Kun Nehljudof heräsi, olivat ajurit jo kauan sitten lähteneet
liikkeelle, emäntä oli juonut teetä ja pyyhkien liinalla hikistä,
lihavaa kaulaansa tuli sanomaan, että sotamies oli tuonut kirjelapun.
Lappu oli Maria Pavlovnalta. Tämä kirjoitti, että Kryiltsofin
taudinkohtaus on totisempaa laatua kuin he olivat luulleet. »Me yhteen
aikaan aijoimme pysäyttää hänet ja jäädä hänen luokseen, mutta sitä ei
sallittu ja me nyt viemme hänet mukanamme, mutta pelkäämme pahinta.
Koettakaa järjestää kaupungissa niin, että jos hänet jätetään, joku
meistä jätetään hänelle toveriksi. Jos sitä varten on tarpeen, että minä
menen hänen kanssaan naimisiin, niin minä tietysti olen valmis.»
Nehljudof lähetti rengin asemalle hevosia hakemaan ja alkoi kiireimmän
kautta koota kamssujaan. Hän ei vielä ollut juonut toista lasiaan
loppuun kuin postihevoset kulkusia helistellen ja pyörien rämistessä
jäätyneellä lialla ihan kuin kivi kadulla, ajoivat portaiden eteen.
Maksettuaan lihavakaulaiselle emännälle, Nehljudof läksi kiiruisasti
ulos ja istui vankkureihin sekä käski ajaa niin pian kun mahdollista,
että saavuttaisi joukkokunnan. Kujatien porttien takana hän vähän
matkan perästä todella saavuttikin säkeillä ja sairailla täytetyt
rattaat, jotka kolisivat jäätyneellä röykkyläisellä tiellä (upseeria ei
näkynyt, hän oli ajanut edelle). Sotamiehet olivat nähtävästi
juovuksissa ja iloisesti haastellen kulkivat takana ja tiepuolessa.
Rattaita oli paljon. Etummaisissa istui ahtaasti litistettyinä, kuusi
henkeä jokaisessa, käymään kykenemättömiä vankia, takimmaisessa kolmessa
vankkurissa ajoivat, kolme kussakin, valtiolliset. Viimeisessä istuivat
Novodvorof, Grabets ja Kondratjef, toisessa Rantseva, Nabatof ja se
heikko luunsärkyä sairastava nainen, jolle Maria Pavlovna oli
luovuttanut sijansa. Kolmannessa heinien ja tyynyjen päällä makasi
Kryiltsof. Hänen vieressään istui Maria Pavlovna. Nehljudof käski
kyytimiehen pysäyttämään Kryiltsofin kohdalle ja meni tämän luo.
Juopunut sotamies huitoi Nehljudofille kädellään; mutta Nehljudof ei
välittänyt siitä, vaan meni vankkurin luo ja pidellen sen laidasta kulki
sen rinnalla. Kryiltsofin pään ympärille oli kääritty lämmin vaippa ja
suun eteen oli sidottu liina. Hän näytti entistä laihemmalta ja
kalpeammalta. Hänen ihanat silmänsä näyttivät erittäin suurilta ja
kiiltäviltä. Heikosti täristen tien epätasaisuuksien vuoksi hän
hellittämättä katsoi Nehljudofiin, ja kun tämä kysyi hänen terveyttään,
ainoastaan pani silmänsä kiinni ja vihasesti pudisti päätään. Hän näytti
tarvitsevansa kaiken tarmonsa kestääkseen rattaiden tärinää. Maria
Pavlovna istui toisella puolella rattaita. He vaihtoivat Nehljudofin
kanssa merkitsevän katseen, jolla Maria Pavlovna ilmaisi koko
levottomuutensa Kryiltsofin tilan johdosta, ja rupesi sitten heti
puhumaan iloisella äänellä:
--Häpesipä upseeri sentään,--sanoi hän huutamalla, että Nehljudof
eroittaisi sanat rattaiden räminän vuoksi.--Vihdoinkin otettiin
käsiraudat pois. Nyt hän kantaa itse tyttöä, ja heidän kanssaan kulkee
Katja ja Simonson, ja minun sijastani Vera.
Kryiltsof sanoi jotain, jota ei saattanut kuulla, osoittaen Maria
Pavlovnaan, ja rypistäen silmiänsä, nähtävästi pidättäen yskää, pudisti
päätänsä. Nehljudof lähensi päänsä kuullakseen. Silloin Kryiltsof
selvitti suunsa vaatteen alta ja kuiskasi:
--Nyt on paljon parempi. Kunhan ei vaan vilustuisi.
Nehljudof nyykäytti myöntävästi päätänsä ja katsahti Maria Pavlovnaan.
--Kuinka nyt on käynyt kolmen kappaleen probleemin?--kuiskasi vielä
Kryiltsof ja vaivaloisesti hymyili. Ratkaisu on vaikea, tiedämmä?
