XIX.

Ulkona oli taivas tähdessä. Palattuaan jo jäätynyttä ja vaan muutamin

paikoin enää läpäsevää likaa myöten kestikievariinsa, Nehljudof koputti

pimeään ikkunaan, ja leveäharteinen paljasjalkainen työmies avasi

hänelle oven päästäen hänet eteiseen. Eteisestä oikealle kuului renkien

tuvasta ajurien kovaa kuorsaamista; oven edestä pihan puolelta kuului

kuinka suuri joukko hevosia narskutti kauroja. Vasemmalla oli ovi

vierashuoneeseen. Vierashuoneessa oli käryä ja hienhajua, ja

väliaitauksen takaa kuului tasainen kuorsaaminen vahvoista keuhkoista,

nurkassa paloi punaisen lasin takana pieni yölamppu jumalankuvan edessä.

Nehljudof riisuutui, levitti vaippansa vaksivaatteella vuoratun sohvan

yli, asetti siihen nahkatyynynsä ja pani pitkäkseen, muistellen mitä

kaikkea hän oli tänäpäivänä nähnyt ja kuullut. Kaikesta siitä, mitä

Nehljudof oli saanut nähdä, tuntui hänestä hirveimmältä se poika, joka

makasi korvosta vuotavan lian päällä ja oli pannut päänsä vangin

jalalle.

Vaikka Nehljudofin tämäniltainen keskustelu Simonsonin ja Katjushan

kanssa oli niin odottamaton ja merkillinen, Nehljudof ei pysähtynyt sitä

miettimään: hänen suhteensa siihen oli liian monimutkainen ja vielä

epämääräinenkin, ja sentähden hän karkoitti luotaan nuo ajatukset. Mutta

sitä elävämmin tulivat hänen eteensä nuo onnettomat pilaantuneessa

ilmassa ja haisevassa liassa nukkuvat ihmiset, ja erittäinkin tuo

viattoman näköinen poika, joka nukkui pakkotyöläisen jalan päällä. Se

näky ei mennyt hänen mielestään.

Toista on tietää, että jossain kaukana jotkin ihmiset kiduttavat toisia,

saattaen heitä kaikenlaisen turmeluksen alaisiksi, toimittaen heille

alennuksia ja kärsimyksiä, ja ihan toista on kolmen kuukauden aikana

yhtä mittaa itse nähdä kuinka toiset ihmiset turmelevat ja kiduttavat

toisia. Ja Nehljudof sen nyt näki. Näiden kuukausien ajalla hän oli

enemmän kuin yhden kerran kysynyt itseltään: »olenko minä hullu, että

näen sitä mitä eivät muut näe, vai ovatko hulluja ne, jotka saavat

aikaan sitä mitä minä näen?» Mutta ihmiset (ja niitä oli paljon) tekivät

sitä, mikä häntä niin kummastutti ja kauhistutti, niin rauhallisina ja

vakuutettuina siitä, että täyttivät velvollisuuttansa ja vielä

päälliseksi että olivat hyvin tärkeässä ja hyödyllisessä toimessa,--

että oli vaikea pitää kaikkia näitä ihmisiä hulluina; itseänsä taas

hän ei voinut pitää hulluna, koska hän oli tietoinen oman

ajatuksensa selvyydestä. Ja sentähden hän oli aina kummallisessa

ristiriitaisuudessa.

Se, mitä Nehljudof oli näinä kolmena kuukautena nähnyt, esiintyi hänelle

seuraavassa valossa: kaikista vapaudessa elävistä ihmisistä otettiin

tuomioistuimen ja hallinnon toimesta erikseen kaikkein etevimmät,

tulisimmat, elävimmät, lahjakkaimmat ja voimakkaimmat, semmoiset, jotka

olivat muita vähemmän viekkaat ja varovaiset, ja nämä ihmiset, jotka

eivät suinkaan olleet syyllisemmät tai yhteiskunnalle vaarallisemmat

kuin ne, jotka jäivät vapauteen, teljettiin ensiksikin vankiloihin,

majoituspaikkoihin, kuritushuoneihin, missä sitten kuukausittain ja

vuosittain ylläpidettiin täydellisessä työttömyydessä, toimeentulonsa

puolesta turvattuina ja erillään luonnosta, perheestä, työstä, s.o.

