V.

Nishninovgorodista Permiin asti ei Nehljudofin onnistunut tavata

Katjushaa kuin vaan kaksi kertaa: ensimäisen kerran Nishninovgorodissa,

ennenkuin vangit sijoitettiin proomuun, ja toisen kerran Permissä,

vankilan konttorissa. Ja molemmilla kerroilla Katjusha, oli tuntunut

suljetulta eikä suopealta. Nehljudofin kysymykseen: oliko hänen hyvä

olla ja eikö hän jotain tarvitsisi, vastasi hän vältellen,

ympyrjäisesti ja hänessä tuntui Nehljudofin mielestä sitä samaa

vihollismielistä moitteenhalua, mikä oli hänessä ennenkin ilmaantunut.

Ja tämä hänen synkkä mielialansa, joka johtui silloin vaan noista

miesten ahdistelemisista, vaivasi Nehljudofia. Hän pelkäsi, ettei vaan

ne raskaat ja turmelevat olot, joissa Katjusha matkan aikana oli,

saattaisi häntä jälleen siihen sisälliseen hajaannukseen ja epätoivon

tilaan, jossa Katjusha aina vihasi häntä ja joi ja poltti unohtaakseen

kaikki. Mutta Nehljudof ei voinut mitenkään auttaa häntä, sillä

alkupuolella matkaa ei Nehljudof ollut tilaisuudessa usein tavata häntä.

Vasta sitten kuin Katjusha siirrettiin valtiollisten joukkoon, pääsi

Nehljudof kokonaan näistä epäilyksistään ja joka tapaaman perästä alkoi

hänessä huomata yhä varmistuvaa sisällistä mielenmuutosta, jota

Nehljudof niin sydämmestään halusi hänessä nähdä. Ensikerran Tomskissa

tavatessa oli hän taas samallainen kuin oli ollut ennen matkalle lähtöä.

Hän ei mennyt nyrpeän näköiseksi eikä hämmentynyt nähtyään Nehljudofin,

vaan päinvastoin iloisesti ja yksinkertaisesti kiitti häntä siitä, mitä

Nehljudof oli hänen hyväkseen tehnyt, ja erittäinkin siitä, että oli

toimittanut hänet niiden ihmisten yhteyteen, joiden seurassa hän nyt

oli.

Kaksikuukautisen matkustuksen jälkeen näkyi hänessä tapahtunut muutos jo

hänen ulkomuodossaankin. Hän laihtui, päivettyi, vähän niinkuin vanheni;

silmäin ja suun pielet menivät pieniin ryppyihin, hiuksiaan hän ei enää

laskenut otsalle, vaan sitoi huivin alle, eikä hänen puvussaan yhtä

vähän kuin muussakaan käytöksessään ollut entisiä keikailemisen merkkiä.

Ja tämä hänessä tapahtunut ja yhä jatkuva muutos tuotti Nehljudofille

lakkaamatta suurta iloa.

Hänen nykyisessä tunteessaan Maslovaa kohtaan oli jotain semmoista, mitä

hän ei koskaan ennen ollut kokenut. Siinä ei ollut mitään jäljellä

entisestä runollisesta viehätyksestä, ja vielä vähemmän siinä oli tuota

aistillista rakastumista, jota hän oli sitten kokenut, ei edes sitä

täytetyn velvollisuuden tuntoa ja siitä johtuvaa oman itsensä

ihailemista, jonka nimessä hän oli oikeudenkäynnin jälkeen päättänyt

mennä hänen kanssaan naimisiin. Nykyinen tunne ei ollut muuta kuin se

sama säälin ja hellyyden tunne, jota Nehljudof oli tuntenut tavatessaan

Katjushaa ensi kerran vankilassa, ja joka oli kasvanut hänen käytyään

lasaretissa, jolloin hän voitti inhonsa ja antoi Katjushalle anteeksi

tuon jutun välskärin kanssa, joka juttu sittemmin kuitenkin oli

osoittautunut vääräksi; tunne oli sama, mutta siinä oli kuitenkin se

eroitus, että silloin se oli hetkellistä laatua, jota vastoin se nyt oli

tullut pysyväiseksi. Mitä ikinä Nehljudof nyt ajattelikin, mitä ikinä

hän teki, hänen yleinen mielialansa oli tuo säälin ja hellyyden tunne

Katjushaa kohtaan, eikä ainoastaan Katjushaa, vaan kaikkia ihmisiä

kohtaan.

Tämä tunne ikäänkuin avasi Nehljudofin sielussa sen rakkauden sulut,

joka ei ennen ollut löytänyt ulospääsyä, mutta nyt suuntautui kaikkiin

ihmisiin, joita hän tapasi.

