Epäily oli kerran herännyt Johanneksessa eikä enää jättänyt rauhaan
häntä.
Hän koetti kuvitella, mitä kaikkea noiden kahden välillä oli voitu
puhua ja neuvotella, ennen kuin he olivat niin ratkaisevaan päätökseen
rohkaistuneet. Hän koetti elää sen uudestaan näkymättömänä
syrjästä-katsojana siitä hetkestä saakka, jolloin hän oli lyönyt oven
kiinni toiseen huoneesen ja syöksynyt käytävään.----
He olivat tietysti ensin olleet aivan hiljaa, siksi kuin olivat
kuulleet hänen askeleittensa etääntyvän. Sitten he olivat katsoneet
toistensa silmiin ja olleet kotvasen tuiki totisia.
Varmaan oli toinen heistä sitten koettanut hymyillä väkinäisesti ja
toinen koettanut yhtyä siihen.
Tietysti he olivat kuulleet myös hänen vaunujensa jyrinän, kun hän ajoi
pois hotellin ovelta. Mutta he eivät olleet arvanneet hänen Liisan
kanssa poistuneen.
Irene oli kohauttanut tietysti valkeita olkapäitään ja riisunut
oopperapukunsa kokonaan. Laskenut sen sitten kauniisti ja säntillisesti
syrjään, vielä kerran ihaillen sen upeutta ja muodinmukaisuutta.
Signe oli seisonut paikallaan, pieni ryppy kulmien välissä, ja
miettinyt. Eikä kumpikaan olleet vielä puhuneet mitään.
Sitten he luonnollisesti olivat tahtoneet tulla vakuutetuiksi, tokko
Seidi nukkui vielä. Kumartuneet hänen vuoteensa yli ja kuiskanneet
jotakin tavallista, kummallakin painostava tunne sydänajassaan.
Siirtyneet sitten toiseen huoneeseen. Ja vasta siellä oli alkanut
varsinainen sotaneuvottelu.
»Mitä luulet tästä tulevan?» oli Signe ehkä kuiskaten kysynyt. »Hän
lähti suuttuneena.»
»Pah!» oli Irene varmaan ynseästi sanonut siihen. »Tottahan kahdella
serkulla lie lupa hiukan pitää toisistaan.»
»Sinun miehesi on niin kummallinen», Signe tuohon anteeksi-antavasti
hymähtänyt. »Pelkään miltei, että hän on minulle mustasukkainen.»
Ja Irene tuohon tyytyväisellä ilmeellä vastannut:
»Mitä tehdä? Hän rakastaa niin palavasti minua. Vielä tänään hän on
antanut minulle siitä viimeisen todistuksen.»
Ja Signe siihen terävällä silmäyksellä:
»Entä sinä? Annatko sinäkin hänelle yhtä tulisia todistuksia
rakkaudestasi?»
Irene vilkaissut häneen, mutristanut huuliaan ja virkahtanut
itsetietoisesti:
»Hänellä ei pitäisi olla siinä suhteessa mitään valittamista.»
Tuosta oli ehkä syntynyt pieni vaitiolo.
Sitten oli Irenen arvattavasti tullut kylmä ja hän tahtonut pujahtaa
peiton alle. Mutta ensin oli Signe tietysti kotiin saatettava.
Signe vakuuttanut, että hän kyllä pääsisi yksinkin kotiin, sillä
ovenvartia voisi kyllä hankkia suljetut vaunut hänelle. Ja Irene ehkä
uhmaten ehdottanut, että Signe jäisi heille yöksi ja nukkuisi hänen
kanssaan.
»Mutta miehesi? Mitä Herran nimessä hän sanoisi, kun hän tulisi
kotiin?»
»Saisi ottaa jonkun muun huoneen. Täällä on kyllä vapaita huoneita
hotellissa.»
»Siitä hän vasta metelin nostaisi.»
»Nostakoon! Se juuri olisi oikea rangaistus hänelle.»
Signe ei kuitenkaan suostunut, vaan lähettänyt sanan ovenvartialle,
että tämä hankkisi mistä hyvänsä automobilin tai suljetut vaunut
hänelle. Irene sillä aikaa kokonaan riisuutunut, mennyt maata ja Signe
istunut odottamaan hänen vuoteensa laidalle.
