--Onko nähty mokomata?--sanoi Maria Pavlovna.--Rakastunut, ihan
rakastunut. Kyllä en olisi voinut aavistaa, että Vladimir Simonson
rakastuu tuommoisella kaikkein tyhmimmällä ja poikamaisimmalla tavalla.
Merkillistä! Ja suoraan sanoen: myöskin surkeata,--päätti hän ja
huokasi.
--Entäs Katja? Mitä luulette hänen ajattelevan asiasta?--kysyi
Nehljudof.
--Hänenkö?--Maria Pavlovna pysähtyi nähtävästi tahtoen vastata
kysymykseen niin säntillisesti kuin suinkin.--Nähkääs, hän on,
huolimatta entisyydestään, luonnon laadultaan mitä siveellisimpiä
ihmisiä ... ja tuntee niin hienosti, niin hienosti... Hän rakastaa
teitä--rakastaa syvästi, ja on onnellinen voidessaan tehdä teille vaikka
vaan sen kieltoperäisenkin palveluksen, ettei yhdy teidän kanssanne.
Hänelle olisi avioliitto teidän kanssanne hirveä lankeemus, pahempi kuin
mikään entinen, ja sen vuoksi hän ei milloinkaan suostu siihen. Ja
kuitenkin teidän läsnäolonne tekee hänet levottomaksi.
--Pitäisikö minun sitten hävitä, vai kuinka?--sanoi Nehljudof.
Maria Pavlovna veti suunsa suloisen lapsekkaaseen hymyyn.
--Niin, osaksi.
--Kuinkas voi hävitä osaksi?
--Minä valehtelin, mutta hänestä tahdon teille sanoa, että luultavasti
hän huomaa Simonsonin tyhmän innokkaan rakkauden, vaikkei tämä olekaan
vielä hänelle mitään puhunut, ja hän on siitä sekä mielissään että
peloissaan. Tiedättehän etten minä ole niissä kysymyksissä mikään
asiantuntija, mutta minusta näyttää, että Simonsonin puolella ei ole
muuta kun kaikkein tavallisin miesten tunne, vaikkakin naamioittu. Hän
tosin sanoo, että tuo rakkaus enentää hänen tarmoansa, ja että se on
platoonillinen. Mutta minä tiedän että jos rakkaus tarkoittaa jotakin
erikoisesti, niin sen pohjalla on välttämättä sittenkin jotakin
likaista... Niinkuin esimerkiksi Novodvorofin rakkaudessa Grabetsiin.
Maria Pavlovna joutui näin syrjäpoluille, kun pääsi omaan
lempiaineeseensa.
--Niin, mutta mitä minun nyt on tekeminen?--kysyi Nehljudof.
--Luullakseni on parasta että sanotte hänelle. Aina on hyvä että kaikki
on selvänä. Puhukaa nyt hänen kanssaan, minä kutsun hänet tänne.
Tahdotteko?--sanoi Maria Pavlovna.
--Olkaa niin hyvä,--sanoi Nehljudof, ja Maria Pavlovna meni.
Merkillinen tunne valtasi Nehljudofin, kun hän jäi yksin tähän pieneen
koppiin kuunnellen Vera Jefremovnan hiljaista hengitystä ja uiketta, ja
vankien melua, joka yhtä mittaa kuului kahden oven läpi.
Se, minkä Simonson oli hänelle sanonut, vapautti hänet siitä
velvollisuudesta, jonka hän oli suorittaakseen ottanut ja joka
heikkouden hetkinä näytti hänestä raskaalta ja oudolta, ja kuitenkin
teki hänelle jokin asia sekä pahaa että kipeätä. Tähän tunteeseen
sekaantui muun muassa se, että Simonsonin aikomus hävitti kaiken
erikoisuuden eli harvinaisuuden Nehljudofin teolta, vähensi hänen omissa
ja muiden silmissä sen uhrin arvoa, johon hän oli valmistunut: jos joku
ihminen, ja vielä niin hyvä ja aivan riippumaton kaikista entisyyden
siteistä, oli valmis yhdistämään kohtalonsa Maslovan kanssa, niin ei
Nehljudofin uhri siis ollutkaan mitään erikoisen merkillistä. Oli siinä
myöskin ehkä tavallisen mustasukkaisuudenkin tunnetta: hän oli niin
tottunut Katjushan rakkauteen häntä kohtaan, ettei voinut ajatellakaan
Katjushan voivan rakastua toiseen. Oli siinä myöskin paha mieli kerran
omaksumansa suunnitelman kukistumisesta, jonka mukaan hänen piti elää
Katjushan rinnalla niin kauan kuin tämä kärsi rangaistustaan. Jos
Katjusha meni naimisiin Simonsonin kanssa, niin ei Nehljudofin läsnäolo
enää ollut tarpeen, ja hänen piti muodostaa itselleen uusi elämän
suunnitelma.
Ei hän vielä ehtinyt tunteissansa täysin selvitä, kuin avatusta ovesta
remahti yltynyt vankien melu (heillä oli tällä kertaa jotakin
erikoista), ja huoneeseen tuli Katjusha.
Hän tuli nopeasti Nehljudofin luo.
--Maria Pavlovna lähetti minut,--sanoi hän pysähtyen ihan Nehljudofin
viereen.
--Niin, minulla olisi vähän puhumista. Istukaahan. Vladimir Ivanovitsh
on puhunut minun kanssani.
Katjusha istahti, pani kätensä polvilleen ja näytti ihan rauhalliselta,
mutta heti kun Nehljudof oli vaan maininnut Simonsonin nimen, hän
sävähti tulipunaiseksi.
--Mitäs hän sitten puhui teille?--kysyi Katjusha.
--Hän sanoi tahtovansa mennä naimisiin teidän kanssanne.
Katjushan kasvot yhtäkkiä rypistyivät ilmaisten tuskaa; hän ei sanonut
mitään, vaan loi ainoastaan katseensa alas.
--Simonson pyysi minun suostumustani tai neuvoani. Minä sanoin, että
kaikki riippuu teistä,--että teidän on itsenne päätettävä.
--Voi, mitä tuo nyt on? Mitä varten?--sanoi Katjusha ja katsahti
Nehljudofiin tuolla omituisella vähän vinolla katseellaan, joka oli aina
hyvin voimakkaasti vaikuttanut Nehljudofiin. Muutamia sekuntia he
äänettöminä katsoivat toisiansa silmiin, ja tämä katse sanoi paljon sekä
toiselle että toiselle.
--Teidän täytyy päättää,--toisti Nehljudof.
--Mitä minulla on päättämistä?--sanoi hän.
--Kaikki on aikaa sitten päätetty.
--Ei, vaan teidän täytyy päättää otatteko vastaan Simonsonin
tarjouksen,--sanoi Nehljudof.
--Eihän minusta, pakkotyöhön tuomitusta ole vaimoksi. Miksi minä
pilaisin elämän vielä häneltäkin?--sanoi hän pahoilla mielin.
--Niin, mutta jos onnistuisi niin että tulisi armahdus?--sanoi
Nehljudof.
--Voi, jättäkää minut. Ei ole enää mitään puhumista,--sanoi hän, nousi
ja meni kopista.