Huolimatta vastoinkäymisestä vankilassa Nehljudof yhä samassa reippaassa
toiminnan touhussa ajoi kuvernöörin kansliaan tietämään oliko siellä
saatu Maslovan armoituskirjaa. Paperia ei ollut tullut, ja sentähden
Nehljudof, palattuaan ravintolaan, kiiruhti heti, jättämättä
toistaiseksi, kirjoittamaan asiasta Seleninille ja asianajajalle.
Lopetettuaan kirjeet hän katsahti kelloonsa: oli jo aika lähteä
päivällisille kenraalin luo.
Matkalla hänen päähänsä juolahti taas ajatus miten Katjusha ottaa
vastaan armoituksensa. Minne hän oli sijoitettava? Kuinka hän itse
rupeaa elämään hänen kanssaan? Mitä Simonson? Mikä on Katjushan suhde
häneen? Muisti sen muutoksen, joka oli Katjushassa tapahtunut. Muisti
tällöin myöskin hänen entisyytensä.
»Täytyy unohtaa, pyyhkiä pois muistista», ajatteli hän ja kiirehti taas
ajamaan luotaan Katjushaa koskevia ajatuksia. »Sittepähän nähdään»,
sanoi hän itsekseen ja alkoi miettiä mitä sanoa kenraalille.
Kenraalin päivälliset, joissa esiintyi kaikki se rikkaiden ihmisten ja
korkeiden virkamiesten elämän ylellisyys, mihin Nehljudof oli tottunut,
oli kaiken ylellisyyden jopa välttämättömimpien mukavuuksien puutteen
jälkeen hyvin mieluinen hänelle.
Emäntä oli pietarilainen vanhanaikainen _grande dame_, entinen hovineiti
Nikolain hovista. Hän puhui sujuvasti ranskaa ja vähemmän sujuvasti
venättä. Hän piti itseään tavattoman suorana, ja liikuttaessaan käsiään
oli eroittamatta kyynäspäitä vyötäryksistä. Hän osoitti rauhallista ja
hiukan surumielistä kunnioitusta miehelleen ja oli tavattoman
ystävällinen, vaikka kohtelikin kutakin vieraistaan heidän eri arvoonsa
nähden hiukan eriävällä värityksellä. Nehljudofin hän otti vastaan kuin
omaisensa, käyttäen sitä erityisen hienoa, huomaamatonta imarrusta, joka
saattoi Nehljudofin uudestaan tuntemaan kaikki omat ansionsa ja kokemaan
suloista tyydytystä. Hän antoi Nehljudofin huomata että hän tiesi tämän
rehellisestä, vaikkakin hiukan omituisesta teosta, joka oli tuonut hänet
Siperiaan, ja että hän piti Nehljudofia erikoisempana ihmisenä. Tämä
hieno imarrus ja koko tuo komea ylellinen elämäntapa kenraalin talossa
saivat aikaan, että Nehljudof kokonaan antautui nauttimaan ympäristön
kauneutta, makeata ruokaa, keveätä ja mieluista seurustelua hänen
piiriinsä kuuluvien hyvin kasvatettujen ihmisten kanssa, aivan niinkuin
kaikki se, minkä keskellä hän oli viime aikoina elänyt, olisi ollut
unta, josta hän nyt oli herännyt oikeaan todellisuuteen.
Päivällisillä oli paitsi kotiväkeä--kenraalin tytärtä miehineen ja
ajutanttia,--vielä: englantilainen, kullankauppias ja kaukaisesta
Siperian kaupungista saapunut kuvernööri. Kaikki nämä ihmiset
miellyttivät Nehljudofia.
Englantilainen, terve, punaverinen mies, joka hyvin huonosti puhui
ranskaa, mutta englantia merkillisen kaunopuheliaasti ja vaikuttavasti,
oli hyvin paljon nähnyt matkoillansa ja oli sangen huvittava
kertomuksineen Amerikasta, Intiasta, Jaapanista ja Siperiasta.
Nuori kullankauppias, talonpojan poika, yllään Lontoossa valmistettu
hännystakki ja briljanttinapit paidassa, suuren kirjaston
omistaja, laajan hyväntekeväisyyden harjoittaja, mielipiteiltään
europpalais-vapaamielinen, oli Nehljudofista hauska, koska oli ihan uusi
ja hyvä tyyppi europpalaisen sivistyksen ymppäyksestä terveeseen
talonpoikaiseen villipuuhun.
