Hän itse? Kuinka hän oli uskaltanut tulla tänne?----

Ajopelien vieriessä, tomun pöllytessä ja voimavaunujen sinistä

benzinisavua puksuttaessa olivat Johanneksen ajatukset äkkiä

siirtyneet, keskeltä rahan orjien ja orjattarien valtaväylää,

vallankumouksen veriseen, pelottavaan, rankaisevaan kaupunkiin.

2.

--Armaani, sinä olet niin vähäpuheinen? kuuli Johannes samalla tutun,

hiukan loukkautuneen nais-äänen vierellään virkahtavan.

Hän käännähti vaistomaisesti ja katsoi sinnepäin. Näki Irenen kauniin,

tummatukkaisen, uudenuutukaisen kesähatun verhoaman pään, kasvoilla

jonkun verran kalseahkon, hemmotellun itsetyytyväisyyden ilmeen. Mutta

ehti myös näkemään erään toisen ilmeen, jolla tämä samalla rakensi

keskinäisen ymmärryksen sillan Signen kanssa.

Se oli omituinen, nautiskeleva, salaperäinen. Se kiertyi marjana

puoliavointen huulten väliin, se hyväili säteenä pitkien, pehmeiden

ripsien alta.

Johannes oli usein tuota ilmettä kummeksinut. Eikä vain kummeksinut,

mutta myös kadehtinut. Sellaisia hymyjä ei Johanneksen enää pitkiin

aikoihin ollut onnistunut Irenen huulille herättää. Eikä Irene tuolla

tuttavallisella katseella enää milloinkaan tullut häntä vastaan

rakkauden hurmaavaan puolitiehen.

Heidän rakkautensa oli harmaata, hiukan haukottelevaa ja tavanmukaista.

Mistä sitten silloin tällöin tuo autereinen aamunkajastus?

Eikä Johannes ollut huomannut Irenen siten katsovan eikä hymyilevän

kenenkään muiden kuin Signen seurassa. Heidän kahden välinsä mahtoi

olla siis tavallista läheisempi ja herttaisempi.

Eipä kummakaan, ajatteli hän. Ovathan he serkkuja ja kasvinkumppaneita.

Hän sanoi jotakin, jotakin aivan tavallista ja turhanpäiväistä. Ja

olisi jälleen vaipunut ajatuksiinsa, ellei hän samalla olisi huomannut

edessään aivan toista, mutta samantapaista ilmettä, tällä kertaa

lapsensa pään yli, tämän hoitajattaren kasvoilta, joka oli hänen oma

kasvinsisarensa Liisa.

Langennut, armas tyttölapsi, jonka Johannes heti kodin saatuaan oli

kurjuudesta pelastanut.

Liisa katsoi häntä silmiin ja hymyili hänelle. Ei, Johannes ei voinut

erehtyä. Sama hymy, sama katse se oli, jonka hän äsken syrjäkarein oli

nähnyt vaimonsa piirteistä kohti Signeä vilahtavan.

Eikö se siis ollutkaan mitään yksilöllistä, vaan tyypillistä? Ja mikä

sielunliike mahtoi sen alla piillä?

Mutta Johannes ei ehtinyt enää siihen kysymykseen perinpohjaisemmin

syventymään. Sillä Seidi tahtoi välttämättä nähdä myös jotakin

eteensäpäin ja Johanneksen oli otettava hänet polvilleen.

Ajeleminen oli Seidin mielestä hauskinta huvia täällä Parisissa.

Jos asia olisi riippunut vain hänestä, hän ei olisi muuta tehnytkään.

Oli hän kuinka huonolla tuulella tahansa, hän ilahtui heti ikihyväksi,

kun hän sai tuon taikaluvan päästä ajelemaan. Eikä hän koskaan ollut

sen parempi, sen suloisempi eikä tehnyt sen älykkäämpiä kysymyksiä kuin

näin vaunujen ikkunasta ohivierivää maailmaa katsoessaan.

Oli kuin hän olisi ollut tyypillinen yläluokan lapsi. Johannes epäili,

että hän vielä voisi kehittyä hyvinkin käskeväksi, jopa julmaksi ja

itsekkääksi luonteeltaan. Ainakaan hänellä ei näyttänyt olevan

vähintäkään yhteiskunnallisen oikeuden tuntoa. Eikä Johannes kuitenkaan

voinut olla häntä kaikesta sydämestään ja sielustaan rakastamatta eikä

toivomatta hänelle vastaisuudessa parhaita mahdollisia elinehtoja.

Hiukan parempia kuin useimmille muille. Paljon parempia kuin missä hän

itse oli kasvanut, vaikka nekin jo olivat olleet suorastaan loistavat

jälleen hänen isänsä ja äitinsä lapsuuden elin-ehtoihin verrattuina.

Oma lapsi merkitsi siis kuitenkin enemmän kuin vieraan lapsi.

Niin luonnollinen kuin tuo tunne itsessään olikin, oli sekin aikoinaan

ollut omituisen sisäisen häpeän lähde Johannekselle.

Hän oli joskus ollut taipuvainen tuonkin kieltämään. Hän oli aikoinaan

mennyt niin pitkälle aatteellisessa innostuksessaan ja tulevaisuuteen

tähtäävässä ihmisyys-uskossaan, ettei hän ollut tahtonut myöntää enää

juuri mitään sijaa ensimmäisille, alkuperäisille elämänvoimille.

Täytyihän ihmisen, oikean, ylevän, suuren ihmisen, voida rakastaa

_koko_ elämää ja _koko_ ihmiskuntaa, kaikista sen pienistä,

tilapäisistä yksityiskohdista ja värivivahduksista välittämättä.

Ja ellei sitä ehkä voisikaan, niin oliko pakko ensinkään ihmisiä

rakastaa? Sillä olivathan ne yleensä enemmän tai vähemmän vihattavia,

milloin ne eivät olleet tuhmia, halveksittavia tai naurettavia.

Heikkoutta ne olivat kaikki nuo, joita ihmiset niin inhoittavasti

hellimmiksi tunteiksi sanoivat. Oikeastaan olisi ollut paras, jos olisi

voinut olla sekä vihaamatta että rakastamatta ihmisiä. Ainoastaan

oikeutta heille piti tehdä, puhdasta, välkkyvää, armotonta

vanhurskautta, ja sitä, joka ei kestänyt, ei ollut säälittävä, vaan

lyötävä ja katkaistava.

Tuohon tapaan hän joskus oli nuoruudessaan ajatellut.

Vuodet olivat paljon tinkineet hänen elämänkatsomuksestaan tässä

suhteessa. Mutta lopullinen suuri muutos oli hänessä tapahtunut vasta

sitten kuin Seidi pienenä, hentona käärynä oli erään kauniin aamun

koittaessa hänen ja Irenen yhteiseen kotiin ilman omaa syytään tai

ansiotaan ilmestynyt.

Johannes oli heti tuntenut jollakin mystillisellä tavalla muuttuvansa.

Oli kuin olisi katkeillut eräitä säikeitä entisyyteen ja samalla toisia

aivan arvaamattomia tulevaisuuteen solmiutunut.

Seidi oli herättänyt eloon kaikki suojelevat vaistot hänessä. Kukaan ei

ollut ennen tarvinnut niitä.

Ei hänen isänsä, sillä hänhän oli päinvastoin ollut Johanneksen

suojelija ja kuollut jo paljon ennen kuin tämä olisi voinutkaan siinä

suhteessa tehdä mitään. Ei hänen äitinsä, sillä tämä oli tullut

mielipuoleksi vielä ennemmin eikä ollut koskaan merkinnyt mitään

Johannekselle. Ei hänen vaimonsa, sillä olihan tämä tullut kuin

ylhäältä päin Johanneksen elämään, sukujen, perheiden ja kaikkien

yhteiskunnallisten siteittensä turvaamana. Eikä kukaan muukaan elävä

olento maailmassa, paitsi ehkä hänen kasvinsisarensa Liisa, joka sen

kautta olikin siirtynyt aivan erikoisella tavalla Johannekselle

läheisemmäksi ilmiöksi.

Mutta ennen Seidiä oli Johannes ollut olemassa vain itseään varten. Nyt

hänellä oli kuitenkin joku, jota varten elää, jonka ilot ja itkut eivät

olleet hänelle samantekeviä.

Seidin kautta hän oli oppinut pitämään jonkun verran muistakin

saman-ikäisistä lapsista, sitten lapsista yleensä, jotka hänelle tähän

saakka olivat olleet yksinomaan vastenmielisiä. Mutta ei tietysti

samassa määrässä kuin Seidistä, yhtä vähän kuin sama aurinko voi

säteillä yhtä kauas, kaikkiin avaruuden aina laajeneviin ympyröihin.

Seidin avulla hän oli yrittänyt myös vaimoaan lähestyä. Mutta joko ei

Irene ollut ymmärtänyt hänen lähestymistään tai ei Johannes ollut häntä

oikein ymmärtänyt. Kaikissa tapauksissa oli vaimo jäänyt vieraaksi

hänelle.

Seidiin hän sensijaan oli tuntenut päivä päivältä lähemmin liittyvänsä.

Irene oli ehtinyt jo monta kertaa valittaa, että he ollenkaan

olivat ottaneet mukaansa tytön. Sillä tietysti oli niin pienestä

Europan-matkailijasta ollut paljon haittaa kaikissa noissa vieraissa

hotelleissa ja kaupungeissa. Mutta se oli tapahtunut Johanneksen tahdon

mukaan. Eihän lasta voinut jättää yksin, kun Irene itse kerran

palavasti pyysi tätä matkaa.

Ja niin he olivat kumpikin saaneet mielitekonsa toteutetuksi. Irene oli

päässyt Parisiin ja Johannes saanut mukaan Seidin. Tämän hoitajattarena

taas oli Liisa ollut itse-oikeutettu.

--Isä, sanoi Seidi äkkiä. Tuo setä tervehti meitä.

--Mikä setä? kysyi Johannes.

--Tuo, joka juuri ajoi ohitse meistä. Ja täti, joka istui hänen

vierellään, viittaa vieläkin kädellään.

--Sepä omituista. Vastaa siis hänelle!

Johannes koetti kääntyä katsomaan taakseen, mutta ei voinut mitään

nähdä enää. Sen sijaan virkahti Liisa:

--He puhuivat suomea.

--Suomea? Keitä he voivat olla? Näitkö sinä heitä, Irene?

Irene nyrpisti tylysti nenäänsä.

--Kyllä, vastasi hän. Ainakaan he eivät näyttäneet kuuluvan tähän

seurakuntaan.

Ja lisäsi hetken perästä ylenkatseellisesti:

--Saattoivat olla ehkä Liisan tuttavia.

Johannes tunsi sydämensä sävähtävän.

Tuo ääni, tuo äänenpaino se oli, joka vaikutti kuin myrkky häneen.

Sillä äänellä hän ei sallinut kansalaisiaan, ei varsinkaan sen

alaluokkaa kohdeltavan.

Tällä kertaa oli loukkaus sitäpaitsi kohdistunut Liisaan, hänen

kasvinsisareensa, joka ei ollut omasta tahdostaan tullut hänen taloonsa

ja jota hänen velvollisuutensa olisi ollut sitä enemmän suojata

kaikilta halventavilta sanaheitoilta.

Mutta eihän se tapahtunut ensi kertaa. Liisa oli tottunut niihin eikä

näyttänyt tästäkään sen enempää välittävän. Eikä Johanneksellakaan

ollut tarpeellista hermovoimaa alottaakseen jälleen turhaa ja

tuskallista taistelua vaimonsa piintyneitä yhteiskunnallisia

mielipiteitä vastaan.

Taistelua, josta ei olisi kuitenkaan seurannut mitään! Taistelua, jolla

hän vain olisi pilannut itseltään ja muilta aurinkoisen ajeluretken.

Hänen mielenliikutuksensa meni menojaan samassa tuokiossa kuin se oli

tullutkin.

Hän vaipui takaisin alkuperäiseen tylsyyteensä. Mutta jälleen tunsi hän

tuon jäytävän häpeäntunteen kaksinkertaisella voimalla sisuksiaan

kouristavan.

Kuinka kauan oli kestävä tätä? Ja kuinka kauan hän oli itse kestävä?

Milloin oli tuleva loppu tästä? Milloin oli hänen pidätetty

kärsimyksensä väkivaltaisena ilmi purkautuva?

Myöskin hänen allaan asui tulivuori. Myöskin hän oli vallankumouksen

kaupunki, jossa piili turmiota-tuottavia voimia.

Turmiota-tuottavia noille ylhäisille!

Johanneksen entinen sosialistinen minuus tunsi tällä hetkellä yhtä

sorretun, pimeyteen painetun, kahleitaan kalistavan ihmisyyden kanssa.

Signe sanoi:

--Minä tunsin heidät. He olivat Helsingistä, kansan eduskunnan jäseniä.

--Todella? kysyi Johannes koneellisesti.

--En erehdy. Minä olen nähnyt heidät lehteriltä, kun olen joskus ollut

isää kuulemassa.

Signe selitti olevansa aivan varma asiastaan.

He olivat sosialisteja. Toisen nimi heistä oli Jaakko Jyrkkä. Toisen

Aura ... Aura...?

--Minä tiedän, katkaisi Johannes lyhyesti. He ovat naimisissa.

--Eivät, hymyili Signe.

--No niin, sivili-avioliitossa siis, jatkoi Johannes hermostuneesti.

--Miksi sitä kukin tahtoo nimittää, naljaili Signe edelleen. He elävät

noin vaan muuten keskenään.

--Sosialistien tapaan, virkahti Irene väliin pisteliäästi.

--Parisilaisten tapaan, vastasi Johannes. Sinähän juuri niin ihailet

heitä.

Nyt oli sanasota valmis.

