Johannes uneksi. Uneksi vieraista maista ja oudoista luonnonkansoista,
joiden olot, tavat, aistillisen ja yli-aistillisen elämän hän tahtoi
tulla perinpohjin tuntemaan.
Olihan sattuma, että hän oli syntynyt europalaiseksi, kävi puettuna
korkeaan kaulukseen ja silinteriin ja istui tässä lasi likööriä
edessään. Miksi ei hän yhtä hyvin olisi voinut syntyä mustaksi
murjaaniksi tai vinosilmäiseksi japanilaiseksi tai kiinalaiseksi?
Ja istua nyt alastomana majansa portailla tai pidellä pientä geishaa
polvellaan?
Kuka sanoi, ettei hän vieläkin voisi sitä tehdä? Kuka voi väittää
ylimalkaan, mikä oli mahdollista, mikä ei, ja missä ihmisen rajat
olivat?
Liköörilasi tuossa saattoi yhtä hyvin teelasikin olla. Ja sikarin
sijasta voisi yhtä hyvin ooppiumipiippukin höyrytä hänen hampaissaan.
Olihan hän nyt vapaa! Olihan hän nyt irti maasta! Olihan hän nyt
katkaissut kahleensa ja polttanut kaikki sillat takanaan.
Olihan maailma nyt auki hänelle. Eihän mikään ulkopuolinen pakko häntä
enää rajoittanut.
Hän oli irti yhteiskunnasta, irti maastaan, kannastaan, vaimostaan ja
lapsestaan. Hän oli yksin. Yksin oman itsensä herra, niinkuin siihen
aikaan, jolloin hän, mieli täynnä suuria suunnitelmia, oli kerran
ensimmäisinä ylioppilasvuosinaan lähtenyt Amerikaan.----
Johannes uneksi. Eikä Liisan enää ollut helppo seurata häntä.
Liisa tunsi vaistomaisesti, että Johannes ikäänkuin liukui pois
häneltä. Hän katsoi Johannekseen ja säikähti tämän kasvojen-ilmettä.
Johannes ei huomannut hänen äänetöntä tarkasteluaan. Tuijotti vain
kiinteästi tuonne taivaanrantaan järven toiselle puolen eikä kuitenkaan
näyttänyt näkevän mitään.
Hänen silmänsä olivat kuin lasittuneet. Ja sikari oli sammunut hänen
sormiensa välissä.
Liisa kosketti häntä hiljaa kädellään.
Johannes tuli siinä silmänräpäyksessä entiselleen, hymyili, taputti
hänen kättään ja sytytti sikarinsa.
--Minne menit minulta? kysyi Liisa surullisesti soinnahtavalla
äänenpainolla.
--Itseeni, vastasi Johannes.
Ja koetti jälleen hymyillä ja olla kahta herttaisempi.
Mutta Liisa ei erehtynyt! Hän ei voinut erehtyä tuosta suupielen tuskin
huomattavasta, hermostuneesta piirteestä ja tuosta kulmakarvojen
silmänräpäyksellisestä, kiusatusta värähtämisestä, kun Liisan kosketus
oli hänet jälleen temmannut tähän maailmaan.
Se oli ollut kylläksi Liisalle. Hänen aivojensa läpi oli kulkenut
aavistus, että Johannes kerran voisi mennä pois ja jättää hänet.
Se oli ollut vain varjo, vain sadas-osan sekunnin vaikutus.
Mutta jos se oli totta, silloinhan ei Liisalla koskaan olisi
rauhallista hetkeä elämässään.
Silloinhan hänen täytyi aina vaania, aina olla varoillaan. Seurata
toisen jokaista kasvon-ilmettä, kuunnella jokaista äänenvivahdusta ja
pelätä, ettei tuo hirveä tulisi, ettei tuo kamala uudistuisi.
Taikka nähdä sen tulevan, nähdä sen uudistuvan kerta kerralta
kamalampana, kasvavan päivä päivältä kuin ukkospilven ja peittävän
vihdoin koko hänen onnensa ja autuutensa!
Eikö sitten ollut ijäistä mitään? Alkoiko kuoleman työ heti samalla
kuin elämä oli ensimmäisen siemenensä maahan siroittanut?
Eikö mikään kaunis saanut kestää siis? Eikö mikään rakas olla
rauhoitettu? Pitikö kaiken painua sinne, mistä oli tullutkin, maahan,
yöhön ja pimeyteen?
Oliko niin käyvä kerran myös heidän rakkautensa?
Oliko sekin haihtuva kerran kuin aamukaste eikä jättävä jälkeensä
enempää kuin särkyvä saippuakupla jättää jälkeä sateenkaarestaan?
Tulisiko heistäkin kerran turma toisilleen? Hävittäisivätkö hekin
kerran toisensa kuin kaksi tähteä avaruudessa, jotka sattuvat yhteen,
syttyvät, tuikahtavat tuokion ja sammuvat tyhjyyteen?
Sanottiinhan suurten maailmoiden sammuvan niin. Kuinka ei sitten lempi
kahden raukan ihmislapsen?
Ei, ei! Liisa ei tahtonut tuota kaikkea nyt ajatella. Olihan nyt onni,
olihan nyt kesä. Vain nukkua, vain uneksia, vain raueta suloiseen
lepoon ja raukeuteen...
Mutta kuinka olikaan Johannes sanonut äsken? »Uni on kuoleman
edelläkävijä.»----
Johannes ei tiennyt mitään näistä Liisan surumielisistä mietteistä,
joita hän pikemmin aavisteli kuin ajatteli.
Hänkin oli todennut tosin tuon silmänräpäyksellisen mielipahan
vaikutuksen, jonka Liisan kosketus oli hänessä herättänyt. Mutta hän
oli sen heittänyt heti syrjään eikä jäänyt sen syitä tai mahdollisia
seurauksia seulomaan. Vain merkinnyt ohimennen, että kullakin oli
rajansa ja että tuossa vieressähän istui juuri hänen rajoituksensa.
Olihan tässä hänen koko maailmansa. Miksi hän sitten enää uusia ja
tuntemattomia toivotteli?
--Mitä mietit? kysyi Liisa.
Jälleen hän oli huomannut Johanneksen katseen pyrkivän lasittumaan.
Jälleen hän pelkäsi Johanneksen, vaikka vain sadas-osaksi sekuntia,
menevän pois häneltä.
--Enhän minä mieti mitään, vastasi Johannes, tällä kertaa
itsetietoisesti estäen pienimmänkään hermostuneisuuden sävyn ilmi
pilkahtamasta. Minäkin uneksin.
--Sinäkin tahtoisit nukkua siis? virkahti Liisa.
--En, vastasi Johannes, en, vaan elää, elää äärettömästi, rajattomasti
ja rannattomasti niinkuin pursuu tämä uusi tunne povessani.
Liisa loi surumielisen katseen häneen.
--Elää? virkahti hän hitaasti. Mitä sanot sitten elämäksi?
