Postivaunut.
Doveriin vievää tietä kulki eräänä perjantai-iltana marraskuun
lopussa ensimmäinen tämän kertomuksen henkilöistä. Hänen edessään
oli Doverin tie Doverpostivaunujen takana, tämän kömpelösti
madellessa ylös Shooterin kukkulaa. Hän kapuili ylös lokaista mäkeä
postivaunujen vieressä kuten muutkin matkustajat, ei senvuoksi, että
heitä näissä olosuhteissa olisi vähääkään haluttanut jalotella,
vaan siksi että mäki, silat, loka ja vaunut olivat niin raskaat,
että hevoset olivat jo kolmasti pysähtyneet, jota paitsi ne yhden
kerran olivat kulettaneet vaunut poikkipuoleen tietä kapinallisessa
aikeessa palauttaa ne takasin Blackheathiin. Ohjakset, ruoska, ajuri
ja vaununkulettaja olivat kaikki veljellisessä yhteydessä lukeneet
sota-asetuksen, joka kielsi yrityksen, joka muuten vahvasti puolustaa
väitettä, että muutamat järjettömät luontokappaleet eivät ole
niinkään järjettömiä; ja valjakko antautui palaten oikealle tielle.
Pää roikuksissa ja häntäänsä heiluttaen, polskivat ne eteenpäin
läpi paksun loan, silloin tällöin keikahtaen ja kompastuen kuin
olisi niiden nivelet olleet särkymäisillään. Niin pian kuin ajuri
pidätti niitä ja sai ne seisahtumaan houkutellen niitä varovaisesti:
"Kas niin ... kas niin!" ravisti lähimmäinen hevonen kiivaasti ja
pontevasti päätään kaikkine tamineineen, ikäänkuin väittääkseen,
etteivät vaunut voineet päästä ylös mäelle. Joka kerta kun hevonen
aikaansai tämän kolinan, hätkähti matkustaja kuten hermollinen
matkustaja ainakin ja tuli levottomaksi.
Kaikki notkot olivat paksussa usvassa ja se oli avuttomuudessaan
kohonnut ylös mäkeä pahan hengen tavalla, joka etsii rauhaa mutta
ei sitä löydä. Kostea ja kolkon kylmä usva leijaili hitaasti
ilmassa muodostaen laineita, jotka näyttivät seuraavan ja peittävän
toisiaan kuten aallot levottomassa meressä. Se oli siksi sankkaa,
ettei vaununlyhdyistä lähtevä valo voinut muuta näyttää kuin pienen
kaistaleen tietä, ja ponnistelevain hevosten huuru virtaili sumuun,
kuin olisivat ne tykkänään aikaansaaneet sen.
Kaksi muuta matkustajaa paitsi äsken mainittua, ahersi mäkeä ylös
vaunujen rinnalla. Kaikilla kolmella oli pitkävartiset saappaat ja
päällystakin kaulukset korvilla. Ei kukaan heistä olisi näkemästään
voinut saada selville minkänäköisiä toiset olivat, ja jokainen heistä
varoi yhtä tarkasti seurakumppaniensa henkisiä kuin ruumiillisia
silmiä. Siihen aikaan matkustajat hyvin pelkäsivät tehdä pikaista
tuttavuutta keskenään, sillä kuka hyvänsä saattoi olla maantienrosvo
taikka maantienrosvojen liittolainen. Tämä viimeksi mainittu oli
perin tavallista, koska jokaisessa majatalossa ja olutkapakassa
oli aina olemassa joku "kapteenin" palkkalainen, isännästä alkaen
ja aina halvimpaan talliapulaiseen. Näin mietti itsekseen Doverin
postivaunujen kulettaja mainittuna perjantai-iltana marraskuussa
tuhat seitsemänsataa seitsemänkymmentäviisi, vaunujen kömpiessä
ylös Shooterin kukkulaa ja hänen seisoessaan omalla korkealla
ohjauslaudallaan vaunujen takana. Tömistäen jalkojaan piti hän
silmällä edessään olevaa asearkkuaan; siinä oli ladattu musketunteri
kuuden tai kahdeksan ladatun ratsupistoolin päällä, joiden alustana
oli leveitä sapeleita.
Doverinvaunut olivat tavallisessa hauskassa asemassaan --
vaununkulettaja epäili matkustajia, matkustajat epäilivät toisiaan
ja kulettajaa, kaikki epäilivät toisiaan, ajuri oli varma ainoastaan
hevosistaan, näihin luontokappaleihin nähden hän olisi voinut panna
sormensa sekä uuden että vanhan testamentin päälle ja vannoa etteivät
ne pystyneet tätä matkaa tekemään.
"Hohoi!" sanoi ajuri. "Kas niin! Vielä tempaus, niin ollaan huipulla
ja paha teidät periköön, sillä minä olen nähnyt tarpeeksi vaivaa
saadakseni teidät ylös -- Joe!"
"Halloo!" vastasi Joe.
