Toinen heistä oli lyhyenläntä, kuivahtanut nuori mies, veralla peitetty
puoliturkki yllä ja pitkävartiset saappaat jalassa. Hän tulla keppelehti
kevyein ja nopein askelin, tuoden kaksi höyryävää suurta teekannua ja
puristaen kainaloonsa liinaan käärittyä leipää.
--Siinäpä on vihdoin ruhtinaammekin,--sanoi hän asettaessaan teekannua
kuppien keskelle ja antaen leivän Maslovalle.--Mainioita ostoksia
olemme tehneet,--sanoi hän heittäen turkkia päältään ja lähättäen sen
toisten päiden yli lavitsain nurkkaukseen. Markel osti maitoa ja munia;
tästä tulee kerrassa kalaassit. Ja Kirillovna se vaan yhä noudattaa
esteettistä puhtauttaan,--sanoi hän, hymyillen katsoen Rantsevaan.--No
ei muuta kuin ala keittää teetä,--sanoi hän hänelle.
Koko tämän ihmisen ulkomuodosta: hänen liikkeistään, äänestään,
katseestaan henki reippautta ja iloisuutta. Toinen tulijoista oli
myöskin lyhyenläntä, luiseva ihminen. Hänen harmaiden kasvojensa
poskiluut olivat hyvin ulkonevat, silmät olivat kaukana toisistaan ja
niissä oli mainion kaunis, vihertävä väri, huulet olivat hienot, ilme
kasvoissa päinvastoin synkkä ja haluton. Hänellä oli vanha pumpuli
vuorinen palttoo ja kalossit saappaiden päällä. Asetettuaan Rantsevan
eteen kantamuksensa, hän tervehti Nehljudofia taivuttamalla kaulaansa,
niin että kumartaessaan koko ajan katsoi häneen. Sitten, annettuaan
hänelle haluttomasti hikisen kätensä, hän alkoi vitkallisesti asetella
eväitä korista.
Nämä molemmat valtiolliset vangit olivat kansan lapsia: edellinen oli
Nabatof niminen talonpoika, jälkimäinen oli tehtaan työmies Markel
Kondratjef. Markel oli joutunut vallankumoukselliseen liikkeeseen
iältään jo 35 vuoden vanhana; mutta Nabatof jo 18 vuotiaana. Päästyään
kyläkoulusta suurien taipumustensa vuoksi kymnaasiin, Nabatof elätti
itseään kaiken aikaa yksityistunneilla, mutta sai kuitenkin koulusta
päästyään kultamitalin. Yliopistoon hän ei kuitenkaan mennyt, sillä jo
VII:nellä luokalla ollessaan hän oli päättänyt mennä kansan joukkoon,
josta oli tullutkin, levittääkseen sivistystä unhotettujen veljiensä
keskuudessa. Niin hän sitten tekikin: aluksi rupesi kirjuriksi suureen
kylään, mutta vangittiin pian sen johdosta, että oli lueskellut
talonpojille kirjasia ja perustanut heidän keskuudessaan kulutus- ja
tuotantoyhtiön. Ensi kerralla häntä pidettiin vankilassa kahdeksan
kuukautta ja päästettiin sitten ehdonalaiseen vapauteen. Irtipäästyään
hän heti matkusti toiseen lääniin, toiseen kylään, ja ruvettuaan siellä
opettajaksi, toimi samoin kuin ennenkin. Hän joutui taas kiinni ja sai
tällä kertaa viettää vankilassa vuoden ja kaksi kuukautta, mutta siellä
hän vaan yhä varmistui vakaumuksissaan.
