VI.

Erittäinkin kiintyi Nehljudof erääseen keuhkotautiseen Kryiltsof

nimiseen nuoreen mieheen. Tämä kuului samaan joukkokuntaan, johon

Katjushakin, ja oli tuomittu Siperiaan pakkotöihin. Nehljudof tutustui

häneen jo Jekaterinburgissa ja sitten matkan aikana usean kerran tapasi

häntä ja seurusteli hänen kanssaan. Kerran kesällä, majoituspaikassa

levättäessä, vietti Nehljudof hänen parissaan melkein koko päivän, ja

Kryiltsof, päästyään oikein puheisiin, kertoi hänelle koko elämäkertansa

ja miten oli tullut vallankumoukselliseksi. Hänen historiansa ennen

vankeuteen joutumista oli hyvin lyhyt. Isä, rikas tilanomistaja

etelälääneistä, kuoli hänen vielä lapsena ollessa. Hän oli ainoa poika,

ja äiti kasvatti häntä. Hänen oli helppo oppia, hän kävi lyseon läpi ja

oli sitten yliopistossa, jossa suoritti luvut ensimäisenä kandidaattina

matemaattisessa tiedekunnassa. Hänelle tarjottiin tilaisuus tulla

yliopistonmieheksi ja päästä ulkomaille. Mutta hän viivytteli asiaa. Oli

eräs neiti, johon hän oli rakastunut, ja hän alkoi miettiä avioliittoa

ja kunnallistoimia. Kaikkea hän olisi halunnut, mutta mihinkään hän ei

uskaltanut ryhtyä. Tähän aikaan entiset yliopistotoverit pyysivät

häneltä rahaa yhteistä asiaa varten. Hän tiesi, että tämä yhteinen asia

oli vallankumouksellinen, josta hän ei silloin paljonkaan välittänyt,

mutta toveruuden tunteesta ja myöskin itserakkaudesta, ettei luultaisi

hänen pelkäävän, hän antoi rahat. Rahan saajat joutuivat kiinni;

löydettiin paperilappu, josta kävi ilmi että Kryiltsof oli antanut

rahat; hän vangittiin, ensin vietiin polisikonttoriin ja sieltä

vankilaan.

--Vankilassa, mihin minut vietiin,--kertoi Kryiltsof Nehljudofille, (hän

istua kuuhotti, rinta painuneena, korkealla lavitsalla, nojaten käsiänsä

polviin, ja vaan silloin tällöin katsahti välkkyvillä, kuumetautisilla,

ihanilla silmillään Nehljudofiin),--siinä vankilassa ei noudatettu

erityistä ankaruutta; me saimme vapaasti koputella toisillemme, mitä oli

sanottavaa; saimme liikkua käytävässä, usein juttelimme toistemme

kanssa, jaoimme eväitä, tupakkia, ja iltasin me lauloimmekin köörissä.

Minulla oli hyvä ääni. Juu-juu. Jollei äiti olisi niin surrut

kohtaloani, olisi minun ollut hyvä olla vankilassa, jopa mieluista ja

hyvin opettavaa. Täällä minä muun muassa tutustuin kuuluisan Petrofin

kanssa, joka sitten linnassa leikkasi kurkkunsa lasisirpaleella, ja

vielä muidenkin kanssa. Mutta minä en kuulunut vallankumouksellisiin.

Sitten minä tutustuin vielä kahden koppinaapurin kanssa. He olivat

joutuneet kiinni samasta asiasta noiden puolalaisten julistusten kanssa

ja heitä syytettiin yrityksestä päästä karkuun sotamiesten käsistä, kun

heitä kuljetettiin rautatielle. Toinen oli puolalainen, Losinsky, toinen

juutalainen, Rosofskij sukunimeltään. Juu-juu. Tämä Rosofskij oli ihan

vielä poika. Hän sanoi olevansa seitsemäntoista, mutta näöltään ei hän

ollut kuin noin viidentoista vuotias. Semmoinen laiha, pienehkö,

kiiltävät mustat silmät päässä, ja vilkas ja sitten hyvin

soitannollinen, niinkuin kaikki juutalaiset. Hän ei ollut vielä

äänenmurroksestaan päässyt, mutta hän lauloi kuitenkin mainiosti.

