Yöllisiä varjoja.
Onpa ihmeellistä ajatella, että jokainen inhimillinen olento
on määrätty toiselle olennolle olemaan arvoituksena ja syvänä
salaisuutena. Kuinka juhlallista ajatella yöllä saapuessani suureen
kaupunkiin, että jokainen noista pimeistä, yhteensullotuista
taloista sisältää oman salaisuutensa, että jokainen suoja kätkee
oman salaisuutensa, että jokainen sykkivä sydän näissä sadoissa
tuhansissa rinnoissa on joissakin unelmissaan salaisuus sille
sydämmelle, joka on häntä lähinnä. Siinä on kuolon kauhua siinä
ajatuksessa. En enää milloinkaan voi kääntää tämän minulle rakkaan
kirjan lehtiä, turha on toivoni saada aikojen kuluessa lukea se
kokonaan. En enää milloinkaan saata silmäillä tämän pohjattoman
veden syvyyteen, jossa, äkillisten säteitten valossa, olen nähnyt
kätkettyjen aarteitten ja muitten syvyyteen vajonneitten esineitten
vilahtavan. Oli määrätty, että luettuani vain sivun, kirja sulkeutui
vieterin voimasta ainiaaksi ja ijankaikkisesti. Oli määrätty, että
ikuinen pakkanen vangitsisi veden, valon leikitellessä sen pinnalla
ja minun seisoessani epätietoisena rannalla. Kuollut on ystäväni,
kuollut naapurini, kuollut on lempeni ja sieluni armas. Sillä tavalla
se salaisuus ikuistui, joka aina asui tässä yksilössä, ja jonka minä
olen kantava elämäni loppuun asti. Löytyyköhän missään kalmistossa
tässä kaupungissa, jonka läpi minä matkustan, ainoatakaan uinailevaa,
joka olisi vaikeampi tutkia, kuin sen toimeliaat asukkaat sisimmässä
itselöllisyydessään ovat minulle tai minä heille?
Tähän hänen luonnolliseen ja luovuttamattomaan perintöönsä
katsoen, oli ratsastavalla sanansaattajallamme aivan sama omaisuus
kuin kuninkaalla, ensimmäisellä valtionministerillä tai Lontoon
rikkaimmalla kauppiaalla. Niin oli myös niitten kolmen matkustajan
laita, jotka olivat suljetut vanhoihin, täriseviin, ahtaisiin
postivaunuihin, he olivat arvoituksia toisilleen, aivan kuin olisivat
istuneet omissa kuusi- tai kuusikymmenvaljakkovaunuissaan ja aivan
kuin olisi kokonainen kreivikunta ollut heidän ja lähimmän naapurin
välillä.
Sanansaattaja ratsasti takasinpäin tasaista ravia, pysähtyen aika
usein olutkapakkoihin tien varrella, mutta osottautui tuppisuuksi
ja peitti silmiään hatunlierellään. Hänen silmänsä soveltuivat
hyvin tähän koristukseen, sillä ne olivat mustat pinnaltaan, ilman
mitään syvyyttä värissä tahi muodossa, ja olivat aivan liika lähellä
toisiaan -- kuin olisivat peljänneet että ne tavattaisiin jossain
itsenäisessä työssä, jos eroittuisivat liian kauaksi toisistaan.
Niitten ilme oli turmiotatietävä, vanhan kolmikulmahatun varjosta
vilkkuessaan, joka paljon muistutti kolmisoppista sylkylaatikkoa.
Kaulassa oli hänellä suuri huivi, joka ulottui lähemmä polvia.
Pysähtyessään juomaan, väisti hän huiviaan vasemmalla kädellään
ainoastaan sen verran että saattoi kulauttaa oluen kaulaansa oikealla
kädellään, sitten kääriytyi hän taas heti huiviinsa.
"Ei, Jerry, ei!" sanoi sanansaattaja ratsastaessaan, yhä vedellen
samaa virttä. "Se ei vetelisi sinulle, Jerry. Jerry, sinä kunnon
kansalainen, se ei sopisi sinun alaasi. Palautettu --! Tuhat
tulimmaista! Luulenpa hänen olleen hutikassa!"
