Valtiollisten hallussa oli kaksi pientä koppia, joiden ovet antautuivat
käytävän erotettuun osaan. Tänne erotettuun osaan tultuaan Nehljudof
näki ensimäiseksi Simonsonin. Hänellä oli mäntyhalko kädessä ja hän
istui kyykkysillään, lyhyessä nutussaan, hyvin syttyneen uunin edessä,
jonka alapeltiä veto vapisutti ja imi kiinni.
Nähtyään Nehljudofin hän nousematta asennostaan, katsellen alhaalta
ylös tuuheitten kulmakarvojensa takaa, ojensi kätensä.
--Olen iloinen että tulitte, minun täytyy puhua kanssanne,--sanoi hän
merkitsevän näköisenä ja katsoen Nehljudofia suoraan silmiin.
--Mitä niin?--kysyi Nehljudof.
--Sitten. Nyt ei minulla ole aikaa.
Ja Simonson ryhtyi jälleen uuniinsa, jota hän lämmitti oman teoriansa
mukaan: kadottamalla mahdollisimman vähä lämpöä.
Nehljudof oli jo menemäisillään ensimäisestä ovesta, kun toisesta ovesta
tuli kumarassa asennossa, luuta kädessä ja edellään lykkien uunia kohden
suurta roska- ja tomuläjää, Maslova. Hän oli valkoisessa röijyssä, hame
ylös käärittynä, sukkasillaan. Pää oli pölyn tähden silmäkulmiin asti
huiviin käärittynä. Nähtyään Nehljudofin hän oikasihe ja punakkana ja
virkeänä asetti luudan pois, pyyhki kätensä hameeseen ja pysähtyi
suoraan Nehljudofin eteen.
--Siivootte huoneita?--sanoi Nehljudof tarjoten kättä.
--Niin, sehän on minun vanha toimeni,--sanoi hän ja hymyili.--Mutta
likaa onkin täällä niin hirveästi--niin hirveästi.
--No, onko vaippa kuivunut?--kääntyi hän Simonsonin puoleen,
--Melkein,--sanoi Simonson katsoen Maslovaan jonkinlaisella
erinomaisella katseella, joka kummastutti Nehljudofia.
--No sitten minä haen sen, ja tuon turkit kuivumaan. Meikäläiset ovat
kaikki täällä,--sanoi hän Nehljudofille, mennen peremmäs ja osoittaen
läheisempään oveen.
Nehljudof avasi oven ja tuli pienenlaiseen koppiin, jota vähäinen
matalalla lavitsalla seisova metallilamppu heikosti valaisi. Kopissa oli
kylmä ja haisi tomulta, kosteudelta ja tupakalta. Läkkilamppu valaisi
kirkkaasti sen vieressä olijoita, mutta lavitsat olivat pimennossa ja
seinillä liikkui heiluvia varjoja.
Tässä vähäisessä kopissa olivat kaikki, paitsi kaksi miespuolista,
joiden asia oli taloudenhoito ja jotka olivat lähteneet kiehuvaa vettä
ja eväitä hakemaan. Täällä oli Nehljudofin vanha tuttu, Vera Jefremovna,
tavattoman suurine, säikähtyneine silmineen, harmaassa nutussa, paisunut
suoni otsalla ja tukka lyhyeksi leikattuna. Hän istui sanomalehtipaperin
edessä, minkä päällä oli hajoitettua tupakkaa, ja täytteli
paperossihylssejä äkillisillä liikkeillään.
Täällä oli myöskin yksi Nehljudofin mielestä parhaimmista valtiollisista
naisista, Emilia Rantseva, jonka toimena oli ulkonainen talous ja joka
osasi vaikeimmissakin tilaisuuksissa antaa sille naisellisen kodikkuuden
ja viehättävyyden leiman. Hän istui lampun vieressä ja hihat käärittyinä
päivettyneiden, kauniiden ja vikkeläin käsien tieltä kuivasi ja asetteli
ruukkuja ja kuppeja lavitsalle katetun käsiliinan päälle. Rantseva oli
rumanlainen, nuori nainen, viisas ja lempeä ilme kasvoissa, joilla oli
se ominaisuus, että ne hänen hymyillessään yhtäkkiä muuttuivat
iloisiksi, reippaiksi ja lumoaviksi; tämmöisellä hymyllä hän nyt
vastaanotti Nehljudofin.
--Ja me kun luulimme, että olette jo perin palanneet takasin
Venäjälle,--sanoi hän.
Täällä oli myöskin, varjossa, sinnemmäisessä nurkassa, Maria Pavlovna.
Hän toimitteli jotain pienen, valkotukkaisen tytön kanssa, joka
herkeämättä jotain loruili somalla lapsen-äänellään.
--Sepä mainiota, että tulitte. Oletteko nähneet Katjaa?--kysyi hän
Nehljudofilta.--Katsokaas, tämmöinen vieras meillä on.--Hän osoitti
tyttöä.