Odotus oli kestänyt kauan. He olivat ehtineet jutella paljon keskenään.
Taikka eivät olleet puhuneet mitään, vaan miettineet kumpikin omia
mietteitään.
Irene vielä kerran valittanut, ettei Signe ollut jäänyt hänen luokseen,
ja Signe päätään pudistaen tehnyt tiettäväksi, että se oli mahdotonta.
»Miksi niin mahdotonta? Olemmehan me ennen niin monta yötä yhdessä
nukkuneet.»
Signe huokaisten sanonut siihen:
»Niin, ennen. Tyttö-aikoinasi.»
Varmaan he eivät silloin olleet voineet pidättäytyä suutelemasta
toisiaan.
Kenties he olivat myös hiukan yhdessä itkeneet. Ja syleilleet toisiaan
ja riutuneet rakkaisiin muistoihinsa.
Olihan Johannes aikoinaan myös Signeä rakastanut. Luonnollisesti tiesi
Irene siitä. Tottahan heillä kahdella siis myös oli oikeus pitää
pikkuisen toisistaan.
Mutta äkkiä toinen heistä huomannut, ettei Liisa ollut palannut
ollenkaan. Signe varmuuden vuoksi käynyt viereisessä huoneessa
tullakseen siitä täysin vakuutetuksi ja Irene noussut silmät suurina
istumaan vuoteessaan.
»Ei palannut? Mitä tämä merkitsee? Hän olisi jo aikoja sitten ehtinyt
apteekista.»
»Ei tiedä näin yöllä», Signe siihen varovasti sanonut. »On täytynyt
ehkä odottaa.»
»Odottaa? Mitä odottaa? Hänhän on ollut jo tunnin tuolla matkalla.»
»Lähtenyt ehkä ominpäin seikkailemaan.»
»Ei, Liisa ei tee sitä ikinä. Hänelle on täytynyt jotakin muuta
tapahtua, taikka...»
»Taikka Johannes ottanut hänet mukaansa», Signe siihen sanonut
totisesti.
Irene hypännyt ylös ja soittanut sähkökelloa. Uninen ovenvartia tullut
ja Irene häntä peitto korvissa puhutellut. Saanut tietää, ettei
Johannes ollut lähtenyt yksin ja lyönyt oven lukkoon hänen nenänsä
edestä.
Nyt oli tullut toinen ääni kelloon.
Irene itkenyt ja raivonnut, Signe säälien häntä lohduttanut. Oli
todettu, että Johanneksella sittenkin saattoi olla joku salainen suhde
Liisan kanssa, oli kenties kauankin ollut, ehkä heidän avioliittonsa
alku-ajoista saakka. Miksi hän muuten olisi tahtonut tuota
kevytmielistä lunttua lapsensa hoitajaksi?
Kasvinsisar muka! Rikkaläjällä kasvanut, tukkipoikien ja rantajätkien
sylissä tuleentunut!
Selvää oli, että Irene oli petetty. Mutta kuinka kauan petetty? Ja
kuinka paljon petetty ja kuinka usein ja missä ja millaisten
olosuhteiden vallitessa?
Epäilemättä olisi Irene tahtonut saada tuosta kaikesta selon samassa
silmänräpäyksessä. Ja kun hän ei ollut voinut eikä Signekään ollut
osannut hänelle sitä selittää, hän oli itkenyt vihasta, ylenkatseesta,
mustasukkaisuudesta ja loukatusta itsetunnosta.
»Tunnustaa täytyy», Signe sanonut, »että tuo ajatus jo eilen tai
toissapäivänä Boulognen metsässä pälkähti päähäni. Mutta minä karkoitin
sen heti pelkkänä mielijohteena.»
»Eilen? Mielijohteena! Miksi et heti sanonut sitä? Silloin ei olisi
tätä onnettomuutta tapahtunut.»
»Jos se oli tullakseen, sen täytyi tulla.»
»Hyvähän sinun on puhua, kun ei ole kysymys sinun miehestäsi!»
Signe ehkä huomauttanut, ett'eihän asian vielä silti tarvinnut niin
vaarallisen olla. Eihän tuo tapaaminen ainakaan voinut olla edeltä
laskettu...