Irene huomautti, että se oli aivan eri asia. Parisilaisilla voi olla

heikkoutensa, mutta he olivat kuitenkin sivistyneitä ihmisiä.

Suomalaiset sosialistit sitävastoin...

--ovat raakalaisia, iski Johannes. Juuri siksi voi heitä vielä vähemmän

kuin n.s. sivistyneitä vaatia yhteiskunnallisia muotoja noudattamaan.

--Niitä on jokaisen noudatettava, väitti Irene varmasti.

--Kuinka monen luulet niitä täällä noudattavan? Ja kuinka monella

luulet näistä, jotka meidän rinnallamme ja meitä vastaan ajavat, olevan

yhteiskunnallisesti nuhteettoman avio-elämän?

--Täällä se on aivan toista. Täällä eletään yhteiskunnan huipuilla...

--Siellä pimennossa.

--Yhteiskunnan huipuilla tapahtuu paljon...

--jotako ei sovi laaksossa tapahtua?

--Juuri niin. Eivätkä raakalaiset tule sillä sivistyneiksi, että he

rupeavat sivistyneiden heikkouksia matkimaan.

Se oli totuus, joka Johanneksenkin täytyi tunnustaa.

Mutta hän oli jo liian ärtynyt voidakseen tähän lopettaa. Sitäpaitsi

hän tunsi syvemmän oikeuden poveaan paisuttavan.

--Rakkaus ei missään muodossa, sanoi hän jyrkästi, kuulu inhimillisiin

heikkouksiin. Se on aina luvallinen.

--Ainako? kysyi Irene pilkallisella äänenpainolla.

--Kyllä, vahvisti Johannes. Sillä se ei kysy lupaa. Se on luonnonvoima,

jolla on oikeutus omassa itsessään.

--Oikeutus, vaikka olisikin muita siteitä?

--Se katkoo siteet!

--Sinulla on kauniit käsitystavat rakkaudesta, päätti Irene.

Johannes huomasi menneensä liian pitkälle. Hän vaikeni äkisti, ojensi

lapsen Liisalle ja sytytti sikarin. Sitten hän asettui selkäkenoon

polttelemaan.

Eikä hän kuitenkaan voinut myöntää vaimonsa olevan oikeassa. Hän ei

vain osannut keksiä oikeita sanoja kantaansa puolustaakseen.

Hänen vaimonsa ivallinen sävy saattoi hänet aina kiihdyksiin. Ja

kiihdyksissä hän joutui linkoamaan väitteitä, joita hän ei ollut vielä

aivoissaan tarpeeksi ajatellut, vaan jotka tuntuivat kumpuavan kuin

suoraan hänen itsetiedottoman olentonsa syvyydestä.

Kaikki vaikenivat.

Oltiin jo puistoravintolan läheisyydessä. Vaunut pysähtyivät ja

ravintolan portailla näkyivät vuorineuvos Rabbing, vapaaherra Carp ja

pari näiden ystävää ranskalaista herraa jo heitä vastaanottamassa.

3.

Ranskalaiset herrat olivat pankinjohtajia. Rabbing oli kutsunut heidät

tutkistellakseen heidän mieltään erään miljonalainan suhteen, jonka

Johannes tiesi olevan tällä hetkellä mitä tärkeimmän hänelle.

Se oli juuri niin Rabbingin tapaista. Hän tahtoi aina, että kaikki

kävisi kuin leikillä. Hiukan naisia, hiukan viiniä, hiukan keveää

keskustelua, ja kaikki olisi päätetty.

--Meillä oli paremmat hevoset kuin teillä, virkkoi Rabbing. Me olemme

jo neljännestunnin teitä vartoneet.

Irene ja Signe olivat olleet aamupäiväostoksillaan. Siksi oli sovittu

niin, että Carp ja Rabbing ajaisivat yhdessä, Signe Tammisen herrasväen

kanssa määräpaikkaan.

--Kaunis ajelumatka, eikö totta? kysyi kohteliaasti toinen

ranskalaisista Ireneltä.

--Kyllä, vastasi Irene vallattomasti. Ellemme me vain olisi niin

hirveästi riidelleet.

--Riidelleet? Ja mistä?

--Luonnollisesti rakkaudesta, nauroi Irene.

--Luonnollisesti, laski leikkiä ranskalainen. Se onkin ainoa kiistan

arvoinen asia maailmassa.

Irene oli ranskalaisten mielestä aivan viehättävä. Signeen he yleensä

näyttivät vähemmän huomiota kiinnittävän.

Sen sijaan voitti Seidi heti ensi hetkestä heidän jakamattoman

ihailunsa. Hän sai istua vuoroin kunkin sedän polvella ja syödä

mielinmäärin leivoksia.

Johannes oli joutunut hetkeksi syrjään. Hänen vaimonsa jutteli toisen

ranskalaisen kanssa, Rabbing toisen. Vapaaherralla taas näkyi olevan

jotakin tyttärelleen sanomista.

--Minun mieheni on anarkisti, hän kuuli Irenen ranskalaiselle

vakuuttavan. Hän tahtoo hävittää kaikki yhteiskunnalliset muodot

maailmasta.

--Se todistaa vain, että hän rakastaa teitä kovin tulisesti, hymyili

ranskalainen.

--Kuinka niin? oli Irene ihmettelevinään. Enkö minä siis teidän

mielestänne ollenkaan kuulu yhteiskuntaan?

--Kyllä, rouvaseni, mutta teidän muotonne eivät kuulu siihen.

Siihen tapaan jatkui keskustelu.

Johannes tunsi itsensä tuiki yksinäiseksi. Siinä se oli taas! Hän

joutui aina suuremmassa seurassa hämilleen.

Tällä kertaa oli siihen hiukan syynä myös hänen puutteellinen

kielitaitonsa. Ranskaa hän tosin jonkun verran osasi, mutta ei

riittävästi voidakseen vapaasti ottaa osaa keskusteluun. Nuo toiset

taas näyttivät puhuneen sitä pienestä pitäen.

Rabbing esiintyi säteilevänä maailmanmiehenä. Tämän seuran hän vallitsi

täydellisesti. Ja olisi hallinnut monen muunkin seuran, sillä hänen

kyynillinen neroutensa ja ääretön maailmantuntemuksensa voi pukeutua

myös mitä siroimpiin salonkimuotoihin, jos niin tarvittiin.

Ja jälleen, kuten aina tämäntapaisissa tilaisuuksissa, tunsi Johannes

sanattoman katkeruuden kohoavan povessaan.

Enhän minä kuulu tähän piiriin, ajatteli hän. Olenhan minä yhtä outo

täällä kuin tuo Liisa, joka on saanut tuolin itselleen hiukan syrjässä

eikä tiedä, missä pitää käsiään.

Me kaksihan tässä oikeastaan kuulummekin yhteen, ajatteli hän sitten.

Minä ja Liisa. Kas, etten ole ennen huomannut sitä.

Hämäränä vaistona oli tuo tunne tosin jo kauan asunut hänessä. Mutta

nyt se pulpahti esille aivan ilmi-elävänä.

Joutessaan hän rupesi Liisaa tarkastelemaan.

Liisa huomasi hänen katseensa, vastasi siihen ja hymyili

epämääräisesti. Katsoi toisen kerran ja näki, ettei Johanneksen silmä

ollenkaan siirtynyt hänestä. Käänsi vihdoin päänsä pois, mutta ei

voinut kuitenkaan olla silloin tällöin Johannekseen syrjäkarein

vilkaisematta.

Hyvin puettu hän on, ajatteli Johannes, niinkuin konsanaan pieni,

näppärä ranskalainen kamarineitsyt. Ja kaunis hän myöskin on ruskeine

suortuvineen ja kaartuvine kulmakarvoineen, joiden alta kaksi nauravaa

ja samalla itkevää aurinkoa ilmi välkähtää.

Myöskin hänen vartalonsa on hyvin kaunis, ajatteli hän vielä. Ei

uskoisi häntä talonpoikaistytöksi. Kun hän istuu tuossa suu supussa,

pikantti pystynenä ilmassa, jalka toisen päälle heitettynä, luulisi

häntä suoraan teatterilavalta tuoduksi subretiksi.

Hänen säärensä viiva on aivan jumalallinen.

Näin pitkälle oli Johannes päässyt ajatuksissaan, kun hän kuuli

ranskalaisen kysyvän leikillään Ireneltä:

--Teidän miehenne on varmaan hyvin mustasukkainen?

--Jospa hän edes olisi sitä! oli Irene huokaisevinaan.

--Kuinka tarkoitatte? Onhan hänellä syytä siihen.

--Ettekö näe, että hän par'aikaa harjoittaa silmäkurtiisia

lapsenpiikani kanssa.

--Ai, huudahti ranskalainen. Siinä tapauksessa minä ymmärrän hänet.

Tuo kaikki tapahtui tietysti aivan keveän leikin muodossa, mutta se

koski kuitenkin kipeästi Johannekseen.

Karvas pala oli kerran päässyt hänen kurkkuunsa nousemaan, ja hän tiesi

jo vanhasta kokemuksesta, että hänellä ei ollut mitään mahdollisuutta

saada sitä noin vain tilauksesta alas nielaistuksi.

Toiset nauroivat ja kääntyivät katsomaan sekä häneen että Liisaan.

Johannes oli olevinaan kuin hän ei olisi kuullut mitään ja istui

päätään kääntämättä paikallaan.

--Johannes, kuuli hän vaimonsa ruotsiksi sanovan. Vastaahan maljaan

toki!

Nyt täytyi Johanneksen kääntyä. Hän näki sen ranskalaisen, joka hänen

vaimonsa kanssa oli äsken puhunut, lasiaan kohottavan.

--Pardon, sanoi hän. Minä puhun niin huonosti ranskaa. Suokaa anteeksi

hajamielisyyteni.

--Päinvastoin, väitti ranskalainen tavanmukaisella suojelevaisuudella.

Te puhutte aivan erinomaisesti.

--Ja sinä ymmärrät kyllä kaikki, lisäsi Irene painokkaasti.

--Myöskin minun ymmärrykseni lahjat ovat puutteelliset, hymyili

Johannes.

--Ei naisiin nähden, epäsi ranskalainen. Pyydän onnitella makuanne.

Tuo oli edellisen keskustelun jälkeen jonkun verran kaksimielinen

kohteliaisuus, sillä se voi tähdätä yhtä paljon Liisaan kuin Ireneen.

Johannes huomasi sen ja teki pienen kädenliikkeen kohti vaimoaan.

--Samoin minä teidän makuanne, sanoi hän vastaten tervehdykseen.

--Kuinka niin? kysyi ranskalainen kulmiaan kohottaen.

Hän ei näyttänyt odottaneen näin suoraa hyökkäystä.

--Olette osannut valita parhaan paikan pöydässä itsellenne, selitti

Johannes.

Tämä sananvaihto huvitti häntä. Hän tunsi osaavansa ranskaa paljon

paremmin kuin hän oli toivonutkaan ja se oli omiaan hänessä sisällistä

hyvinvointia herättämään.

Kielen lukko oli auennut, karvas pala painunut alas. Hän tuli heti

urheaksi kuin linnunpoika, joka huomaa siipensä häntä kannattavan.

Kyllä hän näyttäisi noille ranskalaisille! Kyllä hän näyttäisi sekä

Rabbingille että Carpille, että jos he olivat neroja, niin oli hän

yleisnero! Ja saisivat samassa Irene ja Signekin pienen käsityksen,

mikä hän oikeastaan oli miehiään.

Eivätkä ne sitäpaitsi mitä ranskalaisia olleet! Juutalaisia ne olivat.

Näkihän sen jo heidän naamoistaan.

Ei ollut annettava sellaisten hypätä rehellisten ihmisten silmille.

Johannes ei tiennyt itsekään, miksi hän oikeastaan vihasi juutalaisia.

Hänen maailmankatsomuksensa mukaan, mikäli hänellä enää sellaista oli,

olisi hänen tässä niinkuin muissakin suhteissa tietysti täytynyt olla

mitä suvaitsevaisin.

Eikä hän oikeastaan heitä vihannutkaan. Mutta hän tunsi vain heitä

kohtaan voittamatonta vastenmielisyyttä niinkuin eräitä eläinlajeja

kohtaan, vaikka ne eivät olleet tehneet mitään pahaa hänelle, mutta

joihin hän ei olisi tahtonut suurin surmin koskettaa.

--Teistä taistellaan, kuuli hän Rabbingin erikoisella ritarillisuudella

Irenelle huomauttavan.

--Kuinka? Kaksintaistelu? jatkoi pilaa toinen ranskalainen.

Sekundantit, aseet, aika ja paikka siis.

--Sekundantteja meitä kyllä olisi tässä, huomautti Carp

hyväntuulisesti. Mutta pelkään, että aika ja paikka eivät ole aivan

soveliaat.

--Mutta aseet sitä enemmän, lausui Rabbing lasinsa kohottaen. Maljanne,

hyvä rouva.

Irene kilisti hänen kanssaan ja kostutti hiukan huultensa päitä.

--Ketkä taistelevat? hän kysyi luoden keimailevan silmäyksen

Rabbingiin.

--Teidän miehenne...

--Ja minäkö? nauroi Irene. Oh, sitähän me aina teemme.

--Mutta myöskin meidän ystävämme tässä tahtoo teihin nähden, kaunis

rouva, koettaa voimiaan.

Irene ei ollut mitään ymmärtävinään.

--Voimiaan? kysyi hän viattomasti. Suon sen mielelläni.

--Siinä tapauksessa, vastasi Rabbing, ovat aika ja paikka vielä

vähemmän tarkoituksenmukaiset.

--Mutta aseet?

--Ne lasken minä alas teidän edessänne.

Johannes odotti lovea, johon hän olisi saanut sotaisen innostuksensa

purkaa. Mutta sitä ei tullut, sillä Rabbing oli nyt temmannut asian

ilmasta ja leikki sillä kuin kissa hiiren kanssa.