Johannes selitti sen hänelle. Hän tarkoitti elämällä kaikkien
mahdollisuuksien toteuttamista. Eikö Liisakin tuntenut niin? Olihan
sääli jättää yhtään milligrammaa omasta olennostaan käyttämättä, yhtään
millimetriä tästä maailmasta näkemättä, nauttimatta ja omaksi
elämän-ilokseen pusertamatta?
--Minulla on niin vähän mahdollisuuksia, sanoi Liisa.
--Kaikki, väitti Johannes kiihkeästi. Sinä olet kaunis ja älykäs. Ja
sitäpaitsi sinä olet nainen! Koko maailma on auki edessäsi.
--Ota, mitä minussa on! Se kuuluu sinulle kaikki.
--Tietysti otan. Mutta me otamme yhdessä myös osamme maailmasta.
Tuo sana »yhdessä» pelasti heidän mielialansa.
Liisakin ilahtui siitä. Ja Johannes oikein innostui kuvailemaan, mitä
kaikkea he yhdessä eläisivät, kokisivat ja seikkailisivat.
Eivät he ensi hetkessä Suomeen palaisi, selitti hän. He lähtisivät pian
pois täältä ja harhailisivat maailmaa kuin kaksi mustalaista. Sillä
olivathan he oikeastaan elämän mustalaisia kumpikin ja olihan heillä jo
syntymästä kyllin seikkailijaverta suonissaan!
Ei heidän sopinut kuulua yhteiskuntaan ja olla sen lakien ynnä
ennakkoluulojen alaisia. Hehän olivat pakanoita, hehän elivät vain
kerran! Ei heitä varten ollut Kristus syntynyt. Ei heillä ollut mitään
ikuista kadotusta tai autuutta odotettavanaan.
--Ei, lausui Liisa vakavasti. Niin minäkin uskon. Minä sytyn ja sammun.
Minulla ei ole mitään tulevaista elämää.
--Ei minullakaan, sanoi Johannes. Minulla on vain _tämä_ hetki ja
_tämä_ maailma! Tuo tunne antaa niin kummallisen taustan myös
rakkaudelle.
--Millaisen taustan?
--Niinkuin olisi kiire! Niinkuin ei koskaan ehtisi kyllin rakastaa.
Niinkuin ei koskaan voisi katsoa kyllin silmiin toisiaan eikä kiittää
kohtaloaan, että se on saattanut yhteen meidät.
--Sama kohtalo on ehkä kerran meidät myös erottava.
Nuo surumieliset sanat pulpahtivat Liisalta kuin vahingossa. Hän
kiirehti heti niiden turman-enteistä kaikua päivänpaisteisimmalla
hymyllään lievittämään.
--Ei, sanoi Johannes. Me kaksi emme eroa milloinkaan.
Hän suuteli Liisan kättä tulisesti.
Liisa veti kätensä pois ja sanoi sitten lämpimällä, toverillisella
äänenpainolla:
--Eikö totta? On sentään hyvä, että me kaksi olemme tavanneet toisemme.
--Tavanneet tämän ainoan kerran! vastasi Johannes kiihkeästi. Tässä
ainoassa elämässä, tässä ainoassa maailmassa, mikä meillä on.
Pitäkäämme siis kiinni toisistamme!
He katsoivat kyyneltyvin silmin toisiaan.
Vilkaisivat sitten taakseen kuin saman vaiston määräyksestä ja
huomasivat, ettei pihamaalla ollut ketään. Ja suutelivat toisiaan
pitkään ja palavasti niinkuin olisivat tahtoneet toisiinsa kiinni
imeytyä ja sulaa yhdeksi olennoksi, ettei toinen kuolisi ellei
toinenkin kuopattaisi, ettei toinen pääsisi pois, ellei toinenkin saisi
samassa seurata häntä.
16.
Aurinko oli jo alhaalla metsänrajassa. Johannes katsoi äkkiä kelloaan
ja huomasi, että heidän oli kiire, jos heidän mieli ehtiä sillä junalla
Parisiin, jonka hän asemalla oli merkinnyt muistikirjaansa.
Heidän oli vielä pitkän puiston halki taivallettava, ennen kuin he edes
saisivat ajurin tai automobilin.
Nyt olisivat heidän äskeiset juoksuleikkinsä tulleet hyvään tarpeeseen.
Mutta he olivat jo kumpikin väsyneitä ja liian vakavia koettaakseen
tuota hätäkeinoa.
Luonnollisesti he myöhästyivät!
Johannes lohdutti itseään sillä, että joku toinen juna näkyi lähtevän
parin tunnin perästä. Liisa taas oli tuosta viivästymisestä miltei
mielissään.
--Me jäämme tänne yöksi, sanoi hän. Mehän voimme jäädä vaikka tänne
asumaan. Miksi meidän välttämättä pitää asua Parisissa?
Sitä ei Johanneskaan tiennyt. Mutta hän epäili, tokko Liisa viihtyisi
täällä.
--Aivan varmaan, vastasi Liisa. Aivan varmaan sinun kanssasi. Ja
kaupunkihan on kaunis. Eläisimme täällä kuin Herran kukkarossa.
--Luuletko todellakin? virkahti Johannes. Täytyy miettiä asiaa.
Kaupunki hiljaisine ihmisineen, nuorine, vihannoivine esplanaadeineen
ja puistikko-aitoja vastaan nojailevine sotamiehineen oli häneenkin
tehnyt varsin hauskan ja tutunomaisen vaikutuksen.
Sekin muistutti jollakin tapaa Suomea. Noinhan ne sielläkin
entis-aikaan kesä-iltoina.
Miks'ei. Kyllähän täällä voisi asua. Ja ainakin yhden yön nukkua.
Siitäkin päättivät he lykätä lopullisen ratkaisunsa viimeisen
Parisin-junan lähtö-aikaan asti. Ehtisiväthän he sittenkin vielä
päättää! Ei saanut sitoa itseään eikähän ihminen tiennyt, miltä hänestä
parin tunnin päästä tuntuisi.
Nyt he päättivät lähteä kaupunkia katselemaan.
Mutta he eivät päässeet pitkällekään, ennen kuin hämärä lankesi ja teki
kaikki niin tuiki ikäväksi ja surumieliseksi. Yö ei tullutkaan täällä,
kuten Parisissa, ilon tuojana, huvien ja nautintojen naurusuisena
hengettärenä. Näkyi, että se tarkoitti täällä yksinkertaisesti lepoa.
Kaikki hiljeni, kaikki väsyi.
Heidän rintaansa rupesi ahdistamaan. Ja he pelastautuivat pieneen
ravintolaan aseman lähellä ja tilasivat viiniä odotellessaan.
Sekin vaikutti tuiki pikkukaupunkilaiselta ja toisluokkaiselta.
Ei ollut enää kysymystäkään yöksi jäämisestä, saati sitten sinne
asumaan asettumisesta. Oli kummankin mielessä vain ajatus, kuinka he
pikimmin pääsisivät sieltä pois. Kaikki tuntui täällä niin kuolleelta,
tyhjältä ja autiolta. Viinuritkin olivat kuin hevosvarkaita, valmiita
hirtettäviksi.
