Sinä päivänä, jona majoituspaikasta lähdettäissä tuo rettelö tapahtui
vartioupseerin ja vankien välillä tuon lapsen tähden, heräsi Nehljudof.
oltuaan yötä kestikievarissa, myöhään ja viipyi vielä kirjoittamassa
kirjeitä, joita hän valmisti läänihallituksen kaupunkiin saapumisen
varalle, niin että hän läksi kestikievarista tavallista myöhemmin eikä
saavuttanut joukkokuntaa tiellä, kuten aina ennen, vaan tuli uuteen
majoituskylään hämärän aikana. Pantuaan ylleen kuivat vaatteet
kestikievarissa, jossa oli emäntänä vanhanpuolinen, lihava, tavattoman
paksu ja valkeakaulainen leski, tuli Nehljudof siistiin ruokasaliin,
joka oli monen monilla jumalankuvilla ja tauluilla koristettu, joi
teensä ja kiirehti majoituspaikkaan, pyytääkseen upseerilta tapaamisen
lupaa.
Kuudessa edellisessä majoituspaikassa ei yksikään vartioupseereista,
vaikka olivat välillä vaihtuneet, päästäneet Nehljudofia majoitustaloon,
niin ettei hän ollut yli kuuteen viikkoon nähnyt Katjushaa. Tätä
ankaruutta piti noudattaa siksi, että odotettiin ylhäisen
vankilanpäällikön ohimatkustamista. Nyt oli tuo päällikkö jo ollut ja
mennyt, katsahtamattakaan majoituspaikkaan, ja Nehljudof toivoi, että
vartioupseeri, joka oli aamulla vastaanottanut joukkokunnan, sallii
hänen tavata vankeja, niinkuin muutkin olivat sallineet.
Emäntä tarjosi ajopeliä Nehljudofille matkaa varten majoituspaikkaan,
joka oli kylän toisessa päässä, mutta Nehljudof tahtoi mieluummin
kävellä. Nuori, leveäharteinen hyvinvoipa renki, tavattoman suurissa,
vastavoidelluissa ja tervalta haisevissa saappaissa, otti saattaakseen
hänet perille. Taivaalta tuli sadevitiä ja oli niin pimeä, että kun
renki meni parikin askelta edelle niissä paikain, missä ei ollut
ikkunoista tulevaa valoa, ei Nehljudof enää nähnyt häntä ja kuuli vaan
hänen saappaittensa läiskinnän syvässä liejussa. Päästyään torin ja
kirkon ohi ja kuljettuaan pitkän kadun päähän, jonka ikkunoista loisti
kirkas valo, tuli Nehljudof saattomiehensä jälessä kylän laitaan
pilkkopimeään. Mutta pian tässäkin pimeässä alkoi tuikkia sumussa
säteileviä lyhtyjen valoja, joita paloi majoitustalon luona. Punertavat
tulet yhä suurenivat ja kirkastuivat; tuli näkyviin vankila-aita ja
vahtimiehen liikkuva hahmo, juovikas tolppa ja vahtikoju. Vahtimies
huusi tulijoille tavallisen: »kuka siellä?» ja saatuaan tietää, ettei
ollut omia, heittäytyi niin ankaraksi, ettei olisi sallinut odottaa
piikkiaidan luonakaan. Mutta Nehljudofin saattomies ei ollut hätäpoikia.
--Mikä sinut nyt niin on äkiyttänyt?--sanoi hän hänelle.--Hoihkaseppa
aliupseerille, niin me tässä sillaikaa odotamme.
Vahtimies ei vastannut mitään, vaan huusi jotain pikkuportin kautta ja
pysähtyi tarkastamaan kuinka hartiakas renki puhdisti tikulla
Nehljudofin saappaita niihin tarttuneesta liasta. Aidan takaa kuului
mies- ja naisäänten meluavaa purinaa. Noin kolmen minutin kuluttua
rämähtivät portin raudat, se aukeni, ja pimeydestä tuli valoon vanhempi
aliupseeri, sinelli hartioilla, kysyen mitä oli asiaa. Nehljudof antoi
hänelle valmistamansa kirjelapun, jossa pyysi päästä puheille
yksityisessä asiassa, ja käski antamaan upseerille. Aliupseeri oli
vähemmän ankara kuin vahtisotamies, mutta sen sijaan hyvin utelias. Hän
tahtoi välttämättä tietää, mitä asiaa Nehljudofilla oli upseerille, ja
kuka hän oli; hän nähtävästi vainusi saalista eikä tahtonut sitä
käsistään päästää. Nehljudof sanoi vaan, että olipahan erityinen asia,
ja että hän kyllä kiittää, ja taas pyysi viemään lappua perille.
Aliupseeri otti lapun ja nyykäyttäen päätään meni. Jonkun ajan kuluttua
hänen lähdettyään portti jälleen rämähti auki ja siitä alkoi tulla ulos
naisia, kantaen koreja, leilejä, kannuja ja säkkejä: kovaäänisesti
lavertaen erityistä siperialaista murrettaan he koikkivat portin
kynnyslaudan yli. Kaikki he olivat puetut kaupunkilaiseen eikä
maalaiseen malliin, palttoihin ja pikku turkkeihin; hameet olivat
korkealle ylös nostetut ja päät huiveihin käärityt. Lyhdyn valossa he
uteliaasti tarkastelivat Nehljudofia ja hänen opastaan. Yksi heistä
näytti ilostuvan tavattuaan leveäharteisen rengin ja haukkui heti
lempeästi häntä siperialaisilla haukkumasanoilla.
--Sinä sen riivattu, mitä sinä täällä teet?--puhui hän.
--Matkustavaista opastamassa,--vastasi renki.--Entäs sinä, mitä olit
tänne tuomassa?
--Maitoa, aamulla käskivät taas tulemaan.
--Eivätkö yöksi pyytäneetkään?--kysyi mies.
--Vai sinä sen,--huusi toinen nauraen,--lähde yhteen matkaan, saata
meidät kylään.
Mies sanoi hänelle vielä jotain semmoista, että paitsi naisia
vahtisotamieskin rupesi nauramaan, ja kääntyi sitten Nehljudofin
puoleen:
--Löydätteköhän yksin takaisin? Ette kai unohda?
--Kyllä, kyllä.
--Kun tulette kirkon ohi, niin kaksikerroksisesta talosta se on toinen.
Siinä on teille sauva,--sanoi hän antaen Nehljudofille sauvansa, jota
hän oli käyttänyt ja joka oli häntä pitempi, ja lotskuttaen suurine
saappaineen hävisi hän pimeyteen naisten kanssa.
Hänen äänensä kuului vielä naisäänten joukosta sumusta, kun portti taas
rämähti auki ja aliupseeri tuli pyytämään Nehljudofia upseerin puheille.