Kaukaisen kaupungin kuvernööri oli tuo entinen departementin päällikkö,
sama, josta niin paljon puhuttiin siihen aikaan kuin Nehljudof kävi
Pietarissa. Tällä miehellä oli turpeat kasvot, harva kiharoituva tukka,
silmät vienon siniset, ruumiin alapuoli hyvin paksu ja kädet vaaleat ja
hoidetut, täynnä sormuksia, huulilla miellyttävä hymy. Talon isäntä piti
arvossa tätä kuvernööriä sen vuoksi, että hän oli poikkeus muista siinä,
ettei ottanut lahjoja. Emäntä taas, joka rakasti soitantoa ja soitti
itse mainiosti piaanoa, piti häntä arvossa sen vuoksi, että hänkin oli
hyvä soittoniekka ja soitti hänen kanssaan nelikätisesti. Nehljudof oli
siihen määrin suopealla tuulella, ettei tämäkään ihminen ollut nyt
hänelle vastenmielinen.
Iloinen, tarmokas, sinertäväleukainen ajutanttiupseeri, joka
oli kaikissa asioissa valmis palvelemaan, oli miellyttävä
hyväntahtoisuutensa vuoksi.
Muita vielä miellyttävämpi oli Nehljudofin mielestä kuitenkin nuori
pariskunta, kenraalin tytär miehineen. Tämä tytär ei ollut kaunis, hän
oli vaatimaton nuori nainen, joka oli koko olennollaan antautunut kahden
lapsensa hoitamiseen: hänen miehensä, jonka kanssa hän pitkän taistelun
jälkeen vanhempien kanssa oli mennyt naimisiin rakkaudesta, oli
vapaamielinen filosofian kandidaatti Moskovan yliopistosta, hiljainen ja
viisas, palveli virastossa ja harrasti tilastotiedettä, erittäinkin
muukalaisrotuisia koskevaa, joita hän tutki, rakasti ja koetti pelastaa
sukupuuttoon häviämästä.
Kaikki kohtelivat Nehljudofia suopeasti ja ystävällisesti ja näyttivät
olevansa iloiset tästä uudesta ja huvittavasta tuttavuudesta. Kenraali,
joka ilmestyi päivällisille sotilastakissa, valkoinen risti kaulassa,
tervehti Nehljudofia kuin vanhaa tuttua, ja käski vieraat heti
voileipäpöydän ääreen ryyppyjä ottamaan. Kenraali kysyi Nehljudofilta,
mitä tämä oli tehnyt tultuaan hänen luotaan, ja Nehljudof kertoi
olleensa postissa ja saaneensa tietää sen henkilön armoittamisesta,
josta aamulla oli ollut puhe, sekä uudelleen pyysi päästä vankilassa
käymään.
Kenraali ei näyttänyt olevan hyvillään siitä, että päivällisten aikana
otetaan puheeksi virka-asioita, hän rypisti otsansa eikä sanonut mitään.
--Saako olla paloviinaa?--kääntyi hän ranskaksi englantilaisen puoleen.
Englantilainen otti ryypyn ja kertoi käyneensä kirkkoa ja tehdasta
katsomassa, mutta sanoi haluavansa vielä nähdä suurta siirtovankilaa.
--Se sopii hyvin,--sanoi kenraali, kääntyen Nehljudofin puoleen,--voitte
mennä yhdessä. Antakaa heille pääsy,--sanoi hän ajutantille.
--Milloin te aijotte sinne?--kysyi Nehljudof englantilaiselta.
--Minä katson paraimmaksi käydä vankiloissa iltasin,--vastasi
englantilainen:--kaikki ovat silloin saapusalla, eikä ole valmistuksia,
vaan kaikki on niinkuin on.
--Hän näette tahtoo tarkastaa sitä koko loistossaan? Tarkastakoon vaan.
Minä olen kirjoittanut, mutta ei otettu kuuleviin korviin. Lukekoot nyt
ulkomaalaisesta sanomalehdistöstä,--sanoi kenraali ja tuli
päivällispöydän ääreen, missä emäntä osoitti paikat vieraille.
Nehljudof istui emännän ja englantilaisen väliin. Häntä vastapäähän
istui kenraalin tytär ja departementin entinen tirehtöri.
Päivällisillä keskusteltiin katkonaisesti eri aineista, milloin
Intiasta, josta englantilainen kertoi, milloin Tonkinin retkikunnasta,
jota kenraali ankarasti tuomitsi, milloin siperialaisesta
petollisuudesta ja lahjomisesta. Näistä ei mikään huvittanut
Nehljudofia.
Mutta päivällisten jälkeen syntyi vierashuoneessa kahvia juotaessa
Gladstonista hyvin vilkas keskustelu englantilaisen ja emännän välillä,
jossa Nehljudof mielestään tuli lausuneeksi paljon hyvää ja viisasta,
minkä muut huomasivat.