ulkopuolella kaikkia luonnollisen ja siveellisen ihmiselämän

olosuhteita. Ensiksikin se. Toiseksi, näitä, ihmisiä saatettiin

näissä laitoksissa kaikenlaisten tarpeettomien alennusten

alaisiksi--kahlittiin, pää ajeltiin, puetettiin häpeälliseen pukuun,

s.o. heiltä riistettiin se päävaikutin, joka on omansa johtamaan

heikkoja ihmisiä hyvään elämään: huolenpito toisten ihmisten

arvostelusta, häveliäisyys, inhimillisen arvon tunto. Kolmanneksi, ollen

alituisesti hengenvaaran alaisina,--puhumatta nyt semmoisista

poikkeustapauksista kuin auringonpistoista, haaksirikoista,

tulipaloista, alituisista tarttuvista vankilataudeista,

pahoinpitelemisistä, tappeluista,--nämät ihmiset olivat aina siinä

asemassa, jossa kaikkein parhainkin ja siveellisin ihminen,

puolustaakseen omaa itseään, tekee ja antaa anteeksi toisten tekemiä

mitä kauheimpia ja julmimpia tekoja. Neljänneksi, nämät ihmiset

yhdistettiin pakollisesti elämän erikoisesti pilaamien (ja erittäin

juuri tämän laitoksen pilaamien) irstailijain, murhaajain ja

pahantekijäin kanssa, jotka vaikuttivat niinkuin hapatus taikinaan

kaikkiin niihin ihmisiin, jotka eivät vielä olleet mainituilla keinoilla

saatu täydellisesti pilatuiksi. Ja vihdoin viidenneksi, kaikenlaisilla

epäinhimillisillä teoilla, lasten, vaimojen ja ukkojen kiduttamisella,

lyönneillä, vitsoilla ja raipoilla, palkitsemalla niitä, jotka saivat

elävänä tai kuolleena kiinni karkurin, eroittamalla miehiä vaimoistaan

ja yhdistämällä yhteiselantoon vieraita vaimoja vieraiden miesten

kanssa, ampumisilla, hirttämisillä, opetettiin näille ihmisille mitä

vaikuttavimmin, että hallitus ei kiellä kaikkea mahdollista väkivaltaa,

julmuutta ja eläimellisyyttä, vaan nimenomaan antaa siihen

suostumuksensa, kun se on sille edullista, ja siis tuo kaikki oli sitä

enemmän luvallista niille, jotka olivat vankeudessa, puutteessa ja

kärsimyksissä.

Ne olivat aivan kuin tahallaan keksittyjä laitoksia semmoisen

äärimmilleen paksunnetun epäsiveellisyyden ja pahantekeväisyyden

saavuttamiseksi, jota ei olisi millään muulla tavalla eikä missään

muissa oloissa voitu aikaansaada, tarkoituksessa sitten levittää tätä

paksunnettua pahuutta ja irstautta mitä laajimmalle koko kansan

keskuuteen. »Aivan kuin olisi annettu tehtäväksi löytää paras ja

luotettavin keino, millä voi turmella suurimman joukon ihmisiä»,

ajatteli Nehljudof syventyessään siihen, mitä vankiloissa ja

majoituspaikoissa tapahtui. Sadat tuhannet ihmiset saatettiin vuosittain

äärimmäiseen turmelukseen, ja kun ne olivat täysin turmeltuneet,

laskettiin vapaiksi, jotta he olisivat koko kansan keskuuteen

levittäneet samaa vankiloissa omistamaansa turmelusta.

Tjumenskin, Jekaterinburgin ja Tomskin vankiloissa sekä myöskin

majoituspaikoissa oli Nehljudof nähnyt, kuinka tämä yhteiskunnan

itsellensä asettama tarkoitusperä menestyksellä saavutettiin.

Yksinkertaiset, tavalliset ihmiset, joilla oli venäläisessä

ykteiskunnallisessa, talonpoikaisessa, kristillisessä elämässä

tavattavat siveyskäsitteet, luopuivat näistä käsitteistään ja omistivat

uusia vankilan siveyskäsitteitä, joiden mukaan kaikki haukkuminen,

väkivalta ihmispersonaa vastaan, jopa sen mitättömäksi tekeminenkin, oli

luvallista milloin oli edullista. Ihmiset, jotka olivat jonkun aikaa jo

eläneet vankilassa, kokivat koko olennossaan, että päättäen siitä, mitä

heille tapahtui, kaikki nuo siveelliset lait, jotka vaativat

kunnioittamaan ja rakastamaan lähimmäistä ja joista sekä kirkolliset

että maalliset opettajat saarnasivat, olivat todellisuudessa kumotut ja

ettei sen vuoksi heidänkään ollut syytä niitä noudattaa. Nehljudof

huomasi sen kaikista hänelle tutuista vangeista: Fjodorofista,

Makarista, jopa Tarasistakin, joka, vietettyään pari kuukautta Siperian

matkalla, hämmästytti Nehljudofia arvostelujensa epäsiveydellä. Matkalla

Nehljudof sai kuulla, kuinka kulkurit pakenevat metsiin, viettelevät

mukanaan jonkun toverin, tappavat sen ja syövät sen lihaa. Hän näki

omin silmin ihmisen, jota siitä syytettiin ja joka tunnusti rikoksensa.

Ja kauheinta oli että semmoiset tapaukset eivät olleet mitään

harvinaisuuksia, vaan uudistuivat alituisesti.

Ainoastaan erityisesti kehittämällä rikosmieltä, niinkuin tehtiin näissä

laitoksissa, oli mahdollista saattaa venäläinen ihminen siihen tilaan,

jossa hän oli kulkurina ja jommoisena hän oli toteuttanut Nieztschen

uusimman opin: piti kaikkea mahdollisena eikä mitään kiellettynä, ja

levitti tätä oppia ensin vankien ja sitten koko kansan keskuuteen.