Toisen vankeuskauden perästä hänet lähetettiin Permin lääniin. Sieltä
hän karkasi. Taas saivat hänet kiinni, ja pidettyään vankilassa
seitsemän kuukautta lähettivät Arkangelin lääniin. Sieltä hän karkasi
toistamiseen ja joutui jälleen kiinni; nyt hänet tuomittiin
siirtolaisvangiksi Jakutskin piiriin; niin että hän vietti puolet
miehuudenikäänsä vankilassa ja maanpaossa. Kaikki nämä retkeilemiset
eivät vähimmässäkään määrässä heikontaneet hänen terveyttään eikä
tarmoaan, vaan päinvastoin virittivät hänen tarmoaan. Hän oli virkeä
ihminen, mainio oli hänen ruuansulatuksensa, aina oli hän yhtä topakka,
aina iloinen ja reipas. Ei koskaan hän mitään katunut, ei liioin kovin
kauas tulevaisuuteen tähtäillyt, vaan järkensä koko voimalla,
ketteryydellä ja käytännöllisyydellä toimi nykyisyydessä. Ollessaan
vapaana hän työskenteli sen tarkoituksen eteen, minkä oli itselleen
asettanut, siis kansan, erittäinkin talonpoikaisen työväen
sivistyttämiseksi ja yhteenliittämiseksi; mutta kun vapaus oli häneltä
riistetty, hän toimi yhtä tarmokkaasti ja käytännöllisesti yhteyttä
varten ulkomaailman kanssa ja laittaakseen elämän niin siedettäväksi
kuin olevissa oloissa suinkin oli mahdollista, eikä ainoastaan
itselleen, vaan lähimmille tovereilleenkin. Hän oli ennen kaikkea
yhteiskunnallinen ihminen. Itseänsä varten hän ei luullut mitään
tarvitsevansa, ja hän saattoi löytää tyydytystä vaikka tyhjästä, mutta
toverikuntaan nähden hän vaati paljon ja saattoi tehdä kaikkea työtä,
sekä ruumiillista että henkistä, pitkät ajat herkeämättä, unetta ja
ruuatta. Talonpoika kuin oli, hän oli työteliäs, kekseliäs, varovainen,
sukkela töissä ja luonnollisella tavalla kieltäytyväinen ja ilman vaivaa
kohtelias, huomaavainen sekä muiden tunteita että myöskin mielipiteitä
kohtaan. Hänen vanha äitinsä, lukuataitamaton talonpoikainen leski,
täynnänsä taikauskoa, oli vielä elossa, ja Nabatof auttoi häntä ja
vapaana ollessaan kävi häntä tapaamassa. Semmoisissa tilaisuuksissa
kotona ollessaan hän otti selvän hänen elämänsä yksityisseikoista,
auttoi häntä töissä eikä laiminlyönyt entisiä talonpoikaisia
tovereitansa: poltteli kotitekoista tupakkia satunnaisesta, paperista
kääräistystä piipusta, veti käsikarttua ja koetti selittää heille,
kuinka he kaikki olivat petetyt, ja kuinka heidän oli irtautuminen siitä
valheesta, jossa heitä pidettiin. Kun hän kuvaili mielessään ja puhui
siitä mitä kaikkea vallankumous oli saava aikaan kansan hyväksi, hän
kuvaili aina eteensä juuri tämän saman kansan, jonka lapsi hän oli,
melkein samoissa olosuhteissa, ainoastaan omistavana maata ja ilman
herroja ja virkamiehiä. Vallankumouksen ei hänen mielestään pitäisi
muuttaa kansan elämän perusmuotoja--siinä asiassa hän ei ollut yhtä
mieltä Novodvorofin ja tämän seuraajan Markel Kondratjefin
kanssa,--vallankumouksen ei ollut hänen mielestään särkeminen koko
rakennusta, vaan sen oli ainoastaan uudella tavalla järjestäminen tämän
ihanan, luotettavan, suunnattoman suuren ja hänen tulisesti rakastamansa
rakennuksen sisäisiä asumuksia.
