Vankilan synkkä rakennus portin luona olevine vahtimiehineen ja
lyhtyineen, huolimatta tuosta puhtaasta valkoisesta vaipasta, joka nyt
peitti, sekä ovenpäällisen katon, että seinätkin, teki vielä synkemmän
vaikutuksen, kuin aamulla, nyt noine pitkin koko matkaa valaistuine
ristikko-ikkunoineen.
Jättiläis-tirehtöri tuli portaille ja luettuaan lyhdyn valossa
Nehljudofille ja englantilaiselle annetun päästölipun, kohautti
ikäänkuin ymmärtämättä tarkoitusta mahtavia olkapäitään, mutta täyttäen
käskyn pyysi kävijöitä seuraamaan itseänsä. Hän saattoi heidät aluksi
pihalle, ja sitten oven kautta oikealle, ja rappusia myöten konttoriin.
Pyydettyään heitä istumaan hän kysyi miten voisi heitä palvella, ja
saatuaan tietää Nehljudofin tahtovan tavata nyt Maslovaa, lähetti
vartijan tätä hakemaan, sekä valmistui vastaamaaan niihin kysymyksiin,
joita englantilainen heti alkoi Nehljudofin kautta hänelle tehdä.
--Kuinka monen hengen varalle vankila on rakennettu?--kyseli
englantilainen.--Kuinka monta on vankia? Kuinka monta miespuolista,
kuinka monta naispuolista, lapsia? Kuinka monta pakkotyöläistä,
siirtokuntaan tuomittua, vapaaehtoisesti seuraavaa? Kuinka monta
sairasta?
Nehljudof käänsi englantilaisen ja tirehtörin sanoja, ajattelematta
niiden sisällystä ja oli aivan odottamattaan hämillään kohta
tapahtuvasta tapaamisestaan. Kun hän kesken englantilaiselle
käännettävää lausetta kuuli lähestyviä askeleita, kun konttorin ovi
avaantui ja vartija, kuten monta kertaa ennen, astui sisälle ja
Nehljudof näki Maslovan tämän jäljissä, huivi päässä ja
vankipuvussa,--hänen tuli vaikea ja raskas olla.
»Minä tahdon elää, haluan perhettä, lapsia, haluan inhimillistä elämää»,
välähti hänen päässään sillä hetkellä, kuin Katjusha silmiään nostamatta
tuli nopein askelin huoneeseen.
Nehljudof nousi ja astui jonkun askeleen häntä vastaan, ja Katjushan
kasvot näyttivät hänestä ankarilta ja epämiellyttäviltä. Ne olivat
jälleen samanlaiset kuin Katjushan silloin nuhdellessa häntä. Katjusha
vuoroin punehtui, vuoroin kalpeni. Hänen sormensa hypistelivät
suonenvetoisesti nutun reunaa, ja hän milloin katsahti Nehljudofiin,
milloin laski alas silmänsä.
--Tottahan tiedätte, että on tullut armahdus?--sanoi Nehljudof.
--Kyllä, vartija puhui siitä.
--Niin että kun vaan paperi on saapunut, te voitte päästä pois ja
asettua minne tahdotte... Saamme lähemmin miettiä...
Katjusha keskeytti hänet kiireisesti:
--Mitäpä miettimistä minun on? Minne Vladimir Ivanovitsh (Simonson),
sinne minäkin hänen mukanaan.
Mielensä kiihoittumisesta huolimatta hän nostaen silmänsä Nehljudofiin
lausui kaiken tämän nopeasti, selvästi, aivan kuin olisi edeltäpäin
valmistanut sen, minkä sanoo.
--Vai niin!--sanoi Nehljudof.
--Minkäs minä sille, Dmitri Ivanovitsh, koska hän tahtoo, että minä
hänen kanssaan eläisin...--Katjusha pysähtyi säikähtyneenä ja oikasi
puheensa,--että minä olisin hänen luonaan. Enhän voi parempaa
toivoakaan. Minun täytyy pitää sitä onnena... Mitäs minusta?...
»On vaan kaksi mahdollisuutta: joko Katjusha rakastaa Simonsonia eikä
ollenkaan huoli siitä uhrauksesta, jota minä luulin hänelle tekeväni,
taikka sitten hän yhä rakastaa minua ja juuri minun hyväkseni, hylkää
minut ja ainaiseksi polttaa laivansa, yhtyen Simonsoniin», ajatteli
Nehljudof ja häntä alkoi hävettää. Hän tunsi punastuvansa.
--Jos te rakastatte häntä...--sanoi Nehljudof.
--Mitä se rakastaminen on? Ne asiat olen jo jättänyt. Ja onhan Vladimir
Ivanovitsh semmoinen ihan erilainen.