Johannes rupesi aikansa kuluksi ja Liisan ratoksi Versailles'in
historiallisista muistoista kertoilemaan. Ja kenestä hän olisi
kertonut, ellei Maria Antoinettesta, minne mielensä siirtänyt, ellei
suuren vallankumouksen aikaisiin tapahtumiin?
Liisa oli sangen heikko historiassa. Tosin hän oli eräät vuodet
tyttökoulua käynyt, mutta nekin laiskotellut.
Kaikki oli siis uutta hänelle. Ja hän seurasi henkeä pidättäen
Johanneksen esitystä Versailles'in silloisesta päiväperhos-elämästä,
joka oli loppunut niin synkkiin verivirtoihin.
Liisan mielestä se oli oikein. Ja giljotiini oli hänen mielestään paras
keksintö uuden ja paremman yhteiskunnan aikaansaamiseksi.
Hänellä oli sosialistisia vaistoja veressään. Ja Johannes kauhistui
hänen kasvojensa ahnasta, julmaa ja kivikovaa ilmettä, kun Robespierren
ja Marat'n urotyöt mainittiin.
--Silloin olisi _minun_ elää pitänyt, sanoi Liisa.
Tuo vaikutti vastenmielisesti Johannekseen.
Vaikka hän oli itsekin sosialisti ollut, hän ei kuitenkaan ollut
koskaan verta himoinnut eikä yleensä väkivallan töitä hyväksynyt.
Sentähden hän ihmetteli, että Liisa, joka muuten oli niin lempeä ja
hyvä, saattoi noin moisista petomaisuuksista innostua.
--Mitähän sinä olisit siinä tapauksessa tehnyt? kysyi Johannes.
--Minä olisin kaahlannut veressä, vastasi Liisa, näyttäen valkeita
hampaitaan. Minä olisin puhkonut silmät päästä noilta hovikeikareilta.
--Niiden joukossa oli kuitenkin monta hyvää ja sivistynyttäkin miestä,
huomautti Johannes.
--En usko, väitti Liisa. Sivistyneitä ehkä, mutta ei hyviä.
--Tunnut olevan kovin varma asiastasi, nauroi Johannes.
--Olen, vastasi Liisa vakavasti. Ei ole muita hyviä miehiä kuin sinä
eikä ole koskaan ollutkaan.
Näkyi, että se oli hänen syvin vakaumuksensa. Ja Johannes johtui
ajattelemaan, mistä salaisista lähteensuonista moinen elämänkäsitys
mahtoi kummutakaan.
Nähtävästi oli Liisa paljon kärsinyt elämässään. Monta miestä hän oli
tuntenut eivätkä nämä kaikesta päättäen olleet häntä hyvin kohdelleet.
Tuntui niin kummalliselta ajatella, että tuo sama Liisa, joka istui
tuossa häntä vastapäätä, oli kuulunut kukaties kuinka monelle miehelle.
Kymmenet ehkä olivat tuota poskipäätä hivelleet, kymmenet tuota povea
suloisessa hourauksessa pusertaneet.
Ja sadat suudelleet noita paisuvia huulia, joiden taitehikkaan, pitkän
käytännön karkaiseman tenhovoiman Johannes tiesi nyt omasta
kokemuksestaan.
Tosin oli Liisa sanonut, ettei hän koskaan ollut ketään miestä ennen
häntä rakastanut. Mutta oliko se totta? Oliko se edes mahdollista?
Kuinka olisi Liisa itse voinut niin monessa syleilyssä pysyä kylmänä?
Eikö hän itsekin ollut vastannut noiden niin vihaamiensa ja inhoamiensa
miesten hyväilyihin?
Tietysti oli.
Kumma kyllä, ei Liisa tuosta ajatuksesta käynyt vastenmielisemmäksi
hänelle. Päinvastoin rakkaammaksi ja kalliimmaksi.
Mitä siitä, jos sadat olivatkin häntä suudelleet! Siitä hän oli oppinut
vain suutelemaan niin, ettei kukaan toinen siinä suhteessa voinut vetää
vertoja hänelle. Mitä siitä, jos tuo povi olikin kymmenien syleilystä
pusertunut! Se oli siitä vain pyöristynyt ja soristunut hänen,
Johanneksen, mieluisimmaksi pään-alaiseksi.
Täytyi vain turvata, vain säilyttää ja pitää kiinni hänestä. Sitä
kiinteämmin kiinni pitää, sitä visummin säilyttää, mitä kalliimpi ja
kadehdittavampi hänen onnensa oli ja mitä halutumpi sen armas
antajatar.
Mutta miehet, jotka tahtoivat ryöstää Liisan häneltä? Johannes tunsi
heitä jo edeltäpäin vaistomaisesti, raivoisasti vihaavansa.
--Olet oikeassa, hän sanoi. Miehet olivat pahoja silloin, kuten nytkin.
Oli oikein, että heidät hirtettiin.
Junanlähtö lähestyi. He menivät asemasillalle ja onnistuivat saamaan
yksinäisen vaunun-osaston, joka oli kuin luotu lempeä, suuteloita ja
suloisia kuiskauksia varten.
Ja jälleen he olivat Parisissa, ennen kuin arvasivatkaan.
Täällä oli ilta vasta alussa. Täällä oli sen tulo merkinnyt vain
sähkölamppujen sytyttämistä, ihmisten vapautumista päivän askareistaan,
suurten kahvilain täyttymistä, kaikkien kauniiden arvoitusten
alkamista.
Täällä oli sittenkin toista! Ei heidän verensä kierto tällä hetkellä
ollut luotu maalais-idyllin hiljaisuuteen.
Tanssi-askelin he kiirehtivät asemalta ja syöksyivät tulikaupungin
suureen, säteilevään syliin, joka tuhansin hekkumoin heitä houkutteli.
17.
Näin kului pari päivää. Johannes tuskin tiesi enää, kuka hän oli, ja
tuskin muisti, kuka hän ennen oli ollut. Koko hänen elimistönsä tuntui
jollakin kummallisella tavalla muuttuneen ja uudistuneen.
Silloin tällöin pyrki ajatus Seidiin, Ireneen ja Signen hotelliin päin
kääntymään. Mitä siellä mahtoi tapahtua?
Mutta hän haihdutti nämä ajatukset aina yhtä pian kuin ne olivat
tulleetkin. Ehtipä hän siitä vielä selvän ottaa. Ja lisäsihän jokainen
hetki, jonka hän pysyi poissa perheestään, vain sitä juopaa hänen ja
Irenen välillä, jonka hän oli luonut ja jonka hän tahtoi
peruuttamattomaksi.
Nyt täytyi vain elää. Nyt täytyi vain nauttia ja unohtaa.
Ja olla kaiken yhteiskunnallisen ulkopuolella.
Mutta eräänä aamuna ilmestyi vapaaherra Carp heidän hotelliinsa.
Johannes heräsi siihen, että koputettiin heidän ovelleen. Edeskäypä se
oli, joka tuli ilmoittamaan, että joku tahtoi tavata herraa. Liisakin
heräsi siihen ja säikähti hirveästi.