Uskonnollisessakin suhteessa hän oli yhtä tyypillinen talonpoika: ei hän
koskaan ajatellut metafyysisiä kysymyksiä, kaiken alkua, haudantakaista
elämää. Jumala oli hänelle sitä mitä se oli Aragolle,--hypoteesi, jota
hän ei siihen asti ollut vielä tarvinnut. Ei hänellä ollut mitään
tekemistä sen kysymyksen kanssa, miten maailma oli alkunsa saanut:
Mooseksenko vai Darvinin mukaan, ja Darvinin oppi, jota hänen nykyiset
toverinsa pitivät niin tärkeänä, oli hänen mielestään samallaista
ajatuksen leikkiä kuin luominen kuudessa päivässä.
Tämä maailman luomisen kysymys ei huvittanut häntä, juuri siksi, että
kysymys, kuinka saattaisi maailmassa parhaiten elää, oli aina hänen
edessään. Tulevaisesta elämästä hän ei myöskään koskaan perustanut,
sillä sisimmässä sydämmessään hänellä oli esi-isiltä peritty luja,
rauhallinen, kaikille maanviljelijöille ominainen vakaumus, että
niinkuin eläin- ja kasvimaailmassa ei mikään lopu, vaan alituisesti
muuttuu yhdestä muodosta toiseen,--lanta jyväksi, jyvä kanaksi, pääkkö
sammakoksi, mato perhoseksi, siemen tammeksi,--niin ihminenkään ei häviä,
vaan muuttuu. Hän uskoi näin, ja sentähden hän oli katsonut reippaasti
ja iloisestikin kuolemaa silmiin ja lujamielisesti kesti kärsimyksiä,
jotka sinnepäin veivät, mutta hän ei rakastanut eikä osannut puhua
tästä. Hän rakasti työtä ja puuhasi aina käytännöllisissä asioissa ja
yllytteli näihin käytännöllisiin toimiin tovereitaankin.
Toinen tähän joukkokuntaan kuuluva valtiollinen vanki, Markel
Kondratjef, oli aivan toisenlaatuinen ihminen. Viidentoista vuotisesta
asti hän oli joutunut tehdastyöhön, ja alkanut tupakoida ja juoda
tukehuttaakseen hämärän loukkaantumisen siitä, että hänelle tehtiin
vääryyttä. Loukkaantunut hän oli ensi kerran silloin kuin he pojat
olivat jouluaattona käsketyt tehtaanisännän kotiin, jossa rouva oli
toimittanut joulujuhlan. Hän ja hänen toverinsa olivat saaneet
kopekanmaksavan pikku torven, omenan, kullatun pähkinän ja rypälemarjan,
mutta tehtailijan omat lapset saivat lahjoja, jotka näyttivät todellisen
joulupukin tuomilta ja maksoivat, kuten hän myöhemmin sai tietää, yli 50
ruplaa. Hän oli noin kolmenkymmenen ikäinen, kun heidän tehtaaseensa
pestautui kuuluisa vallankumousnainen, joka huomasi Kondratjefin
luonnonlahjat ja alkoi antaa hänelle kirjoja ja lentokirjasia ja puhua
hänen kanssaan, selitellä hänen tilaansa, syitä siihen ja keinoja sen
parantamiseen. Kun hänelle tuli ihan selväksi että oli mahdollista
vapauttaa itsensä ja muut siitä sorronalaisesta asemasta, jossa hän oli,
näytti hänestä tuon aseman vääryys vielä julmemmalta ja kauheammalta
kuin ennen, ja hän rupesi intohimoisesti toivomaan ei ainoastaan
vapautumista vaan myöskin niiden rankaisemista, jotka olivat tähän
vääryyteen syynä ja ylläpitivät sitä. Tuon mahdollisuuden antoivat,
kuten hänelle selitettiin, tiedot, ja Kondratjef rupesi intohimoisesti
tietoja hankkimaan. Tosin hänelle oli epäselvää, millä tavalla
sosialistinen ihanne on toteutuva tietojen avulla, mutta hän uskoi, että
koska tieto oli hänelle selvittänyt sen vääryyden, jota hän asemassaan
kärsi, niin sama tieto oli tuon vääryyden korjaavakin. Paitsi sitä tieto
ylensi hänet hänen omissa silmissään muita ihmisiä ylemmäksi. Ja
sentähden, jätettyään juomisen ja tupakanpolton, hän käytti lukuihin
kaiken vapaan aikansa, jota kyllä riitti sittenkuin hänestä tehtiin
varastohuoneen hoitaja.