»Ei. Se on totta! Mehän lähetimme Liisan.»
Kenties oli Johannes vain ollut suutuksissa ja ottanut Liisan uhalla
mukaansa, kuten oli eilenkin ottanut.
»Suutuksissa? Mutta sitten hän mahtaa olla hirveästi suutuksissa. Ei,
minä en tohdi, en tahdo nähdä häntä!»
Tultu sitten ilmoittamaan, että vaunut olivat saapuneet. Annettu
vaunujen seisoa, odotettu ja odotettu. Ja kuiskittu asioita, joihin
Johanneksen liitelevinkään mielikuvitus ei voinut tunkeutua.----
Tosiasia oli, että oli lähdetty ja otettu lapsi mukaan. Ja sehän olikin
pääasia tällä kertaa.
15.
Kun Johannes pääsi perille, nukkui Liisa vielä. Hän lepäsi kuin lapsi
turvallisena, puoliavoimin huulin ja punertavin korvalehdin.
Johannes herätti hänet ja kysyi:
--Oletko nukkunut todellakin?
--Tietysti olen, vastasi Liisa hymyillen. Eihän minulla ollut täällä
muutakaan tekemistä.
--Etkö pelännyt?
--Mitä? Tiesinhän sinun tulevan takaisin. Ja muu kaikki oli minulle
samantekevää.
Johannes kertoi nyt hänelle, että jäisivätkin nyt tänne toistaiseksi,
että Johannes oli tuonut tänne heidän tavaransa ja ettei Liisan enää
ollut ikinä tarvis tavata Ireneä.
Liisa kuunteli tuota kaikkea hajamielisesti kuin jotakin tois-arvoista.
--Hyvä, hyvä, sanoi hän vain ja katsoi hymyillen Johannekseen.
Johannes kertoi, että hän aikoi laillisestikin erota vaimostaan.
Silloin näyttivät Liisan silmät hiukan säikähtyneiltä.
--Miksi? hän kysyi. Miksi sinä eroat?
Hän ei näyttänyt ollenkaan ymmärtävän moisen toimenpiteen
tarpeellisuutta.
Rakastivathan he kaksi toisiaan! Mitä liikutti heitä kaikki muu
maailma?
Johannes suuteli häntä ja lisäsi rakastavansa siihen määrään Liisaa,
että hänelle oli tuiki mahdotonta elää yhdessä jonkun toisen naisen
kanssa.
Hän tahtoi elää yhdessä Liisan kanssa. Ja hän kysyi, oliko Liisa nyt
tyytyväinen.
--Hyvä, hyvä, sanoi Liisa. Kaikki, mitä sinä teet, on hyvä.
Johannes näytti jonkun verran pettyneeltä. Hän oli odottanut suurempaa
palkintoa sankarillisesta päätöksestään, joksi hän itse katsoi sitä.
Hän kysyi, tokko Liisa ymmärsi, että heidän elämässään oli nyt suuri
ratkaisu tapahtunut.
--Enhän minä tiedä muuta kuin että rakastan sinua, lausui Liisa
käsivartensa ojentaen. Olen sinua aina rakastanut ja tulen rakastamaan
iankaikkisesta iankaikkiseen.
Johannes vaipui hänen syleilyynsä. Ja sai palkintonsa.
Liisan pukeutuessa rupesi Johannes tuumimaan, miten he viettäisivät
tämän päivän.
Liisalla ei ollut mitään omaa ehdotusta. Hän oli tyytyväinen kaikkeen,
mitä Johannes ehdotteli, unohtuen aina pitkiksi tuokioiksi häneen
katsomaan. Sitten hän hymyili taas ja kysyi, mitä Johannes oli
sanonutkaan.
Hän näytti kulkevan kuin unessa. Hän rakasti ja Johannes rakasti häntä!
Olihan kaikki muu niin äärettömän, niin sanomattoman samantekevää.----
Johannes oli jo kaiken viikkoa aikonut Versailles'iin. Mutta matka,
joka oli tarkoitus tehdä yhdessä Irenen, Signen, Rabbingin ja
vapaaherra Carpin kanssa, oli päivästä päivään lykkäytynyt.