"Mitä luulet kellon olevan Joe?"
"Runsaasti kymmenen minuuttia kahdennellatoista."
"Tuhat tulimmaista," huudahti harmistunut ajuri, "emmekä vielä
Shooterin huipulla! Hei! Alkakaa mennä."
Ponteva etuhevonen, jonka päättävän vastarinnan ruoska keskeytti,
alkoi lönköttää ja nuo kolme muuta hevosta seurasivat mukana. Taas
Doverinvaunut jatkoivat kamppailuaan ja matkustajien pitkävartiset
saappaat polskivat sen vieressä. He pysähtyivät vaunujen seisahtuessa
ja seurasivat niitä taas uskollisesti. Jos näistä kolmesta
matkustajasta joku olisi rohjennut toiselle ehdottaa, että hän
astuisi hiukan edeltä sumuun ja pimeään, olisivat toiset pian aikaa
ampuneet hänet maahan maantienrosvona.
Viimeinen ponnistus veti vaunut mäen harjalle. Hevoset seisahtuivat
jälleen hengittämään, vaununkulettaja astui alas pidättämään pyöriä
alasmenoa varten ja avaamaan ovea matkustajille.
"Ho, Joe!" huudahti ajuri varoittavalla äänellä, tirkistäen alas
pukiltaan.
"Mitä sanot, Tom?"
Molemmat kuuntelivat.
"Sanon, että tänne ajaa hevonen täyttä ravia."
"Minäpä sanon, että täyttä neliä, Tom", vastasi vaununkulettaja,
irroittaen kätensä ovesta ja kavuten nokkelasti paikalleen. "Hyvät
herrat! Kuninkaan nimeen!"
Näin huudahtaen hän viritti musketunterinsa ja oli valmiina
hyökkäykseen.
Tässä kertomuksessa jo ennen mainittu matkustaja seisoi
vaununastuimella sisäänmenemäisillään, toiset kaksi olivat hänen
takanaan seuratakseen häntä. Hän seisoi astuimella toinen osa
ruumista sisällä ja osa ulkona; toiset seisoivat tiellä hänen allaan.
Kaikki tähystelivät milloin ajuria, milloin vaununkulettajaa ja
kuulostivat. Ajuri silmäili taakseen, höristipä ponteva hevonenkin
korviaan ja silmäili taakseen vastaanpanematta.
Äänettömyys, joka syntyi vaunun herettyä rämisemästä ja
ponnistelemasta, ynnä yön äänettömyys matkaansai tosiaankin syvän
hiljaisuuden. Hevosten huohottaminen pani vaunut vavahtamaan kuin
olisivat ne kuohuvassa mielentilassa. Matkustajain sydän sykki miltei
kuuluvasti, ainakin ilmaisi äänetön pysähdys heidän pidättävän
henkeään ja heidän valtimonsa tykyttävän tavallista kiivaammin
odotuksesta.
Kuultiin nyt selvästi, mitenkä hevonen vimmatusti nelisti kukkulata
ylös.
"Halloo!" karjui vaununkulettaja voimainsa takaa. "Seiskaa siinä!
Minä ammun!"
Hevosen tie katkesi äkisti ja sen tanssiessa ja roiskuttaessa lokaa
huusi miehen ääni sumusta: "Onko siellä Doverin postivaunut?"
"Mitä se teihin kuuluu!" vastasi kulettaja. "Kuka te olette?"
"Onko siellä Doverin postivaunut?"
"Mitä te sillä tiedolla teette?"
"Tahdon puhutella erästä matkustajaa."
"Ketä matkustajaa."
"Herra Jarvis Lorrya."
Mainitsemamme matkustaja ilmaisi paikalla olevansa sen niminen. Muut
katselivat häntä epäluuloisesti.
"Pysykää alallanne", huusi vaununkulettaja sumusta tulevalle äänelle,
"sillä jos minulle sattuisi erehdys, ei se olisi korjattavissa koko
elämässänne. Herra Lorry vastatkoon paikalla."
"Mikä hätänä?" kysyi matkustaja nyt hiukan väräjävällä äänellä. "Kuka
kysyy minua. Jerrykö se on?"
("Minua ei Jerryn ääni miellytä, jos se on Jerry", mörähti
vaununkulettaja itsekseen. "Tuon Jerryn käheä ääni ei minua
miellytä.")
"Jerry olen, herra Lorry."
"Mikä nyt?"
"Lentoviesti on lähetetty jälestänne T ja Kumpp."
"Kyytimies, tunnen tämän sanantuojan", sanoi herra Lorry astuen alas
tielle. Toiset matkustajat avustivat häntä takaapäin, jossa toimessa
käyttivät enemmän kiirettä kuin kohteliaisuutta, jonka jälkeen he
kiiruimman kautta kapusivat vaunuihin ja sulkivat oven ja ikkunan.
"Antaa hänen vain tulla lähemmäksi: ei siinä mitään vaaraa."
