Aikakausi.
Tämä oli aikakausista paras ja pahin, se oli viisauden ja hulluuden
ikä, uskon aika, epäilyksen aika, valon ja pimeyden aika, tämä oli
toivon kevät ja epätoivon talvi, meillä oli kaikki edessämme eikä
mitään edessämme, kuljimme kaikki suoraa päätä taivaaseen, kuljimme
kaikki suoraa päätä toista tietä -- sanalla sanoen, aikakausi
muistutti niin nykyistä aikaa, että jotkut sen suurisuisimmista
auktoriteeteistä yksipäisesti väittivät, että siihen, niin
hyvään kuin pahaankin nähden, taisi sovelluttaa ainoastaan
superlatiivivertailumuotoa.
Englannin valtaistuimella istui leveäleukainen kuningas ja
halpamuotoinen kuningatar; Ranskan valtaistuimella istui
leveäleukainen kuningas ja kaunismuotoinen kuningatar, ja kummassakin
maassa oli niille korkeille herroille, jotka kruunun leipäkultaa
kaitsevat, päivänselvänä, että nyt vallitseva järjestys oli
ainaiseksi järkähtämätön.
Oli Herran vuosi tuhat seitsemänsataa seitsemänkymmentäviisi.
Englannin osalle tuli tällä suotuisalla ajalla hengellisiä
ilmestyksiä samoin kuin nytkin. Uskonnollinen haaveksija rouva
Southcott oli äsken viettänyt viisikolmatta-vuotista siunattua
syntymäpäiväänsä, josta eräs ennustava henkivartioston sotamies
oli julistanut, että sen kunniaksi olisi maa nielaiseva Lontoon
ja Westminsterin kitaansa. Myös Cock-lane kummitus tuli manatuksi
tasan kaksitoista vuotta jälkeen ilmestyksiensä, joita se levitti
ympärilleen, kuten kuluneen vuoden henget (yliluonnollisen vähän
omintakeisesti) levittivät omia ilmestyksiään. Joukko Britannian
alamaisia Amerikassa oli hiljan lähettänyt Englannin kruunulle ja
kansalle pelkkiä maallisia oloja koskevia sanomia, joista omituista
kyllä ihmiskunta on näkynyt enemmän hyötyvän, kuin Cock-lane pesyen
kananpoikasen yhdestäkään tiedonannosta.
Ranska taas, joka hengellisessä suhteessa oli oikeastaan vähemmän
suosittu kuin sisarensa kilpineen ja kolmihaaroineen, vyöryi
pyörryttävää vauhtia mäkeä alas, valmistaen paperirahoja ja kuluttaen
niitä. Sitäpaitsi huvittelihe se kristittyjen sielunpaimentensa
johdolla ihmisrakkailla urostöillä, kuten tuomitsemalla erään
nuorukaisen kädet katkottaviksi, hänen kielensä nyhtäistäväksi
pihdillä suusta ja hänen ruumiinsa elävältä poltettavaksi, syystä,
ettei hän sateessa polvillaan kunnioittanut saastaista munkkien
juhlakulkuetta, joka astui hänen ohitsensa silmänkantaman päässä,
mutta viisi- tai kuusikymmentä kyynärää hänestä. On hyvin luultavaa,
että Ranskan ja Norjan metsissä kasvoi puita, jotka metsänvartija
Kohtalo tämän onnettoman käydessä kuolemaan jo oli merkinnyt
kaadettaviksi ja laudoiksi hakattaviksi eräitä siirrettäviä
puutelineitä varten, jotka elävät kamalassa muistossa säkkineen ja
piiluineen. On sangen todennäköistä, että jonkun Pariisin lähellä
olevan talonpoikaistalon ränsteisissä ulkohuoneissa sijaitsi juuri
samana päivänä kömpelöitä maantienloan räiskyttämiä rattaita, joita
siat nuuskivat, joilla kanat hyppelivät ja joita talonpoika Kuolema
jo oli asettanut syrjään vallankumouksen vankikuormia varten.
Mutta joskin tämä metsänvartija ja tämä talonpoika työskentelivät
herkeämättä, työskentelivät he ääneti, eikä kukaan kuullut heidän
hiipiviä askeleitaan, ja olisikin epäilystä heidän valveillaolostaan
pidetty jumalattomana kavalluksena.
Järjestys ja turvallisuus Englannissa oli tuskin niin suuri, että
se saattoi aiheuttaa vallitsevaa suurta kansallista kerskailua.
Itse pääkaupungin avonaisilla kaduilla tapahtui joka yö ryöstöjä
ja aseellisia miehiä murtautui rohkeasti sisään; perheitä
kehoitettiin julkisesti muuttamaan varmuuden vuoksi tavaransa
huonekalukauppiaitten makasiineihin, ennenkuin kaupungista lähtivät;
yöllinen rosvo oli päivällä rihkamakauppias, ja kun toinen
kauppias, jonka hän "kapteeni" arvonimellään pysähdytti, hänet
tunnettuaan huusi häntä nimeltä, ampui hän häntä kursailematta
päähän ja ratsasti menojaan; seitsemän ryöväriä asettui postivaunuja
väijymään, postimies ampui kolme, vaan jäi itse jälellä olevan neljän
ammuttavaksi, "ampumavarojen puutteesta", jonka jälkeen postivaunut
ryöstettiin levossa ja rauhassa. Lontoon mahtava lord mayori oli
Turnham Greenin luona pakoitettu antautumaan maantienrosvolle, joka
ryösti tämän loistavan henkilön koko hänen seurueensa läsnäollessa;
vangit Lontoon vankiloissa tappelivat vartijoittensa kanssa ja lain
majesteetti sekaantui leikkiin ampua jyryyttämällä heihin raehauleja
ja kuulia; hovin saleissa nyhtäisivät varkaat timanttiristejä
jalojen lordien kaulasta, musketöörit menivät keskikaupungille
hakemaan ryöstösaalista ja kansa ampui musketöörejä ja musketöörit
ampuivat kansaa; mutta eipä kukaan pitänyt näitä tapahtumia erittäin
merkillisinä. Kaiken tämän ohessa oli pyöveli ainaisessa, vaikka
aivan hyödyttömässä työssä; milloin hirtti hän joukottain sekalaisia
rikoksentekijöitä, milloin hirtti hän tiistaina vangitsemansa
murtovarkaan lauantaina, milloin poltti hän Newgatessa lukuisain
ihmisten käsiin merkkejä, milloin poltti hän häväistyskirjoituksia
Westminster Hallin portin ulkopuolella; tänään päästi hän päiviltä
julman murhaajan; huomenna taas viheliäisen varkaan, joka oli ottanut
kuusi pencea talonpojan rengiltä.
Kaikki tämä ja tuhat muuta seikkaa lisäksi tapahtui vanhana kunnon
vuotena tuhat seitsemänsataa seitsemänkymmentäviisi ja heti sen
jälkeen. Metsänvartijan ja talonpojan huomaamatta työskennellessä
tässä ympäristössä, esiintyivät molemmat suurileukaiset ynnä
kaunis- ja halpamuotoinen aika meluavasti, vaatien jumalallisten
oikeuksiensa pysyttämistä. Niin siis kuljetti vuosi tuhat
seitsemänsataa seitsemänkymmentäviisi nämät ylhäiset ynnä myriaadeja
pikku olentoja -- tämän kertomuksen henkilöt siihen luettuina --
eteenpäin heidän kuljettavia teitään.