Hän oli ollut Oopperassa vaimonsa kanssa, joka uudessa puvussaan oli
ollut todellakin säteilevä. Myöskin Johannes oli tuossa häikäisevässä
ympäristössä tuntenut yhteiskunnan huipuilla kulkevansa.
Hän oli jälleen ihastunut Ireneen ja toivonut vain hetkeä, jolloin he
olisivat kaksin hotellissaan.
Mutta kun ooppera oli päättynyt, olikin Signe lähtenyt heidän sairasta
lastaan katsomaan.
Se oli harmittanut hiukan Johannesta, sillä oikeastaan hän olisi
tahtonut heti mennä levolle. Mutta hän ei voinut väittää vastaankaan,
kun vapaaherra Carp ehdotteli, että Johannes sitten saattaisi Signen
samoilla vaunuilla heidän hotelliinsa.
Hänen itsensä täytyi vielä mennä illalliselle Rabbingin ja noiden
ranskalaisten pankkiherrojen kanssa, sanoi hän.
He olivat tulleet hotelliin, jossa he olivat tavanneet Liisan
valvomasta Seidin vuoteen ääressä.
Seidi ei ollut näyttänyt parantuneen, pikemmin huonontuneen. Eikä hän
vieläkään ollut puhunut mitään, huohottanut vain ja tuijottanut suurin
silmin ympärilleen.
»Onko hän nukkunut?» oli Johannes Liisalta kysynyt.
»Kyllä, koko illan», oli Liisa vastannut. »Nyt heräsi juuri.»
Johannes oli jättänyt naiset siihen ja mennyt toiseen huoneesen. Ensi
kerran oli astunut hänen mieleensä ajatus, että Seidi voisi kuolla. Se
oli ollut omiaan hänen povensa viiltävällä, pakahduttavalla säälillä ja
surulla täyttämään.
Hän oli kävellyt kotvan, palttoo yllä ja silinteri päässä, edes
takaisin mietteissään. Ja herännyt niistä vasta silloin, kun oli
kuullut oven avautuvan käytävään ja arvellut Signen jo olevan
lähtemässä.
Hänenhän tuli saattaa Signe kotiin!
Hän oli avannut viereisen huoneen oven.
Ja nähnyt peilistä, miten Signe riisui hänen vaimoaan, kuten Johannes
itse oli tehnyt eilen iltapäivällä. Ja miten Signe suuteli tätä kaulaan
ja miten Irene painoi kiinteästi hänen kättään vasten paljasta, hempeää
poveaan.
Ja kummankin kasvoilla oli ollut ilme niin nautiskeleva ja
autuaallinen, ettei Johannes voinut sitä vieläkään unohtaa.
Hän oli lyönyt oven kiinni samassa silmänräpäyksessä. Kuullut, miten
kumpikin olivat huudahtaneet, ja syöksynyt päistikkaa ulos huoneestaan.
Portaiden alapäässä hän oli tavannut Liisan, joka oli myös ollut täysin
puettu kuin ulos lähteäkseen.
»Mihin menet?» hän oli kysynyt.
»Minut on lähetetty apteekkiin», oli Liisa vastannut.
»Tule mukaan! Minulla on myös matka sinne.»
Ajuri oli yhä odottanut hotellin oven edessä.
He olivat nousseet siihen ja Johannes oli maininnut koneellisesti
Signen ja hänen isänsä osotteen. Sitten hän oli sanaa-puhumattomana
vaununkulmaan painautunut. Eikä Liisakaan ollut puhunut mitään.----
Myrskynnyt oli Johanneksen mieli. Sydän sykkyränä hyppinyt, aivot omaa
ahtauttaan pakottaneet.
Että hänen vaimollaan oli sellaisia vaistoja! Sitä hän ei ollut ikinä
aavistanut.
Ehkä niitä ei ollutkaan hänen vaimollaan, vaan Signellä? Tuolla
naimattomalla, kalpealla ylimystyttärellä, joka oli liian ylpeä
miehelle antautuakseen?
