Sotamiehen saattamana Nehljudof tuli jälleen pimeälle pihalle, jota
punertavasti palavat lyhdyt huonosti valaisivat.
--Minnekkä matka?--kysyi vastaantuleva vartiosotamies siltä, joka
saattoi Nehljudofia.
--Erityiseen koppiin n:o 5.
--Ei tästä pääse, ovi on suljettu, täytyy mennä toista kautta.
--Miksi on suljettu?
--Aliupseeri sulki ja meni itse kylään.
--Niin tulkaa sitten täältä.
Sotamies vei Nehljudofin lautoja pitkin toiselle ovelle. Jo pihalle
kuului sisältä ääniä ja liikkeitä, niinkuin hyvästäkin mehiläispesästä,
mutta kun Nehljudof tuli lähemmäs ja ovi aukeni, yltyi pauhu ja muuttui
huutavien, kiroilevien, nauravien äänten sekamelskaksi. Kuului kahleiden
kalinaa ja nenään tuoksahti tuttu, raskas haju.
Molemmat nämä vaikutukset: kiljunta ynnä kahleiden kalina ja tuo kauhea
haju yhtyivät aina Nehljudofilla yhdeksi tuskalliseksi tunteeksi: siinä
oli jokin henkinen kuvotus, joka tahtoi muuttua oikeaksi kuvotukseksi.
Ja molemmat vaikutukset sekaantuivat ja kovensivat toisiaan.
Tultuaan nyt majoitusvankilan eteiseen, missä seisoi tavattoman suuri
haiseva korvo, näki Nehljudof ensimäiseksi vaimoihmisen, joka istui
korvon reunalla. Häntä vastapäätä oli mies, litteä lakki kallistettuna
ajellulle puolelle päätä. He juttelivat jotain keskenään. Miesvanki,
nähtyään Nehljudofin, iski silmää ja, mutisi:
--Ei keisarikaan saa vettä pysähtymään. Mutta nainen laski helmansa ja
perääntyi.
Eteisestä mentiin käytävään, jonne koppien ovet avautuivat. Ensimäinen
oli perheellisten koppi, sitten suuri naimattomien miesten koppi ja
käytävän päässä kaksi pientä, valtiollisille eroitettua koppia.
Majoitustalossa, joka oli aijottu 150 hengelle, oli 450 henkeä; se oli
niin täynnä, etteivät kaikki mahtuneet koppeihin vaan täyttivät
käytävän. Muutamat istuivat tai loikoivat lattialla, toiset liikkuivat
edestakasin tyhjien ja kiehuvalla vedellä täytettyjen teekannujen
kanssa. Näiden joukossa oli Taras. Hän saavutti Nehljudofin ja tervehti
ystävällisesti. Tarasin hyväntahtoiset kasvot olivat täynnänsä sinelmiä,
nenällä ja silmien alla.
--Mikäs sinulle on tullut?--kysyi Nehljudof.
--Tuli vaan semmoinen riita,--sanoi Taras hymyillen.
--Tappelevat alituistaan,--sanoi vartiosotamies ylenkatseellisesti.
--Naisen päällisiä,--lisäsi heidän takanaan tuleva vanki.--Fetjkan
kanssa painivat.
--Entä Fedosja?--kysyi Nehljudof.
--Tervennä hän on, vien tässä hänelle teevettä,--sanoi Taras ja meni
perheellisten koppiin.
Nehljudof katsahti ovesta. Koko huone oli täynnänsä naisia ja miehiä
sekä lavitsoilla että niiden alla. Kopissa oli höyryä kuivuvista
kosteista vaatteista ja kuului yhtämittainen naisäänten huuto. Seuraava
ovi vei naimattomien koppiin. Tämä oli vieläkin täydempi ja
ovensuussakin tunkeili meluava joukko, kosteissa vaatteissa; siinä
pelattiin tai ratkaistiin jotain. Vartiosotamies selitti Nehljudofille,
että siinä vankien vanhin antoi pelaajalle niitä ruokarahoja, joita
vangit olivat pelissä kadottaneet, korteista tehtyjen pilettien mukaan.
Nähtyään aliupseerin ja herrasmiehen vaikenivat lähempänä seisojat
vihasesti silmäten ohimeneviä. Pelaavien joukossa huomasi Nehljudof
tutun pakkotyöläisen, Fjodorofin, seurassaan ainainen surkeannäköinen
nuorukainen, jolla oli kulmakarvat nostettuina, kasvot vaaleat,
ikäänkuin turvonneet; ja sitten erään inhoittavan, rokonarpisen,
nenättömän kulkurin, josta kulki semmonen huhu, että hän karkuretkellään
muka oli tappanut toverinsa ja ravinnut itseään tämän lihalla. Kulkuri
seisoi käytävässä, märkä mekko heitettynä toisen olan yli, ja
pilkallisesti ja häpeemättömästi katseli Nehljudofia, väistymättä hänen
tieltään. Nehljudof kiersi hänet.
Niin tuttua kuin tämä näky Nehljudofille olikin, ja vaikka hän näinä
kolmena kuukautena oli kylläkin usein nähnyt nuo samat 400 vankia mitä
erilaisimmissa oloissa: kuumassa, tomupilvissä, jotka nousivat heidän
jalkakahleistaan, matkan pysähdyspaikoissa, majoitusvankilain pihalla
lämpimän aikaan, missä tapahtui kauhistuttavia avonaisen irstaisuuden
kohtauksia,--hän kuitenkin, joka kerta kuin tuli heidän keskuuteensa ja
huomasi, kuten nyt, että heidän huomionsa on häneen kääntynyt, tunsi
tuskallista häpeää ja omaa syyllisyyttänsä heidän edessään. Mutta
raskainta oli hänestä se, että tähän häpeän ja syyllisyyden tuntoon
sekaantui lisäksi voittamaton inhon ja kauhun tunne. Hän tiesi, että
siinä asemassa, mihin he olivat asetetut, ei voinut olla muuna kuin minä
he olivat, eikä hän sittenkään voinut tukahuttaa itsessään inhoa heihin.
--Kyllä noiden tuommoisten--kelpaa niiden keiletellä,--kuuli Nehljudof
lähestyessään valtiollisten ovea jonkun käheän äänen sanovan ja lisäävän
siihen vielä sopimattoman haukkumasanan.
Ja sitten kuului pahansuopa, pilkallinen nauru.