Nehljudof seisoi lautan reunalla katsellen leveää nopeaa virtaa. Hänen
ajatuksiinsa tuli milloin vihamielisyydessä kuolevan Kryiltsofin
rattailla tärisevä pää, milloin tuo reippaasti tien viertä kulkevan
Katjushan kuva hänen astellessa Simonsonin kanssa. Toinen näistä
vaikutuksista--kuolemaan valmistumaton Kryiltsof--oli raskas ja
surullinen. Mutta toinen vaikutus--reipas Katjusha, joka oli saavuttanut
semmoisen ihmisen kuin Simonsonin rakkauden, ja joka oli nyt tullut
varmalle ja oikealle hyvän tielle,--sen olisi pitänyt ilahuttaa
Nehljudofia, mutta sekin oli Nehljudofista raskas, eikä hän voinut tästä
raskaudesta päästä.
Kaupungista kuului vettä myöten suuren vaskisen kirkon kellon kumajava
ääni. Nehljudofin vieressä seisova kyytimies ja kaikki kuorma-ajurit
paljastivat toinen toisensa jälkeen päänsä ja tekivät ristinmerkkiä.
Mutta lähimpänä häntä, kaidepuiden luona seisova lyhyenläntä,
pörröpäinen äijän kanttura, jota Nehljudof ei aluksi huomannutkaan, ei
tehnyt ristinmerkkiä, vaan nosti päänsä ja alkoi tuijottaa Nehljudofiin.
Tämä äijä oli puettu paikattuun takkiin, sarkahousuihin ja kuluneihin,
niinikään paikattuihin saappaisiin. Selässä hänellä oli pieni kontti,
päässä korkea kulunut karvalakki.
--Miks'et sinä äijä paha rukoile?--sanoi Nehljudofin kyytimies pantuaan
lakin jälleen päähänsä,--vai etkö ole kristitty?
--Ketä pitäisi rukoilla?--sanoi pörröpäinen ukko päättävästi ja
varmasti.
--Kaiketi jumalaa,--sanoi kyytimies ivallisesti.
--Näytä sinä se minulle,--se jumala!
Ukon kasvojen ilmeessä oli jotakin niin totista ja lujaa, että kyytimies
tunsi olevansa tekemisissä voimakkaan ihmisen kanssa, ja hiukan
hämmentyi, sitä kuitenkaan osoittamatta, ja ettei jäisi vastausta
vaille ja siten häpäisisi itseään kuuntelevan yleisön edessä, vastata
toksautti:
--Missäkö? Taivaassa kaiketikin.
--Oletko sinä siellä ollut?--
--Olen tai en ole, kaikkihan tietävät, että jumalaa pitää rukoilla.
--Jumalaa ei ole kukaan missään nähnyt. Ainokainen poika, joka on isän
helmassa, hän ilmoitti,--sanoi äijä ankaran näköisenä ja yhtä nopeasti.
--Sinäpä taidatkin olla pakana. Rukoilet tyhjään ilmaan,--sanoi
kyytimies, pujottaen piiskansa vyön alle ja korjaten hevosensa länkiä.
Joku naurahti.
--Mitä uskoa sinä vaari kulta oletkaan?--kysyi vanhanpuolinen mies, joka
kuormineen seisoi lautan laidalla.
--Ei minulla ole mitään uskoa. Sillä minä en usko kehenkään, paitsi
itseeni,--vastasi äijä vanhalla tavallaan.
--Miten sitä itseensä uskoo?--sanoi Nehljudof ottaen osaa
keskusteluun.--Voihan erehtyä.
--Ei ikipäivinä,--sanoi ukko varmasti, pudistaen päätänsä.
--Miksi sitten olisi eri uskoja?--kysyi Nehljudof.
--Siksipä juuri onkin eri uskoja, että ihmisiä uskotaan, mutta itseä ei
uskota. Minäkin uskoin ennen ihmisiä ja harhailin jumala tiesi missä;
niin pahasti sekaannuin, etten tahtonut selville päästäkkään.
Starovertsejä, uususkolaisia, irvinkiläisiä, hihhuleja, paptisteja,
papittomia, molokaaneja, kuohitsijoita, ja kuka ne kaikki luettelee.
Jokainen lahko vaan itseänsä kehuu. Siksipä ovat kaikki menneetkin
hajalle kuin sokeat palikat. Uskoja on monta, mutta henki on yksi.
Sinussa, ja minussa, ja hänessä. Siispä jokainen uskokoon omaa
henkeänsä, ja niin tulevat kaikki yhdistetyiksi. Jokainen pitäköön
kiinni omasta itsestään, ja kaikki tulevat yhdeksi.
Äijä puhui kovalla äänellä ja vilkkui ympärilleen niinkuin olisi
toivonut, että mahdollisimman suuri ihmisjoukko olisi hänet kuullut.
--Jokos te olette kauan näin uskonut?--kysyi häneltä Nehljudof.
--Minäkö? Jo siitä on aikaa. Jo kaksikymmentäkolme vuotta he ovat minua
vainonneet.
--Kuinka niin, vainonneet?
--Niinkuin vainosivat Kristusta, niin vainoovat minuakin. Ottavat kiinni
ja vievät milloin tuomarien, milloin pappien eteen,--milloin
kirjanoppineiden, milloin fariseusten; kerran istuttivat
hulluinhuoneessakin. Mutta eivät vaan voi minulle mitään, sillä minä
olen vapaa.--»Mikäs sinun nimes on?»--Luulevat että minä omistan jonkun
nimen. Mutta enhän minä tunnusta mitään nimeä. Minä olen kaikesta
luopunut: ei ole minulla nimeä, ei asuinpaikkaa, ei isänmaata,--ei
mitään. Minä olen itse vaan. »Miksi sanotaan?» Ihmiseksi.--»Kuinka
vanha?»--Enpä ole laskenut, enkä voisikaan laskea, sillä minä olen aina
ollut, ja aina olen oleva.--»Kuka on ollut isäsi, äitisi?»--Ei minulla
ole isää eikä äitiä, paitsi jumalaa ja maata. Jumala on isä, maa on
äiti.--»Tunnustatko keisaria»,--Miksen tunnustaisi? Hän on keisari
itsekseen ja minä olen keisari itsekseni.--»No eipä sinun kanssasi
pitkälle päästä».--Minä vastaan: en ole pyytänytkään sinua puhumaan
kanssani. Noin he kiusaavat.
--Minnekäs te nyt kuljette?--kysyi Nehljudof.
--Minne jumala johtaa. Työssä olen, mutta jos työtä ei
ole,--kerjään,--päätti ukko huomattuaan, että lautta lähestyi toista
rantaa, ja voitonriemuisena katsahti kaikkiin, jotka olivat häntä
kuunnelleet.
Lautta tuli toiselle rannalle. Nehljudof otti kukkaronsa ja tarjosi
ukolle rahaa. Ukko ei ottanut.
En minä ota semmoista. Leipää otan,--sanoi hän ja alkoi sovitella
selkäänsä konttia, jonka oli ottanut pois. Sillä välin oli Nehljudofin
rattaat vedetty maalle ja hevoset valjastetut eteen.
--Että viitsittekin puhua tuommoisen kanssa,--sanoi kyytimies
Nehljudofille, kun tämä annettuaan juomarahaa mahtaville lauttamiehille
kiipesi rattaille.--Mikä lienee hupsu vouhake.