Aina oli sattunut joku este jollekin. Viimeksi oli Rabbing juuri ennen
määrättyä lähtöhetkeä ilmoittanut saaneensa sähkösanoman rouvaltaan,
joka oli näinä päivinä saapuva Parisiin. Sopisi tehdä tuo käynti
yhdessä hänen kanssaan.
Nyt päätti Johannes tehdä sen Liisan kanssa.
Olihan ulkona mitä ihania kesä-ilma. Suurten puiden vihreys oli nyt
ainoa sopiva tausta heidän riemuitsevalle, taivasta-tavottelevalle
elämäntunnelmalleen.
Miksi viipyä Parisin muurien sisällä, silloin kun koko kosmos tuntui
liian pieneltä näin rajatonta rakkautta mahduttaakseen? Miksi asfalttia
kävellä, kun kaikki maan magneettivirrat tuntuivat vihisevän kiireestä
kantapäähän?
He matkustivat. Ja olivat perillä, ennen kuin huomasivatkaan.
Se oli heidän häämatkansa. Siitä tuli heidän korkean, ainoan, autuaan
ensilempensä säteilevä juhlapäivä.
He katsastivat linnan tuossa tuokiossa.
Mitä liikuttivat heitä historialliset muistot? Mitä vuosisatojen
taiteelliset saavutukset? Ei ollut muuta muistoa kuin yksi eikä muuta
saavutusta kuin että vihdoin, elämänsä kukkeimpana keskikesänä, olivat
toisensa saavuttaneet.
Puistoon paloi heidän mielensä. Sen sohville istumaan, sen käytäviä
kävelemään, sen varjoissa uneksimaan ja suutelemaan toisiaan sen
yksinäisimmissä tienkäänteissä.
He leikkivät kuin lapset. He olivat piilosilla ja ajelivat takaa
toisiaan. He huhuilivat kuin paimenet salolla, pakenivat ja antautuivat
jälleen kiinni otettaviksi ja rangaistaviksi.
Onneksi ei puistossa ollut paljon väkeä. Joku englantilainen seurue
vain punakantisine matkailijakirjoineen, joku vanha versaillesilainen
rouva vain käsitöineen ja nurmikolla pyörähtelevä lapsenlapsi silmäinsä
alla.
Tämä metsä oli heidän! Eikä metsä näyttänyt pitävän sitä pahanaan.
Olihan se nähnyt ennenkin niin monta herttaista, ihanaa paimen-idylliä.
Tuo tarulinna tuolla ylhäällä oli heidän! Eikä sen valtava,
majesteetillinen hahmo näyttänyt uusien omistajiensa vuoksi ollenkaan
synkistyvän.
Olivathan sen seinät kuulleet niin monta hellää, houkuttelevaa
kuiskausta. Ja olivathan sen kammiot olleet niin monen torjuvan, armaan
antaumuksen todistajia.
Täällä oli lemmenleikkiä ilmassa. Täällä liihoitteli naurusuisia,
kevytjalkaisia amoriineja kaikkialla.
Mutta kenenkään nauru ei ollut helakampi kuin Liisan puiston polkuja
paetessa eikä kenenkään jalka keveämpi kuin Johanneksen kauniin kauriin
jälkiä samoamaan.
Eikä kenenkään posket punaisemmat kuin heidän toinen toisensa syliin
syöksyessä.
Joku yksinäinen, harmaapartainen puistonvartia sattui heidän tielleen.
Tuli kuin itse Versailles'in tonttu. Johannes pisti hänen käteensä
kultarahan hänestä päästäkseen ja vartia hymyili heidän jälkeensä
suopealla, onnittelevalla ilmeellä kuin olisi tahtonut sanoa:
Sellaista se on. Sellaista se on ollut joka kesä. Ja tulee olemaan niin
kauan kuin on aurinkoa ja nuoria ihmisiä maailmassa.
Monta lempivää paria oli Versailles nähnyt aikoinaan. Mutta varmaan ei
koskaan kahta niin alkuperäistä ja syyntakeetonta.
Äkkiä he huomasivat, että heidän oli tullut nälkä. Eiväthän he olleet
syöneet koko päivänä mitään.
