XXII.

Ajettuaan ylös mäelle, kyytimies kääntyi takaperin.

--Mihin hotelliin ajetaan?

--Mikä on paras.

--Paras on »Siperialainen». Mutta on Djukofkin hyvä.

--Aja minne vaan.

--Kyytimies istuutui jälleen syrjin ja enensi vauhtia. Kaupunki oli

samanlainen kuin kaikki muutkin: samanlaiset viheriäkattoiset talot,

samanlainen kirkko, pääkadulla puodit ja makasiinit, jopa samanlaiset

polisitkin. Talot vaan olivat melkein kaikki puisia, ja kadut

kivittämättömiä. Eräällä vilkasliikkeisemmällä kadulla kyytimies

pysäytti kolmivaljakkonsa ravintolan portaiden eteen. Mutta ravintolassa

ei ollut joutavia huoneita, niin että oli ajaminen toiseen. Tässä

toisessa oli huone saatavana, ja Nehljudof ensikerran kahden kuukauden

kuluttua sai nauttia tuttua puhtautta ja mukavuutta. Vaikka se huone oli

kaikkea muuta kuin ylellisesti sisustettu, koki Nehljudof suurta

kevennystä päästyään vieterittömistä vankkureista, kestikievareista ja

majoituspaikoista. Ennen kaikkea piti hänen päästä puhtaaksi täistä,

joista hän ei ollut koskaan kokonaan vapaa majoituspaikoissa käytyään.

Järjestettyään tavaransa hän heti ajoi saunaan; ja sieltä, pantuaan

ylleen kaupunkilaisvaatteet: tärkätyn paidan ja matkakistussa

rutistuneet housut, verkatakin ja palttoon,--läänin päällikön luo.

Ravintolan ovenvartijan hankkima ajuri toi hänet täyteläisellä, suurella

kirgiisiläis-hevosella ja köykäisellä ajopelillä suuren kauniin

rakennuksen eteen, minkä ovella seisoi vahtisotamiehiä ja pölisi. Talon

edessä ja takana oli puutarha, jossa lehdettömäin, paljaina töröttävien

koivun ja haavan oksain keskellä kuuset ja männyt tummina ja tiheinä

viheriöitsivät.

Kenraali ei ollut terve eikä ottanut vastaan. Nehljudof pyysi kuitenkin

vahtimestaria jättämään hänen käyntikorttinsa ja vahtimestari palasi

suotuisalla vastauksella:

--Käskettiin pyytämään sisälle.

Eteinen, lakeija, sotamies, rappuset, salin parkettipermanto,--se kaikki

muistutti Pietaria, oli vaan likaisempaa ja komeampaa. Nehljudof

saatettiin työhuoneeseen.

Kenraali, vähän turpeakasvoinen potaattinenä, pahkurat otsassa ja

pääkallossa, ja löksöttävä nahka silmäin alla, sangviininen ihminen,

istui tatarilaisessa silkkimekossa, paperossi kädessä ja joi teetä

lasista, joka oli hopeisessa alustimessa.

--Hyvää päivää, hyvää päivää. Anteeksi, että otan vastaan aamunutussa;

onhan parempi kuin ei ollenkaan ottaa vastaan,--sanoi hän peittäen mekon

kauluksella lihavaa monipoimuista niskaansa.--Minä en ole hyvinvoipa

enkä käy ulkona. Mikäs teidät on tuonut tänne yhdeksänteen valtakuntaan?

--Minä olen seurannut vankikuntaa, jossa on minulle läheinen

henkilö,--sanoi Nehljudof,--ja tulin nyt pyytämään teidän

ylhäisyydeltänne muuanta asiaa, joka koskee tätä henkilöä ja sitten

vielä erästä toista seikkaa.

Kenraali harppasi teetä, sammutti paperossinsa malakiitiseen

tuhka-astiaan ja kääntämättä kapeita, vetreitä ja kiiltäviä silmiään

Nehljudofista kuunteli totisesti. Hän keskeytti Nehljudofia ainoastaan

kysymällä tahtoiko tämä polttaa.