Se oli tuntunut hänestä hyvin luonnolliselta.
Siksi ei hänen siveellinen suuttumuksensa ollutkaan niin paljon Signeen
kuin Ireneen kohdistunut. Signe ei kuulunut häneen, Irene kuului. Signe
sai tehdä mitä tahansa! Mutta Irene!
Olihan Irenellä hän, Johannes, hänen miehensä! Eikö se riittänyt
hänelle?
Vähitellen oli kuitenkin myrsky laannut hänen mielessään. Hän ei voinut
olla enää vihainen Irenellekään.
Hoitakoot itsensä! Hoitakoon kukin mielensä mukaan omat asiansa! Mikä
oli hän muiden tuomariksi?
Eihän yksilö ollut toisen vartia. Eikähän yksilöiden vapaa
määräämisvalta itsensä yli silti muuttunut, vaikka he sanoivat
rakastavansa toisiaan ja olevansa mies ja vaimo.
Rakastavansa? Eihän hän ollut koskaan Ireneä oikealla, vakavalla ja
syvällä rakkaudella rakastanut.
Himoinnut vain häntä jonkun verran.
Hänellä ei sentähden voinut olla etäisintäkään oikeutta Ireneen.
Kaikkein vähimmän hän tahtoi tässä suhteessa vedota avioliiton antamaan
oikeuteen.
Hän tiesi kyllä, että yhteiskunnalla oli asiasta toiset mielipiteet.
Mutta eihän hän voinut eikä tahtonut niitä hyväksyä, omaksua tai toimia
niiden mukaan.
Hänen täytyi sentähden vain kehitellä omiaan.
Ja seuloa niitä, siksi kuin niistä löytyisi joku hänen syvimmän
luonteensa mukainen, hänelle käytännölliseksi toimiohjeeksi kelpaava
johtotähti.
Mitä enemmän hän mietti, sitä kauemmas hän siirsi Irenen itsensä
ulkopuolelle. Lopuksi he seisoivat kokonaan vieraina henkilöinä
kahdella vastakkaisella taivaanrannalla.
Mutta jos he olivat niin kokonaan vieraita, mitä oli heillä siis
ollenkaan toistensa kanssa tekemistä? Miksi he elivät yhdessä? Miksi he
jatkoivat siis tätä yhteis-elämää, joka oli, jonka täytyi olla suurin
häpeä heille kummallekin?
Miksi he eivät eronneet? Miksi he eivät kumpikin kulkeneet omaa
latuaan?----
Näin pitkälle oli Johannes päässyt ajatuksissaan, kun vaunut olivat
annetun osotteen mukaan pysähtyneet.
Kuski oli noussut kohteliaasti vaunun-ovea aukaisemaan.
»Missä ollaan?» oli Johannes kysynyt.
Kuski oli maininnut hotellin nimen, joka oli Johanneksen täydellisesti
tajuun palauttanut. »Odota!» hän oli sanonut Liisalle, ja noussut
vaunuista.
Mennyt puhuttelemaan ovenvartiaa, kirjoittanut pari sanaa
nimikortilleen, jossa hän oli ilmoittanut, että Signe tulisikin
nukkumaan heillä tämän yön. Ja pyytänyt ovenvartiaa sen vapaaherra
Carpille jättämään.
»Vapaaherra Carp ei ole vielä kotona», oli ovenvartia sanonut.
Myöhäiset illalliset, oli Johannes ajatellut.
Sytyttänyt sikarin ja palannut vaunuihinsa, joissa Liisa edelleen istui
liikkumatonna.
»Mihin me ajamme?» hän oli kysynyt Liisalta.
»Tiedäthän, että minulla oli matka apteekkiin», oli tämä vastannut.
Johannes oli vielä miettinyt hetkisen. Sitten hän oli kysynyt aivan
häikäilemättömästi:
»Etkö luule, että tuo oli tekosyy?»