--Älä mene! hän sanoi Johannekselle. Se voi olla joku, joka tahtoo
pahaa sinulle.
--Joutavia! sanoi Johannes. Pyytäkää häntä odottamaan!
Kuitenkin sykki hänenkin sydämensä jotenkin kovasti, kun hän
kiireisesti pukeuduttuaan astui alas portaita hotellin
seurusteluhuoneesen.
Sehän voi olla vaikka poliisi! Joka tapauksessa täytyi käynnin olla
jossakin yhteydessä tapahtuneen julkisen pahennuksen kanssa.
Vapaaherra Carp seisoi siellä kylmänä, arvokkaana ja virallisena.
--Anteeksi, että vaivaan, hän sanoi. Mutta minulla oli todellakin asiaa
teille. Ja kun minulla kerran oli asiaa, minun täytyi ottaa ominpäin
selko osotteestanne, sillä tehän ette ole katsonut tarpeelliseksi sitä
meille ilmoittaa.
Viimeisten sanojen pieni, ivallinen kärki ei jäänyt Johannekselta
huomaamatta.
--Juuri sitä ihmettelen tässä, sanoi Johannes, että olette onnistunut
saamaan siitä selon.
--Minun täytyi, vastasi vapaaherra.
--Sallikaa minun kuitenkin ihmetellä. Luulin olevani täällä _incognito_
niinkuin kruunattu hallitsija.
--Kruunupäilläkin on aina vakoojansa, virkkoi vapaaherra edelleen
samaan kylmään, korostettuun nuottiin. Asia olikin helpompi kuin
luulinkaan. Pari palkattua yksityistä salapoliisia ottivat heti selon
sekä teistä että nykyisistä olosuhteistanne.
Siis kuitenkin poliisi! Johannes tunsi verensä kuumenevan.
--Sangen liikuttavaa huolenpitoa, hän lausui hiukan kumartaen. En
tiennyt, että vapaaherralta riittäisi aikaa sellaiseen.
--Tein sen kokonaan vaimonne tähden, vastasi vapaaherra.
--Ja arvattavasti myöskin hänen tahdostaan?
--Kyllä, hänen tahdostaan. Te voitte ehkä kuvitella, että hänellä voi
olla joku mielenkiinto saada selvä asiasta.
--Se tuntuu minusta varsin luonnolliselta.
Syntyi pieni vaitiolo.
Johannes tuumi, pyytäisikö hän ehkä vapaaherran istumaan. Mutta kun
tämä itse ei tehnyt merkkiä siihen suuntaan, ei hänkään ehdottanut.
Päättyisihän tämä arvattavasti kummallekin yhtä kiusallinen käynti vain
sitä pikemmin. Ja saisi vain sitä virallisemman, ratkaisevamman
värityksen.
--No, ja mitä pidätte minun olosuhteistani? kysyi Johannes sitten.
--Ne ovat romantiset, vastasi vapaaherra. Ne ovat siihen määrään
romantiset, etten tiedä, uskallanko ollenkaan häiritä teitä räikeällä
realismillani.
--Olkaa niin hyvä! pyysi Johannes.
--Siis ensi kysymys: kuinka pitkäksi aikaa te aiotte jäädä tänne?
--Ei ole tullut vielä lähemmin määrätyksi. Mutta arvattavasti asun
tässä niin kauan kuin ylimalkaan viivyn Parisissa.
--Tarkoitin: milloin te aiotte palata vaimonne luo?
--En ikinä.
Vapaaherra loi tutkivan, läpitunkevan katseen häneen.
--Te olette hullu, hän sanoi. Mutta Jumalan kiitos, ovat toiset teitä
viisaammat pitäneet huolen siitä, että kaikki vielä voi tulla oikein
järjestetyksi.
--Toiset? Minun selkäni takana?
--Luonnollisesti. Tehän olette ollut kadoksissa. Ja kuten näkyy, ei
teistä siinä olisikaan ollut mitään hyötyä, vaan pikemmin vahinkoa.
--Ja saanko luvan tietää, ketkä ovat ottaneet tuon ystävällisen toimen
hartioilleen?
--Rabbing. Teidän esimiehenne.
--Hän tietää siis asiasta?
--Kyllä. Minulla on häneltä pieni kirje teille.
Vapaaherra ojensi sen hänelle. Johannes aikoi pistää sen taskuunsa ja
jatkaa keskustelua.
--Pyydän, lukekaa se! lausui vapaaherra juhlallisesti.
Johannes repäisi kirjeen auki ja luki.
Se oli aivan lyhyt. Rabbing ilmoitti, että esiintulleista syistä
Johannesta tarvittiin nyt heti virassaan Helsingissä. Hänen oli vielä
tänä iltana lähdettävä.
--Tämä kirje ei merkitse mitään, virkahti Johannes.
Rypisti sen ja heitti sen lattialle niinkuin arvottoman paperipalan.
--Pyydän, että itse ilmoitatte sen vuorineuvokselle, lausui jääkylmästi
vapaaherra.
--Kyllä, olen tekevä sen, virkahti Johannes samalla äänellä ja
äänenpainolla. Kenties vapaaherra, joka kerran on ruvennut niin
sanoakseni lemmenpostiljoniksi tässä asiassa, tahtoisi viedä myös
minulta kirjeen hänelle?
--Mielelläni, vastasi vapaaherra jäykästi kumartaen. Mutta teidän on
kuitenkin häntä ennen lähtöänne henkilökohtaisesti tavattava.
--Sitä ei seisonut kirjeessä.
--Ei. Sen tiedon-annon olen itse saanut teille suullisesti
esiintuodakseni.
Johannes mietti, menisikö hän ollenkaan Rabbingia tapaamaan. Olihan
asia jo kokonaan ratkaistu hänelle.
Mutta sitten hän huomasi, että hänen poisjäämistään voitaisiin ehkä
pitää pelkuruutena. Ja täytyihän hänen saada ratkaisu myös itsensä ja
Rabbingin välillä.
Hän päätti mennä.
--Milloin ja missä? hän kysyi.
--Hotellissaan. Mihin aikaan hyvänsä, sillä hän pysyy koko päivän
huoneissaan.
--Onko hän sairas?
--Hiukan. Onneksi on hänen rouvansa juuri saapunut häntä hoitamaan.
Syntyi jälleen lyhyt vaitiolo. Oli kuin vapaaherra olisi jotakin
odottanut.
--Ja teidän lapsenne? hän virkahti. Hänestä te ette kysy mitään?
--Hänkin on sairas. Minä tiedän sen.
--Mutta te ette tiedä, että henki on kysymyksessä.
Se oli ankara isku Johannekselle.
--Kuka sen on sanonut? hän huudahti pimenevin silmin.
--Lääkäri, vastasi vapaaherra järkähtämättömästi. Lääkäri ei anna
paljon toivoa enää. Teidän lapsellanne on kova keuhkokuume.
Johanneksen kasvolihakset jännittyivät. Ainoastaan suurimmalla tahdon
ponnistuksella hän sai itsensä tyynenä pysymään.