Kenraali oli noita oppineiden sotilashenkilöiden tyyppejä, jotka

pitävät mahdollisena sovittaa vapaamielisyyttä ja humaniteettia

virkatoimensa kanssa, mutta ollen luonnostaan viisas ja hyväluontoinen

mies, hän hyvin pian oli tuntenut tämmöisen sovittamisen mahdottomaksi

ja ollakseen näkemättä sisällistä ristiriitaisuutta, jossa hän

alituisesti oli, hän antautui yhä enemmän ja enemmän tuohon

sotilashenkilöiden keskuudessa niin levinneeseen tapaan juoda paljon

väkeviä, ja antautui siihen määrään että 35-vuotisen sotapalveluksen

jälkeen muuttui siksi, mitä lääkärit sanovat alkoholistiksi. Hänen

ruumiinsa oli kokonaan viinan vallassa. Kunhan oli vaan jotain juoksevaa

hän jo tunsi humaltumista. Ja viinan juonti oli hänelle semmoinen tarve,

jota paitsi hän ei voinut elää, ja joka päivä oli hän illaksi aivan

valmis, vaikka hän tosin oli niin totuttanut itsensä tähän tilaan, että

saattoi olla horjumatta ja puhumatta erityisempiä tyhmyyksiä. Mutta jos

hän niitä puhuikin, niin hänellä oli niin ylhäinen esimiehen asema, että

sanoipa hän kuinka suuren tyhmyyden tahansa, sitä olisi pidetty sulana

viisautena. Ainoastaan aamulla, juuri silloin kuin Nehljudofkin tapasi

hänet, hän oli järjellisen ihmisen näköinen ja saattoi ymmärtää mitä

hänelle puhuttiin, sekä suuremmalla tai vähemmällä menestyksellä täyttää

tehtävänsä. Ylimmät esimiehensä tiesivät hänet juopoksi, mutta hän oli

sittenkin sivistyneempi kuin muut,--vaikka olikin pysähtynyt

kehityksessään siinä kohden, missä juoppous hänet saavutti,--hän oli

rohkea, sukkela, edustavainen, osasi päihtyneenäkin noudattaa

sopivaisuuden vaatimuksia, ja sen vuoksi häntä yhä pidettiin siinä

näkyvässä ja vastuunalaisessa asemassa, jossa hän oli.

Nehljudof kertoi hänelle, että kysymyksen alainen henkilö oli

nainen,--että tämä oli syyttömästi tuomittu,--että oli jätetty

armonhakemus.

--Jaha, jaha, no entä sitten?--sanoi kenraali.

--Minulle on Pietarista luvattu, että tieto tämän naisen kohtalosta

lähetetään viimeistään tämän kuukauden kuluessa ja tänne...

Kääntämättä silmiään Nehljudofista kenraali ojensi lyhytkasvuisen

kätensä pöytää kohden, soitti ja jatkoi vaieten kuuntelemista,

tupruttaen paperossiaan ja kovaäänisesti yskien.

--Niin minä nyt pyytäisin, olisiko mahdollista, että tämä nainen

jätettäisiin tänne siksi, kunnes vastaus saapuu anomukseen.

Sisään astui sotilaspukuun puettu renkilakeija.

--Kysy onko Anna Vasiljevna noussut, sanoi kenraali tälle, ja tarjoo

enemmän teetä. Onko vielä muuta--kääntyi kenraali Nehljudofin puoleen.

--Toinen pyyntöni,--jatkoi Nehljudof,--koskee valtiollista vankia, joka

seuraa tätä joukkokuntaa.

--Vai niin!--sanoi kenraali merkitsevästi nyykäyttäen päätänsä.

--Hän on arveluttavasti sairas--kuoleman kielissä. Ja hän arvatenkin

jätetään tänne sairaalaan. Nyt tahtoisi yksi valtiollisista

naisvangeista jäädä hänen toverikseen.