Pitikö heidän nyt tuon turhan ja tuiki jokapäiväisen asian takia
keskeyttää autuas harharetkensä tuntemattomia teitä myöten ja palata
kaupunkiin?
Ei. Siinä olikin kuin tarussa konsanaan kohta järvi heidän edessään ja
järven rannalla pieni ravintola.
Tarussa toteutuvat kaikki toivomukset. Ja ravintolan pyylevä isäntä,
joka tosin näytti kuuluvan pikemmin aineellisten olentojen kuin henkien
maailmaan, takasi, että he tulisivat olemaan tyytyväisiä.
He söivät ulkona. Aurinko paistoi vinoon järven yli. Alkukesän tuores,
vihanta vihreys tunki joka taholta silmiin, lemusi läpi paistinhajunkin
sieraimiin.
Tämä alkukesä oli kuin Suomen keskikesää, juhannusviikkoa tai heinäkuun
heleitä ensipäiviä.
Ja heistä rupesi tuntumaan, kuin olisivatkin he tällä hetkellä
Suomessa, kaukana maaseudulla, jossa kukaan ei tuntenut heitä. Kuin
olisi tämä ollut outo, mutta ystävällinen majatalo, kuin olisi
kirkontapulin pitänyt kohota tuolta järven toiselta puolen ja talon
takaa kierrellä nurmettuneen maantien punaisine, valkotauluisine
kilometri-patsaineen.
Ja ukon astua ruuheensa tuosta metsänlaidasta ja lähteä tuon ruohikon
rinnasta kalaonnea koettelemaan...
He huomauttivat siitä toisilleen ja hymyilivät onnellisesti. Ja
päättivät viettää vielä kerran tällaisen kesän Suomessa ja rakentaa
kalamajan juuri tällaisen järven rannalle.
Tuli kahvi ja kahvin keralla lasi likööriä. Johannes pisti tupakaksi.
Sitäkään huvia hän ei ollut muistanut koko päivänä ollenkaan.
Heistä tuntui kaikki täällä niin kotoiselta ja turvalliselta. Kuin he
olisivat olleet jo kauan naimisissa, monta iltaa näin istuneet, monta
aamua näin yhdessä astuneet ja nyt muistelleet entistä elämäänsä.
Sanoneet sanottavansa, puhuneet puhuttavansa ja ymmärtäneet toisensa
vain yhdestä silmäyksestä.
He olivat käyneet aivan hiljaisiksi. Vihdoin virkahti Johannes:
--Eikö elämä kuitenkin ole ihana, Liisa?
Liisa puristi hiljaa hänen kättään eikä vastannut mitään. Vasta
kotvasen kuluttua hän lausui raukeasti:
--Minä tahtoisin vain nukkua, vain nukkua. Enkä enää koskaan muilla
silmillä nähdä maailmaa.
--Kuin millä silmillä?
--Kuin unen silmillä. Kuin niillä, joilla näkee vain itseensä ja omaan
sydämeensä.
--Minä näen itseni sinun silmissäsi.
--Tietysti, koska elät minun sydämessäni.
--Ja sinä? Missä sitten elät? kysyi Johannes hymyillen.
--Minua ei ole, minua ei ole enää olemassa, vastasi Liisa
haaveellisesti. Minä olen vain kuori, vain lipas, joka kätken suurta
salaisuutta.
Johannes katsoi häneen. Kuinka tuo tyttö oli muuttunut eilisestä!
Kuinka syvä hänen silmiensä katse oli, kuinka tyyni hänen ilmeensä,
kuinka hienostunut hänen koko olentonsa!
Ja nuo sanat!? Mistä hän ne ottikaan?
--Kuka on sinut opettanut noin puhumaan? kysyi Johannes.
Liisa hymähti.
--En tiedä, sanoi hän, kuinka puhun ja mitä puhun. Sanat mahtaa joku
toinen kuiskata korvaani.
Hän puolestaan sanoi tahtovansa vain nukkua, vain nukkua. Eikä enää
koskaan kokea mitään eikä puhua mitään kenellekään.
--Uni on kuoleman edelläkävijä, sanoi Johannes.
Liisa värähti ja siirtyi vaistomaisesti lähemmä häntä.