Hänen suhteensa ei Johanneksen todellakaan tehnyt mieli mitellä

voimiaan.

Hän ei tiennyt itsekään, mistä se johtui, mutta hän tunsi ainaista,

miltei pelonsekaista kunnioitusta Rabbingia kohtaan. Muut miehet olivat

hänelle ylimalkaan ilmaa. Ja naiset olivat hänelle epäverrannollisia

suureita, joita hän ei ollut mitenkään tottunut käyttämään oman

henkisen olemuksensa mittapuina.

Ei niin, että hän olisi Rabbingiakaan oikeastaan omaa itseään ylemmäksi

tunnustanut. Päinvastoin hänellä oli joka hetki tinkimätön tunne omasta

salaisesta ylemmyydestään. Hän ei vain keksinyt mitään ilmestysmuotoa

sille. Rabbingilla oli aina kaikki valtit käytettävinään siinä

suhteessa.

Mahtoiko se johtua siitä, ajatteli hän, että Rabbing oli hänen

esimiehensä? Ei, sitä hän ei voinut itselleen tunnustaa. Sillä eihän

Rabbingin ylemmyys hänen suhteensa ilmennyt suinkaan ainoastaan

liikeasioissa. Rabbingin personallisuus se oli, joka niin valtavasti

vaikutti häneen.

Mutta kyllä hän esimiehenäkin oli varsin pelottava.

Hänestä ei tiennyt koskaan, missä hän oli ja missä hän ei ollut. Tänään

saattoi häneltä saapua sähkösanoma Lontoosta, Wienistä, Berlinistä tai

Parisista. Parin päivän perästä hän saattoi kuitenkin jo aamulla

aikaiseen, ennen muun henkilökunnan tuloa, istua paikallaan

helsinkiläisessä pääkonttorissaan.

Myöskin siellä oli hänellä omat tapansa. Hän tuli ja meni, milloin

sattui, ilman että kukaan tiesi siitä, sillä hän oli järjestänyt oman

huoneensa muista erilleen. Välistä saattoi hän pysyä näkymättömänä pari

päivääkin, mutta kun hän jälleen konttoriin ilmestyi, tuntui hän

tietävän kaikki ja taitavan kaikki pienemmätkin seikat, mitä kuului

kunkin osaston alaan.

Hän oli alammaistensa kauhu. Osastopäälliköt suorastaan epäilivät

olevan kuudennen aistin hänellä.

Johannes puolestaan oli valmis myöntämään hänelle seitsemännenkin.

Rabbing ei koskaan nuhdellut ketään, ei soimannut ketään. Hän

ainoastaan huomautti. Mutta kun hän ei koskaan antanut tunnustustakaan,

karttui noista huomautuksista vähitellen ääretön syntikuorma poloisen

henkilökunnan niskoille.

Kukaan ei jäänyt siitä osattomaksi. Jokainen tunsi itsensä enemmän tai

vähemmän hutilukseksi, sillä Rabbingin huomautukset olivat aina

oikeutettuja ja koskivat oleellisia laiminlyöntejä. Siksi tekivätkin

kaikki työtä kuin hullut, mutta mikään ei näyttänyt riittävän

Rabbingille.

Hän vaati ylivoimaista työtä. Palkkaa hän kyllä oli aulis kohottamaan.

Hän ei vaatinut sanoilla, vaan sillä työmäärällä, jonka hän asetti

kunkin tehtäväksi. Eikä hän myöskään sanoilla ilmoittanut

hämmästystään, jos joku ei ollut ehtinyt ajoissa parhaalla

tahdollaankaan osaansa valmiiksi toimittaa.

Hän vain naurahti ivallisesti ja kohotti olkapäitään. Mutta sepä

kävikin kuin puukonpistos asianomaisen sydämen läpi.

Kukaan ei pitänyt Rabbingista. Kaikki pelkäsivät ja vihasivat häntä.

Mutta kukaan ei voinut kieltää myöskään häneltä syvintä,

vastentahtoista kunnioitustaan.

Missään ei ollut niin painostava ilmakehä kuin Rabbingin konttorissa.

Sillä kaikki ne, jotka työskentelivät tuon kummallisen miehen johdon

alla, tunsivat vaistomaisesti, että heidän esimiehensä halveksi heitä.

Ja se olikin totta. Sillä Rabbing ei koskaan puhunut muistakaan

ihmisistä muussa kuin sarkastisessa äänilajissa, saati sitten omista

rahanalaisista raatajistaan, joille hän tuskin oli taipuvainen mitään

ihmis-arvoa myöntämään.

Tuon painostuksen lisäksi tuli eräs toinen.

Kukaan ei Rabbingin liikkeissä ollut varma paikastaan. Jokainen saattoi

milloin tahansa tulla siirretyksi johonkin toiseen toimeen tai

suorastaan kadulle ajetuksi.

Se ei koskaan käynyt törkeästi eikä yht'äkkiä. Se alkoi hiljaisella,

hivuttavalla kalvamisella, juuri noiden pienten, pirullisten

huomautusten muodossa, joilta kukaan ei säästynyt, mutta jotka

tihenivät sikäli kuin Rabbingin sympatiat kelvottomiksi merkitsemäänsä

mieheen vähenivät.

Lopuksi niitä satoi joka päivä.

Kukaan ei kestänyt tuota taktiikkaa. Useimmat hermostuivat heti ja

menivät menojaan, toiset vielä varmasti vakuutettuina siitä, että

Rabbing oli aivan oikeassa ja että he todellakaan eivät kelvanneet

mihinkään.

Ne, jotka jäivät ja jotka syystä tai toisesta eivät yksinkertaisesti

voineet erota, kadottivat kaiken itsetuntonsa, tyhmistyivät,

tylsistyivät ja joutuivat kuitenkin lopuksi kadulle. Eikä kukaan voinut

siitä enää soimata Rabbingia, sillä silloin he todellakin olivat jo

niin loppuunkulutettuja, ettei kukaan kunnon liikemies olisi enää

jaksanut pitää heitä palveluksessaan.

Tuo tulevaisuus odotti jokaista. Myöskin Johannes näki sen selvästi

silmiensä edessä häämöttävän.

Johanneksen ainoa toivo oli kerran päästä niin omille jaloilleen, että

hän voisi erota Rabbingin liikkeestä ja perustaa omansa. Siksi hän

harjoitti myös kaikessa hiljaisuudessa omia pieniä keinottelujaan,

vaikka hän piti ne tiukasti salassa Rabbingilta.

Rabbing ei olisi koskaan sallinut sellaista. Hän olisi pitänyt

tuollaista omintakeista toimintaa hänen asiainsa sivussa suorastaan

konnamaisena.

Jokaisen hänen miehensä täytyi kuulua hänelle, yksinomaan hänelle.

Kaikki muu oli liikkeen pettämistä ja varastamista.

Vielä ei Johannes voinut seisoa omilla jaloillaan. Vielä täytyi hänen

totella ja kumartaa tuota miestä, joka näytti pitävän häntäkin jo

varmana, tavallisena työjuhtanaan. Mutta kerran oli hetki tuleva.

Kerran hän oli seisova tuon miehen edessä pystypäin.

Ja mittelevä miekkojaan hänen kanssaan. Siitä oli tuleva voimankoetus,

paljon pahempi kuin Rabbingin äsken esittämä kaksintaistelu.

Olihan Johanneksella vielä isänsä kostamatta.

Mutta myös itsensä hän tahtoi kostaa, oman karun ja ankaran

nuoruutensa. Kaikki ilot, jotka häneltä silloin olivat köyhyyden vuoksi

jääneet iloitsematta, kaikki armaat aatteet ja ihanteet, jotka liian

varhainen elämän kovuus oli häneltä tuppeensa tukahduttanut.

Säälimätön kostaja hän oli oleva. Sillä hänkin tunsi suonissaan

Kullervon kansan veren kohisevan.

Mutta toisaalta tunsi hän vielä pettävänsä Rabbingia ja pelkäsi joka

hetki kuin varas kiinni joutuvansa.

Siksi oli Rabbing kuin hänen yleisen pahan omantuntonsa olennoitu

ilmestysmuoto, jonka kanssa hänen ei tehnyt mieli mennä sormikoukkua

vetämään.

4.

Rabbing oli pyytänyt ranskalaiset vieraansa päivällisille. Johannes

tunsi heti selittämätöntä vastenmielisyyttä tuota ehdotusta vastaan,

kenties vain siksi, että se tuli hänelle niin odottamatta.

Hän oli luullut kysymyksen olevan vain tavallisesta ajeluretkestä.

--Me kaiketi emme jää, hän kuiskasi ohimennen Irenelle.

--Kuinka niin? kysyi tämä terävästi. Päinvastoin minusta meidän on

suorastaan velvollisuutemme jäädä.

--Velvollisuutemme? Ketä kohtaan?

--Koko seuraa, mutta tietysti etupäässä Rabbingia, joka on kutsunut

meidät tänne. Ethän aikone tehdä skandaalia?

Irene kiinnitti yhtä hämmästyneen kuin huolestuneen silmäyksen häneen.

Siinä suhteessa hän ei koskaan ollut oikein varma miehestään. Johannes

oli hänelle omituinen maalaistuote, hullun ja viisaan sekainen

luonnonlapsi, jota hän ei ollenkaan ymmärtänyt.

Muuten hän kyllä tavallaan piti Johanneksesta. Sillä olihan Johannes

kunnon mies, kuten sanotaan, paljon kunnollisempi kuin useimmat muut

hänen ylimyksellisessä ympäristössään.

Mutta seuramieheksi hänestä ei ollut. Ja maailmanmenosta yleensä oli

hänellä tuiki nurinkuriset käsitykset.

--Tunnen olevani juuri sillä tuulella, vastasi Johannes. Mutta

lapsenkin vuoksi, ajattelin...

--Lapsen? ihmetteli Irene. Mikä häntä vaivaa? Etkö näe, että hän

viihtyy erinomaisesti täällä?

--Tuollaiset päivälliset kestävät myöhään, selitti Johannes sävyisästi.

Ei ole hyvä hänelle, että hän valvoo niin kauan.

--Näen, että etsit tekosyitä, vastasi Irene happamesti. Me jäämme.

--En minä, virkkoi Johannes jyrkästi. Minun hermoni eivät kestä tätä.

--Mikähän tässä muka on omiaan sinua hermostuttamaan?

--Sinähän annat kohdella itseäsi kuin...

--Säästä vertauksesi, katkaisi Irene. Sillä näen, että aiot sanoa

jotakin sopimatonta.

--Myös tehdä sopimatonta, uhkasi Johannes. Nuo juutalaiset eivät

miellytä minua.

--Ketkä juutalaiset?

--Nuo Ristuksen piiskurit, tarkoitan. Minulla on heidän kanssaan vielä

hanhi kynittävänä.

Irene uskoi täydellisesti, että Johannes olikin mies sen tekemään.

Monet katkerat kokemukset olivat hänelle sen opettaneet.

Hän virkahti sentähden vain matalalla äänellä:

--Jos et voi olla siivolla, niin mene menojasi! Mutta koeta keksiä edes

joku sopiva tekosyy.

--Sen vaivan jätän sinulle. Minä häviän yksinkertaisesti.

--Se olisi juuri sinun tapaistasi, leimahti Irene.

--Eikö totta? Kunkin on omia tapojaan seurattava.

Johannes nousi lähteäkseen.

Hän oli aikonut hävitä sisähuoneen kautta. Mutta Irene, joka ei tiennyt

hänen aikomuksestaan, ehätti sanomaan:

--Minun mieheni pyytää tuhannesti anteeksi. Mutta hänen täytyy

todellakin nyt mennä. Hän on unohtanut jotakin hyvin tärkeätä...

--Mutta te tulette takaisin? kysyi toinen ranskalainen.

--Tuskin, virkahti Johannes. Pelkään, että asiani vaatii koko illan

minulta.

Rabbing rypisti kulmiaan.

--Ei ylimalkaan pitäisi unohtaa mitään, hän sanoi. Mutta _jos_ on

unohtanut jotakin, on se tietysti heti korjattava.

Signe kuiskasi yli pöydän Irenelle:

--Emmekö lähettäisi myös Liisaa kotiin? Se olisi oikea rangaistus

miehellesi.

--Luuletko? kysyi Irene epäröiden.

Hän ei oikein tajunnut serkkunsa tarkoitusta.

--Varmasti. Äskeisen keskustelun jälkeen. Eikähän häntä tarvita

ollenkaan. Me kyllä hoidamme Seidin.

Irenen silmät välähtivät.

--Olet oikeassa, hän sanoi. Mutta ehkä Seidi myös tahtoo kotiin?

--Olisi sääli häiritä hänen iloaan, selitti Signe. Etkö näe, kuinka

hyvin hän viihtyy isän sylissä?

Irene ilmoitti Liisalle, että tämä myös olisi vapaa lähtemään. Liisa

nousi epävarmana.

Johannes ymmärsi silmänräpäyksessä ivan. Hänen verensä kiehahtivat.

--Tule! hän sanoi lyhyesti Liisalle. Me menemme.

Liisa seurasi häntä.

Johannes kohotti vielä kerran silinteriään. Ja kuuli takanaan

pidätettyä naurua, jonka hän arvasi johtuneen jostakin pisteliäästä

sanasutkauksesta.

Meitä häväistään, ajatteli hän. Mutta nauraa parhaiten, joka viimeksi

nauraa!

He saivat automobilin. Ja huristivat suoraa päätä kohti keskikaupunkia.

--Ymmärsitkö? kysyi hän hiljaa Liisalta.

--Luulen ymmärtäneeni.

Sitten he eivät pitkään aikaan puhuneet mitään.

