--No, ja sanokaapas: missä olette kortteeria? Djukiksessako? Ja siellä
on tietysti kamala olo. Mutta tulkaa te tänne syömään,--sanoi kenraali
päästäen Nehljudofin,--kello viisi. Puhuttehan englannin kieltä?
--Puhun kyllä.
--No se on mainiota. Tänne on näettekö saapunut englantilainen
matkustaja, joka tutkii siirtolarangaistusta ja vankiloita Siperiassa.
Ja hän nyt tulee meille päivälliseksi, tulkaa siis tekin. Me syömme
kello viisi, ja vaimoni vaatii säntillisyyttä. Silloin myöskin annan
vastauksen teille mitä tuohon naiseen ja sairaaseen tulee. Ehkäpä
voimmekin jättää jonkun hänen luokseen.
Jätettyään kenraalin hyvästi, Nehljudof kiihkeänä ja toimekkaana ajoi
postiin.
Postikonttori oli matala holvattu huone; pulpetin takana istui
postivirkamiehiä jaellen tungeskelevalle kansalle lähetyksiä. Yksi
heistä, pää kallellaan lyödä jyskytteli vikkelästi leimasimella alle
pistettyihin kirjekuoriin. Nehljudofin ei tarvinnut kauan odottaa ja
nimensä sanottua hän sai jotenkin suuren postinsa. Siinä oli sekä rahoja
että useita kirjeitä ja kirjoja ja »Vestnik Jevropyn» viimeinen numero.
Saatuaan kirjeensä, Nehljudof meni istumaan puiselle penkille, jossa jo
ennestään istui odottamassa sotamies pikkukirja kädessä. Nehljudof
istui hänen viereensä tarkastellen saamiaan kirjeitä. Niiden joukossa
oli yksi vakuutettu, suljettu mainioon kirjekuoreen kirkkaan punaisella
lakalla, jossa näkyi selvä sinetti. Hän avasi kirjekuoren ja nähtyään
Seleninin kirjeen yhdessä jonkinlaisen virallisen paperin kanssa, tunsi
että veri hyökkäsi hänen kasvoihinsa ja sydän kouristui. Se oli päätös
Katjushan asiassa. Mimmoinen päätös olikaan tullut? Olisiko mahdollista,
että hylkäävä? Nehljudof luki hätäisesti pienellä, vaikeasti
ymmärrettävällä, kovalla, särjetyllä käsialalla kirjoitetun kirjeen ja
huoahti tyytyväisenä. Päätös oli suosiollinen.
»Rakas ystävä!» kirjoitti Selenin, »Viimeinen keskustelumme jätti minuun
syvän vaikutuksen. Sinä olit oikeassa Maslovan suhteen. Minä tarkastin
huolellisesti asiakirjat ja näin, että hänen suhteensa oli tapahtunut
sanomaton vääryys. Asiata saattoi auttaa ainoastaan anomuskomiteassa,
mihin sinä jätitkin paperit. Minun onnistui myötävaikuttaa asian
ratkaisuun siellä, ja tässä lähetän nyt jäljennöksen armokirjasta sillä
osoitteella, minkä sain kreivitär Jekaterina Ivanovnalta. Alkuperäinen
paperi on lähetetty sinne, missä häntä säilytettiin oikeudenkäynnin
aikana, ja tulee arvatenkin heti lähetettäväksi Siperian
päähallitukseen. Kiirehdin ilmoittamaan sinulle tätä hyvää uutista.
Puristan ystävällisesti kättäsi. Sinun Selenin».
Mainitun paperin sisällys oli seuraava: »Hänen Keisarillisen
Majesteettinsa Kanslia Keisarilliselle Majesteetille asetettujen
anomuksien vastaan ottamista varten. Jutun laatu. Pöytä johon juttu
kuuluu. Päiväys. Hänen Keisarillisen Majesteettinsa Keisarilliselle
Majesteetille asetettujen anomusten kanslian ylipäällikön määräyksestä
annetaan täten kaupunkilaisnaisen Katarina Maslovan tiedoksi, että hänen
Keisarillinen Majesteettinsa, Hänelle tehdyn alamaisimman anomuksen
johdosta, suvaiten ottaa huomioon Maslovan pyynnön, on Kaikkein
Korkeimmasti käskenyt muuttaa pakkotyörangaistuksen vapaaseen
asunto-oikeuteen Siperiassa».