--Sekin on seuraus vaimoni varomattomuudesta! pääsi häneltä.
Vapaaherra katsoi häneen isällisesti.
--Minä en tiedä, mistä se on seuraus, sanoi hän. Mutta te huomannette,
että teidän paikkanne ei nyt ole täällä.
Näin lausuen vapaaherra laski kätensä hänen olalleen.
Johannes säpsähti vieraan käden kosketuksesta. Ja etääntyi heti
tarpeellisen välimatkan päähän.
--Oliko teillä jotakin muuta minulle ilmoitettavaa? hän kysyi.
--Ei, vastasi vapaaherra. Ainoastaan pari sanaa omasta puolestani.
--Ja ne kuuluvat?
--Älkää nyt olko hullu! Älkää nyt tehkö mitään sellaista, jota
jälkeenpäin tulisitte katkerasti katumaan!
--En, sanoi Johannes jäykästi. Minä en nyt tee mitään sellaista.
--Hyvä. Kaikki voi vielä parhaanpäin järjestyä.
--Sitä toivon omalta kohdaltani, mutta kenties hiukan toisessa
merkityksessä kuin vapaaherra.
--Ei riitaa sanoista. Pääasia, että me kaikki toivomme sitä. Nähkääs,
minä olen aina pitänyt teistä...
Johannes kumarsi.
--Ei kukaan voi olla teille siitä kiitollisempi, sanoi hän.
--Toivoisin teidän menestyvän, jatkoi vapaaherra, ja teille käyvän
hyvin maailmassa. Myöskin minä olen ollut nuori. Myöskin minä olen
tehnyt tuhmuuksia.
--Avioliitossanne? kysyi Johannes hävyttömästi.
Hän tahtoi saada lopun tästä.
Mutta mikään ei näyttänyt pystyvän tuohon diplomaattiin, joka nyt näkyi
ottaneen tämän sotkuisen vyyhdin selvitelläkseen.
--En avioliitossani, vastasi hän tyynesti ja vakavasti. Mutta ennen
sitä. Soisin sekä teidän että sisarentyttäreni vuoksi, että te vielä
tänään järkiinne tulisitte.
--Pyydän, minä olen täydessä järjessäni.
--Te ette voi olla. Sillä te ette toimi ettekä ajattele järkevästi.
--Kuullostaako minun sanani siltä?
--Minä en tahdo enkä voi kiinnittää nyt mitään huomiota teidän
sanoihinne. Teot ovat nyt ainoat todistajat. Ja te teette hullutuksia.
--_Jos_ se on hullutus, se on sitten niin suuri hullutus, ettei se enää
ole korjattavissa.
--Kaikki on korjattavissa, lohdutti vapaaherra, Mutta olette oikeassa,
että se on suuri hullutus. Liian suuri teidänlaiselle miehellenne.
--Te pitäisitte enemmän pikkuhullutuksista?
--Sellaisia voi suvaita vielä.
--Ennen avioliittoa?
--Mieluimmin ennen. Avioliitossa on niistäkin vain pelkkää harmia ja
onnettomuutta.
--Vapaaherra on Nietzschen oppilas. Kuinka hän taas sanookaan? »Rakkaus
on sarja pieniä hullutuksia...»
--»Ja niistä tekee lopun avioliitto suurena tyhmyytenä.» Minä tiedän.
Mutta nyt minun täytyy mennä. Toivon, että kun ensi kerran tapaan
teidät, on kaikki hyvin.
--Se sama on omakin toivomukseni.
--Te lähdette siis tänä iltana? Sitä ennen te arvattavasti mielellänne
tahdotte tavata sairasta tytärtänne?
--Minä en lähde mihinkään. Mutta tytärtäni minä kyllä käyn vielä
katsomassa.
--Se voi siinä tapauksessa käydä hiukan vaikeaksi teille, lausui
vapaaherra arvoituksellisesti. Kumarsi ja lähti.
Johannes jäi hänen sanojaan miettimään. Sitten hän meni huoneesensa ja
kertoi kaikki Liisalle. Liisankin mielestä oli paras, että Johannes
vielä tänään selvittäisi suhteensa sekä Rabbingiin että kotiväkeensä.
18.
Jo aamupäivällä hän meni Rabbingia tapaamaan.
Liisa saattoi hänet hotellin ovelle saakka. Ja lupasi odottaa
läheisessä kahvipaikassa, siksi kuin Johannes palajaisi kohtalokkaalta
käynniltään.
Hän lähetti sisälle nimikorttinsa. Edeskäypä meni, palasi ja pyysi
Johannesta etuhuoneesen astumaan.
Siellä ei aluksi ollut ketään.
Pian avautui kuitenkin viereisen huoneen ovi ja rouva Rabbing astui
sisälle siitä. Pitkänä, komeana ja kuninkaallisena.
Tervehti ystävällisesti Johannesta ja pyysi häntä tuokion odottamaan.
Lääkäri oli juuri Rabbingin luona.
--Onko hän hyvinkin sairas? kysyi Johannes.
--Hän istuu ylhäällä, selitti rouva. Mutta hänen vanha sydänvikansa...
--Sydänvika? Se lienee kuitenkin parannettavissa.
--Me toivomme, että se on parannettavissa. Sillä on sentään sääli niin
suurta miestä.
Johannes katsoi häneen. Rouva oli lausunut nuo sanat aivan
yksinkertaisesti ja luonnollisesti.
Hän tunsi hyvin vähän rouva Rabbingia. Esitellyksi hän oli tullut,
mutta ei juuri enempi. Rabbing ei koskaan kutsunut alammaisiaan
kotiinsa eikä muutenkaan heidän kanssaan lähemmin seurustellut.
Rouva sensijaan näytti tietävän paljon enemmän hänestä. Sillä hän
lausui ilman mitään ylimenoja:
--Te teette oikein. Te teette aivan oikein, että seuraatte sydäntänne.
--Kuinka? Tekin tiedätte siitä? kysyi Johannes hämmästyen.
--Kyllä. Mieheni on puhunut minulle siitä. Te teette aivan oikein. Niin
pitäisi jokaisen ihmisen tehdä.
--Epäilemättä, vastasi Johannes. Mutta sallikaa minun kuitenkin
ihmetellä, että juuri _te_, rouva Rabbing, sanotte minulle nuo sanat.
--Kuinka niin »juuri te»? Miksi en juuri minä? Ettehän te tunne minua.
Kenties juuri minä olen sopivin henkilö sen teille sanomaan.
--Mahdollista kyllä. Jos itse tunnette niin.
Rouva Rabbing laski kätensä hänen kädelleen. Johannes vei sen
huulilleen ja suuteli sitä.
--Älkää suuttuko! hän sanoi. Mutta te ette tiedä, kuinka suuren ilon te
äsken tuotitte minulle noilla sanoillanne.
--Arvelin, että se voisi olla ilo teille. Mutta mitä te nyt aiotte?
--Erota, luonnollisesti.
--Teette siinä vielä oikeammin. Ja mennä naimisiin tuon toisen kanssa?