Johanneksen koko luonto oli noussut sotajalalle. Nyt jos koskaan oli

hänen kostettava! Mutta miten? Niin, että se tuntuisi, niin ettei tuon

seuran enää koskaan tekisi mieli hänen kanssaan leikitellä.

Liisa istui pää kumarassa. Johannes katseli syrjästä häntä.

--Minne me ajamme? hän kysyi.

--Tietysti kotiin, lausui Liisa hiljaisesti.

--Kotiin? purkautui sisällisellä raivolla Johannekselta. Minulla ei ole

kotia!

--Tarkoitin hotellia, jossa asumme, selitti Liisa edelleen yhtä

kärsivällisesti.

--Ja sitten?

--Sitten?

--Niin, sitten kun me olemme tulleet hotelliin. Mitä me sitten teemme?

Liisa katsoi häneen kummastuneena.

--En tiedä, hän sanoi. Mutta kaiketi odotamme heitä.

--Ja syömme illallista?

--Eiköhän.

--Ja juomme viiniä?

--Tokkohan se on niin tarpeellista.

--Ja menemme nukkumaan?

--Sitten kun he ovat tulleet kotiin, hymyili Liisa. Mutta eiköhän niin

tapahtune.

Johannes tarttui lujasti hänen käteensä.

--Ei, Liisa, hän sanoi. Nyt me huvittelemme. He huvittelevat siellä, me

täällä! Mielestäni sinäkin kaipaat jotakin virkistystä.

--Minä? kysyi Liisa vavahtaen. Mitäs minusta!

--Siitä puhumme sitten, sanoi Johannes. Mutta nyt me ajamme suurille

bulevardeille.

Madeleine-kirkon tienoilla pysäytti Johannes automobilin. Siinä oli

lähellä eräs suuri ylhäisön ravintola, jossa hän oli jo ehtinyt

useampia kertoja syödä päivällistä vaimonsa, Signen ynnä tämän isän

kanssa.

--Mihin me menemme? kysyi Liisa.

--Syömään, sanoi Johannes. Syömään herrasväen tavalla.

Edeskäyvät tunsivat jo Johanneksen. Ja valmistivat hänelle erinomaisen

yksityishuoneen.

5.

Liisa pysyi aluksi sangen vaiteliaana.

Tämä kaikki oli kovin outoa hänelle. Ei niin, että hän ei olisi

ravintola-elämään tottunut, sillä olihan hän itse viettänyt osan

elämästään tarjoilijattarena. Tosin vain pienessä suomalaisessa

maaseutu-kaupungissa, mutta kuitenkin sen seurahuoneella, jossa

kaupungin hienoimmat herrat kokoontuivat ja jonka yleisö parhaina

matkailija-aikoina saattoi olla hyvinkin kansainvälistä.

Hän tiesi sentähden varsin hyvin, miten tällaisissa paikoissa oli

käyttäydyttävä.

Kaunis hän myös tiesi olevansa. Sitä olivat hänelle liian monet miehet

vuosien kuluessa vakuuttaneet, että hän olisi voinut olla uskomatta

heihin. Ja se teki hänen olentonsa vapaaksi ja luonnolliseksi, oli hän

missä maailman kolkassa tahansa, sillä hän tiesi miesten olevan

kaikkialla veistettyjä samasta tarvispuusta.

Outoa hänelle oli Johannes ja hänen hetkellinen käytöksensä. Johannes,

jota hän oli lapsesta saakka jumaloinut! Johannes, joka oli kuin ylempi

olento hänelle ja jonka seurassa hän aina oli tuntenut itsensä niin

perin pieneksi, turvattomaksi ja vähäpätöiseksi!

Hän istui nyt kahden Johanneksen kanssa saman pöydän ääressä, samassa

sohvassa, samassa yksityishuoneessa, ja Johannes osoitti hänelle täysin

ritarillista kohteliaisuutta!

Olivathan he usein ennenkin, Johanneksen isänkodissa, näin yhdessä

istuneet. Mutta he olivat olleet lapsia silloin. Ja siitä oli Liisan

mielestä niin kauan, että hänen päätään huimasi sitä ajatellessa.

Sen jälkeen oli tapahtunut niin paljon. Tuntui suorastaan

iankaikkisuudelta välillä-olevaa ajanjaksoa tässä ajatella.

Liisa oli työmiehen tytär samalta tehtaalta, jonka isännöitsijä

Johanneksen isä, Tuomas Tamminen, oli ollut.

Hänen oma isänsä oli kuollut tapaturmaisesti jo hänen pienenä

ollessaan. Joutunut jonkun väkipyörän hihnaan ja musertunut siinä

silmänräpäyksessä.

Hänen äidilleen oli maksettu elinkautinen eläke. Mutta hänet itsensä

oli isännöitsijä ottanut kuin omaksi tyttärekseen.

Hän oli saanut asua isännöitsijän kartanossa. Hän oli saanut syödä

samassa pöydässä kuin tämä ynnä hänen poikansa ja hän oli saanut

alkeisopetuksensa yhtä rintaa Johanneksen kanssa.

Myöskin tyttökouluun hän oli päässyt ja siinä jo eräitä luokkia

suorittanut. Mutta sillä välin oli tullut riita Rabbingin ja Tuomas

Tammisen välillä, isännöitsijä oli muuttanut paikkakunnalta pois,

perustanut oman liikkeensä ja tehnyt vararikon. Liisalla oli ollut

valittavanaan vain joko palata takaisin työväen tyttäreksi ja äitinsä

luo tai koettaa, kuten Johannes, itse ansaita leipänsä ja siten jatkaa

koulunkäyntiään.

Hän ei ollut valinnut kumpaakaan. Leipänsä hän tosin oli ansainnut ja

vielä paljon enemmänkin, mutta keinoilla, joita nykyaikainen

yhteiskunta, niin paljon kuin se niistä nauttikin, ei pitänyt

hyväksyttävinä.

Liisa oli jo varhain joutunut harhateille.

Jo lapsena oli hänessä esiintynyt turmeltuneita taipumuksia, joita hän

tosin saattoi peittää suurella itsehillitsemis-kyvyllään, mutta ei

koskaan jäljettömiin tukahduttaa. Hyvä alkukasvatus ja suotuisat

ulkonaiset olosuhteet, jotka seurasivat hänen asemaansa isännöitsijän

kodissa, olivat vain pikemmin edistäneet kuin hävittäneet niitä.

Isännöitsijän koti oli sijainnut korkealla mäentöyräällä. Sen alta,

pitkin joenvartta, olivat häämöttäneet tehtaan savupiiput ja liikkeen

rakentamat työväen asumukset.

Siellä alhaalla asui hänen äitinsä. Ja siellä alhaalla oli ollut hänen

maailmansa.

Hänen oma, turmeltunut maailmansa.

Hänen omansa siksi, että hän tunsi satojen lankojen häntä sinne

kiinnittävän. Turmeltunut siksi, että hän ei ollut enää luonnonlapsi,

että hän ei voinut ottaa enää sen elämää yhtä itsestään selvänä kuin

muut samassa ijässä olevat työväen tyttäret ja että hän oli jo tullut

toisesta maailmasta ja toisesta elämästä osalliseksi.

Mutta opillinen sivistys oli jäänyt hänessä vain pinnalle. Siellä

alhaalla piilivät hänen olentonsa syvät lähdesuonet.

Hän näki ja kuuli siellä alhaalla kaikenlaista, jota hänellä saamansa

kasvatuksen mukaan ei enää suinkaan olisi ollut lupa nähdä ja kuulla.

Siksi tuo kaikki teki häneen kielletyn hedelmän houkuttavan

vaikutuksen.

Myöskin sen puusta hän oli jo varhain syönyt. Alhaalla joenvarrella,

halkopinojen takana, olivat pahantapaiset pojat hänelle jo

keskenkasvuisena tyttönä opettaneet sen, mitä hän luonnonjärjestyksen

mukaan olisi saanut tietää vasta paljon myöhemmin ja josta hänellä

yhteiskunnan mielipiteen mukaan ei ilman valtion ja kirkon apua olisi

koskaan elämässään saanut olla edes mitään aavistusta.

Hän itse ei ollut tiennyt siinä mitään erikoista pahaa tekevänsä.

Se oli yhtynyt vain aines-osana tuohon epämääräiseen, houkuttelevaan

synnillisyyden tuntoon, joka heräsi hänessä aina, kun astui tuota mäkeä

alas ja huomasi palattuaan vaaleiden sukkiensa ja heleän kesähameensa

likautuneen.

Koulunkäynti oli ollut vaiva ja välttämätön kiusa hänelle, johon hän

oli alistunut ainoastaan sen tuottaman elämänmukavuuden vuoksi. Hän oli

sydämessään oikein iloinen sen keskeytyksestä.

Hän oli jo silloin antautunut monelle koulupojalle ja ylioppilaalle.

Eräs liikemies otti hänet konttoriinsa. Mutta tämän täytyi jo muutaman

kuukauden jälkeen hänet palveluksestaan erottaa, sillä hän oli jo itse

langennut syntiin hänen kanssaan, eikä Liisalla ollut kyllin tahtia

tuota suhdetta muun konttoriväen läsnäollessa peittääkseen.

Hän oli siitä saakka luisunut asteettain alaspäin. Ensin

kassanhoitajattareksi erääseen kapakkaan, sitten bodega-naiseksi,

sitten pienen maaseutuseurahuoneen tarjoilijattareksi.

Hänessä oli jotakin, joka vastustamattomasti vaikutti miehiin. Hän

olisi voinut olla nyt rikas, jos hänellä olisi ollut mitään käsitystä

rahan arvosta tai ollut ylimalkaan laskevampi luonteeltaan, Mutta hän

nautti itse liian paljon paheistaan voidakseen kyllin tehokkaasti

myntätä rahaksi niitä.

Johannes oli kirjoittanut hänelle useasti siihen aikaan kuin hän oli

ollut tarjoilijattarena. Liisa oli milloin vastannut hänen

kirjeisiinsä, milloin ei. Mitä oli hänellä enää tuon miehen kanssa

tekemistä?

Kuuluihan Johannes maailmaan, jonka kanssa hän jo aikoja sitten oli

kaikki siteensä katkaissut.

Johannes olisi ollut valmis häntä jälleen oikealle tielle johdattamaan.

Mutta Liisa ei ollut tahtonut sitä. Hän ei tahtonut olla kiitollisuuden

velassa kenellekään.

Lopuksi oli tuo pikkukaupungin ympäristö kuitenkin käynyt liian

yksitoikkoiseksi hänelle. Hän oli jättänyt toimensa ja lähtenyt

seikkailemaan Helsinkiin.

Ollen ilman paikkaa ja viettäen entistä vapaata elämäänsä, joka ei aina

aivan yhteiskunnan kukkuloilla liikkunut, hän oli piankin kiinnittänyt

siveyspoliisin huomiota. Mikään ei olisi enää häntä sen käsistä

pelastanut, ellei hän hädissään olisi muistanut Johannesta, joka

silloin oli jo naimisissa ja joka heti olikin ottanut hänet

vastasyntyneen lapsensa hoitajattareksi.

Ilman vastustusta Irenen puolelta se ei ollut käynyt. Irene ei tosin

onneksi tiennyt kaikkia yksityiskohtia Liisan elämästä, mutta kuitenkin

kylläksi pitääkseen hänen tuloaan kunnialliseen perheeseen sangen

epäiltävänä.

Tässä asiassa oli Johannes kuitenkin ollut järkähtämätön.

Irene oli taipunut nähtyään, miten vääjäämätön toisen päähänpisto oli.

Johanneksella ei niitä ollut monta, mutta hän oli silloin sitä

itsepäisempi. Irene tiesi, ettei siinä kuitenkaan ollut mitään

tekemistä.

Näin oli Liisa tullut Johanneksen perheeseen. Eikä Irenellä itse

asiassa ollutkaan ollut mitään häntä vastaan erikoista muistutettavaa.

Liisa oli hoitanut hyvin hänen lastaan ja toimitellut samalla ikäänkuin

emännöitsijän tehtäviä.

Samaan ruokapöytään ei Irene kuitenkaan ollut missään tapauksessa

suostunut häntä ottamaan. Liisa sai syödä keittiön pöydällä. Tässä taas

oli Johannes saanut taipua vuorostaan.

Liisa oli usein itsekin ihmetellyt, miten nöyrä ja kuuliainen hänestä

oli tullut. Hän tuskin tunsi entistä itseään.

Missä oli hänen uhmanhenkensä? Missä hänen tinkimätön, lannistamaton

ylpeytensä ja itsenäisyystunteensa?

Niistä ei hänen jokapäiväisessä elämässään enää näkynyt jälkeäkään.

Tosin oli siveyspoliisin uhka hänet sydänjuuriin saakka säikähyttänyt.

Tosin hän tunsi itsensä turvalliseksi Johanneksen kodissa ja oli

oppinut myös entistä alennustilaansa kammolla katsomaan. Mutta se ei

kuitenkaan olisi yksin riittänyt häntä kauankaan tässä satamassa

pidättämään.

Liisa tunsi itsensä liian hyvin uskoakseen silmänräpäystäkään, että

mikään todellinen, sisällinen mielenmuutos olisi enää ollut hänelle

mahdollinen.

Synti oli syöpynyt jo liian syvälle häneen. Tai kenties se oli siinnyt

jo hänen kerallaan. Kyllä hän oli sama Liisa kuin ennenkin. Hän ei vain

voinut tai ei tahtonut päästää enää entistä luontoaan pinnalle

pulpahtamaan.

Ainoa, mikä hänelle oli ollut mahdollista, oli elämänmuutos.

Sen hän oli tehnyt. Muuttanut tapansa ja koko ulkonaisen olentonsa,

niin että ne todellakin sopivat porvarillisen yhteiskunnan kahleisiin,

vaikkakin vain eräällä sen vaatimattomimmista porraspuista. Mutta

sekinhän oli jo saman yhteiskunnan silmillä katsottuna ääretön onni ja

ylennys hänelle.