Hän oli luottanut siihen, että jos hänen epäilyksensä Signen ja Irenen
luonnonvastaisista vaistoista ylimalkaan oli oikea, täytyi Liisallakin
olla jotakin vihiä niistä. Eikä hän ollut erehtynytkään tuossa
uskossaan.
»Minä luulen niin», oli Liisa vastannut. »Lääkettä jäi kyllä vielä
pulloon.»
Liisa oli siis hänet täydellisesti ymmärtänyt. Koettanut väittää vielä,
että hänen oli kaikissa tapauksissa mentävä lasta katsomaan.
»Onhan heitä kaksi siellä», oli Johannes sanonut siihen. Eikä
Liisallakaan ollut senjälkeen ollut enää mitään vastaan väitettävää.
He olivat ajaneet erääsen suureen, yölliseen tanssipaikkaan.
13.
Näitä hän nyt mietti Notre-Damen kirkon korkeudessa. Muisti jälleen
jotakin, josta hänen sydänverensä kuohahtivat, ja linkosi
suuttumuksensa ja ylenkatseensa salamat yli aamu-aurinkoisen Parisin,
kohti koko nykyaikaista yhteiskuntajärjestystä.----
Tanssipaikassa he olivat ottaneet pöydän kävelypenkereellä. Istuneet
aluksi kylminä syrjästäkatsojina, kumpikin hautoen omia ajatuksiaan,
seuraten koneellisesti heitä hiukan alempana aaltoilevaa ihmismerta.
Siellä oli Rabbing äkkiä kulkenut heidän ohitseen.
»Ai, ai, herra tohtori», hän oli pehmeällä, sarkastisella äänellään
ranskaksi sanonut Johannekselle. »Vaarallista leikkiä tuo.»
»Mikä leikki?» oli Johannes kysynyt häneltä.
»Leikki kamarineitseen kanssa. Ettei rouva vain saa vihiä siitä!»
Ja mennyt menojaan samalla ivallisesti ja suopeasti kumartaen, ennen
kuin Johannes ehti mitään vastaamaan.
Hän oli jo nähtävästi hoitanut ranskalaiset vieraansa tai jättänyt
vapaaherra Carpin heitä hoitelemaan. Ja lähtenyt omille retkilleen,
kuten hänen tapansa oli.
Johannesta oli hirveästi harmittanut, että hänen esimiehensä oli
tavannut heidät täällä juuri tällä hetkellä.
Luuli kenties hänen kielletyillä poluilla vaeltavan! Ja hänenkin
osaltaan olevan syypään tuohon suureen yhteiskunnalliseen valheesen,
joka salli kaikki, kunhan kaikki tapahtui julkista pahennusta
herättämättä.
He olivat tilanneet pullon sampanjaa. He olivat juoneet ja saaneet
murretuksi painostavan, kohtalokkaan vaitiolonsa.
Tehneet aluksi leikillisiä huomioita ohi vierivistä pareista, miehistä
ja naisista, joista useat olivat kokonaan kiinni toisissaan.
Välistä oli vain nainen naisen parina. Ja silloin olivat heidän
katseensa aina toisiinsa sattuneet ja jälleen pikaisesti eri tahoille
etääntyneet.
Johannes oli nähnyt, miten Liisan silmät olivat alkaneet loistaa, miten
hänen huulensa olivat avautuneet ja miten sähköttävän vaikutuksen koko
hänen olentoonsa teki tuo joukkohuumaus.
Lopuksi se oli tarttunut häneenkin. Hänenkin oli tehnyt mielensä
tanssia ja tuntea naisellisten muotojen kosketusta. Ja kun samalla oli
ruvettu erästä hänelle tuttua säveltä soittamaan, hän oli kysynyt, eikö
Liisankin tehnyt mieli pyörähtää hänen kanssaan.
Kyllä Liisan oli tehnyt mieli. Osasiko hän? Tottahan toki! Eihän
entinen suomalainen tarjoilijatar voinut olla niin kaukana jälellä
ajastaan.