"Toivon että niin ei ole, mutta siitä en ole lempo vie niin varma",
mörisi vaununkulettaja itsekseen. "Halloo."
"Halloo, halloo", vastasi Jerry, ääni yhä käheämpänä.
"Antakaa hevosen kulkea astumalla, ... ymmärrättekö? Ja jos teillä on
pistoolintuppia satulassanne, älkää lähennelkö käsiänne sinne, sillä
minä olen vietävän nopsa tekemään pikku erehdyksiä ja ne tapahtuvat
aina lyijyn muodossa. Näyttäkää naamanne nyt."
Hevonen ja ratsumies esiintyivät hitaasti kiemurtelevasta sumusta ja
asettuivat sille puolelle vaunuja missä matkustaja seisoi. Ratsumies
kumartui satulastaan ja vilkasten vaununohjaajaan antoi hänelle
kokoontaitetun kirjeen. Hänen hevosensa oli hengästynyt ja sekä ratsu
että mies olivat hevosen jaloista aina miehen hattuun loan peittämät.
"Kulettaja!" sanoi matkustaja tyvenellä asiallisella äänellä. Toinen
käsi kohotetun musketunterinsa perällä, toinen piipulla ja silmä
ratsumieheen kiinnitettynä, vastasi valpas vaununkulettaja lyhyesti:
"Sir!"
"Ei mitään pelättävää. Minä kuulun Tellsonin pankkiin. Tunnettehan
Tellsonin pankin Lontoossa. Olen matkalla Pariisiin asioissa. Saatte
kruunun juomarahaa. Saanko lukea tämän?"
"Olkoon menneeksi, mutta elkää viivytelkö, sir."
Hän avasi kirjeen vaunulyhdyn luona ja luki -- ensin itsekseen ja
sitten ääneen: "odottakaa Doverissa neitiä". Se ei ole pitkä kuten
näette. Jerry, sano että vastaukseni oli: "_Elämään palautettu_."
Jerry säpsähti satulassaan. "Sepä hemmetin outo vastaus", sanoi hän
käheimmällä äänellään.
"Saata tämä sana perille, ja he ymmärtävät minun saaneeni kirjeen
aivan yhtä hyvin kuin olisin heille kirjoittanut. Anna mennä vaan
takasin. Hyvää yötä."
Näin sanoen matkustaja avasi vaunujen oven ja astui sisään saamatta
mitään apua matkatovereiltaan, jotka kiireimmiten kätkettyään
kellonsa ja kukkaronsa saappaisiin, olivat nukkuvinaan, välttääkseen
uusia selkkauksien aiheita.
Vaunut rämisivät eteenpäin, yhä paksumpina sumukiemurat
kiertelivät niitten ympärillä, niitten alkaessa laskea alas mäkeä.
Vaununkulettaja asetti pian musketunterinsa paikoilleen laatikkoonsa,
ja luotuaan katseen sen muuhun sisältöön ja vyössään oleviin
lisäpistooleihin, tutki hän pienempää arkkua istuimensa alla, jossa
hänellä oli muutamia sepänaseita, pari tulisoihtua ja tulukset. Hän
oli niin runsaasti varustettu siltä varalta, että jos sattui tuulen
henki sammuttamaan vaununlyhdyt, kuten usein tapahtui, oli hänen
vain sulkeuduttava vaunuihin ja suojeltava olkia limsiön ja teräksen
kipinöiltä saadakseen tulta (jos onni oli hyvä) jotenkin helposti ja
varmasti viidessä minuutissa.
"Tom", kuului hiljaa vaunujen katolta.
"Halloo, Joe."
"Kuulitko sanoman."
"Kuulin, Joe."
"Paljonko siitä viisastuit, Tom?"
"En hitustakaan, Joe."
"Mikä omituinen sattumus", mutisi vaununkulettaja, "sama oli minunkin
laitani."
Jerry jäätyään yksin sumuun ja pimeyteen astui hevosensa selästä,
osaksi lepuuttaakseen uupunutta ratsuaan, osaksi pyyhkiäkseen
maantienkuran kasvoiltaan ja pudistaakseen veden hatunlieristään,
johon pian kyllä saattoi mahtua pari litraa. Seistyään hetkisen
ohjat läpimärällä käsivarrellaan, kunnes vaunujen pyörät herkesivät
kuulumasta ja kaikki jälleen vaikeni, kääntyi hän mennäkseen alas
mäkeä.
"Kylläpä, eukkoseni, nyt olet nelistänyt Temple Barista niin ettei
etujalkoihisi juuri ole luottamista, ennenkun olemme tasaisella
maalla", puhkesi käheä sanansaattaja puhumaan luoden silmäyksen
tammaansa... "'Elämään palautettu.' Hemmetin outo vastaus. Tämmöinen
ei kävisi laatuun ajan pitkään, Jerry!"
"Sinä olisit pahassa pulassa, jos palautuminen elämään tulisi
muotiin, Jerry!"