Liisa ei ollut voinut olla usein itsekseen ylenkatseellisesti

hymähtämättä, kun tuo kaikki yksinäisinä hetkinä oli kulkenut läpi

hänen aivojensa.

Miksi hän viipyi tässä talossa? Miksi hän viihtyi tässä häkissä? Hän,

vapaan ilman lintu!

Jos hän oli elämältä vain turvallista, yhteiskunnallista asemaa

tahtonut, miksi hän sitten ei ollut mennyt naimisiin ja perustanut omaa

kotiaan?

Avioliitto-tarjouksia hänellä oli aikoinaan ollut kuinka paljon

tahansa. Ja olisi vieläkin siellä täällä ollut, sillä Liisa tiesi, että

miehet, joiden kanssa hän kerran oli ollut tekemisissä, eivät häntä

yleensä voineet helposti unohtaa.

Rakastuneiden avioliitto-ehdokkaiden joukossa oli ollut monta

sivistynyttäkin. Virkamiehiä, liikemiehiä ja muita.

Kuinka hän tuli toimeen tässä pesässä? Tässä riippuvassa asemassa, joka

sitäpaitsi joskus Irenen puolelta tuotti hänelle hyvinkin tuntuvia

nöyryytyksiä?

Pelkäsikö hän, ett'eivät hänen siipensä enää kannattaisi? Oliko hänestä

tullut häkkilintu, koti-eläin, joka ei enää olisi voinut omin voimin

suoriutua elämän taistelusta?

Vai ajatteliko hän vanhanpäivän varaa? Ruhtinaalliseen palkkaan nähden,

jonka Johannes maksoi hänelle, olisi senkin kokoaminen ollut tässä

asemassa mahdollinen.

Ei, eihän se ollut Liisan tapaista.

Eihän Liisa ollut koskaan sellaisia ajatellut. Muuta hän oli vaatinut

elämältä. Lihan himoa, silmäin pyyntiä, elämän koreutta, kaikkia

kauniita ja säteileviä helmasyntejä. Ja saanut niitä, mutta ei koskaan

niihin kyllästynyt.

Tuhma neitsyt hän oli ikänsä ollut. Miksi hän nyt niin visusti vartioi

lamppuaan?

Miksi tyytyi hän toisen nurkassa nuhajamaan? Miksi toisen lasta

laulattamaan? Miksi elämään toisen vaimon piikana ja hänen vierailleen

niin suu supussa ja niin katse alasluotuna teetä ja kahvia tarjoamaan?

Siksi, että hän rakasti. Siksi, että hän ihaili, kunnioitti ja jumaloi

tuota toista eikä tahtonut pitää muita jumalia hänen edessään.

Liisa oli tuon tunteen jo aikoja sitten itselleen selvittänyt.

Hän oli ensin sitä hämmästynyt ja kauhistunut, sillä hän ei ollut

koskaan ketään ihmistä sellaisella rakkaudella rakastanut. Aisti-ilon

hän oli tuntenut, antaumuksen hekkuman ja joskus myös pisaran

naisellista hellyyttä niitä kohtaan, jotka tuon olivat hänelle

tuottaneet. Mutta rakastanut? Ei milloinkaan.

Hän oli itse siitä vuorenvarma nyt. Ja tiesi, ettei hän koskaan

elämässään tulisi enää ketään toista ihmistä niin rakastamaan.

Hänen ensi lempensä se oli. Ja oli oleva hänen viimeisensä.

Kun Liisa joskus oikein kauas elämänsä aamuun ajatteli, hän tunsi, että

hän oikeastaan olikin aina rakastanut Johannesta. Jo lapsena, kun hän

oli Johanneksen isän kotiin tullut, oli tuon sievän herraspojan

läheisyys herättänyt kummallisia vaistoja hänessä. Hänen olisi tehnyt

mieli kaulata ja hyväillä häntä. Ja sitten hänen olisi taas tehnyt

mieli kynsiä, nipistää ja tehdä jotakin hyvin pahaa hänelle.

Mutta Johannes oli silloin ollut niin vakava ja arvokas hänen

mielestään.

Nyt oli toista. Nyt oli Johannes leikkisä ja tuttavallinen. Se oli

Liisalle aivan uutta. Oli kuin isäjumala itse olisi astunut alas

taivaastaan ja antiikisten virkaveljiensä tapaan aterioinut ihmisen

tyttären kera.

Ja nyt istui hän tässä itse ylhäisten naisten tapaan! Keskellä Parisia,

keskellä suurta, tuntematonta maailmaa!

Ei niin, että Liisa olisi erikoisesti ylhäisiä naisia ihannoinut.

Lapsia ne olivat hänen mielestään, lapsia ja lasten vauvoja, joilla

sitäpaitsi useimmilla oli vain pelkkää sahajauhoa sisällään.

Mitä he tiesivät elämästä? Mitä maailmasta?

Liisa tunsi useimpien heidän suhteensa omituista ylemmyyttä.

Ylemmyyttä siitä, että hän oli kokenut enemmän kuin he ja tunsi

raskaamman elämäntaakan hartioillaan. Ylemmyyttä siitä, että hän oli

yksin ja saattoi, jos niin tarvittiin, ilman sukujen, perheiden,

pappojen ja mammojen apua, tulla toimeen milloin tahansa yksin

maailmassa. Ja vielä ylemmyyttä siitä, että hän vaikutti miehiin

enemmän kuin useimmat heistä, vaikka vain harva mies saattoi enää

häneen vaikuttaa.

Oikeastaan hän tunsi olevansa sielultaan puhtaampi kuin useimmat noista

ylimystön naisista, joita hän näki Johanneksen kodissa ja jotka eivät

olisi katsoneet häntä kyllin arvokkaaksi edes kengännauhojaan

päästämään. Puhtaampi, sentähden että hän tiesi olevansa

palovakuutetumpi.

Kuinka ne keimailivat ja liehakoivat miesten edessä! Ja kuinka tuhmasti

ne tuon kaiken tekivät, ikäänkuin kukaan oikea, viisas mies olisi

sellaisesta välittänyt!

Liisa taisi tuon asian paremmin.

Hän vain katsoi, ja miesten silmät seurasivat heti mielihyvällä häntä.

Hän vain otti askeleen, ja miesten askeleet pyrkivät väkisinkin hänen

matkansa mukaan suuntautumaan.

Parisi oli tässä suhteessa herättänyt hänen vilpitöntä mielenkiintoaan.

Täällä ne nimittäin näyttivät taitavan tuon tempun paremmin. Ja Liisa

oli heti kadulle astuttuaan huomannut, että hänellä täällä saattoi olla

paljon oppimista.

Myöskin miehet olivat täällä toisenlaisia. Kylmempiä, kohteliaampia ja

välinpitämättömämpiä kuin siellä kotimaassa. Tai kenties he vain olivat

niin olevinaan. Liisalla oli kaikissa tapauksissa heistä oma

ajatuksensa, joka ei ollut aivan imarteleva miehiselle sukupuolelle.

Hän katseli sitä yleensä sangen kyynillisesti. Mutta kuitenkin aina

eräänlaisella elävällä harrastuksella, joka ei suinkaan jäänyt miehiltä

huomaamatta ja joka näytti kätkevän huntunsa alla niin monta

houkuttelevaa mahdollisuutta.

Kaikkia muita, mutta ei Johannesta. Sillä Johannes oli pyhä, Johannes

oli jumala ja jumalanpoika hänelle. Eikä Johannes ollut koskaan luonut

häneen katsettaan häntä himoitakseen.

6.

Liisa ei tiennyt, millä silmillä Johannes juuri katseli häntä.

He olivat syöneet ylellisen päivällisen osterien ja sampanjan kanssa.

Oli ikäänkuin Johannes olisi tahtonut jossakin määrin imponeerata

Liisaan. Tämä ei tietysti ensinkään onnistunut, sillä eihän Liisa ollut

ensimmäistä kertaa pappia kyydissä.

Mutta jotakin oli tämä omituinen tuokiotila kuitenkin vaikuttanut

Liisaan. Sillä Johanneksen mielestä hän ei ollut koskaan ollut

viehkeämpi, naisellisempi.

Liisa oli aina ollut kuin omainen, kuin sisar hänelle. Naista Liisassa

hän oli tuskin huomannutkaan. Eikä Liisa puolestaan ollut koskaan

päästänyt sitä esille hänen seurassaan edes vilaukselta. Olihan hän

niin usein ja niin lujasti päättänyt haudata ijäksi sydämen syvyyteen

toivottoman rakkautensa.

Toivottoman, mutta ei onnettoman. Sillä eihän Liisa kärsinyt siitä.

Olihan se jo tällaisenaankin, vastaamattomanakin, hänen elämänsä onni

ja päivänpaiste.

Nyt se oli päässyt esille pilkahtamaan. Päässyt sen verran, ettei

Johannes aivan voinut kohdella häntä sukupuolettomana olentona.

Ilmennyt, ei sanoina, ei tahallisena kiemailuna, vaan varastautunut

johonkin äänenpainoon, johonkin katseesen, johonkin vivahdukseen. Eikä

Liisa itse, yhtä vähän kuin Johanneskaan, siitä tiennyt mitään.

Johannes tunsi vain eräänlaisen lämpimän, miellyttävän ilmavirran

hivelevän kasvojaan. Ja totesi merkillisen hyvinvoinnin, äskeisen

hermostumisen sijasta, hiipivän ruumiisensa.

--No, Liisa, virkahti hän, sytyttäen sikarin ja nojaten päänsä

tutkivasti käden varaan. Mitä sinä mietit oikein?

--Yhtä ja toista, hymyili Liisa.

--Minua ja sinua?

--Ja muuta maailmaa meidän ympärillämme.

Johannes selitti, ettei Liisan nyt ollut tarvis muita kuin heitä kahta

ajatella.

Ei ollut muuta maailmaa. He olivat nyt tällä hetkellä ainoat ihmiset

maailmassa.

Liisa katsoi häneen sydämellisesti ja veitikkamaisesti.

--Niinkö luulet? hän sanoi. Ja sentään ajattelet sinäkin tällä hetkellä

muita ihmisiä.

--En ajattele, väitti Johannes.

--Kyllä, sanoi Liisa. Ja onhan se aivan luonnollista. Miksi tahdot

väittää sitä vastaan niin itsepintaisesti?

--Ketä minä ajattelisin?

--Tietysti heitä, jotka jätimme juuri. Mitä luulet heidän tällä

hetkellä ajattelevan?

--Ei meitä. Heillä on muuta tekemistä.

--Etkö usko tästä vielä tulevan jälkiseurauksia?

Liisan tahtomatta sai hänen äänensä hiukan ivallisen, ärsyttävän kaiun,

joka yhtä vaistomaisesti vaikutti Johanneksen itsetuntoa herättävästi.

--Seurauksia? hän kysyi taistovalmiina. Mitä seurauksia?

--Ikäviä, hymyili Liisa.

--Sinulle?

--Oh, minä pääsen tästä jollakin pistosanalla. Pahempi on sinun

laitasi.

--Minun? Sinä olet hassu!

--Sinä saat tästä vielä ennen yötä oikean perhekohtauksen.

--Sepä peijakasta!

Johannes väänsi urhoollisesti viiksiään. Ja Liisan tummansiniset silmät

nauroivat aivan täyttä kurkkua kaartuvain kulmakarvojen alta.

--Hehän itse lähettivät meidät menemään, sanoi Johannes sitten.

--Sinä tahdoit mennä, huomautti Liisa.

--Mutta en sinun kanssasi.

--Minä sain seurata mukana kaupanpäällisenä.

--Terveellisenä opetuksena? nauroi Johannes.

--Vastaisen varalta, lisäsi tuohon Liisa ilakoiden.

Mutta heti sen jälkeen hän tuli hyvin totiseksi. Johanneksen sanat,

että hän ei ollut tahtonut Liisan kanssa lähteä, olivat sittenkin

vaikuttaneet kiusallisesti häneen, niin luonnollisia kuin ne itse

asiassa olivatkin.

Ei hänen kanssaan? Miksi ei hänen? Oliko hän siis niin vastenmielinen

olento Johannekselle?

Siis kenen muun kanssa hyvänsä, mutta ei hänen. Miksi ei? Miksi juuri

hän oli vastenmielinen? Mitä pahaa hän sitten oli tehnyt, että itse

Johannes kammosi häntä?

Johannes sensijaan jatkoi iloista, vallatonta äänilajiaan.

--He tahtoivat rangaista minua, sanoi hän. Minä näin sen kyllä! Mutta

mepäs emme niin vain annakaan rangaista itseämme.

Liisa ei yhtynyt hänen iloonsa.

--Tietysti se kuitenkin oli rangaistus sinulle, virkahti hän.

Ja jälleen sai hänen äänensä aivan itsestään tuon vaarallisen,

ärsyttävän soinnun, joka välttämättä vaati Johannesta vastaan

väittämään.

--Mitä hulluja! hohotti hän. Minulla on niin paljon hauskempi sinun

kanssasi.

Liisa tuli heti jälleen hyvälle tuulelle.

--Sinä sanot vain, veikeili hän. Tietysti sinulla olisi ollut hauskempi

siellä.

--Kuinka niin tietysti? Miksi minä muuten olisin tahtonut poistua

sieltä?

--Sinä et tiennyt saavasi syödä päivällistä minun kanssani, nauroi

Liisa.

Johannes katsoi häneen yhä enemmän huvitettuna. Tuo oli niin tuiki

naisellista! Saada mies hämilleen ja pakottaa itsensä sen kautta

etusijalle!

Kyllä tiedettiin, kyllä tunnettiin. Mutta juuri tuollainen huvitti

Johannesta.