Liisa oli tuon lausunut leikillä, mutta niin viekoittelevalla hymyllä,
että se oli heittänyt kuin hunnun Johanneksen pään ylitse. Eikä hän
ollut muistanut enää Rabbingia, ei vaimoaan, ei sairasta lastaan eikä
koko muuta maailmaa, vaan johdattanut Liisan tuohon helvetilliseen
karkeloon, joka sai väsyneimmätkin halut heräämään ja veltoimmankin
elostelijan veren kiivaammin kiertämään.
Tanssien oli Johannes tunnustanut Liisaa himoitsevansa. Ja tanssien oli
Liisa ilmoittanut, ettei se ollut epämieluista hänelle.----
Tulistuneina, kiihottuneina he olivat vihdoin tanssinsa lopettaneet ja
tulleet kadulle. Mutta vielä he eivät olleet sanaakaan vaihtaneet
siitä, mikä poltti heidän kummankin poveaan.
Kuitenkin he olivat käsi kädessä kulkeneet. Eivätkä Johanneksen jalat
olleet vuosikausiin keveämmin nousseet eikä hänen ryhtinsä ollut
norjempi ja joustavampi.
Hän oli jälleen tuntenut olevansa nuori. Ja hänelle oli tullut
poikamainen halu nauraa, mellakoida, pitää hauskaa ja tehdä
koirankujeita.
Tai oikeastaan ensi kerran nuori, ensi kerran vallaton ja poikamainen.
Sillä lapsena hän oli kaikkein vähimmän lapsi ollut, kulkenut vain
varhaisvanhan ukon ryppy otsassa ja tuntenut aina kuin kiviset kuormat
hartioillaan.
Ne olivat häntä seuranneet sitten ikänsä. Myöhemmin hän oli ruvennut
niitä pahaksi omaksitunnoksi nimittämään.
Nyt oli Liisa ne kaikki kuin höyhenen pois puhaltanut.
Tehnyt sen vain suunsa viettelevällä hymyllä, vain vartensa
aisti-iloisella notkunnalla. Eikä Johannes pelännyt enää huomispäivän
suruja eivätkä eilisen peikot häntä enää ahdistaneet.
Se oli Liisan ensimmäinen lahja Johannekselle.
Ja Johannes oli ruvennut aavistamaan, mikä aarre hänellä Liisassa oli,
ja katsonut kuin uusin silmin häntä. Ja mitä kauemmin hän oli katsonut
ja mitä lujemmin Liisa oli hänen kättään puristanut, sitä korkeammalle
oli kohonnut hänen riemunsa ja sitä voitollisempana oli onni soutanut
hänen suonissaan.
Heitä vastaan oli tullut samanlaisia iloisia ihmisiä. Ja kun nämä eivät
olleet antaneet tietä heille, he olivat töytänneet yhteen, nauraneet,
pajattaneet kukin kieltään ja pistäneet lopuksi hilpeän piiritanssin
katukäytävällä.
Koko maailma oli äkkiä muuttunut Johannekselle. Koko maailma oli
näyttänyt hänen silmissään yhtä huolettomalta ja vallattomalta kuin hän
itse oli.
Sitten he olivat menneet erääsen maanalaiseen paikkaan, jossa suuret
kokotit ja heidän rikkaat rakastajansa kokoontuivat. Ja tavanneet
siellä Auran ja Muttilan, jotka olivat hyvin hämmästyneet tästä
kohtaamisesta.
Nämä olivat selittäneet, että he olivat olleet huvittelemassa, mutta
Jaakko Jyrkkä jo aikaiseen illasta tullut niin liikutetuksi, että hänet
oli täytynyt saattaa hotelliin. Auraa sitävastoin ei ollut vielä
ollenkaan väsyttänyt, ja kun tämä oli viimeinen ilta Parisissa ja kun
Muttila oli ollut niin ystävällinen...