--Niin, tietysti,--alkoi Nehljudof.--Hän on erinomainen ihminen, ja minä
luulen...
Katjusha taas keskeytti hänet ikäänkuin peläten hänen sanovan jotakin
liikaa tai ettei itse ehtisi sanoa kaikkea.
--Ei Dmitri Ivanovitsh, antakaa te minulle anteeksi, ellen tee sitä mitä
te tahdotte,--sanoi hän katsoen Nehljudofiin vinolla salaperäisellä
katseellaan.--Niin se nyt vaan näyttää käyvän ja täytyyhän teidänkin
elää.
Katjusha sanoi hänelle juuri saman, mitä hän oli äskettäin itse
ajatellut. Mutta nyt ei Nehljudof enään näin ajatellut, vaan ajatteli ja
tunsi ihan toista. Häntä ei ainoastaan hävettänyt, vaan hän kaipasi
kaikkea sitä, mitä häneltä meni Katjushan kanssa hukkaan.
--Minä en odottanut tätä,--sanoi Nehljudof.
--Miksi jäisitte tänne elämään ja kärsimään. Olette jo kylliksi
kärsinyt.
--En ole kärsinyt, vaan minun on ollut hyvä olla, ja minä olisin
tahtonut vielä palvella teitä, jos vaan voin.
--Me, hän sanoi: »me»,--ja katsahti Nehljudofiin,--emme tarvitse mitään.
Kuinka paljon olettekaan jo minun hyväkseni tehnyt. Jollei olisi
teitä...--hän aikoi jotain sanoa, ja hänen äänensä vavahti.
--No te ette nyt ainakaan saa kiittää minua,--sanoi Nehljudof.
--Miksi tässä tiliä tekisimme? Meidän tilimme on Jumala laskeva,--sanoi
Katjusha ja hänen silmänsä kiilsivät kyyneleisinä.
--Kuinka hyvä te olette,--sanoi Nehljudof.
--Minäkö hyvä?--sanoi Katjusha kyynelien läpi ja surullinen hymy valaisi
hänen kasvojaan.
--_Are you ready_? [Oletteko valmis?]--kysyi jo englantilainen.
--_Directly_, [Paikalla,]--vastasi Nehljudof ja kysyi Katjushalta
Kryiltsofista.
Katjusha irroittihe mielenliikutuksesta ja rauhallisesti kertoi mitä
tiesi: Kryiltsof oli heikontunut matkalla ja oli heti sijoitettu
sairashuoneeseen. Maria Pavlovna oli ollut hyvin levoton, oli pyrkinyt
lasarettiin sairaanhoitajaksi, mutta häntä ei päästetty.
--Minun pitää ehkä lähteä?--sanoi hän huomattuaan että englantilainen
odottaa.
--En jätä vielä hyvästi teille, minä tapaan vielä teitä,--sanoi
Nehljudof tarjoten hänelle kättä.
--Antakaa anteeksi,--sanoi Katjusha tuskin kuuluvasti. Heidän katseensa
kohtasivat toisiansa ja Katjushan omituisessa silmäyksessä ja
surullisessa hymyssä, jolla hän hyvästin asemesta sanoi tuon »antakaa
anteeksi», näki Nehljudof, että kahdesta mahdollisesta syystä hänen
päätökseensä oli toinen syy oikea,--Katjusha rakasti häntä ja pelkäsi
pilaavansa hänen elämänsä, jos sitoisi itsensä häneen, mutta lähtiessään
Simonsonin mukaan, luuli vapauttavansa Nehljudofin, ja nyt iloitsi
siitä, että oli päättänyt mitä tahtoi ja samassa taas kärsi erotessaan
Nehljudofista.
Katjusha puristi hänen kättään, kääntyi nopeasti ja meni.
Nehljudof katsahti englantilaiseen valmiina seuraamaan tätä, mutta
englantilainen kirjoitteli jotakin muistikirjaansa. Nehljudof
häiritsemättä häntä istui puiselle sohvalle seinän viereen ja tunsi
äkkiä hirveätä väsymystä. Ei hän ollut väsyksissä unettomasta yöstä, ei
matkustuksesta eikä mielenliikutuksesta, vaan hän tunsi olevansa
kauheasti väsynyt koko elämään. Hän nojausi sohvan selustimeen, ummisti
silmänsä ja nukkui siinä silmänräpäyksessä raskaaseen sikeään uneen.
--Suvaitsetteko nyt tarkastaa koppeja?--kysyi tirehtöri.
Nehljudof havahti ja oli ihmeissään huomatessaan missä hän oli.
Englantilainen lopetti muistiinpanonsa ja halusi tarkastaa kopit.
Nehljudof meni hänen perässään väsyneenä ja haluttomana.