Juu-juu. Minun aikanani he molemmat vietiin tutkittaviksi. Aamulla

vietiin. Illalla he palasivat ja kertoivat, että oli tullut

kuolemantuomio. Ei kukaan ollut sitä odottanut. Ihan mitätön oli heidän

juttunsa--he olivat vaan yrittäneet riuhtaantua irti sotamiehen käsistä

eivätkä edes ketään haavoittaneet. Ja sitten: näytti niin

luonnottomalta, että tuommoista poikaa kuin Rosofskij olisi ruvettu

kuolemalla rankaisemaan. Ja me tulimme vankilassa kaikki siihen

päätökseen, että oli tahdottu vaan pelottaa ja ettei tuomio tulisi

vahvistetuksi. Kun olimme aikamme levottomina olleet, niin jo

rauhoituimme ja elämä alkoi kulkea tavallista menoaan? Juu-juu. Mutta

annas ollakkaan. Eräänä iltana lähestyy vartija minun oveani ja

ilmoittaa salaperäisenä, että salvumiehet ovat tulleet hirsipuuta

asettamaan; minä en ensi hetkessä ymmärtänyt,--mitä? mitä hirsipuuta?

Mutta vartija, ukko, oli niin kiihoittuneena, että hänet nähtyäni minä

ymmärsin asian tarkoittavan meidän kahta. Minä tahdoin koputtaa ja

keskustella toverien kanssa, mutta pelkäsin, että nuo kuulisivat.

Toverit eivät myöskään hiiskuneet mitään. Kaikki näyttivät tietävän.

Käytävässä ja kopeissa vallitsi kaiken iltaa kuollut hiljaisuus. Me emme

koputelleet emmekä laulaneet. Kymmenen aikaan vartija tuli jälleen minun

luokseni ja ilmaisi, että pyöveli oli tullut Moskovasta. Sanoi ja

poistui. Minä aloin häntä kutsua taas takaisin. Yhtäkkiä kuulen

Rosofskijn äänen huutavan omasta kopistaan käytävän yli minulle: »Mikä

nyt? miksi kutsutte häntä?» Minä höpersin jotain että hän oli tuonut

minulle tupakkia, mutta hän rupesi aavistamaan ja kysyi minulta: miksi

emme olleet laulaneet? miksi ei koputeltu? En muista mitä minä hänelle

vastasin, ja menin vaan pois, etten tarvitsisi puhua hänen kanssaan.

Juu-juu. Se yö oli hirveä. Koko yön kuuntelin jokaista risahdusta.

Yhtäkkiä aamupuoleen kuulen kuinka käytävän ovea avataan ja lähestyy

joku, monta. Minä asetuin ikkuna-aukon eteen. Käytävässä paloi lamppu.

Ensimäisenä kulki ohitse tirehtöri. Hän oli lihava, muka itseensä

luottavainen ja päättävä mies. Mutta nyt ei häntä olisi tuntenut: hän

oli kalpea, pää painuksissa, ihan kuin pelästyneeenä. Hänen perässään

tuli apulainen, synkkänä ja päättävän näköisenä; sitten vahtisotamiehet.

Menivät minun oveni ohi ja pysähtyivät viereisen kopin ovelle. Ja minä

kuulen kuinka tirehtörinapulainen huutaa kummallisella äänellä:

»Losinsky, nouskaa, pankaa yllenne puhtaat vaatteet.» Niin. Sitten

kuulen oven narahtavan, he menivät hänen koppiinsa, sitten Losinskyn

askeleet: hän meni vastapäiselle puolelle käytävää. Minä saatoin nähdä

vaan tirehtöriä. Seisoo kalpeana, napostelee nappia kiinni ja taas

päästää auki ja kohauttelee olkapäitään. Niin. Yhtäkkiä hän ikäänkuin

säikähtää jotain ja väistyy. Se oli Losinsky, joka kulki hänen ohitsensa

ja tuli minun ovelleni. Kaunis oli nuorukainen, tiedättehän: tuota hyvää

puolalaista tyyppiä: leveä, suora otsa, vaalea kiharainen hieno tukka ja

ihanat siniset silmät. Semmoinen kukoistava, nuortea, terve nuorukainen.

Hän pysähtyi minun aukkoni eteen, niin että näin koko hänen kasvonsa.

Hirveät, laihtuneet, harmaat kasvot. »Kryiltsof, onko paperossia?» Minä

aijoin antaa hänelle, mutta apulainen, aivan kuin olisi pelännyt

myöhästyvänsä tempasi esille oman paperossikotelonsa ja tarjosi hänelle.