Johannes oli heti huomannut, että heidän välillään oli jotakin. Mutta
hän oli suonut sen heille mielellään, puristanut vain heidän kättään
ystävällisesti ja istunut toiseen pöytään Liisan kanssa.
Liisa oli ollut heille tuiki tuntematon.
Eikä Johanneskaan ollut viitsinyt esittää häntä heille, sillä hän ei
nyt tahtonut tulla muiden ihmisten kanssa mihinkään pitempiin
tekemisiin. He olivatkin sieltä pian lähteneet.----
Mitä sitten oli tapahtunut, se oli vieläkin Johannekselle kuin unta,
kuin kangastusta.
Kaunista unta, päätä-huimaavaa kangastusta jota ei saanut kiinni enää
selvin aivoin ja josta ei olisi tahtonut herätä milloinkaan.
Pieneen hotelliin he olivat ajaneet, jonka osote Johanneksella oli
ollut taskukirjassaan. Ottaneet huoneen ja viettäneet yönsä siellä
silmänräpäystä nukkumatta, siksi kuin Johannes varhain aamulla oli
lähtenyt kävelemään.
Liisa oli jäänyt vielä vuoteesen. Johannes oli peittänyt hänet kuin
lapsen ja Liisa sulkenut silmänsä turvallisesti ikäänkuin hän olisi
aikonut nukkua iankaikkisesti.----
Tuntui niin kummalliselta, niin iki-ihmeelliseltä, nyt täältä,
korkealta, tuota kaikkea ajatella.
Tuossa oli hänen vierellään vanha Parisi, tuossa roomalaisten
klassillinen Lutetia, jonka saattoi enää vain sielunsilmin nähdä.
Tuossa kiemurteli Seine-virta kauniine, kaartuvine siltoineen,
tuollapäin oli Montmatre, tuollapäin Montparnasse ja Pantheon.
Mutta aina tahtoivat hänen silmänsä siirtyä sille ilmansuunnalle, missä
hän tiesi erään pienen hotellihuoneen olevan, ja huoneessa naisen,
jonka huulet vielä punersivat hänen suuteloistaan.
Hän tunsi, että siellä nukkui nyt jotakin kallista.
Sillä siellä nukkui hänen aina etsitty, myöhään löydetty
elämän-autuutensa.
Ja taas tahtoivat hänen silmänsä kääntyä sinnepäin, missä hän tiesi
vaimonsa ja lapsensa olevan ja jonka kautta hänen oli kuljettava, jos
hänen mieli mennä hyvällä omallatunnolla Liisaa herättämään. Sillä
asian täytyi olla silloin ratkaistu hänen ja Irenen välillä.
Hän arvasi, että tuo kohtaus tulisi muodostumaan sangen tuskalliseksi.
Mutta hän oli päättänyt nyt kaikki uskaltaa, kun kerran kaikki oli
kysymyksessä.
Oli kysymyksessä nousta, sensijaan että mennä perikatoon. Oli
kysymyksessä tulla ihmiseksi ja ihmis-arvoiseksi, sensijaan että olisi
asteettain vähitellen eläimeksi alentunut.
Hän rakasti! Hän rakasti todellakin! Tuo huimaava tunne oli omiaan taas
kaikki katkerat muistot pois pyyhkimään.
Niin, tämän täytyi olla rakkautta. Sitä todisti hänen mielensä keveys,
heti kun hän Liisaa ajatteli. Sitä todisti hänen sydämensä säteilevä
riemu ja käsivarsien paisuva jännervoima, joka tahtoi vain syleillä,
vain turvata tuota ainoaa.
Mitä merkitsivät nyt vaimo ja lapsi hänelle? Mitä avioliitto ja
yhteiskunta?
Kahleita, jotka katkeisivat kuin korsi hänen käsissään!
