Voi tapahtua, että Johannes hetkeksi heräsi lemmenhurmastaan. Varsinkin
illoin, kun oli vielä liian varhaista mennä teatteriin tai konserttiin,
valtasi syvä kaiho hänet. Liisa ymmärsi heti, mistä oli kysymys, mutta
ei sanonut mitään. Tuijotti vain tummin aavistuksin vastaisuuteen ja
kätki kyyneleensä.
Sellaisina iltoina sattui myös, että Johannes tapasi itsensä
hiiviskelemästä sen hotellin ympärillä, jossa vapaaherra Carp asui.
Mitä hän etsi sieltä? Hän ei itsekään tiennyt sitä oikein. Mutta hän
olisi niin mielellään tahtonut nähdä vilauksen Seidistä. Eikä Signen
tai Irenenkään näky olisi ollut hänelle yksinomaan vastenmielinen.
Kerran hän ei voinut vastustaa enää kiusausta. Hän meni sisälle
hotelliin ja tiedusti omaisiaan.
Sanottiin, että Seidi oli kuollut.
Ei oltu katsottu tarpeelliseksi edes ilmoittaa siitä Johannekselle.
Eikä Johanneskaan enempää tiedustellut. Mitä liikutti häntä enää,
milloin hautajaiset olisivat tai olivatko olleet jo! Pääasia oli, ettei
hänellä enää ollut mitään tekemistä noiden ihmisten kanssa.
Pois oli mennyt ainoa rakas muisto hänen avioliittonsa ajoilta.
Se oli ensimmäinen ruumis, jonka yli hänen tiensä kulki. Niin ainakin
tuntui Johanneksesta.
Hänen onnensa kävi kalliiksi hänelle, tuon hän tunsi samalla. Mutta
sitä enemmän ja sitä lujemmin hän päätti myös pitää kiinni onnestaan.
Samana iltana hän ilmoitti Liisalle, että heidän kenties nyt olisi aika
matkustaa pois Parisista.
Minne he matkustaisivat?
Samantekevä minne. Ehkä aluksi Italiaan.
--Se on hyvä, sanoi Liisa. Me jätämme siten jälkeemme paljon
entisyyttä.
Matka päätettiin seuraavaksi päiväksi.
He olivat oikein onnellisia tuosta päätöksestä. Ja kun oli aikaa vielä,
he pistäytyivät erääsen pieneen teatteriin iltaansa viettämään.
Siellä sattui tapaus, joka antoi heille ikäänkuin esimaun alkamansa
tien vaikeuksista.
Teatterissa näyteltiin erästä uutta näytelmää, jonka ensi-ilta oli
ollut vasta pari päivää sitten ja herättänyt kaikkien kirjallisten
piirien huomiota. Permanto oli täynnä korkeinta ylimystöä. Aitiot
välkkyivät kaljuja päitä ja jalokiviä.
Myöskin Johannes tunsi itsensä epävarmaksi tässä seurassa. Ehdoton
eleganssi hänen ympärillään hämmästytti ja arastutti häntä.
Liisa taas olisi mieluimmin mennyt heti pois. Sillä vaikkakin hän oli
siististi puettu, tunsi hän olevansa harakanpelätys kaikkien noiden
kahisevien, avokaulaisten ja kaunispiirteisten aatelisnaisten joukossa.
Väli-aikoina he tuskin uskalsivat nousta paikaltaan. Tuntui niin
turvattomalta kulkea käytävässä noiden hitaasti siirtyvien jonojen
välitse, noiden kylmästi ja kriitillisesti tarkastelevien silmien alla.
--Mennään pois, lausui Liisa. Etkö näe, että kaikki katsovat meihin?
--Turhia! virkahti Johannes. Eivät töllötä edes niinkään paljon kuin
meillä Helsingissä.
--Eivät, myönsi Liisa, mutta heillä on eräs inhoittava tapa katsoa.
