Kun Nehljudof palasi Katjushan perässä miespuolisten koppiin, olivat
siellä kaikki hyvin kiihoittuneina. Nabatof, joka aina liikkui
kaikkialla, joka oli kaikkien kanssa tekemisissä ja otti kaikesta
selkoa, oli tuonut kummastuttavan sanoman. Hän oli löytänyt seinän
rakoon pistetyn paperilapun, jonka oli kirjoittanut Petlin niminen,
pakkotyöhön tuomittu vallankumouksellinen. Kaikki olivat luulleet, että
Petlin oli jo aikoja sitten määräpaikassa, ja nyt tuli ihan odottamatta
ilmi, että hän oli vasta ikään kulkenut tätä samaa tietä yksin
tavallisten rikoksentekijäin kanssa.
»17 p. Elokuuta», oli loppuun kirjoitettu, »lähetettiin minut yksin
rikoksellisten kanssa. Nevjerof oli minun mukanani ja hirttäytyi
Kasaanissa, hulluinhuoneessa. Minä olen terve ja virkeä ja toivon
kaikkea hyvää».
Kaikki keskustelivat Petlinin asiasta ja Nevjerofin itsemurhan syystä.
Mutta Kryiltsof oli vaiti, ja miettiväisen näköisenä, pysähtynein,
kiiltävin silmin katsoi eteensä.
--Mieheni on minulle kertonut, että Nevjerof oli nähnyt näkyjä jo
Petropavlovskin linnassa,--sanoi Rantseva.
--Niin, hän on niitä runoilijoita, fantasteja, semmoiset ihmiset eivät
kestä yksinäisyyttä,--sanoi Novodvorof,--minä kun jouduin
yksinäiskoppiin, en päästänyt mielikuvitusta ollenkaan valloilleen, vaan
mitä järkiperäisimmällä tavalla järjestin aikani. Senpätähden aina
kestinkin mainiosti.
--Mitä siinä on kestämistä? Minä olin usein päinvastoin suorastaan
iloinen, kun jouduin kiinni,--sanoi Nabatof reippaalla äänellä,
nähtävästi haluten lieventää mielialan raskautta;--vapaana ollessa
kaikki pelottaa: pelottaa että itse joutuu kiini, että saattaa toiset
vaaraan, että yhteinen asia kärsii; mutta kun otetaan kiinni, niin
loppuu kaikki edesvastaus: saa levähtää. Ei muuta kuin istuu ja
polttelee.
--Tunsitko häntä lähemmin?--kysyi Maria Pavlovna, levottomasti
katsahdellen Kryiltsofin äkkiä muuttunutta ja jäykistynyttä muotoa.
--Nevjerofko fantasti?--alkoi Kryiltsof äkkiä puhua, hengästyneenä,
aivan kuin olisi kauan huutanut tai laulanut,--Nevjerof oli semmoinen
ihminen, joita ei tämä matoinen maailma monta synnytäkään. Niin ... hän
oli kokonansa kristallista, niin että hänen läpitsensä saattoi nähdä.
Niin ... puhumattakaan valehtelemisesta,--hän ei voinut ollenkaan
teeskennellä. Hän ei ollut ainoastaan hienonahkainen, vaan oli ihan kuin
puhtaaksi nypitty, kaikki hermot maalla. Niin ... monipuolinen, rikas
luonne, ei mikään tuommoinen... No, mitä siitä puhuukaan!...--Kryiltsof
oli vähän aikaa vaiti.--Me tässä riitelemme, mikä on parempi,--sanoi hän
vihaisen näköisenä,--ensinkö sivistää kansaa ja sitten muuttaa elämän
muodot, vai ensinkö muuttaa elämän muodot, ja sitten--kuinka muka on
taisteleminen: hiljaisellako opin levittämisellä, vaiko terroorilla?
Riitelemme, niin. Mutta _nuo_ ne eivät riitele, ne tietävät asiansa,
heille on ihan yhdentekevä, hukkuuko vaiko ei huku kymmeniä satoja
ihmisiä, ja vielä mimmoisia ihmisiä. Päinvastoin he tahtovat, että juuri
parhaimmat hukkuisivat. Niin, Hertzen sanoo, että kun dekabristit
toimitettiin elävien joukosta, niin yleinen siveyden kanta aleni. Kuinka
muuten voi ollakkaan! Sitten toimitettiin itse Hertzen pois ja hänen
hengenheimolaisensa. Nyt Nevjerofit...