Hän oli senvuoksi aivan rehellinen, kun hän isällisellä liikkeellä otti

Liisan kädet käsiinsä ja katsoi suoraan silmiin.

--Kuules, Liisa, hän sanoi. Usko minua nyt, kun sanon, että sinä olet

tehnyt minulle suuren palveluksen.

--Millä? kysyi Liisa nauravin silmin.

--Sillä, että tulit mukaan. Ja sillä, että olet ollut nämä hetket minun

kanssani.

Liisa veti henkeä sieraimiinsa. Hänen silmänsä hymyilivät edelleen,

mutta hänen huulensa olivat omituisesti värähtäneet.

Hän ei sanonut mitään. Johannes sensijaan toisti uudestaan:

--Palveluksen, sanon, suuren palveluksen! Sillä minun hermoni eivät ole

pitkään aikaan näin miellyttävästi levähtäneet.

--Minähän olenkin palvelijatar.

Liisa ei tiennyt itsekään, kuinka se pääsi häneltä.

Hän oli vain tahtonut jatkaa äskeiseen hilpeään tapaansa. Eikä ollut

huomannut ollenkaan, että toinen puhui tuiki vakavasti.

Taikka oikeastaan, kyllä hän oli huomannut sen. Mutta hän oli tahtonut

vaistomaisesti vielä ilvehtiä, että toinen puhuisi vielä vakavammin.

Nyt oli vuoro Johanneksen synkistyä.

--Sinä tiedät, että se ei ole minun syyni, lausui hän matalalla

äänellä, vetäen kätensä pois ja sohvankulmaan nojautuen. Minä olisin

tahtonut toisin. Mutta olosuhteet ovat sen nyt näin järjestäneet.

--Enhän minä sitä tarkoittanut, sanoi Liisa. Minähän vain leikilläni...

--Ei se ollut leikkiä, väitti Johannes. Ja jos olikin, niin oli siinä

totuus takana.

Hyvinkin katkera totuus. Sillä Johannes selitti huomanneensa kyllä,

että Liisa kärsi nykyisestä asemastaan.

Liisa puolustautui.

--Onhan minun hyvä niinkuin on, sanoi hän hiljaa. Mitä muuta minä

voisin vaatiakaan?

Mutta Johannes oli itsepintainen.

--Minä _tiedän_, että sinä kärsit, katkaisi hän jyrkästi. Mutta tiedä

myös, että minä kärsin siitä vielä enemmän.

--Sinä? Mistä?

Liisan silmät saivat lempeän ja osaa-ottavan ilmeen, joka vaikutti

varsin miellyttävästi Johannekseen.

--Sinun asemastasi perheessäni, sanoi hän, nyt jo marttyyrin hahmolla,

kun oli kysymys hänen omasta kärsimyksestään. Mutta se on muuttuva, ole

varma siitä! Se on jo aikoja sitten käynyt minulle sietämättömäksi.

Äkillinen jalomielisyyden puuska Liisaa kohtaan oli täyttänyt koko

hänen olentonsa.

Osaksi puhui hän totta. Hän oli todellakin kärsinyt usein siitä

tavasta, millä hänen vaimonsa kohteli Liisaa. Aivan samoin kuin hän

kärsi, kun tämä joskus herjasi Suomen suomalaista rahvasta, etenkin

sosialisteja.

Silloin hän aina oli tuntenut tuskallisen yhteenkuuluvaisuus-tunteen

kulkevan läpi sydämensä.

_Hänellä_ oli siihen oikeus, ei muilla! Ja _hän_ voi kohdella kuinka

tahansa Liisaa, ei vieraat!

Mutta ei tuo kärsimys sentään ollut koskaan niin aivan sietämätöntä

ollut. Päinvastoin hän oli ajanoloon tottunut Liisan nykyiseen asemaan

niin, että hän sitä tuskin huomasikaan.

Tällä hetkellä esiintyi se seikka hänelle kuitenkin tuiki toisessa

valaistuksessa. Ja tällä hetkellä hän olisi ollut valmis vannomaan,

että hän huomispäivänä kohottaisi Liisan täysin vertaiseksi perheensä

muiden jäsenten kera.

Hän oli itse tällä hetkellä alentunut Liisan vertaiseksi. Siksi hän

kärsi siitä, että joku toinen voisi katsoa hänen seurustelevan näin

tuttavallisesti itseään alemman kanssa.

Liisa katsoi avuttomasti häneen.

--Älä viitsi, lausui hän raukealla äänellä. Älä viitsi luoda itsellesi

uusia kärsimyksiä!

--Minä _tahdon_, sanoi Johannes synkästi. Tässä asiassa on muutos

tapahtuva.

Liisa puolustautui edelleen, mutta aina heikommin, sillä hänen oli jo

vaikea pidättää kyyneleitään.

--Ja minä sanon sinulle, että _minä_ en tahdo mitään muutosta, hän

melkein huusi epätoivosta. Mitä sinä ajattelet? Tahdotko ajaa minut

pois talostasi?

Nyt ei Liisa jaksanut enää. Hän painoi päänsä alas ja peitti silmänsä

kädellään.

Johannes nousi sankarillisena.

--Minun taloni on _minun_, hän sanoi. Kukaan ei aja sinua sieltä pois

vasten minun tahtoani.

Liisa ei enää vastannut mitään. Hän vain itki valtoinaan.

Johannes seisoi siinä onnettomana.

Kului kotvan, ennenkuin hän huomasi edes, että hänen velvollisuutensa

oli lohduttaa Liisaa.

Hän kumartui ja kosketti hiljaa häntä kädellään. Liisa tarttui siihen

ja suuteli sitä tulisesti, ennenkuin Johannes ehti edes häntä siitä

pidättää.

--Liisa! pääsi häneltä puoli-suuttuneella äänenpainolla. Eihän se

sellainen sovi.

--Suo anteeksi, sanoi Liisa. Minä en vain voinut olla sitä tekemättä.

Eikä kumpikaan heistä enää senjälkeen pitkään aikaan puhunut mitään.

Monet ajatukset risteilivät Johanneksen aivoissa. Vihdoin ne

purkautuivat tuohon yksinkertaiseen, mutta kohtalokkaaseen kysymykseen:

--Liisa, olenko minä siis jotakin sinulle?

Liisa kohotti päänsä ja katsoi suurin silmin häneen.

--Eihän minulla muuta olekaan, sanoi hän.

Nyt ei Johannes uskaltanut kysyä enempää. Mutta hän oli ymmärtänyt. Ja

hän tunsi taivaan auringon tulvehtivan sydämeensä tuosta

tummansinisestä silmäparista, joka katsoi häneen niin luottavasti, niin

vilpittömästi ja uskollisesti.

Ja niin turvattomasti.

Ei edes Seidi, hänen oma tyttärensä, ollut koskaan niin turvattomasti

katsonut häneen.

Eikä koskaan siinä määrin vedonnut hänen suojeleviin vaistoihinsa.

7.

Johanneksella oli seuraavana päivänä ankara kohtaus vaimonsa kanssa.

Seidi oli sairastunut. Hän oli ollut sairas jo illalla, kun hän äitinsä

kanssa vihdoin oli saatettu kotiin, ja valittanut tuntevansa

vilunväreitä ruumiissaan. Nähtävästi ei Parisin kostea yö-ilma ollut

tehnyt hyvää hänelle.

Lääkäri oli haettu heti samana iltana, määrännyt lääkkeitä ja

vakuuttanut kohtauksen pian menevän ohitse.

Mutta yöllä oli tauti vain pahentunut. Aamulla oli lääkäri toistamiseen

noudettava.

Tällä kertaa hän ei ollut enää aivan yhtä päivänpaisteinen.

--Se menee kyllä ohitse, lohdutti hän. Mutta se voi kestää.

Sitten taputti hän Seidiä hiljaa poskelle ja sanoi:

--Me olemme kelpolailla vilustuneet.

Meni menojaan. Ja lupasi tulla takaisin seuraavana päivänä.

Seidi itse ei sanonut mitään. Tuijotti vain suurin silmin ympärilleen

ja hengitti raskaasti. Hänen äänetön kärsimyksensä teki sitä syvemmän

vaikutuksen Johannekseen.

Hän meni toiseen huoneesen. Irene seurasi itkien häntä.

--Siinä nyt on seuraus, sanoi hän, sinun itsepäisyydestäsi. Jos Seidi

olisi saanut jäädä kotimaahan, hän olisi terve tänäpäivänäkin.

Johannes oli liian järkytetty heti vastatakseen. Mutta kun Irene ei

lakannut omaa syyttävää näkökantaansa toistamasta, linkosi hänkin

syytöksensä.

--Siinä nyt on seuraus, sanoi hän, sinun kevytmielisyydestäsi. Enkö

pyytänyt sinua eilen lähtemään pois päivällisiltä?

Irene oli heti taistovalmis.

--Lähdithän sinä, sanoi hän. Miksi et ottanut Seidiä mukaasi?

--Sinun asiasi olisi ollut lähinnä häntä ajatella.

--Minun? Minä ajattelinkin häntä, silloin kun tahdoin, että hän jäisi

kotimaahan, selitti Irene.

Ja sitäpaitsi, hän lisäsi, olihan Johannes ottanut mukaansa

lapsenpiian. Miksi ei lasta sitten?

Johannes tunsi sisunsa kuohahtavan. Mutta ulkonaisesti hän pysyi sitä

kylmempänä.

Hän tahtoi pysyä kylmänä. Sillä hän tiesi, että jos hän kiivastuisi,

hän tulisi sanomaan asioita, joita hän kenties katuisi vast'edes.

--Sinä lähetit Liisan minun kerallani, hän lausui sentähden aivan

tyynellä, hillityllä äänenpainolla. Eikä hän sitäpaitsi ole mikään

piika.

--Mikä hän on?

--Hän on minun kasvinsisareni, jatkoi Johannes lujasti. Minä sanon sen

sinulle senvuoksi, että muistaisit sen.

Irene unohti kokonaan itkunsa tämän uuden riidan-aiheen takia.

--Tuohan kuuluu aivan juhlalliselta, hän sanoi ihmeissään.

--Hyvä, että otat sen juhlallisesti. Sillä minä en salli häntä

perheessäni piikana kohdeltavan.

Tämä oli jo liikaa Irenelle. Mutta hänkin koetti vielä hillitä itseään.

--Langennut nainen! hän sanoi sentähden vain jääkylmästi. Hän saa olla

onnellinen, että on päässyt edes piiaksikin.

Kuului kuin olisi tuoli narahtanut toisessa huoneessa. Johannes huomasi

vasta jättäneensä oven raolleen.

Hän kiirehti sitä sulkemaan.

--Älä ainakaan solvaa häntä hänen itsensä kuullen, sanoi hän

pidätetyllä raivolla. Voithan käyttää minua maalitaulunasi.

--Joutaa kuullakin, vastasi Irene huolimattomasti. Eihän totuus

hänellekään pahaa tehne.

Irene istui nojatuolissa. Johannes oli pysähtynyt keskelle lattiaa ja

katsoi häneen.

--Entä sinulle? kysyi hän äänellä, joka oli terävä kuin jääpuikko. Mitä

mahtaisi totuus sinulle tehdä?

--Minulle? Mikä totuus?

--Totuus sinusta itsestäsi.

--Sano se siis, virkahti Irene suloisella, ärsyttävällä äänellä.

Halajan kuulla, mitä uutta sinulla voi olla minusta sanottavaa.

Johannes henkäisi, ennen kuin hän alotti hyökkäyksen.

--Tiedätkö, että minä kunnioitan Liisaa paljon enemmän kuin sinua,

sanoi hän. Paljon enemmän. Sinun pitäisi olla piika ja hänen

vallasnainen.

Isku oli taitavasti valittu. Irenen suupielet värähtivät.

Hän ei ollut mitään niin radikalia odottanut.

Hän oli luullut, että Johannes jälleen tapansa mukaan rupeisi

syyttämään häntä kevytmielisyydestä, pintapuolisuudesta, riidanhalusta

tai harrastusten puutteesta, jotka syytökset hän otti mielellään

vastaan. Sillä hänellä oli niihin jokaiseen sopiva vastasyytöksensä.

Mutta että Johannes vertasi häntä Liisaan! Mitään sellaista ei ollut

koskaan ennen tapahtunut.

Irene nousi sydänjuuriin saakka loukkautuneena.

--Ikävä, etten ole piika, hän sanoi. Silloin minä olisin kaiketi

tavannut sinussa vertaiseni.

--Ja minkä luulet minussa nyt tavanneesi? kysyi Johannes silmää

räpäyttämättä.

--Rengin, vastasi Irene, singoten keskitetyn vihan silmäyksen häneen.

Minun ei olisi koskaan pitänyt mennä naimisiin sinun kanssasi.

--Eikä minun sinun kanssasi, päätti Johannes.

He vaikenivat tuokion. Sillä kumpikaan heistä ei voinut heti keksiä,

miten mennä pitemmälle.

Irene oli kääntynyt katsomaan ulos ikkunasta. Johannes seisoi yhä

keskilattialla ja sytytti koneellisesti sikarinsa, joka jo paloi

ennestään.

He asuivat elegantissa hotellissa aivan Opera-avenuen lähellä, mutta

pienen sivukadun varrella, jonne ei päivä paistanut, ei kuu kumottanut.

Sensijaan paistoi se vastapäisen talon katolle, muistuttaen ihanasta

ilmasta, säteilevistä bulevardeista ja iloisista, kiirehtivistä

ihmisistä.

Siellä ulkona hurisi maailmankaupungin elämä kesäisessä kukkeudessaan.

Ja sillä aikaa seisoivat he täällä puolihämärässä hotellihuoneessa

kiusaten toisiaan ja miettien vain, millä syvimmin voisivat toisiaan

haavoittaa.