Vastaus hämmensi hänet siihen määrin, että hän aika ajoin otti
hatun päästään ja kynsi korvallistaan. Paitsi päälaella, joka oli
täplittäin kalju, oli hänellä jäykkä, musta tukka, joka seisoi
harjana hänen päässään ja kasvoi miltei alas hänen leveälle
tylppänenälleen. Se muistutti kovin sepäntyötä, muistutti niin
paljon enemmän rautapiikkisen muurin yläreunaa kuin ihmispäätä,
että ketterinkin pukinhyppijä olisi välttänyt häntä vaarallisimpana
ihmisenä, jonka yli hyppiä saattaa.
Ravatessaan takasin jättämään viestinsä yövartialle Tellsonin
pankin porttikojuun Temple Barissa, jonka taas oli jätettävä se
siellä oleville korkeille viranomaisille, tuntuivat yön varjot
hänestä muuttuvan haamuiksi, jotka johtuivat tästä hänen tuomastaan
vastauksesta, ja hevosesta näyttivät ne taas senmuotoisilta kuin ne
sen yksityisistä huolen syistä aiheutuivat. Nämät olivat lukuisat,
sillä tamma arasti jokaista tiellä olevaa varjoa.
Sillä aikaa postivaunut ahersivat, tärisivät ja rämisivät ikävää
tietään eteenpäin kolmine tutkimattomine matkustajineen. Heille
muodostuivat myös yön varjot sellaisiksi, joiksi heidän uneliaat
silmänsä ja harhailevat ajatuksensa ne loivat.
Tellsonin pankki suoritti tärkeitä asioita postivaunuissa.
Pankkimatkustajan, -- joka oli pujottanut toisen kätensä nahkahihnan
läpi, mikä parhaimpansa mukaan esti häntä törmäämästä lähimpään
naapuriinsa ja tuuppimasta häntä nurkkaansa vaunujen saadessa
kovanlaisen tärähdyksen -- torkkuessa paikallaan silmät puoliummessa,
muuttuivat pienet vaunuikkunat ja vaunulyhty, josta himmeä valo
loisti sisään, ynnä vastapäätä istuva kömpelö matkustaja pankiksi,
jossa suoritettiin paljon asioita. Silojen kolina muuttui rahojen
helinäksi, ja viidessä minuutissa lunastettiin useampi vekseli, kuin
mitä itse Tellson kaikkine ulkomaisine ja sisämaisine sitoumuksineen
koskaan oli kolme kertaa niin pitkässä ajassa lunastanut. Sitten
avautuivat matkailijallemme maanalaiset kassaholvit kaikkine kalliine
aarteineen ja salaisuuksineen, jotka hän tunsi (ja hän tiesi niistä
aika paljon) ja hän käveli niitten keskessä suuret avaimet ja
heikosti palava kynttilä kädessään ja näki ne varmoiksi, vahvoiksi,
luotettaviksi ja hiljaisiksi, aivan kuten olivat kun hän ne viimeksi
näki.
Mutta vaikka hän miltei aina tunsi läsnäolonsa pankissa ja vaikka hän
aina (tosin sekavasti kuten tuskan tuntemukset opiumihorroksissa)
tunsi olevansa vaunuissa, ei toinen tulva vaikutuksia koskaan
lakannut virtaamasta. Hän oli kaivavinaan jotakuta haudasta.
Yön varjot eivät ilmaisseet mitkä noista monista hänelle
näyttäytyvistä kasvoista olivat haudatun oikeat kasvot; mutta kaikki
olivat viidenviidettä ikäisen miehen, ja nämät aavemaisen hivuttuneet
ja riutuneet kasvot erosivat toisistaan pääasiallisesti eri
intohimojensa kautta. Ylpeys, ylenkatse, uhka, itsepäisyys, nöyryys,
valitus seurasivat toisiaan, samoin kuopalle painuneet posket,
kalmankarvaiset värit, lopen laihtuneet kädet ja kasvot. Mutta kasvot
olivat pääasiassa samat ja jokaisen pää oli harmaantunut ennen
aikojaan. Satoja kertoja kysyi torkkuva matkustaja tältä aaveelta:
"Kauanko olette ollut haudattuna?"