Vilkaisevat vain ja muodostavat mielipiteensä.
Samassa seisoivat vapaaherra Carp, Irene ja Signe heidän edessään.
Liisa huomasi heidät ensin eikä voinut olla päästämättä pientä
huudahdusta. Johannes huomasi heidät sitten ja tahtoi vetää pois
Liisan, ennen kuin vastaantulijat heitä näkisivät.
Se oli kuitenkin liian myöhäistä jo.
Irene oli jo keksinyt heidät. Hänen tummat silmänsä olivat vihasta
leimahtaneet.
--Hahaa, huusi hän korkealla äänellä ranskaksi, siinä on mies, joka on
jättänyt vaimonsa ja lapsensa ja karannut porton kanssa!
Ihmiset keräytyivät heidän ympärilleen. Kaikilla syvä, miltei
uskonnollinen vakavuus kasvoillaan. Olihan kysymyksessä »cause de
passion». He olivat silmänräpäyksessä selvillä asiasta.
--Hän on minun oikea puolisoni ihmisten ja Jumalan edessä, sanoi
Johannes samalla kielellä. Te, hyvä rouva, olette kokonaan vieras
henkilö minulle.
Liisa oli käynyt aivan kalpeaksi. Irene osoitti nyt häntä sormellaan ja
huusi:
--Katsokaa hänen hattuaan! Näkyy, että hän on kadulta löytänyt sen!
Se oli liikaa Liisalle. Hän purskahti itkuun ja Johannes kiirehti
johdattamaan hänet pois teatterista. Hänenkin mielensä oli aivan
kuohuksissa. Mitään tällaista hän ei olisi ennen uskonut mahdolliseksi.
He saivat ajurin ja ajoivat suoraan hotelliinsa.
Liisa itki hiljaa. Johannes istui synkkänä ja puristi keppinsä päätä
suonenvedon tapaisesti. Kumpikin tunsivat he merkittyjä olentoja
olevansa.
Miksi hän ei ollut lyönyt sillä! Hän olisi voinut tehdä mitä tahansa
tässä mielentilassa.
Kaikkein vähimmän hän oli odottanut Ireneä teatterissa tapaavansa.
Olihan lapsi kuollut. Siitä oli ollut todistuksena myös naisten syvä
surupuku.
Nähtävästi oli mieliala ruumishuoneessa käynyt heille liian synkäksi.
Ja Carp ehdotellut, että he menisivät illalla hiukan ulos, kun ei asia
kuitenkaan itkusta parantunut.
Tuo ajatus lepytti hiukan Johannesta.
Voihan nainen noissa olosuhteissa tehdä mitä tahansa. Ei saanut tuomita
niin ankarasti Ireneä. Hän koetti myöskin lohdutella Liisaa. Tämä ei
sanonut mitään eikä näyttänyt silmiään.
Vasta hotellissa hän kuiskasi painaen kädellä sydäntään:
--Minua ei kukaan vielä ole loukannut näin. Ei, minä en unohda tätä
elämässäni.
--Elämä on pitkä, lausui Johannes. Jos emme unohda mitään, me emme
koskaan tule olemaan onnellisia.
--Juuri sitä minäkin pelkään, virkahti Liisa jälleen itkuun
purskahtaen.
Johannes tunsi itsensä hänen surunsa edessä tuiki avuttomaksi ja
voimattomaksi. Ja hän alkoi aavistaa, mitä merkitsi olla yhteiskunnan
ulkopuolella ja mitä se merkitsi varsinkin naiselle, jolla ei ollut
sotisopaa mitään, ainoastaan oma herkkä ja väreilevä rakkautensa.
Ei nimeä, ei säätyä, ei perhettä, kotia eikä asemaa. Vain tietoisuus
siitä, että oli tehnyt oikein ja polkenut lait ja laitokset jalkainsa
alle.
Sitä ei yhteiskunta tulisi hänelle ikinä anteeksi antamaan.