Koko matkan aikana Nehljudof tunsi olevansa siinä ylevässä

mielentilassa, joka teki hänet ehdottomastikin huomaavaiseksi ja

osanottavaksi kaikkia ihmisiä kohtaan, alkaen kyytimiehestä ja

vartiosotamiehestä vankilapäällikköön ja kuvernööriin saakka, joille

hänellä oli asiaa.

Tähän aikaan, Maslovan siirtymisen vuoksi valtiollisten joukkoon,

Nehljudof tutustui monien valtiollisten kanssa, ensin Jekaterinburgissa,

missä heillä oli hyvin suuri vapaus, niin että he saivat olla kaikki

yhdessä, suuressa huoneessa, ja sitten matkalla niiden viiden miehen ja

neljän naisen kanssa, joiden joukkoon Maslova oli joutunut. Tultuaan

tekemisiin Siperiaan tuomittujen valtiollisten kanssa muuttui

Nehljudofin käsitys heistä kokonaan.

Heitä kohdeltiin niinkuin sodassa kohdellaan vihollisia, ja he

luonnollisesti käyttivät samoja keinoja kuin mitä heitä vastaan

käytettiin. Ja niinkuin sotilashenkilöt elävät aina yleisen mielipiteen

ilmakehässä, joka peittää heidän tekojensa rikoksellisuuden jopa

julistaa ne päinvastoin urotöiksi,--niin vallankumouksellisiakin

ympäröitsi aina heidän toveripiirinsä yleinen mielipide, jonka valossa

heidän vapauden ja hengen kadottamisen uhalla tekemänsä julmat teot

eivät näyttäneet heistä pahoilta, vaan jalomielisiltä. Näin selitti

Nehljudof itselleen sen oudon ilmiön, että mitä hyväluontoisimmat

henkilöt, jotka eivät olisi voineet tuottaa tai edes nähdä tuotettavan

kärsimyksiä eläville olennoille, aivan rauhallisesti valmistuivat

tappamaan ihmisiä ja melkein kaikki pitivät tappoa, kun se tuli

kysymykseen itsepuolustuksena, tai oli tarpeen korkeimman yhteishyvän

saavuttamiseksi, laillisena ja oikeutettuna. Suuret ajatukset, jotka

heillä oli omasta asiastaan ja siis myöskin itsestään, syntyivät

luonnostaan siitä merkityksestä, minkä hallitus heille antoi, ja siitä

rangaistusten ankaruudesta, minkä alaisiksi se heidät teki. Heillä piti

olla korkeat ajatukset itsestään, että he olisivat voineet kestää

kaikkea sitä mitä heidän oli kestäminen.

Tutustuttuaan heihin lähemmin huomasi Nehljudof, etteivät he olleet

järjestään kaikki konnia, joina toiset heitä pitivät, eivätkä järjestään

sankareja, kuten toisten mielestä, vaan tavallisia ihmisiä, joissa,

kuten joka paikassa, oli sekä hyviä, pahoja että keskinkertaisia

ihmisiä. Muutamat heistä olivat saattaneet tulla vallankumouksellisiksi

sentähden, että rehellisesti luulivat olevansa velvolliset taistelemaan

olemassaolevaa pahaa vastaan; mutta oli semmoisiakin, jotka olivat

valinneet tämän toiminnan itsekkäistä, kunnianhimoisista vaikuttimista;

enimmät olivat kuitenkin antautuneet vallankumousliikkeeseen

Nehljudofille hänen omilta sotilasajoiltaan tutusta halusta hakea

vaaroja, sitä nautintoa, jonka tuotti leikki oman elämän kanssa,--eli

siis tunteista, jotka olivat ominaiset kaikkein tavallisimmalle,

toimintahaluiselle nuorisolle. Se mikä erotti heitä heidän eduksensa

muista ihmisistä, oli se seikka, että siveellisyyden vaatimukset olivat

heidän joukossaan ylempänä, kuin muiden tavallisten ihmisten

keskuudessa. Heidän piireissään pidettiin välttämättömänä

kieltäytyminen, köyhyys elämässä, rehellisyys, anteliaisuus ja myöskin

alttius uhraamaan kaikki, jopa oma henkikin. Ja sen vuoksi ne heistä,

jotka olivat ylempänä keskinkertaisuutta, olivat hyvin paljon sitä

ylempänä, ja olivat pidettävät esimerkkeinä harvinaisen korkeasta

siveellisestä kehityskannasta; ne taas, jotka olivat keskinkertaisuutta

alempana, olivat paljon alempana sitä, ja olivat usein pidettävät

epärehellisinä, teeskentelevinä ja samalla itseensäluottavina ja

ylpeinä. Niin että muutamia uusista tutuistaan Nehljudof sekä kunnioitti

että koko sydämmestään rakasti; mutta toisia kohtaan hän tunsi enemmän

kuin välinpitämättömyyttä.