Vastaus oli aina sama:
"Lähes kahdeksantoista vuotta."
"Olitteko kadottanut kaiken toivon tulla ylöskaivetuksi?"
"Aikoja sitten."
"Te tiedätte että olette palautettu elämään?"
"Niin kerrotaan."
"Toivon, että haluatte elää?"
"Sitä en tiedä sanoa."
"Näytänkö hänet teille? Haluatteko tulla häntä katsomaan?"
Vastaukset tähän kysymykseen olivat eriävät ja ristiriitaiset. Väliin
kuului murtunut vastaus: "Vartokaa! Se veisi minulta hengen, jos
saisin nähdä hänet liian pian." Väliin tuli vastaus kuumien kyynelten
seuraamina: "Viekää minut hänen luokseen." Väliin oli vastaus
tuijottava ja hämmästynyt: "En tunne häntä. En ymmärrä."
Tämmöisen kuvitellun keskustelun jälkeen matkustaja
mielikuvituksessaan alkoi kaivaa, kaivaa, kaivaa, milloin lapiolla,
milloin suurella avaimella, milloin käsillään -- kaivaakseen ylös
onnettoman olennon. Kun tämä vihdoin tuli ylös kasvot ja hiukset
mullassa, hajosi hän äkkiä tomuksi. Silloin säpsähti matkustaja
ja laski alas ikkunan tunteakseen sumun ja sateen todellisuutta
poskellaan.
Mutta silloinkin kun hänen silmänsä olivat avoinna sumulle ja
sateelle, lyhtyjen liikkuvalle valovirralle ja pensasaidalle
tiepuolessa, joka peräytyi aikavälin, tahtoivat ulkopuolella vaunuja
olevat yölliset varjot soljua sisälläolevien yöllisten varjojen
keskeen. Kaikki oli siellä, todellinen pankkitalo Temple Barissa,
kuluneen päivän todelliset toimet, oikeat kassaholvit, hänen
jälkeensä lähetetty lentoviesti ja siihen lähetetty vastaus, kaikki
oli siellä. Niiden keskestä kohosivat aavemaiset kasvot ja hän
puhutteli niitä taas.
"Kauanko olette ollut haudattuna?"
"Lähes kahdeksantoista vuotta."
"Olitteko kadottanut kaiken toivon tulla ylöskaivetuksi?"
"Aikoja sitten."
"Toivon, että haluatte elää."
"Sitä en tiedä sanoa."
Kaivaa, kaivaa, kaivaa, -- kunnes jonkun toisen matkailijan
kärsimätön liike muistutti häntä sulkemaan ikkunan, pujottamaan
käsivarren tukevasti nahkahihnaan ja tarkastelemaan molempia nukkuvia
olentoja, kunnes hänen ajatuksensa irtaantuivat niistä ja jälleen
luisuivat pankkiin ja hautaan.
"Kauanko olette ollut haudattuna?"
"Lähes kahdeksantoista vuotta."
"Olitteko kadottanut kaiken toivon tulla ylöskaivetuksi?"
"Aikoja sitten."
Sanat kaikuivat vielä hänen korvissaan, kuin olisivat ne
vastalausutut -- hän kuuli ne yhtä selvään kuin olisivat ne hänen
korvansa juurella lausutut -- kun väsynyt matkailija päivänvalosta
tuli tietoihinsa ja huomasi yön varjojen kadonneen.
Hän laski alas ikkunan ja katsoi ulos nousevaan aurinkoon. Hän
näki palasen kynnettyä peltoa ja auran, joka oli sinne jäänyt
eilisillasta, kun hevoset valjastettiin pois; ulompana näki hän
hiljaisen viidakon, jonka puissa vielä oli monta keltasenpunasta ja
kullankeltasta lehteä. Vaikka maa oli kylmä ja märkä, oli taivas
kirkas, ja aurinko nousi säteilevänä, lempeänä ja ihanana.
"Kahdeksantoista vuotta!" sanoi matkustaja, katsellen aurinkoa.
"Päivän armias antaja! Elävänä haudattuna kahdeksantoista vuotta!"