Nehljudof ei ymmärtänyt, mutta Maria Pavlovna selitti hänelle, että se
oli kuuluisa matemaatillinen probleemi kolmen kappaleen keskinäisen
suhteen määräämisestä: auringon, kuun, ja maan, ja että Kryiltsof oli
pilalla keksinyt tämän vertauksen Nehljudofin, Katjushan ja Simonsonin
suhteista toisiinsa. Kryiltsof nyykäytti päätään osoitukseksi, että
Maria Pavlovna oli käsittänyt oikein hänen pilansa.
--Ei ratkaisu riipu minusta,--sanoi Nehljudof.
--Saitteko kirjeeni, teettekö mitä pyysin?--kysyi Maria Pavlovna.
--Tietysti,--sanoi Nehljudof, ja huomattuaan, ettei Kryiltsof ollut
tyytyväinen, meni rattaittensa luo, kapusi ylös ja pidellen molemmista
laidoista, rattaiden täristessä epätasaisella tiellä, alkoi sivuuttaa
virstan pituudelle hajaantunutta harmaamekkoisten, jalkarautaisten ja
parittain kahlittujen vankien jonoa. Toisella puolella tietä Nehljudof
tunsi Katjushan sinisen huivin, Vera Jefremovnan mustan palttoon ja
Simonsonin takin ja kudotun lakin, valkoiset villasukat, jotka olivat
sandaalien tavoin remmillä sidotut. Tämä kulki naisten rinnalla ja
selitteli jotain kiivaasti.
Nähtyään Nehljudofin, naiset nyökkäsivät hänelle päätään, mutta Simonson
nosti juhlallisesti lakkia. Nehljudofilla ei ollut mitään puhumista ja
hän ajoi pysähtymättä heidän ohitseen. Päästyään jälleen oikealle tielle
kyytimies lisäsi vielä vauhtia, mutta hänen oli yhtämittaa syrjäytyminen
tieltä, päästäkseen edelläajavien ja vastaan tulevien kuormien ohi.
Syviin raiteihin kulunut tie kierteli tummassa havumetsässä, jossa
siellä täällä molemmin puolin tietä helkkyi keltaiset hiekan kirjavat
koivun lehdet, joista osa ei ollut vielä pudonnut. Puolimatkasta metsä
loppui, ja syrjiltä avautui peltoja, loisti luostarin kultaisia ristejä
ja kirkon kupuja. Päivä seestyi kokonaan, pilvet hajosivat, aurinko
nousi metsää ylemmäksi, ja lätäköt, kirkkojen kuvut ja ristit välkkyivät
kirkkaasti auringon paisteessa. Edessä oikealla, kaukaisessa
etäisyydessä siinti vuorijono. Hevoset ajoivat esikaupungin suureen
kylään. Kyläkatu oli täynnänsä kansaa--sekä venäläisiä että muukalaisia
kummallisissa lakeissaan ja mekoissaan. Humalaisia ja selväpäisiä,
miehiä ja vaimoja kiehui puotien, ravintolain, kapakkain ja kuormien
ympärillä. Alkoi tuntua kaupungin läheisyys.
Napauttaen oikeanpuolista sivuhevosta ja istuutuen pukille syrjittäin,
niin että ohjat tulivat oikealle puolelle, kyytimies, nähtävästi mahtia
näyttääkseen, ajoi suurta katua myöten ja vauhtia vähentämättä tuli
virran partaalle, jonka yli oli mentävä lautalla. Lautta oli virran
keskellä, tulossa toiselta puolelta. Tällä puolella odotteli
parikymmentä kuormaa. Nehljudofin ei tarvinnut odottaa kauan. Päästyään
kauas vasten virtaa lautta tuli nopean veden ajamana pian laiturin
eteen.
Pitkät, leveäharteiset, jäntehikkäät ja harvapuheiset lauttamiehet
puoliturkeissaan ja pitkävartisissa saappaissaan heittivät sukkelasti ja
tottuneesti köysipaulat rantapaaluihin, ja nostaen syrjälle sulkuriu'ut
päästivät lautalta kuormat rannalle ja alkoivat täyttää lauttaa uusilla
kuormilla, asettaen vauhkoiset hevoset vieri viereen. Kovaa vauhtia
juoksevan leveän joen vesi tärskyi lautan reunoja vastaan pinnistäen
köysiä. Kun lautta oli ahdettu täyteen ja Nehljudofin rattaat ja
valjaista päästetyt hevoset pantu seisomaan tungokseen toiselle
reunalle, asettivat lauttamiehet sulkuriu'ut jälleen paikoilleen,
ottamatta korviinsa rannalle jääneiden pyyntöjä päästä mukaan,
irroittivat paulat ja läksivät liikkeelle. Lautalla oli hiljaa, kuului
ainoastaan lauttamiesten askeleita ja liikahtelevien hevosten kavioiden
töminää.