäsi povellanne, ollessanne nuori ja
vapaa, niin itkekää sitä! Jos minä puhellessani kodista, joka meitä
odottaa, jossa tahdon olla teille uskollinen velvollisuuksissani ja
hellä huolenpidossani, palautan muistoonne kodin, joka kauvan on
ollut autiona, sydän parkanne nääntyessä, niin itkekää sitä, itkekää
sitä."
Hän sulki isän lähemmäksi itseään ja tuuditti häntä sylissään kuin
lasta.
"Jos minä, rakkahin, teille kertoessani, että tuskanne on lopussa,
että olen tullut tänne vapahtamaan teitä siitä, että lähdemme
Englantiin, elääksemme levossa ja rauhassa, jos minä, kertoessani
tätä, johdan mieleenne, että hyödyllinen elämänne on hukattu ja että
synnyinmaanne Ranska on ollut niin julma kohtaanne, niin itkekää
sitä, itkekää sitä. Ja jos, sanoessanne teille nimeni ja kertoessani
isästäni, joka vielä elää, ja äidistäni, joka on kuollut, jos silloin
kuulette, että minun täytyy polvistua kunnioitetun isäni eteen,
rukoilemaan häneltä anteeksi, etten koskaan ole hänen tähtensä
ahertanut kaiken päivää, enkä valvonut ja itkenyt hänen kohtaloaan
öisin, koska äitiraukkani rakkaus salasi minulta hänen tuskansa,
itkekää sitä, itkekää sitä. Itkekää silloin hänen puolestaan
ja minun! Kiittäkää Jumalaa, hyvät herrat! Tunnen hänen pyhät
kyyneleensä kasvoillani, ja hänen nyyhkytyksensä tunkevat sydämmeeni,
oi! katsokaa, kiittäkää Jumalaa puolestamme, kiittäkää Jumalaa!"
Suutari oli vaipunut nuoren tytön syliin ja hänen päänsä oli joutunut
hänen rinnoilleen. Tämä näky oli niin liikuttava ja samassa niin
kauhea kaiken sen hirvittävän vääryyden ja kärsimyksen tähden, mikä
siihen liittyi, että molemmat katselijat peittivät kasvonsa.
Kun hiljaisuus ullakkokamarissa oli kauvan ollut häiritsemättä ja
vanhuksen kuohuva povi ja värisevä ruumis jo aikoja oli vaipunut
siihen lepoon, joka aina seuraa kaikkia myrskyjä -- vertauskuva
ihmiskunnalle siitä levosta ja rauhasta, johon elämän myrskynkin
viimein täytyy vaieta -- astuivat he esiin nostaakseen maasta isän
tyttärineen. Ensimainittu oli vähitellen vaipunut laattialle ja
makasi siinä lamautuneena, aivan horrostilassa. Tytär oli painautunut
häneen ja tuki käsivarrellaan hänen päätään, ja hänen hiuksensa
aaltoilivat vangin ylitse, suojellen häntä valolta.
"Jos häntä häiritsemättä", sanoi neiti Manette, ojentaen kätensä
herra Lorrylle, joka useita kertoja niistettyään nenäänsä, nojautui
heidän puoleensa, "voisi järjestää asiat niin, että saattaisimme
jättää Pariisin nyt heti, että veisimme hänet suoraa päätä tästä
huoneesta..."
"Ajatelkaahan toki onko hänessä miestä lähtemään nyt matkalle?" kysyi
herra Lorry.
"Ennemmin hän sen kestää, luulisin, kuin jäädä tähän, hänelle niin
hirvittävään kaupunkiin."
"Se on varma", sanoi Defarge, joka oli polvistunut, paremmin
nähdäkseen ja kuullakseen. "Ja ennen kaikkea on parasta, että herra
Manette lähtee Ranskasta tiehensä. Sanokaa, menenkö vuokraamaan
vaunut ja postihevoset."
"Se on toimitettava asia", sanoi herra Lorry, palaten entiseen,
säännölliseen käytöstapaansa, "ja missä sellainen on suoritettava, on
paras minun se suorittaa."