Tämä tieto oli iloinen ja tärkeä: oli tapahtunut se, mitä Nehljudof
saattoi toivoakin Katjushalle, ja myöskin itsellensä. Tosin kyllä tämä
hänen asemansa, muutos tuotti uusia mutkia suhteessa häneen. Niinkauan
kuin Katjusha oli vielä pakkotyöläisenä, oli se avioliitto, jota
Nehljudof hänelle tarjosi, ainoastaan nimellinen ja tarkoittikin vaan
hänen tilansa helpoittamista. Nyt sitävastoin ei ollut mikään estämässä
heidän yhdyselämäänsä. Mutta siihen ei Nehljudof ollut valmistunut. Entä
sitten tuo Katjushan suhde Simonsoniin? Mitä olivat hänen eiliset
sanansa tarkoittaneet? Ja jos Katjusha suostuisi yhtymään Simonsonin
kanssa, olisiko se hyvä vai paha. Nehljudof ei mitenkään voinut päästä
selvyyteen näissä ajatuksissa eikä ruvennut nyt erityisesti
ajattelemaankaan. »Kaikki tuo selviytyy sitten itsestään», ajatteli hän,
»nyt pitää vaan niin pian kuin mahdollista tavata häntä ja ilmoittaa
hänelle tämä iloinen sanoma ja vapauttaa hänet.» Nehljudof kuvaili, että
se jäljennös, joka oli hänen käsissään, oli riittävä sitä varten. Ja
tultuaan postikonttorista hän käski issikan ajaa vankilaan.
Vaikka kenraali ei ollut luvannut hänen käydä vankilassa aamulla, tiesi
Nehljudof kuitenkin kokemuksesta, että alemmat virkamiehet usein kyllä
helposti myöntyvät siihen, mitä ylemmät eivät millään ehdolla salli. Hän
päätti sittenkin koettaa päästä vankilaan heti, toimittaakseen
Katjushalle iloisen sanoman ja ehkä vapauttaakseen tämän, ja myöskin
saadakseen tietää miten Kryiltsof voi ja ilmoittaakseen hänelle ja Maria
Pavlovnalle mitä kenraali oli sanonut.
Vankilan tirehtöri oli hyvin pitkä ja lihava jättiläinen, hänellä oli
suupieliä kohden kääntyvät viikset ja poskiparta. Hyvin ankarasti hän
otti vastaan Nehljudofin, ilmoittaen suoraan, että syrjäisille hän ei
voinut ilman päällikön suostumusta sallia pääsyä vankilaan. Nehljudofin
huomautukseen, että häntä oli kyllä pääkaupungissakin päästetty, vastasi
tirehtöri:
--Hyvin mahdollista, mutta minä en päästä.--Hänen puhuttelutapansa
ilmaisi hänen tämän ohella ajattelevan: »te pääkaupunkilaisherrat
luulette hämmästyttävänne meitä; mutta me täällä Siperiassakin hyvin
tunnemme asetukset ja voimme teitä opastaa.»
Ei myöskään tuo paperi Hänen Majesteettinsa omasta kansliasta
vaikuttanut mitään tirehtöriin. Hän kieltäytyi kiven kovaan laskemasta
Nehljudofia vankilan seinien sisäpuolelle. Nehljudofin lapsekkaaseen
arveluun, että Maslova voisi tulla vapautetuksi tämän jäljennöksen
nojalla, hän vaan ivallisesti hymähti, ilmoittaen että vapauttaa ei
voinut ketään ilman määräystä hänen välittömältä päälliköltään. Kaikki,
mitä hän lupasi, oli siinä, että hän ilmoittaa Maslovalle armoituksesta,
eikä pidätä häntä ainoatakaan tuntia, sittenkuin on saanut esimiehensä
määräyksen.
Kryiltsofin terveydestä hän myöskin kieltäytyi antamasta minkäänlaisia
tietoja, eikä sanonut voivansa edes ilmaista oliko sellaista vankia
olemassakaan: Niinpä siis Nehljudof saamatta mitään aikaan istui
issikkaansa ja ajoi ravintolaan.
Tirehtörin ankaruuteen oli etupäässä syynä se seikka, että laillisen
määrän yli kaksinkertaisesti täytetyssä vankilassa juuri tähän aikaan
raivosi ankara lavantauti. Nehljudofia kuljettava issikka kertoi hänelle
matkalla, että »linnassa kuolee väkeä kovasti, niihin on kumma tauti
tullut. Kaksikymmentä henkeä kuopataan päivässä.»