--Ei ne kaikkia saa häviämään,--sanoi Nabatof reippaalla
äänellään.--Aina niitä jää siksi että pääsevät leviämään.
--Eikä jääkkään, jos me rupeemme säälimään _noita_.--sanoi Kryiltsof
korottaen ääntänsä ja antamatta itseään keskeyttää.--Anna minulle
paperossi.
--Mutta eihän sinun pitäisi polttaa,--sanoi Maria Pavlovna,--ole nyt
niin hyvä äläkä polta.
--Anna minun olla,--sanoi hän vihaisesti ja sytytti paperossin, mutta
kohta rupesi rykimään; häntä alkoi yököttää niinkuin oksentaessa.
Sylettyään kyllikseen hän jatkoi:
--Ihan toisin meidän olisi pitänyt menetellä, ihan toisin. Ei
jaaritella, yhtyä vaan kaikki ... ja hävittää heidät.
--Mutta ovathan hekin ihmisiä,--sanoi Nehljudof.
--Eivät, ne eivät ole mitään ihmisiä, jotka voivat tehdä sitä mitä he
tekevät... Ei, kehutaan että on keksitty pommia ja ilmapalloja. Niin,
pitäisipä nyt nousta ilmapallossa ja sirotella alas pommeja kuin
lutikkojen päälle, kunnes kuolevat sukupuuttoon... Niin juuri. Sen
tähden että...--oli hän vielä alkamassa, mutta ihan punaisena rupesi
jälleen yskimään ja veri syöksähti hänen suustaan.
Nabatof juoksi hakemaan lunta. Maria Pavlovna sai esiin valerianatippoja
ja koetti tarjota hänelle, mutta hän, silmät ummessa, torjui häntä
luotaan valkoisella laihtuneella kädellään ja hengitti raskaasti ja
tiheään. Kun lumi ja kylmä vesi olivat vähän rauhoittaneet häntä ja
hänet oli saatu yölevolle, jätti Nehljudof kaikille hyvästi ja meni
ulko-ovelle yhdessä aliupseerin kanssa, joka oli tullut häntä hakemaan
ja jo kauan odottanut häntä.
Vangit olivat nyt jo vaienneet ja enimmät nukkuivat. Vaikka kopeissa
makasi ihmisiä sekä lavitsoilla että lavitsain alla ja välillä, eivät he
kaikki voineet saada sijaa, vaan osa makasi käytävän permannolla,
peitettyinä märkiin mekkoihinsa, päät säkkien päällä. Koppien ovista ja
käytävissä kuului kuorsaamista, voivotuksia ja unissapuhumista. Joka
paikassa näkyi ihmisröykkiöitä mekkojen alla. Ainoastaan naimattomien
vankien kopissa valvoi muutamia miehiä, jotka istuivat nurkassa
kynttiläpätkän ääressä, minkä he sammuttivat nähtyään sotamiehen, ja
sitten käytävässä eräs ukko lampun alla; hän istui paljaana ja poimi
eläviä paidastaan. Valtiollisten vankien kopissa oleva pilaantunut ilma
tuntui puhtaalta verrattuna täällä olevaan haisevaan ja ummehtuneeseen
ilmaan. Savuava lamppu näytti tuikkivan kuin sumun läpi, ja oli vaikea
hengittää. Päästäkseen käytävää myöten eteenpäin, astumatta jalalle tai
satuttamatta ketään nukkuvista, piti edeltäpäin hakea itselleen tyhjä
paikka ja, pantuaan siihen toisen jalkansa, hakea paikka taas
seuraavalle askeleelle. Kolme henkeä, jotka eivät nähtävästi olleet
löytäneet sijaa käytävässä, olivat asettuneet etehiseen juuri sen
haisevan ja liitteistään vuotavan likavesikorvon luo. Yksi näistä
ihmisistä oli heikkomielinen äijä, jota Nehljudof oli usein matkalla
nähnyt. Toinen oli noin kymmenvuotias poika; hän makasi kahden vangin
välissä ja käsi päänsä alla nukkui toisen vangin jalan päällä.
Tultuaan ulos portista Nehljudof pysähtyi ja hänen piti rintaansa
levittäen vetää keuhkoihinsa kauan ja nopeasti pakkasilmaa.