Ja Nehljudofin tuli päivällisen, viinin ja kahvin jälkeen hyvin hyvä
olla istuessaan pehmeässä nojatuolissa suopeiden ja hyvin kasvatettujen
ihmisten seurassa. Mutta kun emäntä englantilaisen pyynnöstä istuutui
entisen departementin päällikön kanssa pianon ääreen ja he alkoivat
soittaa hyvin harjoittamaansa Beethovenin 5:ttä sinfoniaa, tunsi
Nehljudof täydellisen itseensä tyytymisen mielialan, jommoista hän ei
ollut pitkiin aikoihin tuntenut, aivan kun hän nyt vasta olisi saanut
tietää, kuinka hyvä ihminen hän oikeastaan oli.
Piaano oli erinomainen, sinfonia suoritettiin mainiosti. Ainakin
Nehljudofin mielestä, joka rakasti ja tunsi tätä sinfoniaa.
Kuunnellessaan tuota ihanaa andantea, hän tunsi kutkutusta nenässään
pelkästä liikutuksesta oman itsensä ja kaikkien hyveittensä vuoksi.
Kiitettyään emäntää pitkästä aikaa taas nauttimastansa soitannosta
Nehljudof jo tahtoi jättää hyvästi ja lähteä, kuin emännän tytär
lähestyi päättäväisenä Nehljudofia ja sanoi punastuen hänelle.
--Te kyselitte lapsistani; ehkä tahtoisitte nähdä heitä?
--Hänestä näyttää että kaikkia huvittaa nähdä hänen lapsiaan,--sanoi
äiti hymyillen tyttären suloiselle kömpelyydelle.--Ruhtinas ei ole
ollenkaan siitä huvitettu.
--Päinvastoin olen hyvin huvitettu,--sanoi Nehljudof liikutettuna tästä
laitojen yli vuotavasta onnellisesta rakkaudesta.--Näyttäkää kaikin
mokomin.
--Meneekö se nyt näyttämään pienosiaan ruhtinaalle,--huusi kenraali
nauraen korttipöydän luota, minkä ääressä hän istui vävynsä,
kullankauppiaan ja ajutantin kanssa.--Täyttäkääpä nyt velvollisuutenne.
Nuori nainen, nähtävästi ihan kiihoittuneena siitä, että hänen lapsiaan
tullaan kohta arvostelemaan, kulki nopein askelin Nehljudofin edellä
sisähuoneisiin. Kolmannessa korkeassa, valkeatapeettisessa huoneessa,
jota valaisi pieni tummavarjostiminen lamppu, seisoi vierekkäin kaksi
pientä sänkyä ja niiden välillä istui valkoisessa peleriinissä
lastenhoitaja, kasvoista päättäen hyväluontoinen siperialainen. Hoitaja
nousi ylös ja, kumarsi. Äiti kumartui ensimäiseen sänkyyn, jossa suu
auki hiljaan nukkui kaksivuotias tyttö, pitkät kiharaiset hiukset
sekasin tyynyllä.
Tämä nyt on Katja,--sanoi äiti korjaellen sinisiin juoviin kudottua
peitettä, jonka alta hervottomana esiintyi vaalea jalkapohja.--Eikö ole
soma? Se on vasta kaksi vuotias.
--Suloinen!
--Ja tuo on Vasja, vaarin lempipoika. Ihan toinen tyyppi, siperialainen.
Eikö totta?
--Pulska poika,--sanoi Nehljudof tarkastellen mahallaan makaavaa
pylleröä.
--Niinkö?--sanoi äiti hymyillen paljon merkitsevästi.
Nehljudof muisti kahleet, ajellut päät, tappelut, irstaudet, kuolevan
Kryiltsofin, Katjushan kaikkine entisyyksineen,--ja häntä rupesi
kadehdittamaan, ja haluttamaan osakseen samanlaista rikasta, puhdasta
onnea, jota hän nyt oli näkevinään.
Moneen kertaan kehuttuaan lapsia ja siten tyydytettyään edes johonkin
määrin äitiä, joka ahnaasti imi sisäänsä näitä ylistyksiä, hän tuli
hänen kanssaan takasin vierashuoneeseen, missä englantilainen jo odotti
häntä lähteäkseen yhdessä, kuten he olivat sopineet, vankilaan.
Nehljudof sanoi hyvästi vanhoille ja nuorille isäntäväelle ja tuli
yhdessä englantilaisen kanssa ulos kenraalin talon portaille.
Sää oli muuttunut. Tuli alas tiheä lumisade peittäen tien, puutarhan
puut, oven eduksen, ajopelin kuomun ja hevosen selän. Englantilaisella
oli oma hevonen, ja Nehljudof käski englantilaisen kuskin ajamaan
vankilaan, istui yksin omaan ajopeliinsä ja raskain mielin, niinkuin
vastenmielistä velvollisuutta suorittaessa, ajoi hänen jälessään
pehmeästi ja vaikeasti lumen päällä pyörivillä rattailla.