Hän otti yhden paperossin, apulainen sytytti hänelle tulitikun. Hän

alkoi polttaa ja näytti ikäänkuin vaipuvan ajatuksiinsa. Sitten

ikäänkuin muistaen jotakin alkoi puhua: »se on sekä julmuutta että

vääryyttä. Minä en ole mitään rikosta tehnyt. Minä...»--hänen

Valkosessa nuoressa kaulassaan, jota en voinut olla katsomatta, värähti

jotain ja hän pysähtyi. Niin. Samassa kuulen Rosofskijn käytävässä

huutavan jotain hienolla juutalaisella äänellään. Losinsky viskasi pois

paperossin pätkän ja väistyi ovelta. Nyt ilmestyi Rosofskij aukolle.

Hänen mustat silmänsä olivat kosteat ja lapsekkaat kasvonsa punaset ja

hikiset. Hänenkin yllään oli puhtaat vaatteet, ja housut olivat liian

väljät, hän kannatteli niitä molemmin käsin ja koko hänen ruumiinsa

vapisi. Hän toi onnettomat kasvonsa ihan minun ikkuna-aukkoni eteen:

»Kryiltsof, onhan totta, että tohtori määräsi minulle rintateetä? Minä

en ole terve, minä juon vielä rintateetä.» Ei kukaan vastannut mitään,

ja hän katseli kysyvästi vuoroin minuun ja vuoroin tirehtöriin. Mitä hän

tällä tahtoi sanoa, jäi minulle epäselväksi. Niin. Yhtäkkiä apulainen

muutti kasvonsa ankariksi ja kummallisella käheällä äänellä huusi: »Mitä

joutavia? Mennään.» Rosofskij ei nähtävästi jaksanut tajuta mikä häntä

odotti, ja ikäänkuin kiirehtien, melkein juosten, meni kaikkien edellä

käytävää pitkin. Mutta sitten hän teki tenän--minä kuulin hänen kimakkaa

huutoansa ja itkuaan. Syntyi melua ja jalkojen tömistystä. Hän kirkui ja

itki. Sitten eteni etenemistään,--käytävä-oven kello rämähti, ja kaikki

hiljeni... Niin. Niin ne sen sitten hirttivät. Kuristivat nuorilla

molemmat. Toinen vartija oli nähnyt ja kertoi minulle, että Losinsky ei

pannut vastaan, mutta Rosofskij oli kauan riuhtonut, niin että hänet

hilattiin lavalle ja väkisin pujotettiin pää paulaan. Niin. Tämä vartija

oli vähän tyhmänlainen. »Minulle oli kerrottu että se pelottaa. Mutta ei

ollenkaan. Kun ne jäivät riippumaan, niin ei kuin kaksi kertaa näin

olkapäillä»,--hän näytti kuinka olkapäät suonenvedontapaisesti nousivat

ja taas laskivat.--»Sitten pyöveli nykäsi nuoria, että näet paulat

kiristyisivät, ja siinä oli kaikki: eivät hievahtaneetkaan enää. Ei

ollenkaan pelottanut,» toisti Kryiltsof vartijan sanat ja tahtoi vetää

suutansa hymyyn, mutta sen sijaan purskahti itkuun.

Kauan hän oli tämän perästä vaiti, hengitti raskaasti ja nieli kaulaan

nousevia nyyhkytyksiänsä.

--Siitä pitäen minä yhdyinkin vallankumouksellisiin. Niin,--sanoi hän

rauhoittuen, ja lyhykäisyydessä kertoi historiansa loppuun.

Hän kuului kansanvaltaisten joukkoon jopa oli erään toimivan osaston

päällikkönäkin, jonka osaston tehtävänä oli terroriseerata hallitusta

eli saattaa sitä semmoiseen ahdistukseen, että se itse kieltäytyisi

vallastaan ja kutsuisi kansankokouksen. Tässä tarkoituksessa hän

matkusteli milloin Pietarissa, milloin ulkomailla, milloin Kievissä,

milloin Odessassa ja jokapaikassa oli hänellä menestystä. Eräs henkilö,

johon hän täydellisesti luotti, antoi hänet ilmi. Hänet vangittiin,

tutkittiin, pidettiin kaksi vuotta vankilassa ja tuomittiin kuolemaan,

joka sitten muutettiin elinkautisiin pakkotöihin.

Vankilassa hän sai keuhkotaudin, ja nykyisissä oloissa ei hänellä

näyttänyt olevan elettävänä kuin joku kuukausi. Hän tiesi sen eikä

katunut tekojaan, vaan sanoi, että jos hänellä olisi vielä toinen elämä,

niin hän käyttäisi sen samaan,--niiden olojen hävittämiseen, joissa oli

mahdollista se mitä hän oli nähnyt.

Tämän ihmisen historia ja lähestyminen häneen selittivät Nehljudofille

paljon semmoista mitä hän ei ollut ennen ymmärtänyt.