Tuo kaikki muistui äkkiä Johanneksen mieleen.

Hän häpesi. Ja päätti pelastautua niin pian kuin suinkin täältä.

--Armaani, hän sanoi sentähden toisella, keveällä ja jonkun verran

sarkastisella äänellä. Mielestäni me nyt jo olemme suorittaneet

tavallisen huomentervehdyksemme.

--Sinä olet sen todellakin tehnyt moitteettomasti, kuului heti ikkunan

luota.

--Myöskin sinä, jatkoi Johannes. Ajattelin senvuoksi, että meidän olisi

aika syödä aamiaista.

--Minun ei ole nälkä.

--Onnellinen sinä! Minun täytyy siis ainakin se huvi suorittaa

yksinäni.

Johannes puki palttoon päälleen, otti silinterinsä ja pujotteli

hansikkaat käsiinsä. Tuon kaiken hän teki tahallaan niin hitaasti kuin

suinkin, ettei hänen lähtönsä suinkaan näyttäisi pakomatkalta.

--Sinä et tule? kysyi hän vielä.

--En, vastasi Irene.

Johannes meni. Ja Irene jäi synkkänä, liikkumattomana ikkunan luo

seisomaan.

8.

Aamiaispaikassa odotti pieni yllätys häntä. Hän tapasi maamiehiä.

Muttila se oli, kuvanveistäjä, jonka hän oli viisi vuotta sitten

tavannut Berlinissä ja jo täälläkin Parisissa kerran kaksi. Hänellä

näkyi olevan pari muuta mukanaan.

Mies ja nainen, jotka istuivat selin oveen. Johannes ei tuntenut heitä,

mutta arvasi heidän vartaloinsa viivoista, että he mahtoivat olla

suomalaisia.

Muttila nousi heti ja tuli vastaan häntä tervehtimään.

--Istun täällä kahden suomalaisen tuttavan kanssa, hän sanoi. Sinäkin

tunnet heidät.

--Niinkö? virkahti Johannes välinpitämättömästi.

--He ovat sinua kyselleet. Te olitte eilen tulleet vastakkain tiellä

Boulognen metsään.

--Se on totta. Minä muistelen jotakin sellaista tapahtuneen.

--Minä opastin heidät tänne, sanoi Muttila. He ovat ensi kertaa

Parisissa.

--Niinkuin minäkin muuten, hymyili Johannes.

--No, sinä! nauroi Muttila leveästi. Vanha maailmankiertäjä! Nämä taas

ovat, luvalla sanoen, aivan nurkantakaisia.

Viimeiset sanat hän virkkoi kuiskaten ja sivumennen, ett'eivät

asianomaiset itse kuulisi sitä. Nähtävästi hän tunsi seuransa suhteen

ääretöntä ylemmyyttä.

Muttila ei kiireessä muistanut mainita edes heidän nimiään. Eikä

Johanneskaan kysynyt niitä.

Hän oli säilyttänyt vanhan vastenmielisyytensä maamiehiään kohtaan,

milloin ne ulkomailla äkkiarvaamatta hänen eteensä syöksähtivät.

Hän valmistautui sentähden mitä välinpitämättömimmällä hahmolla heitä

tervehtimään. Mutta samalla muisti hän, mitä Signe eilen oli sanonut

Boulognen tiellä. Toisen nimi heistä oli ollut muka Jaakko Jyrkkä,

toisen Aura...

Aura? Oliko se mahdollista?

Nyt vasta tunsi Johannes, mitä Aura kuitenkin kerran oli merkinnyt

hänelle. Kaikki veri syöksyi hänen kasvoihinsa.

Aura! Hänen entinen sotatoverinsa! Hänen sosialistinen omatuntonsa ja

aatteellinen mittapuunsa! Aura, jonka kanssa he olivat vierekkäin

valtiopäivillä istuneet, yhteisiä suunnitelmia takoneet, ihastuneet ja

innostuneet!

Siinä oli siis Aura nyt hänen edessään.

Puoleenkymmeneen vuoteen he eivät olleet tavanneet toisiaan.

Samassa kaupungissa asuneet, samoja katuja kävelleet. Mutta niin suuri

oli jo Helsinki, ett'eivät siinä ihmisten tiet enää yhteen sattuneet,

jos ei satuttanut. Ja heidän tiensä olivat Johanneksen avioliiton

jälkeen käyneet tuiki erilleen.

Aurahan oli pysynyt sosialistina. Johannes sitävastoin kiivennyt

suomalaisen kapitalismin kukkuloille.

Mitä oli Aura nyt sanova hänestä?

Jaakko Jyrkkä sensijaan ei pienimmässäkään määrässä hänen mieltään

kiinnittänyt.

He olivat tervehtineet toisiaan, Aura ääneti ja hervottomalla

kädenliikkeellä, Jyrkkä voimakkaasti ja meluisasti.

--Mekin olemme pistäytyneet vähän Parisiin tässä, selitti hän

tyytyväisenä. Huvittelemme täällä pari päivää ja elämme oikein

herraskaisesti.

He olivat olleet Brysselissä, sosialistikongressissa, jonne puolue oli

heidät edustajinaan lähettänyt. Ja kun matkakaan ei ollut pitempi tänne

ja kun tämä ehkä oli ainoa kerta elämässä, jolloin heillä oli

tilaisuus...

--Perhanan lysti kaupunki tämä Parisi, jutteli hän edelleen. Mutta

hukassa me olisi täällä oltu, jos me emme olisi tavanneet tätä

Muttilaa. Otapas nyt selko esim. tästä ruokalistasta.

Jyrkän pakistessa Parisin ihmeellisyyksistä, tarkasteli Johannes Auraa,

joka istui vaieten, silmät alasluotuina, vain silloin tällöin koskien

annokseensa.

Aura oli vanhentunut, paljon vanhentunut. Hänen otsansa oli täynnä

hienoja ryppyjä ja suupieliin oli surkastunut piirre ilmestynyt.

Samalla hän oli käynyt ikäänkuin pienemmäksi, vähäpätöisemmäksi. Jyrkkä

sensijaan kuin levinnyt ja rehevöitynyt hänen rinnallaan.

Ainoa, mikä muistutti vielä entisestä Aurasta, oli silmät. Niistä

näytti sisällinen ilo sekä liikuttava, entisen luottamuksen ja

keskinäisen ymmärryksen etsintä heijastuvan, kun hän ne joskus kohotti

suunnaten katseensa suoraan Johannekseen.

Ei, ei niissä näkynyt merkkiäkään siitä syytöksestä, jota Johannes oli

hänen puoleltaan odottanut.

Ja samalla oli kokonaan muuttunut hänen suhteensa Auraan. Kaikki pelko

ja paha omatunto katosi hänestä.

Hän sääli Auraa.

Tätä tunnetta oli Jaakko Jyrkän koko olento ja puhetapa vielä omiaan

kohottamaan.

--Ikävä vain, selitti tämä karkealla leikillisyydellä, että tuli

matkustetuksi tänne naisen kanssa. Mutta kuka käski lähteä Münchenin

oluen kanssa Müncheniin!

Jyrkkä näytti olevan oikein vilpittömästi mielissään siitä, että oli

tavannut Johanneksen. Ei hänenkään puolelta pienintäkään

vihamielisyyttä tai ylenkatsetta Johanneksen kannan-muutoksesta.

Pikemmin salaista kateutta tai kunnioitusta.

--Olet sinä onnen poika, julisti Jyrkkä, joka voit matkustella mihin

tahansa ja milloin tahansa. Voisin minäkin vapaa mies olla, ellen olisi

tähän juukelin puolue-elämään antautunut.

Johannes hymyili katkerasti sydämessään. Tuo kutsui vapaaksi mieheksi

häntä, joka omasta mielestään oli enemmän orja kuin milloinkaan!

--Raha vapauttaa, sanoi hän kyynillisesti.

Aura säpsähti ja loi pelästyneen katseen häneen. Jyrkkä sensijaan otti

asian tuiki totisesti.

--Siinäpä se, sanoi hän. Sinä olet osannut katsoa eteesi maailmassa.

Olisi hänestäkin ehkä voinut kerran tulla rikas, selitti hän. Oli ollut

hänellä kaveri, joka oli ehdottanut, että he perustaisivat yhteisen

liikkeen ja rupeaisivat halkokauppiaiksi.

Nyt oli mies pohatta, uppopohatta. Eikä hänen enää tarvinnut

halkokauppaa harjoittaa.

--Mitä hän tekee nykyään? kysyi Johannes jotakin sanoakseen.

--Elää rikkaana Pietarissa, kehasi Jyrkkä. Ja myö maatiloja ryssille

Karjalan kannakselta.

Auran ja Johanneksen silmät yhtyivät. Ja jälleen painoi Aura katseensa

alas.

--Hiukan epä-isänmaallista työtä tuo, huomautti Johannes. Myödä omaa

syntymämaataan!

--Epä-isänmaallista! hymähti Jyrkkä. Niinkuin eivät muut sitä tekisi!

Eikähän oikealla sosialistilla saa olla mitään isänmaata.

Muttila söi. Se oli hänen pääasiallinen intohimonsa.

Hänkin oli nyt naimisissa. Johannes ei ollut kuitenkaan vielä nähnyt

hänen vaimoaan, mutta tiesi, että se oli erään tunnetun

säätyläisperheen tytär Helsingistä.

--Minulla on, virkahti Muttila, suu täynnä vasikankotlettia. Ja

semmoiset miehet olisivat ensimmäiseen lyhtypatsaasen hirtettävät.

--Kuinko kuka? kysyi Jyrkkä ällistyneenä.

--Kuin se sinun kaverisi, jatkoi Muttila, huuhtoen ruokansa alas aimo

kulauksella. Myödä isänmaataan? Hyi, saakeli!

--Leikkisä mies tämä Muttila, selitti Jyrkkä, joka oli nopeasti

saavuttanut tavallisen tasapainonsa. Hän myö vain sieluaan. Ja sentään

hän aikoo elämänsä halki hirttämättömänä konnana kävellä.

Nyt oli Muttilan vuoro ällistyä.

--Sieluaan? Milloin minä olen sieluani myönyt? kysyi hän

kulmakarvojansa kohottaen.

--Kah, joka päivä, nauroi Jyrkkä. Teet taidetta, myöt sieluasi.

Mynttäät rahaksi itsesi ja ihanteesi.

--Se on helvetin vale, sanoi Muttila, keksimättä kiireessä muutakaan

parempaa puolustusta.

Johannes huomasi hänen pulansa ja tuli apuun omalla tavallaan.

--Valetta se on, virkkoi hän päätään nyökäyttäen, sillä eihän tällä

Muttilalla ole koskaan sielua ollutkaan.

Kaikki nauroivat, Muttilakin. Ja tunsivat heti tulleensa paljon lähemmä

toisiaan.

--Kukapa tässä maailmassa ei möisi sieluaan, irvisteli Muttila. Mutta

on niin pieni kysyntä sillä tavaralla.

--Eikä taida kaikkien kelvata kaupaksikaan, vahvisti Johannes.

Mattila oli nyt kokonaan sovitettu.

Jaakko Jyrkkä tahtoi vielä jatkaa leikkiä. Mutta kompastuikin

päistikkaa rapakkoon.

--Naiset ovat tässä suhteessa paljon edullisemmassa asemassa kuin

miehet, julisti hän.

--Kuinka niin? kysyi Aura terävästi.

--He myövät vain ruumiinsa, nauroi Jaakko leveästi. Ja sillä tavaralla

on aina paljon parempi kysyntä.

--Voi olla, virkahti Aura hiljaisesti. Mutta kaikki naiset eivät ole

samanlaisia.

Johannes kuuli äänestä, että Aura oli kovin kiusaantunut. Ja hänen teki

mielensä antaa merkkejä Jaakolle, että tämä lopettaisi.

Hän koettikin sitä silmäkulmillaan. Jaakko vain ei huomannut mitään.

--Niiden ei taida kelvata kaupaksikaan, nauroi hän, iskien

tuttavallisesti silmää Johannekselle.

Aura heitti ylenkatseellisen silmäyksen häneen ja vilkaisi sitten apua

pyytävästi Johannekseen.

Tuokiotila muodostui Johannekselle tuskalliseksi. Kumpikin noista

kahdesta olivat hänen vanhoja tuttaviaan ja kumpikin näyttivät ne

tahtovan toistensa ohi rakentaa keskinäisen ymmärryksen siltaa hänen

kanssaan.

Ikäänkuin olisivat tahtoneet, toinen toiseltaan kuulematta, salaa

kuiskata Johannekselle:

»Me kaksi tunnemme toisemme, eikö totta? Tuo kolmas on vieras meille.

Ja meillä on todellakin syytä hiukan halveksia häntä.»

Halveksia, se oli juuri oikea sana.

Johannes oli nyt aivan selvillä heistä. Niin Jaakko kuin Aurakin katsoi

olevansa toisensa yläpuolella ja voivansa Johanneksen läsnä-ollessa

sitä myöskin osoittaa.

Ja kuitenkin elivät nuo kaksi yhdessä! Ja aikoivat ehkä elämänsä

loppuun saakka niin elää!

Johannes kauhistui sitä kadotuksen ja sisällisen mädätyksen kuilua,

johon nuo kaksi hänen entistä hyvää toveriaan olivat syöksyneet.

Samalla se rauhoitti häntä hänen oman sisällisen ihmisensä suhteen.

Hän oli tottunut pitämään hyvin onnettomana itseään. Mutta noiden

kahden rinnalla hän tunsi olevansa vielä aivan taruprinssi. Ja olevansa

myöskin mitä onnellisimmassa avioliitossa.

Eihän hän toki halveksinut vaimoaan. Eikä hän ollut Irenenkään puolelta

koskaan todennut mitään sentapaista tunnevivahdusta.