--Tuskin. Mutta rakastaa häntä ja elää yhdessä hänen kanssaan.
--Kuinka kauan?
--Niin kauan kuin rakastan häntä. Mutta en sitten enää sekuntiakaan,
niin totta kuin toivon rakkauteni kestävän halki elämäni.
Rouva Rabbingin silmät kyyneltyivät.
--Te teette oikein, sanoi hän vielä kerran. Ikävä vain, että minun
mieheni ei hyväksy sitä.
--Tarkoitukseni ei olekaan kysyä hänen hyväksymistään, virkahti
Johannes. Yksityisissä asioissani minä en kysy kenenkään mielipidettä.
--Oh, te ette tunne häntä! Hän sekaantuu kaikkeen, sekä yksityiseen
että julkiseen!
--Sepähän nähdään.
--Hän tahtoo kaikki hallita, kaikki määrätä. Ja te myöntänette, että
hän on kaikkivaltias.
--Ei minun ylitseni. Sillä minä olen tullut tänne vain sanoutuakseni
irti hänen palveluksestaan.
Rouva Rabbing nousi ylös ja ojensi kätensä hänelle.
--Te olette sankari, hän sanoi.
--Liian kaunis sana minulle, vastasi Johannes.
--Te olette mies, jota _minä_ kunnioitan. Mutta sallikaa minun kysyä:
millä te sitten aiotte tulla toimeen maailmassa?
Kysymys oli niin luonnollinen, ettei Johannes voinut olla siihen
vastaamatta.
--Työlläni arvattavasti, kuten tähänkin saakka.
--Hän ei anna työtä. Hän sulkee kaikki paikat ja piirit teiltä.
--Olen minä ollut Amerikassa ennenkin. Jos hän tekee minulle
mahdottomaksi toimia enää samalla alalla Suomessa, muutan ulkomaille.
--Hänen valtansa ulottuu tännekin. Voihan olla, että saatte paikan.
Mutta te olette pian huomaava, että teidän esimiehenne jo ovat saaneet
epäilyttävän käsityksen teistä.
--Ne ovat huomenen huolia minulle. Nyt ajattelen minä vain rakkautta.
Ja luulen tulevani toimeen noin kuusi tai kahdeksan vuotta omilla
rahoillani.
Rouva Rabbing näytti helpotuksesta hengähtävän.
--Se on hyvä, hän sanoi. Pankaa sitten toimeen päätöksenne!
--Tietysti teen minä sen, vastasi Johannes lujasti. Mutta minun on
tehtävä vielä enempi.
--Mitä?
--En tiedä, voinko sanoa sitä teille.
--Minulle te voitte kaikki sanoa. Lienette huomannut, että olen teidän
todellinen ystävänne.
--Olette. Ei moni olisi minua neuvonut siihen, mihin te. Siispä sanon
teille, että minun on koetettava teidän miehellenne.
Rouva Rabbing katsoi häneen surumielisesti.
--Minä ymmärrän, sanoi hän. Te vihaatte häntä.
--Kyllä. Minä olen vihannut häntä varhaisesta lapsuudestani.
--Kaikki vihaavat häntä. Enkä minäkään rakasta häntä. Kuitenkin hän
hallitsee täydellisesti minua, sillä minä en voi sotia vastaan hänen
tahtoaan.
--Teidän _pitää_, koska kerran puhutte niin. Miksi ette tekin eroa
hänestä?
--Mahdotonta! Ensinkään hän ei koskaan antaisi eroa minulle. Ja
toiseksi hän on minut jo nuorena kesyksi taltuttanut.
--Tuskin. Te ette näytä siltä.
--Enkö? Ja sentään minä olen murtunut sisällisesti.
--Myöskin minä olen murtunut!
--Mutta te nousette jälleen. Sitä en minä voisi ikinä tehdä.
--Kyllä, jos minä kerran voin. Sillä kukaan ei ole ollut syvemmällä
kuin minä eikä kukaan heikompi ja onnettomampi.
--Kiitos. Tätä keskustelua minä en tule ikinä unhottamaan.
Viereisen huoneen ovi avautui.
Lääkäri tuli pois Rabbingin luota. Rouva puheli hänen kanssaan
silmänräpäyksen ja saattoi hänet käytävään.
Sitten hän ystävällisesti päätään nyykäyttäen pyysi Johannesta sisälle
astumaan.
19.
Huoneessa oli puolihämärä. Rabbing, jonka silmät nähtävästi eivät
päivänvaloa kestäneet, istui suuressa lepotuolissa, selkä vasten
uutimilla peitettyä ikkunaa, kyynärpää pöytään, pää käteen nojattuina,
silmät kiinteästi ovipuoleen tuijottaen.
Johannes tiesi jo vanhastaan, että tuo oli hänen vaarallisin asentonsa.
Se merkitsi, että hän tahtoi nähdä, tulematta itse nähdyksi, tehdä
huomioitaan, tulematta itse huomatuksi. Se merkitsi vielä, että hänellä
tuossa asennossa ei elänyt muu kuin pää. Kaikki turha, kaikki
aineellinen oli kuin pois pyyhittyä.
Johannes tervehti äänettömällä kumarruksella esimiestään. Rabbing pysyi
edelleen yhtä äänettömänä ja liikkumattomana.
--Kertokaa! sanoi hän sitten äkkiä lyhyesti ja käskevästi.
--Mitä? kysyi Johannes hämmästymättä. Tietääkseni ei minulla ole
vuorineuvokselle mitään erikoista kerrottavaa.
Rabbing teki hermostuneen liikkeen ruumiillaan, alkuperäistä asentoaan
silti muuttamatta.
--Eikö? Eikö todellakaan? hän kysyi.
--Ei, vastasi Johannes. Paitsi, että minä _en_ matkusta tänä iltana
kotimaahan.
Jos hän oli odottanut räjähdystä, hän pettyi kokonaan. Rabbing istui
edelleen yhtä tyynenä, yhtä liikkumattomana paikallaan.
Eikä sanonut mitään Johanneksen ratkaisevan tiedon-annon johdosta. Oli
kuin ei olisi sitä kuullutkaan.
Nyt he vasta vaikenivatkin itsepintaisesti.
Johanneksen silmät alkoivat jo tottua hämärään. Ja hänen hermonsa tähän
kummalliseen keskusteluun, jossa vaitiolot nähtävästi merkitsivät
enemmän kuin sanat ja jossa näytti olevan joka sekunti kysymys, kumpi
ensin varomattomuuden sanoisi, kumpi ensin haavoitettavan puolen
itsestään paljastaisi.
Tuhannet ajatukset risteilivät hänen aivoissaan. Kohtaus rouvan kanssa
esihuoneessa oli jo ollut omiaan monta herättämään, tuon häneen
tuijottavan kalkkarokäärmeen näky vielä useampia.
Siinä oli hänen elämänsä suuri vastavoima siis vielä kerran hänen
edessään.
Rabbing! Raharuhtinas! Mies, joka luuli, että raha oli kaikkivaltias,
ja joka sen avulla näyttikin kohonneen kaikkivaltiaaksi.