Ainoa, millä tätä kaikkea selitettiin oli se, että rangaistuksen

tarkoitus on suojelu, peloitus, parantaminen ja lainmukainen kosto,

niinkuin kirjoissa kirjoitettiin. Mutta todellisuudessa ei näkynyt

jälkiäkään ensimäisestä, ei toisesta, ei kolmannesta eikä neljännestä.

Estämisen asemesta rikokset vaan levisivät. Peloittamisen asemesta

päinvastoin yllytettiin rikoksiin, niin että useat pahantekijöistä,

kuten kulkurit, vartavasten pyrkivät vankiloihin. Parantamisen asemesta

järkiperäisesti opastettiin kaikkiin paheisiin. Ja koston tarve ei

tullut virallisten rangaistusten kautta suinkaan lievennetyksi, vaan

päinvastoin kasvatetuksi kansassa, missä sitä ennestään ei edes

ollutkaan.

»Niin miksi he siis menettelevät noin?» kyseli Nehljudof itseltään eikä

löytänyt vastausta.

Ja enin kummastuttavaa oli, ettei tätä tehty vahingosta tai

ymmärtämättömyydestä, tai sattumalta, vaan alituisesti, satojen vuosien

kuluessa, ainoastaan sillä eroituksella, että ennen särjettiin nenä ja

leikattiin korvat, mutta nyt pidettiin kahleissa ja kuljetettiin

höyryllä hevoskyydin asemesta.

Selittää asiaa niin, että se mikä häntä kauhistutti, oli muka vaan

seuraus, kuten vankilan virkamiehet sanoivat: vankilain ja siirtolain

puutteellisuudesta, ja että siis kaikki oli parannettavissa, kunhan vaan

uudenaikaiset vankilarakennukset saadaan toimeen,--se ei tyydyttänyt

Nehljudofia, koska hän tunsi, että mikä häntä kauhistutti, ei ollut

seuraus enemmän tai vähemmän täydellisistä vankilalaitoksista. Hän oli

lukenut parannetuista vankiloista, joissa oli pantu käytäntöön

sähkökellot ja Tardesin suosittamat sähkömestaukset, mutta nuo

parannetut väkivallan keinot vielä enemmän kauhistuttivat häntä.

Nehljudofia kauhistutti etupäässä se, että oikeuksissa ja ministeriöissä

istui ihmisiä, jotka nauttivat suurta, kansalta koottua palkkaa siitä,

että he lakikirjojen mukaan, joita olivat kirjoittaneet samallaiset

virkamiehet samoissa tarkoituksissa, sovittelivat eri pykäliin niiden

ihmisten tekoja, jotka olivat rikkoneet heidän kirjoittamiaan lakeja

vastaan, ja näiden pykälien mukaan lähettivät ihmisiä jonnekin

semmoiseen paikkaan, missä heitä ei enää näkynyt ja missä nämä ihmiset

julmien, raaistuneiden tirehtörien, vartijain, vartiosotaväen

vallanalaisina miljoonittain kukistuivat henkisesti ja ruumiillisesti.

Opittuaan lähemmin tuntemaan vankilat ja majoituspaikat Nehljudof näki,

että kaikki ne paheet, jotka kehittyivät vankien keskuudessa, juoppous,

pelaaminen, julmuus ja kaikki ne hirvittävät rikokset, joita vankilassa

tehtiin, jopa itse ihmissyöminenkin--eivät olleet satunnaisuuksia tai

perinnöllisen alentumistilan ilmiöitä, esimerkkiä rikoksellisesta

tyypistä, raajarikkoisuudesta, kuten tylsäpäiset tiedemiehet,

hallitusten mieliksi selittävät, vaan se on ehdoton seuraus siitä

käsittämättömästä harhaluulosta, että ihmiset voivat rangaista toisiaan.

Nehljudof näki, että ihmissyöminen ei alkanut metsissä, vaan

ministeriöissä, komiteoissa ja departementeissa, mutta ainoastaan

päättyi metsissä; että hänen lankonsa esimerkiksi ja kaikki muutkin

laki- ja virkamiehet, alkaen oikeuden palvelijasta ministeriin asti,

eivät vähintäkään välittäneet oikeudenmukaisuudesta taikka kansan

edusta, mistä he puhuivat, vaan että kaikille oli tarpeen ainoastaan ne

ruplat, joita maksettiin siitä, että he tekivät kaikkea sitä, mistä tuo

turmelus ja nuo kärsimykset olivat seurauksina. Tämä oli päivän selvää.

»Tapahtuiko nyt tämäkin kaikki ainoastaan ymmärtämättömyydestä? Kuinka

voisi tehdä niin, että kaikille noille virkamiehille turvattaisiin

heidän palkkansa, jopa annettaisiin palkintokin siitä, että he vaan

olisivat tekemättä sitä, mitä he tekivät,»--ajatteli Nehljudof. Ja

näihin ajatuksiin hän kukon toisen laulun jälkeen, huolimatta kirpuista,

jotka hänen liikahtaessaan suihkuna pärskyilivät hänen ympärillään,

sikeästi nukkui.