Täällä oli myöskin Kryiltsof. Kuihtuneena ja kalpeana, jalat allensa
taivutettuina, kyyristyneenä ja tutisten hän istui lavitsain
etäisimmässä kulmassa. Hänellä olivat kädet pistettyinä puoliturkin
hihoihin ja kuumetautisilla silmillä hän katseli Nehljudofia. Nehljudof
tahtoi mennä harien luokseen, mutta oven oikealla puolella, hakien
jotain säkistä ja puhellen sievän, hymyilevän neiti Grabetsin kanssa,
istui kihara- ja punertavatukkainen mies, silmälasit päässä,
guttaperkkanutussa. Se oli kuuluisa vallankumouksellinen Novodvorof, ja
Nehljudof kiiruhti häntä tervehtimään. Erittäin hän kiirehti tätä
tekemään senvuoksi, että kaikista tämän puolueen valtiollisista
vangeista oli vaan tämä ainoa hänelle vastenmielinen. Novodvorofin
siniset silmät välkähtivät silmälasien yli Nehljudofia kohden ja
otsaansa rypistäen hän antoi hänelle kaidan kätensä.
--No, hyvinkö matkustus on mieleenne?--sanoi hän nähtävästi ivalla.
--Kyllä, paljon on opittavaa,--vastasi Nehljudof ollen muka huomaamatta
ivaa ja pitävinään sitä vaan ystävällisyytenä, ja tuli Kryiltsofin luo.
Ulkonaisesti Nehljudof oli osoittanut välinpitämättömyyttä, mutta
sydämmessään hän ei ollut läheskään valiäpitämätön Novodvorofia kohtaan.
Nämä Novodvorofin sanat, hänen selvästi näkyvä halunsa sanoa ja tehdä
jotain mieltäpahoittavaa pilasivat Nehljudofilta sen hyväntahtoisuuden
mielialan, jossa hän oli. Hänen tuli paha ja surullinen olla.
--Kuinka nyt jaksatte?--hän sanoi puristaen Kryiltsofin kylmää ja
vapisevaa kättä.
--Tuossahan menee, en vaan tahdo päästä lämpimäksi, olen
kastunut,--sanoi Kryiltsof, kiireisesti piiloittaen kätensä
puoliturkkinsa hihaan.--Täälläkin on kylmä kuin koirilla. Tuolla ovat
ikkunat särjetyt.--Hän osoitti kahdessa kohden rikkilyötyjä ruutuja
rautaristikon takana.
--Entä te? miksi ette ole ennen käynyt?
--Eivät päästä, päällystö on ankara. Vasta nyt sattui vähän
inhimillisempi upseeri.
--No, vai inhimillinen,--sanoi Kryiltsof.--Kysykääpäs Mashalta, miten
hän aamulla käyttäytyi.
Maria Pavlovna, nousematta paikaltaan, kertoi miten tuon tytön oli
käynyt aamulla, majoituspaikasta lähdettäissä.
--Minun mielestäni on välttämätöntä ilmaista kollektiivinen
vastalause,--sanoi Vera Jefremovna päättävällä äänellä, yhtaikaa
kuitenkin epävarmasti ja arasti katsahdellen milloin yhtä milloin
toista silmiin.
--Vladimir ilmaisi paheksumisensa, mutta siinä ei ole kyllin.
--Mimmoinen vastalause?--murahti Kryiltsof kärsimättömästi rypistäen
otsansa. Vera Jefremovnan teeskennelty puhetapa ja hermollisuus oli
nähtävästi jo kauan sitten suututtanut häntä.--Te haette kai
Katjaa?--sanoi hän sitten Nehljudofille.--Hän vaan tekee työtä ja
siivoaa. Tämän huoneen hän on siivonnut ja meidän--miesten huoneen; nyt
siivoaa naisten huonetta. Mutta kirppuja ei hän vaan saa häviämään,
tahtovat ihan elävältä syödä. Mitäs Masha siellä tekee?--kysyi hän
osoittaen päällään siihen nurkkaan päin, jossa Maria Pavlovna oli.
--Kampaa ottotyttöänsä,--sanoi Rantseva.
--Kunhan ei vaan syöpäläisiä meidän päällemme päästäisi?--sanoi
Kryiltsof.
--Ei, ei, kyllä minä tarkasti.--Nyt hän on puhdas,--sanoi Maria
Pavlovna.--Ottakaa hänet nyt,--sanoi hän Rantsevalle.--Minä menen Katjaa
auttamaan. Ja tuon Kryiltsofille vaipan.
Rantseva otti tytön ja äidin hellyydellä puristaen itseänsä vasten
lapsukaisen paljaita, pulleita käsiä, asetti sen polvelleen ja antoi
sille sokeripalan.
Maria Pavlovna poistui huoneesta, ja hänen jälkeensä tuli koppiin kaksi
miespuolista, toisella kiehuvaa vettä, toisella eväitä.