Mutta nyt hän saisi kuitenkin huomata, ett'eivät kaikki tanssineet
hänen pillinsä mukaan. Että maailmassa oli muutakin kuin rahaa, oli
jotakin sellaista, jota hän ei ollut ikinä tuntenut eikä tulisi koskaan
tuntemaan.
Sillä eihän Rabbing ollut koskaan rakastanut!
Johanneksen ei ollut tarvis kysyä sitä keneltäkään. Hän oli aivan varma
siitä.
Mitä tiesi Rabbing auringosta tuolla ulkona? Mitä vihreistä puista ja
aukeavista kukkasista? Oliko hän koskaan istunut Versailles'in järven
rannalla? Tai sen puiston polkuja taruprinssinä taivaltanut?
Ei! Koko tuon miehen olento oli omiaan hänet siitä vakuuttamaan.
Siispä oli Johannes häntä kokeneempi! Siispä oli Johannes häntä
viisaampi ja voimakkaampi eikä hänen tarvinnut tuon miehen turhia
hyökkäyksiä säikähtää!
Sillä olkoon, että Rabbing oli kokenut mitä muuta tahansa! Että hän
tiesi kaikki ja taisi kaikki! Ellei hän ollut rakkautta kokenut,
silloin hän oli lapsi elämäntiedossa ja paljon tuhmempi kuin lapsi oman
itsensä tuntemisessa!
Noin ajatteli Johannes.
Hän tunsi seisovansa niin tavattomassa määrin keskellä elämää, keskellä
ihmisyyttä, ajattelevansa keskeisesti, tuntevansa keskeisesti. Tuo
toinen oli vain jossakin laitapuolilla! Taikka ei kuulunut elämään
ollenkaan, vaan kuolemaan, istui siinä manalan väijyvänä hämähäkkinä
tahtoen tappaa elämää, pyydystääkseen verkkoonsa sen kirjavia,
karkeloivia perhosia.
Kuinka turhaa työtä! Ja kuinka typerää!
Johannes tunsi ääretöntä ylemmyyttä tällä hetkellä Rabbingia kohtaan.
--Te olette suuri psykologinen arvoitus minulle, soinnahti äkkiä tuosta
puhuvasta pääkallosta pöydän luona. Vahinko, ett'ette koskaan ole
lääkärillä tutkituttanut itseänne.
--Minä en ole sairas, sanoi Johannes.
--Koko maailma on sairas, virkahti Rabbing. Ja te olette valmis
hulluinhuoneesen suljettavaksi.
Johannes mietti pari sekuntia vastausta. Hän löysikin ja heittikin sen
kuin punaisen kekäleen äskeistä ääntä kohti.
--Minun ei liene tarvis sanoa teille, herra vuorineuvos, mihin
huoneesen _te_ olisitte jo ammoin ollut valmis suljettavaksi.
--Mihin?
--Kuritushuoneesen. Mutta sitä ennen ei ole lääkärin, vaan poliisin ja
tuomarin teitä tutkittava.
Rabbing liikahti. Nähtävästi hän ei ollut aivan näin ankaraa kieltä
odottanut.
Kuitenkin säilytti hän yhä edelleen entisen asentonsa.
--Miksi ette mene sitten ja ilmi-anna minua?
--Kenties teenkin sen kerran.
--Mikä viivyttää?
--Epäily, mistä rikoksesta ilmi-antaisin teidät.
--Te ette tiedä?
--En, sillä te olette liian moneen yhtä syypää.
Rabbing nauroi.
Nauroi käheää, kurnuttavaa kurkkunauruaan, joka tässä puolihämyssä ja
noiden lääkepullojen keskellä vaikutti varsin kammottavasti.
--Te olette omituinen mies, sanoi hän sitten. Vaaditte ehkä, että minä
vapaaehtoisesti astuisin vankilaan?
--En, vastasi Johannes. Mutta olkaa vakuutettu, että minä ennemmin tai
myöhemmin olen teidät sinne toimittava.
Rabbing näkyi yhä ottavan asian yksinomaan humoristisesti.
--Säkkiäkös minä sillä aikaa pitelen? hän nauroi.
--Toimittava siinä tapauksessa, jatkoi Johannes, jos huomaan, että
aiotte ruveta vainoamaan minuakin, kuten kerran isävainajaani.
--Siis kuitenkin pieni armon-aika! Mutta mitä te mainitsitte
isävainajastanne?
--Te tapoitte hänet, virkahti Johannes järkähtämättömästi. Te olette
tappanut niin monta.
--Tappanut?
--Henkisesti ja aineellisesti musertanut.
--Siitä ei laki rankaise.
--Ei, mutta kyllä sukupuoli-rikoksista.
Rabbing teki ylenkatseellisen liikkeen kädellään.
--Sitäkö te tarkoititte? hän kysyi. Ja minä kun luulin teitä paljon
nerokkaammaksi!
--_Te_ olette nerokas, lausui Johannes kumartaen. Minä olen vain
yksinkertainen maamies.
--Minä huomaan sen. Mutta mihin te tahdotte tulla tuolla puheellanne?
--Ainoastaan huomauttaa, että on olemassa aseita myös teitä vastaan.
--Eikö teitä? kysyi Rabbing, osoittaen häntä etusormellaan.
--Kyllä. Mutta jos te olette viisas, te jätätte ne käyttämättä. Sillä
minua te ette tapa, niin totta kuin minä olen syntynyt teille
kostamaan.
Nyt nousi Rabbing.
--Te olette Hamlet-luonne, hän sanoi murhaavimmalla, ivallisimmalla
äänenpainollaan. Vahinko vain, että te itse sorrutte oman kostonne
keralla.
--En! Minulla on voimia, joita te ette tunne vielä.
--Kyllä. Kaikki sortuvat, jotka tahtovat kostaa. Viisas menettelee
olosuhteiden mukaisesti.
Johannes vaikeni. Rabbingin puheessa oli hänen mielestään siksi paljon
totuutta, ettei hän voinut sitä aivan pelkällä sanaheitolla sivuuttaa.
Rabbingin tutkiva, vaaniva silmäterä ei jättänyt häntä hetkeksikään.
--Istukaa, olkaa hyvä, hän. sanoi, minulla on teille paljon puhumista.
Molemmat istuivat. Rabbing entiselle paikalleen pöydän ääreen, Johannes
nojatuoliin häntä vastapäätä.
--Te saitte kirjeeni?
--Kyllä, virkkoi Johannes. Ja te kuulitte jo myös siihen vastauksen.
--Te ette matkusta?
--En.
--Teillä on täällä tärkeämpää toimittamista?
--Voi olla. Ja _jos_ matkustan jonnekin, en missään tapauksessa
Helsinkiin.
--Toivon, että tekin menettelette olosuhteiden mukaisesti. Te olette
minun palveluksessani...
--En tästä päivästä enää. Olenkin tullut tänne vain eroa
palveluksestani pyytämään.
Rabbing kohotti kulmakarvojaan.