"Olkaa siis hyvä", pyysi neiti Manette, "ja jättäkää meidät tänne. Te
näette mitenkä hän on tyyntynyt, eikä teidän nyt tarvitse huolehtia
jättää minut hänen luokseen. Ja minkä vuoksi te pelkäisitte? Lukitkaa
vain ovi, ettei kukaan meitä häiritse, enkä epäile että palatessanne
tapaatte hänet yhtä tyynenä kuin nytkin. Kaikessa tapauksessa vaalin
minä häntä kunnes palaatte, ja sitten kuletamme hänet heti täältä
pois."
Sekä herra Lorry että Defarge olivat sangen haluttomat tähän
ehdotukseen, ja toinen heistä olisi mieluummin jäänyt heidän
seurakseen. Mutta kun paitsi hevosia ja ajopeliä myös oli
hankittavana passit ja aika oli täpärällä, sillä päivä läheni
loppuaan, päättivät he viimein kiireesti jakaa keskenään
välttämättömimmät tehtävät ja kiiruhtivat niitä toimittamaan.
Pimeän tullessa kallisti tytär päänsä kovalle permannolle isän
viereen ja katseli häntä. Pimeys pakeni, ja he makasivat molemmat
hiljaa, kunnes valonsäde kiilui läpi seinän rakosten.
Herra Lorry ja herra Defarge olivat saaneet kaikki valmiiksi matkaa
varten, ja toivat paitsi matkavaippoja ja peitteitä, myöskin leipää,
lihaa, viiniä ja lämmintä kahvia. Herra Defarge pani eväät ja
kädessään olevan lampun suutarin rahille (huoneessa ei ollut muita
kaluja kuin se ja olkinen vuode), jonka jälkeen hän ja herra Lorry
herättivät vangin ja auttoivat hänet jaloille.
Ei mikään ihmisjärki olisi hänen kasvojensa tylsässä kauhussa
saattanut lukea hänen sielunsa salaisuuksia. Tajusiko hän mitä oli
tapahtunut, muistiko hän mitä hänelle oli puhuttu, älysikö hän vapaa
olevansa -- siinä kysymyksiä, joihin ei mikään ihmisäly olisi voinut
vastata. He kokivat puhutella häntä, mutta hän oli niin sekasin
ja niin hidas vastaamaan, että he säikähtäen hänen hämmennystään
päättivät jättää hänet rauhaan. Hänellä oli hurja, hämmentynyt tapa
tarttua käsin päähänsä, seikka, jota ei tätä ennen oltu huomattu;
mutta jokainen hänen tyttärensä äänensointu tuotti hänelle nautintoa,
ja hän kääntyi aina tämän puhuessa häntä kohti.
Tottunut kun oli pakkoon ja kuuliaisuuteen, söi ja joi hän mitä
hänelle annettiin ja pukeutui vaippaan ja muihin hänelle tuotuihin
lämpimiin peitteisiin. Hän antoi mielellään tyttärensä pujottaa
kätensä hänen käsivarteensa ja tarttui hänen käteensä ja piteli sitä.
He alkoivat alasmenoa. Herra Defarge kulki edellä lamppu kädessä,
herra Lorry päätti tämän pienen kulkueen. He eivät olleet monta
askelta astuneet pitkää porraskäytävää, kun Manette pysähtyi
tuijottaen kattoon ja seiniin.
"Tunnetko nämät paikat, isäni? Muistatko tulleesi ylös näitä
portaita?"
"Mitä sanotte?"
Mutta ennenkuin hän ehti toistaa kysymyksen, mutisi vanki ikäänkuin
olisi se hänelle toistettu:
"Muistanko? En muista. Siitä on niin pitkä aika kulunut."