Toisia kahleita hän tahtoi kantaa, toisia siteitä tunnustaa. Liisan
orja hän tahtoi olla. Polttaa tuhkaksi kaiken entisyytensä, suitsuttaa
uhrina Liisan alttarilla.----
Hän tunsi nyt ensi kertaa elämässään olevansa mies. Ja hän ihmetteli,
miten suurena ja laajana sama maailma nyt väikkyi hänen edessään, joka
vielä eilen oli ollut pieni ja ahdistava kuin vankikomero.
Eilen se ei ollut hänelle tarjonnut mitään. Mutta ei myöskään vaatinut
häneltä mitään tärkeätä.
Nyt se vaati kaikki, mutta myös lupasi kaikki. Sen seitsemät sinetit
olivat hänelle yhdessä yössä auenneet.
Oli niin paljon tuntemattomia kaupunkeja, joissa hän ei ollut käynyt
vielä, niin paljon outoja oloja ja ihmisiä, joihin hän ei ollut vielä
tutustunut. Kumpusi niin paljon salaisia voimia hänen povestaan, jotka
eivät olleet vielä vastaavaa muotoaan saavuttaneet, pursui
tyydyttämättömiä elämänpyyteitä, tekemättömiä tekoja, käyttämättömiä
voimalähteitä.
Jokainen sekunti oli tästälähtien oleva kallis hänelle. Jokainen ilta
kuin viimeinen ja jokainen aamu kuin ensimmäinen.
Täytyi nyt vain pysyä lujana, vain järkkymättömänä. Vain kiinteästi
yhteen ainoaan, pyhään päämäärään tuijottaa, enää oikeaan tai vasempaan
erehtymättä.
Vaikka hänen tiensä kulkisi yli ruumiiden, tahtoi hän sitä nyt selkä
suorana ja otsa kirkkaana taivaltaa.----
14.
Kuitenkaan hän ei voinut estää eräänlaista epävarmuuden tunnetta
olentoonsa hiipimättä, kun automobili pysähtyi hänen oman hotellinsa
ovelle ja hän kysyi sen tutulta ovenvartialta, oliko madame ehkä
huoneessaan.
Tuo oli se pieni hätäkeino, jonka hän oli matkalla keksinyt. Hän
tahtoi, hänen täytyi tietää, oliko Irene tuolla ylhäällä yksin lapsen
kanssa vai oliko Signe todellakin viettänyt yönsä heillä.
Hänen hämmästyksensä oli suuri, kun ovenvartia ilmoitti, että molemmat
naiset olivat viime yönä ajaneet pois.
Pois? Mihin? Sitä ei ovenvartia osannut ilmoittaa.
Johannes arvasi heidän ajaneen Signen ja hänen isänsä hotelliin.
Ja lapsi?
Sen olivat naiset vieneet mukanaan. Ovenvartia, joka oli tiennyt tämän
sairastavan, oli luullut, että joku äkillinen kohtaus oli vaatinut
silmänräpäyksellistä lääkärinhoitoa.
Heidän tavaransa? Ne olivat kyllä vielä kaikki paikoillaan.
Hyvä, ajatteli Johannes. Minä otan omat tavarani ja muutan. Asia on
siten seuraavaan solmukohtaan saakka yksinkertaisimmin suoritettu.
Onneksi hän ei ollut vielä ehtinytkään niitä paljon purkamaan. Hänellä
oli vain yksi kapsäkki ja pieni käsilaukku. Olihan ollut kysymys
ainoastaan lyhyestä huvimatkasta Parisiin.
Mutta Liisan tavarat? Oli paras ottaa nekin mukaan. Silloinhan he
olisivat kokonaan irti tästä.
Tuntui kummalliselta Johanneksesta nyt nousta noita portaita ylös. Ja
hän melkein pelkäsi avainta lukonreikään sovittaessaan.
Entä jos ne vielä olisivatkin siellä? Entä jos ovenvartia olikin
lahjottu ja siellä väijyi tuntematon, salakavala vihollinen?
Ei, ei siellä ollut ketään. Tyhjyys ja autius sieltä vain häntä vastaan
hengähtivät.