--Te sanotte irti itsenne? hän kysyi.
--Kyllä. Minä olen jo kauan miettinyt sitä ja nyt on päätökseni
vakiintunut.
--Palkka ei riitä teille?
--Kyllä. Mutta luvalla sanoen minä olen tullut siihen mielipiteesen,
että ihminen ei elä pelkästä leivästä...
--Mistä hän muusta elää? Suurista ajatuksista? Tjah, niitä ei minun
liikkeeni luonnollisesti voi tarjota teille.
--Puhtaista ajatuksista, korjasi Johannes painokkaasti. Ja niitä teidän
liikkeenne ei todellakaan voi tarjota minulle.
Syntyi hetken vaitiolo. Rabbing rummutteli pöytään vasemmalla kädellään
oikean yhä päätä tukiessa.
Sitten hän kumartui äkkiä eteenpäin.
--Se, mitä te nyt sanotte, virkahti hän, ei todellakaan ole omiaan
minua ilahduttamaan. Päinvastoin, se surettaa, se surettaa suuresti
minua...
--Turhia! Te kyllä löydätte helposti uuden palvelijan.
--Ja te uuden isännän? välkähti salamannopeasti Rabbingin säilä.
--Kenties en yhtä helposti, vastasi Johannes. Mutta koetan olla aluksi
oma isäntäni.
Rabbing katsoi tutkivasti häneen. Ja palasi sitten äskeiseen.
--Palvelijoita minä kyllä löydän, hän sanoi, mutta en teidän
kaltaistanne.
Johannes kumarsi.
--Kiitän tunnustuksesta, hän sanoi. Mutta emmeköhän me jo nyt voisi
jättää korupuheita?
--Minä vannon, se ei ole mitään korupuhetta! väitti Rabbing kiivaasti.
Minä olen todellakin ollut teihin sangen tyytyväinen.
--Uskon teihin. Näin eron hetkellä.
--Te tarkoitatte siis totta eronpyynnillänne?
--Minä en ole vielä koskaan mitään niin totta tarkoittanut.
--Ette mistään hinnasta...? yritti Rabbing vielä.
--Ei ole mitään niin kallista hintaa maailmassa. Sillä minä olen jo
kyllin myönyt itseäni.
Rabbing vilkaisi häneen. Sitten hän jatkoi toisella, muuttuneella
äänenpainolla:
--Se on vahinko. Minä olin aikonut teidät kohottaa pian korkeampaan
asemaan.
--Nyt se ainakin on liian myöhäistä jo.
--Ei vielä myöhäistä, koska istutte siinä. Ettekä te voi vielä vastata,
ennen kuin kuulette, _mihin_ asemaan minä olin aikonut teidät kohottaa.
--Minä kuuntelen. Siis mihin asemaan?
--Omaani. Mitäs te siihen sanotte?
Johannes vaikeni, sillä hän ei todellakaan tiennyt mitä sanoa.
Se oli heitto, joka tuntui! Rabbing katseli voitonvarmana häntä.
Johannes aavisti heti, että tuossa mahtoi taas joku paula piillä.
Rabbingin kanssa täytyi olla aina varoillaan.
Mutta kun hän ei keksinyt sitä, hän vaikeni edelleen.
--Te hämmästytte? jatkoi Rabbing. Taikka te ette usko sanoihini?
--Minä uskon.
--Ja kun te tarkemmin mietitte asiaa, tekin pidätte sitä aivan
luonnollisena.
Rabbing kuvaili nyt kaunopuheisesti sen hänelle. Hän oli jo vanha mies,
hänellä ei ollut ketään perillistä. Hänen oli jo aika ruveta
jälkeläistä itselleen ajattelemaan.
Silloin olivat hänen silmänsä itsestään kääntyneet Johannekseen.
Johannes oli ainoa sivistynyt mies hänen liikkeessään. Johannes oli
nuori, Johannes oli älykäs. Sitäpaitsi hän oli hyvissä naimisissa.
Ja juuri siitä hän oli aikonut puhua Johannekselle.
Hän oli kuullut, että oli tullut jotakin Johanneksen ja hänen vaimonsa
välille. Hän ei tahtonut tietää, mitä se oli, hän ajatteli vain
liikettään ja liikkeensä parasta. Mutta ei saanut tapahtua mitään
skandaalia.
Johanneksen oli siis otettava lusikka kauniisen käteensä ja kotimaahan
matkustettava. Tuo tyttö, tuo kasvinsisar, oli jotakin toista tietä
omalle maalleen toimitettava.
Hänen vaimonsa jäisi vielä joksikin aikaa Parisiin, koska lapsikin
kuului sairastavan. Sitten hän palaisi kotiin ja eläisi Johanneksen
kanssa yhdessä, kuten ennenkin. Ellei mitään läheisempää väliä enää
heidän kesken syntyisikään, olisivat he kuitenkin mies ja vaimo
yhteiskunnan silmissä.
Ja se oli tässä pääasia.
--Ja minun tuleva asemani teidän liikkeessänne? kysyi Johannes häntä
vielä koetellakseen.
Se voisi jo heti muuttua, selitti Rabbing. Aluksi hänen itsensä
tietysti täytyisi vielä pitää eräitä ohjia käsissään.
Johannes nousi.
--Kiitos kunniasta, hän sanoi. Mutta minä en suostu mihinkään, mitä te
ehdotatte.
--Te ette suostu?
--En. Ellei vaimoni tahdo avio-eroa sen jälkeen mitä on tapahtunut, hän
voi olla tahtomatta. Mutta minä en missään tapauksessa anna sellaisten
asiain sitoa itseäni.
--Miettikää, mitä teette! Tämä hetki on ratkaiseva.
--Tiedän sen. Ja minä huomaan vasta nyt, kuinka alas minä olen mahtanut
joutua, kun uskalletaan vedota minun esimieheeni näissä asioissa.
--Ei esimieheen, vaan ystävään.
--Myöskin isäni ystävä te olitte. Mutta te tapoitte hänet.
--Te olette hullu!
--Ja te...
Rabbing nousi ja kumarsi syvään vastaukseksi.
--Nöyrin palvelijanne, hän virkahti äänellä, joka ilmoitti, että he
tästä saakka olivat verivihollisia. Ja saattoi ovelle saakka häntä.
20.
Vielä saman päivän iltapuolella yritti Johannes lastaan katsomaan.
Häntä ei päästetty sisälle.
Häntä ei otettu vastaan ollenkaan.
Kun Johannes rupesi itsepintaiseksi, ilmestyi hänen eteensä vapaaherra
Carp, joka kohteliaasti, mutta päättävästi pyysi häntä poistumaan.
Hänellä oli lyhyt keskustelu vapaaherran kanssa.
Tämä ilmoitti, että avio-ero nyttemmin näytti välttämättömältä.
Vapaaherra itse ottaisi järjestääkseen asiat ja antaisi tiedon niiden
menosta Johannekselle, mikäli se kävisi tarpeelliseksi.
Johannes kumarsi. Kaikki tuo ei merkinnyt hänelle vähääkään!