Silminnähtävästi ei hän vähääkään muistanut tulleensa vankilasta
tähän taloon. He kuulivat hänen mutisevan: "Sataviisi, pohjoinen
torni"; kun hän tähysteli ympärilleen, etsivät hänen silmänsä
selvästi paksuja vankilanmuureja, jotka niin kauvan olivat häntä
ympäröineet. Heidän päästyä pihalle, muutti hän vaistomaisesti
askeliaan, kuin olisi hän odottanut nostosiltaa, ja kun sitä ei
ollutkaan näkyvissä ja hän näki vaunut ulkona avonaisella kadulla,
päästi hän tyttärensä käden ja tarttui taas päähänsä.
Portilla ei ollut ihmisjoukkoa, ikkunoissa ei näkynyt kurkistelevia
päitä, ei edes satunnaista jalkamiestä näkynyt kadulla. Luonnoton
hiljaisuus ja jylhyys vallitsi kadulla. Madame Defarge, joka
nojautuen ovenpieleen neuloi eikä nähnyt mitään, oli ainoa näkyvissä
oleva elävä olento.
Vanki oli jo astunut vaunuihin tyttärineen, kun herra Lorryn jalka
seisahtui vaununastimille, vangin ruikuttavalla äänellä kysellessä
suutaritarpeitaan ja lopettamattomia kenkiään. Rouva Defarge huusi
paikalla miehelleen käyvänsä ne noutamassa, ja niin hän lähti yhä
neuloen, pois lampunvalosta pihan poikki. Hän palasi sukkelasti
tuoden ne mukanaan ja pisti ne vaunuihin, ja heti sen jälkeen
nojautui hän taas oven pihtipieliin, neuloi, eikä nähnyt mitään.
Defarge nousi ajurinistuimelle ja komensi: "kaupunginportille!"
Postimies läiskäytti ruoskaansa ja vaunut rämisivät tiehensä
himmeitten lyhtyjen alla, jotka heiluivat niitten päällä.
Heiluvien lyhtyjen alla -- ne heiluivat aina kirkkaammalla valolla
hienommilla kaduilla ja himmeämmin sivukaduilla -- ohi valaistujen
puotien, rähisevien ihmisjoukkojen, ohi kirkkaasti valaistujen
kahvilain ja teatterisisäänkäytävien, karautettiin kaupunginportille.
Vahtihuoneen edustalla seisoi sotamiehiä lyhdyt kädessä.
"Matkustajat, näyttäkää paperinne!" --
"Tässä on, herra upseeri", sanoi Defarge, astuen alas vaunuista
ja vetäen hänet vakavana syrjään, "tässä on herran passi, tuon
valkotukkaisen, vaunussa istuvan, ne jätettiin minun huostaani kuten
hän itse ... ssa!" Hän alensi äänensä, sotilaslyhdyt liehuivat, muuan
virkapukuinen käsivarsi työnnettiin vaunuihin ja käsivarteen kuuluvat
silmät katselivat kuin harvinaista näkyä, vanhaa, valkopäistä herraa.
"Hyvä on. Eteenpäin!" kuului virkapuvusta. "Hyvästi!" sanoi Defarge.
Ja niin sitä ajettiin aina himmeämpien lamppujen ohitse, ulos korkean
tähtitaivaan alle.
Tämän liikkumattoman ja ikuisen valokaaren alla, -- ovathan jotkut
valot niin kaukana pienestä maapallostamme, että oppineet meille
kertovat että on epäiltävää ovatko niitten säteet vielä keksineet
sitä pientä pistettä avaruudessa, jossa kärsitään ja toimitaan --
olivat yön varjot syvät ja mustat. Kylmänä levottomana väliaikana,
aina päivänkoittoon asti, kuiskuttivat ne taas herra Jarvis Lorryn
korviin -- hänen istuessaan vastapäätä haudattua miestä, joka oli
pelastunut, ja tuumiessaan mitkä ylevät sielunvoimat lienevät ijäksi
menneet kadoksiin ja mitkä olivat mahdolliset palauttaa entiselleen
-- tuon vanhan kysymyksen:
"Toivon, että mielellänne palaatte elämään?"
Ja vanha vastaus:
"Enpä tiedä."
_Ensimmäisen kirjan loppu_.