Uutimet olivat vielä alhaalla eikä Johannes uskaltanut niitä kohottaa.
Hän ei tahtonut nähdä räikeässä päivänvalossa näitä seiniä eikä tuota
vuodetta, joka oli ollut hänen aviollisen häpeänsä ja itse-alennuksensa
todistajana.
Hänen tavaransa olivat kootut parissa silmänräpäyksessä. Hän astui
toiseen huoneesen.
Kaikki todisti täällä lähdön äkkipikaisuutta. Seidin vuode oli
pengottu, peitto otettu, vaatteita viskelty huiskin haiskin.
Onneksi hänen ei tarvinnut täälläkään viipyä kauempaa.
Liisakaan ei ollut paljon purkanut tavaroitaan. Irene yksin oli
molempiin huoneisiin levittäytynyt.
Hän nosti mukaantulevat kollyt käytävään, oven ulkopuolelle, väänsi sen
lukkoon ja meni alas. Pyysi laskun, tapasi isännän ja ilmoitti hänelle,
että jälellejääneet tavarat noudettaisiin parin päivän päästä.
Varmuuden vuoksi hän maksoi huoneet vielä viikoksi eteenpäin. Ja antoi
osotteen, jonne sana olisi lähetettävä, ellei niitä viikon kuluessa
noudettaisi.
Nyt hän oli valmis. Nyt hän oli vapaa. Nyt hän oli irti maasta kuin
ilmapurjehtija, joka ohjaa koneensa kohti käymättömiä, sinertäviä
tuulentupia.
Hän ihmetteli itsekin, kuinka helposti tuo kaikki oli käynyt. Oli kuin
itse kohtalo olisi auttanut häntä.
Ei mitään turhia selittelyjä, ei mitään kiusallisia kohtauksia. Ei
syytöksiä eikä vastasyytöksiä, ei saatuja eikä annettuja haavoja, ei
puolustuksia eikä hyökkäyksiä. Vain tehty teko, vain paljas ja karu
tosiasia. Juuri näin sen piti käydä! Juuri näin, jos kohtalo olisi
häneltä kysynyt, hän olisi sen itse järjestänyt.
Ihaninta tuossa kaikessa oli, että tehty teko oli molemminpuolinen. Nyt
ei sitä enää mikään mahti maailmassa voisi saada tekemättömäksi.
Mitään ei voitu enää muuttaa, mitään ei peruuttaa.
Irene oli hänen mielestään tässä asiassa oikein uljaasti ja arvokkaasti
menetellyt eikä Johannes voinut kieltää häneltä sisällistä
kunnioitustaan. Juuri niin tuli hänen vaimonsa tehdä! Ottaa askeleensa
häikäilemättä, arvelematta, kun hänen vaistonsa kerran vaati sitä ja
hänen järkensä sen myönsi oikeaksi.
Vasta automobilissa jälleen istuessaan ja noita mietteitä edestakaisin
vieritellessään tuli Johannes tuumineeksi, että tuo äkillinen lähtö
saattoi sittenkin olla vain sotajuoni.
Eihän se oikeastaan ollut Irenen tapaista. Eihän Irene tahtonut koskaan
katsoa mitään asiaa ratkaisevaksi.
Olihan jo pelkkä avio-eron käsitekin aina ollut kauhistus hänelle. Ja
eikö hän ollut aina tuominnut mitä ankarammin niitä, jotka sellaisen
avulla etsivät omaa yksilöllistä onneaan eivätkä uhrautuneet lapsilleen
ja toisilleen.
Häpeä se oli aina ollut Irenen mielestä.
Kuinka hänestä äkkiä olisi tullut sellainen sankaritar? Kuinka hän
tuossa tuokiossa olisi siihen määrään voinut unohtaa piintyneet
yhteiskunnalliset ennakkoluulonsa ja kohonnut hänelle ennen
tuntemattomaan henkiseen tarmoon ja itsenäisyyteen?