--Onko nainen vieras?

--On, mutta kyllä hän olisi valmis menemään vaikka naimisiin sairaan

kanssa, jos hän siten vaan tulee tilaisuuteen jäädä.

Kenraali katsoi tarkasti kiiltävillä silmillään ja oli vaiti

kuunnellessaan, nähtävästi aikoen hämmästyttää toista katseellaan, ja

koko ajan poltti.

Kun Nehljudof lopetti, hän otti pöydältä kirjan ja nopeasti sormillaan

selaillen sen lehtiä löysi luvun avioliitosta ja luki sen.

--Mihin nainen on tuomittu?--kysyi hän nostaen silmänsä kirjasta.

--Pakkotöihin.

--Niinpä tuomitun tila ei voi hänen avioliittonsa kautta parantua.

--Mutta eihän...

--Malttakaahan. Jos joku vapaa menisi naimisiin tuon naisen kanssa, niin

tämän olisi kuitenkin kärsiminen rangaistuksensa. Tässä on kysymys: kuka

heistä on ankaramman rangaistuksen alaisena, mieskö vai nainen?

--He ovat molemmat tuomitut pakkotöihin.

--No sitten se on kuitti,--sanoi kenraali nauraen.--Mitä toiselle se

toisellekin. Mies voidaan sairauden tähden jättää,--jatkoi hän,--ja

tietysti tullaankin tekemään kaikki mikä on mahdollista hänen kohtalonsa

keventämiseksi; mutta nainen ei voi jäädä tänne, vaikka menisikin

naimisiin hänen kanssansa.

--Kenraalinna juopi kahvia,--ilmoitti lakeija.

Kenraali nyykäytti päätään ja jatkoi:

--Tahdon ehkä ajatella sentään asiaa. Mikä on heidän sukunimensä?

Kirjoittakaapas tähän.

Nehljudof kirjoitti.

--En voi sitäkään sallia,--vastasi kenraali Nehljudofin pyyntöön saada

tavata sairasta.--Minä en tietysti teitä epäile,--sanoi hän,--mutta te

pidätte hänestä ja muista, ja teillä on rahoja. Ja täällä meillä on

kaikki ostettavissa. Minulle sanotaan: lahjomiset ovat hävitettävät.

Mutta mitenkä sitä voisi hävittää, kun kaikki ottavat niitä? Ja mitä

alempi virkamies on, sitä enemmän. Miten semmoista voi valvoa viiden

tuhannen virstan päähän? Hän on siellä samanlainen pikkukuningas kuin

minä täällä, ja hän rupesi nauramaan.--Tietysti te olette tavanneet

valtiollisia, olette antaneet rahoja, ja teitä on päästetty?--sanoi hän

hymyillen.--Niinhän?

--Niin, kyllä se on totta.

--Ymmärrän hyvin, että teidän on niin menetteleminen. Te haluatte tavata

valtiollista ja te säälitte häntä. Mutta tirehtöri taikka vartiomies

ottaa vastaan rahan, koska hänellä on palkkaa joku 50 kopekkaa ja perhe,

eikä hän siis voi olla ottamatta. Ja hänen asemassaan samoin kuin

teidänkin asemassanne minä menettelisin samoin kuin te ja hän. Mutta

omassa asemassani minä en suostu poikkeemaan ankarimmasta lain

puustavista juuri sen vuoksi, että olen ihminen, ja että säälin tunne

voisi viedä minut harhaan. Mutta minä olen tarkka toimissani, minulle on

tämä lääni uskottu erityisillä ehdoilla, ja minun täytyy osoittaa

ansainneeni tätä luottamusta. Niinpä siis tämä kysymys on päättynyt. Ja

nyt, alkakaapas kertoa mitä teillä siellä pääkaupungissa tehdään?--Ja

kenraali alkoi kysellä ja itse kertoi, nähtävästi haluten yhdellä kertaa

sekä saada tietää uutisia, että myöskin osoittaa, merkitystänsä ja

ihmisystävyyttänsä.