Vallankumousnainen opetti häntä, ihmetellen hänessä sitä suurta kykyä,
jolla hän koskaan kyllikseen saamatta nieli kaikenlaisia tietoja.
Kahdessa vuodessa hän oppi algebran, mittausopin ja historian, jota hän
erikoisesti rakasti, ja hän luki läpi myöskin kaiken esteettisen
kirjallisuuden, mutta erittäinkin sosialistisen.
Vallankumousnainen vangittiin ja yhdessä hänen kanssaan myöskin
Kondratjef, koska tältä oli löytynyt kiellettyjä kirjoja, ja pistettiin
aluksi linnaan, mutta sitten karkoitettiin Vologodskin lääniin. Siellä
hän tutustui Novodvorofiin, luki lisäksi paljon vallankumouksellisia
kirjoja, pani kaikki mieleensä ja vahvistui vielä enemmän
sosialistisissa vakaumuksissaan. Maanpakonsa jälkeen oli hän suuren
työlakon johtajana, joka lakko päättyi tehtaan häviöön ja tirehtörin
tappoon. Kondratjef vangittiin ja tuomittiin oikeutensa menettäneeksi ja
siirtolavankilaan lähetettäväksi.
Uskontoon nähden hän oli yhtä kieltoperäisellä kannalla kuin oleviin
taloudellisiinkin oloihin. Ymmärrettyään sen uskon järjettömyyden, jossa
hän oli kasvatettu, ja suurella voimainponnistuksella, aluksi peläten
mutta sitten innostuneena vapauduttuaan siitä, hän ikäänkuin sen
petoksen kostamiseksi, jossa häntä ja hänen esi-isiään oli pidetty, ei
väsynyt myrkyllisellä vihalla nauramasta pappeja ja uskonkappaleita.
Hän oli tottumuksestaan askeetti, tyytyi vähimpään ja niinkuin jokainen
lapsuudestaan työhön tottunut ihminen, jolla oli kehittyneet jäntereet,
saattoi helposti, paljon ja sukkelasti tehdä kaikkea ruumiillista
työtä, mutta rakasti ennen kaikkea joutoaikaa, voidakseen vankiloissa ja
majoituspaikoissa jatkaa opintojansa. Hän tutki nyt Marxin ensimäistä
nidosta, ja suurenmoisella huolella niinkuin kalliinta aarretta,
säilytti tätä kirjaa säkissään. Kaikkia tovereitaan kohtaan hän
käyttäytyi töykeästi, välinpitämättömästi, lukuunottamatta Novodvorofia,
jolle hän oli erittäin altis ja jonka mielipiteitä kaikista aineista hän
piti kumoamattomina totuuksina.
Naisia kohtaan, joita hän piti vaan turhina häiritsijöinä kaikissa
tärkeissä asioissa, hänellä oli voittamaton ylenkatse. Mutta Maslovaa
hän sääli ja oli tälle ystävällinen, koska Maslova oli hänen mielestään
esimerkkinä siitä tavasta, millä yläluokka sorti alaluokkaa. Samasta
syystä hän sitävastoin ei rakastanut Nehljudofia, ei antautunut hänen
kanssaan puheisiin eikä puristanut hänen kättään, vaan tarjosi
puristettavaksi oman ojennetun kätensä, kun Nehljudof häntä tervehti.