Vihaa voi heidän välillään olla. Mutta siinähän oli vielä jotakin

raikasta, puhdistavaa ja ratkaisevaa.

Tuohan oli helvetti suorastaan! Kuinka saattoivat ihmiset elää

sellaisessa? Ja kuinka oli Aura voinut vaipua niin alas?

Eihän se voinut johtua tuosta miehestä yksistään. Täytyi olla hänen

omassa olennossaan turmiota-tuottavia voimia, joita Johannes ei

tuntenut ja jotka olivat hänet tuohon mieheen kiinnittäneet.

Samalla muisti hän, että hänen lapsensa oli sairas.

Hänelle tuli äkkiä ääretön halu nähdä Seidiä ja hän ehdotti poislähtöä.

Aura heitti kiitollisen silmäyksen häneen. Mutta Jaakko kysyi heti

vilkkaasti:

--Pois, mutta minne? Emmehän toki eroa vielä. Me ainakin tämän Muttilan

kanssa...

Heillä oli enää vain tämä ja huominen päivä aikaa olla Parisissa,

selitti hän. Ja sen ajan hän tahtoi seurustella rakkaiden ystävien

kanssa.

--Tahtoo käydä vähän ikäväksi kahden kesken, jatkoi hän avomielisesti.

Emmehän me vielä ole tutkineet ollenkaan niitä Parisin mysterioita.

--Minusta ei teillä nyt ole paljon huvia, huomautti Johannes. Minun

lapseni on kipeä ja minun täytyy juuri nyt joutua häntä katsomaan.

--Sinun lapsesi!

Aura huudahti sen niin hätääntyneellä, osaaottavalla ja sydämellisellä

äänellä, että kaikki kääntyivät häntä katsomaan.

Hän punastui korviaan myöten. Ja sopersi koettaen peittää

mielenliikutustaan:

--Tarkoitin vain, että onko hän hyvin sairas. Että onko vaaraa,

tarkoitan...?

Johannes katsoi häneen tutkivasti ja selitti, ettei ollut vaaraa

ainakaan toistaiseksi. Mutta hän oli kuitenkin levoton, sangen

levoton...

--Luonnollisesti, sanoi Aura. Me näimme eilen hänet. Niin kaunis ja

vilkas lapsi.

Maksun aikana sattui pieni, koomillinen välikohtaus.

Muttila ei mitenkään tahtonut hyväksyä laskuaan. Hän söi ja joi aina

enemmän kuin muut. Siksi nousivat hänen laskunsa aina korkeammalle kuin

muiden, jota Muttila ei ollenkaan ymmärtänyt, vaan kulki ainaisessa

pelossa, että häntä petettiin.

Tällä kertaa olivat riidan syynä eräät ylimääräiset peruna-annokset,

joita hän oli tilannut, mutta joista hän väitti yhden kuuluneen

kotlettiin. Kun ei edeskäypä sitä heti ottanut uskoakseen, hän kävi

äänekkääksi.

Ihmiset kääntyivät ympärillä olevista pöydistä sinnepäin katsomaan.

Johannes nousi hermostuneena.

--Hyvästi, sanoi hän. Minä menen.

Hän ojensi kätensä Auralle. Tämäkin oli noussut ja näytti olevan yhtä

hermostunut.

--Minä tulen sinun kanssasi ulos, virkahti hän hiljaa ja rukoilevasti

Johannekselle.

--Menkää te vain! huusi Muttila heille ohimennen kiukustuneena,

kohdistaen pääasiallisen raivonsa ylitarjoilijaan, joka kohteliaana ja

hymyilevänä samalla saapui hänelle asiaa selvittämään.

Hän vakuutti kyllä yksinkin suoriutuvansa asiasta.

--Älä viitsi riidellä! koetti Jaakko Jyrkkä häntä hyväntahtoisesti

tyynnyttää. Minä maksan laskun.

--Tässä ei ole kysymys siitä, käännähti Muttila hänen puoleensa

säkenöivin silmin. Minä tahdon vain oikeutta, en mitään muuta kuin

oikeutta! Ja sinä saat olla minun vieraanamiehenäni.

Jaakko jäi. Aura ja Johannes lupasivat ulkona odottaa heitä.

--Suo anteeksi, sanoi Aura, heti kun he olivat päässeet toisten

kuuluvilta.

--Kenelle? Sinulleko? koetti Johannes hymähtää.

--Myöskin minulle, virkahti Aura. Minä näin, että olit kovin

kiusaantunut.

--En sinuun, vakuutti Johannes. Sinä et ole minua vielä kiusannut

milloinkaan.

--Kiitos siitä sanastasi.

Kadun toisella puolen oli kahvila, jossa tarjoiltiin pienten pöytien

ääressä, osaksi katukäytävällä.

Kun Jaakko ja Muttila näyttivät viipyvän, ehdotti Johannes, että he

odottaisivat siellä. Se oli Aurankin mielestä mukavampaa.

9.

Jaakko ja Muttila viipyivät kauan. Auralla ja Johanneksella oli kyllin

aikaa keskustella.

--Onko teillä lasta? kysyi Johannes.

--Ei, vastasi Aura. En minä tahdo.

Hänen kanssaan? ajatteli Johannes. Mutta hän oli kyllin hienotunteinen

jättääkseen sen sanomatta.

Kuitenkin oli kuin olisi Aura arvannut, mitä hän mietti tällä hetkellä.

--Sinä et pidä hänestä? hän kysyi.

--Kenestä? Muttilasta?

--Ei, vaan Jaakosta. Minä ymmärrän kyllä, että sinä et pidä hänestä.

--Kuinka niin? kysyi Johannes saadakseen hetkeksi ajattelu-aikaa.

--Eihän hän ole mikään ihannemies, virkahti Aura.

Mutta kuitenkin mies, ajatteli Johannes kyynillisesti. Kuitenkin joku,

joka housuja kantaa. Ja sehän riittää naiselle nykymaailman aikaan.

Mutta ääneen hän sanoi:

--Mikään ihannemies en taida olla minäkään. Miksi tahdot siis asettaa

minut toisten tuomariksi?

Jälleen tuntui kuin toinen olisi arvannut hänen ajatuksensa.

--Lienee minullakin joskus ollut suurempia vaatimuksia elämän suhteen,

sanoi Aura. Nyt en minä vaadi enää mitään. Ja minusta tuntuu kuin ei

minulla olisi enää oikeuttakaan vaatia.

Aina hiukan enemmän, ajatteli Johannes. Mutta ääneen hän sanoi:

--Mistä saakka sinusta on ruvennut niin tuntumaan?

Aura viivytteli jonkun verran vastaustaan. Johannes katsoi häneen ja

huomasi, miten vaikea hänen oli säilyttää tyyneyttään.

--Siitä saakka ... alotti Aura, siitä saakka kuin maailma mustui minun

ympärilläni.

--Ja sinun sisälläsi? uskalsi Johannes kysyä. Siellä paistaa yhäti

sinun aatteellinen aurinkosi?

Aura kohotti silmänsä ja upotti ne suoraan hänen aivoihinsa.

--Se ei siellä ole ikinä paistanutkaan, sanoi hän.

--Kuinka niin voit sanoa? kysyi Johannes. Tiedänhän, että olet

sosialisti. Ja tiedänhän, että tuomitset salassa minua...

--Sinua?

--Tuomitset siitä minua, jatkoi Johannes tyynesti, että olen tullut

uskottomaksi meidän yhteiselle elämäntehtävällemme.

Mutta se oli nyt käynyt niin. Heidän oli turhaa siitä enempää

keskustella.

Aura teki niin väkivaltaisen liikkeen kädellään, että oli kaataa

kahvilasinsa.

--Se ei ole totta! hän melkein huusi. Minä en ole koskaan tuominnut

sinua enkä voinut tuomita sinua. Sillä minä en ole koskaan ollut

sosialisti!

Nuo viimeiset sanat, jotka Aura linkosi äärettömällä, pidätetyllä

intohimolla, tekivät hirvittävän vaikutuksen Johannekseen.

Hän ei osannut aluksi sanoa sanaakaan.

Tuijotti vain Auraan kuin odottaen selitystä. Mutta sitä ei tullut.

Aura tuijotti yhtä äänettömästi ja yhtä itsepintaisesti häneen.

--Mikä sinä sitten olet ollut? pääsi vihdoin häneltä.

--En tiedä, vastasi Aura. Minulla ei ole koskaan ollut muuta aatetta

kuin yksi. Eikä sillä ole mitään yhteiskunnan kanssa tekemistä.

Siis rakkaus? ajatteli Johannes. Mutta hän ei uskaltanut enää kysyä

mitään.

Tuhannet mielikuvat vilahtivat hänen ohitsensa.

Hän muisti Auran sellaisena kuin hän kerran Amerikasta palatessaan oli

laivalla tavannut hänet, ja sellaisena kuin hän silloin oli tämän

vilpittömään, suoravaiseen olentoon ihastunut. Hän muisti paljon, mitä

he silloin ja mitä myöhemmin olivat keskenään jutelleet. Aura oli aina

ollut niin tyyni, niin viisas, niin plastillinen. Mistä äkkiä tuo

intohimoinen purkaus ja myrskyinen äänenpaino?

He olivat aina puhuneet vain aatteista, vain sosialistisista ihanteista

ja parhaista tavoista niitä toteuttaa.

Tunteet eivät koskaan olleet merkinneet heille mitään. Rakkautta he

eivät olleet pienimmälläkään sanalla koskettaneet.

Johannes oli tottunut aina katsomaan Auraan ylös. Ketään niin puhdasta,

niin ihanteellista ja epäaistillista naista hän ei ollut tavannut

elämässään. Juuri siksi hänen oli aina ollut niin vaikea käsittää, mitä

Aura oli mahtanut keksiä Jaakossa rakastettavaa.

Sillä eihän Jaakko missään suhteessa ollut sen naisen vertainen, joka

viimeiset viisi vuotta oli kunnioittanut häntä yhdys-elämällään.

Ja nyt sanoi Aura aivan äkkiä, että aatteet eivät koskaan olleetkaan

merkinneet hänelle mitään! Että kaikki siis oli ollutkin pelkkää

valetta ja petosta, mitä he kauneinta ja ihmis-arvoisinta olivat

keskenään uneksineet!

Näin sanoessaan sammutti Aura Johannekselta viimeisen ihanteellisen

kiintotähden.

Joskin Johanneksen taivas oli ollut musta ja joskaan hän ei nähnyt

mitään aamunkoiton mahdollisuutta enää edessään, hän oli uskonut

kuitenkin, että tuolla takanapäin edes, nuoruudessa ja alkavassa

miehuudessa, oli ollut kirkasta, korkeaa ja valoisaa. Ja valoisin aika

Johanneksen mielestä oli aina ollut se, jolloin hän Auran innostamana

ja tukemana oli puhtaimmin ja epä-itsekkäimmin sotinut Suomen

yhteiskunnallisen vallankumouksen hyväksi.

Aura ei sosialisti? Sehän oli mahdotonta, aivan mahdotonta! Ei ollut

muka koskaan ollutkaan? Se oli suorastaan mielenvikaista!

--Meidän yhteiset pyrkimyksemme ja keskustelumme, alotti hän

harvakseen. Ne ovat olleet siis pelkkää tuulenpieksämistä?

Aura ei vieläkään sanonut mitään. Hänen päänsä näytti vain raskaasti ja

hyväksyvästi nyykähtävän.

--Se on ollut siis petosta, itsepetosta? jatkoi Johannes, vai kenties

me kumpikin olemme pettäneet myös toisiamme.

--Et sinä, lausui Aura jyrkästi. Sinä olit sosialisti, _sinä_ olit

idealisti! Minä sitävastoin...

--Niin? Mikä sinä sitten olit ja olet?

--Nyt minä olen ainoastaan onneton, sanoi Aura hiljaa. Mutta silloin

minä olin sinun ihailijasi.

Jälleen tunsi Johannes sydämensä seisahtavan.

--Sinä? sanoi hän kiivaasti. _Minä_ olin sinun ihailijasi ja olen aina

ollut! Ja minä olen aina ihaillut sinussa juuri sinun taipumatonta

tarmoasi ja uljuuttasi, kun oli kysymyksessä meidän yhteisten

tarkoitusperiemme ajaminen.

--Sinun tarkoitusperiäsi ne olivat. Siksi minä niistä innostuin. Kun

sinä jätit ne, meni minunkin uskoni niihin.

--Minä olin heikko, vastasi Johannes vavahtavalla äänellä.

--Myöskin minä olin heikko, virkahti Aura samaan äänilajiin. Muuten

sinä et olisi koskaan luopunut niistä.

--En minä olekaan luopunut niistä, väitti Johannes kiivaasti. En

koskaan sydämeni syvimmällä.

--Sinä et olisi luopunut niistä edes ulkonaisesti. Mutta minä en

jaksanut enää.

--Sinä? Mitä sinä et jaksanut enää?

--Taistella. Olla enää pelkkä aate, pelkkä ihanne sinulle.

Tähän tapaan jatkui heidän keskustelunsa.

Johannes ei voinut olla kesken kaikkea vertaamatta sitä tuohon toiseen,

joka hänellä eilen oli Liisan kanssa ollut. Siinäkin oli rakkaus koko

inhimillisen koneiston käyttövoimana lopuksi ilmestynyt.

Liisasta hän sen vielä olisi voinut aavistaa, sillä olihan Liisa tyhmä

neitsyt, joka ei tiennyt mistään paremmasta. Joka oli elämässään paljon

rakastanut ja jolle siis oli myöskin paljon anteeksi annettava. Mutta

Aura? Sehän oli tuiki käsittämätöntä.

Kaikki, mitä hän kuuli, oli siihen määrään uutta ja outoa hänelle, että

hän melkein unohti pääasian. Sen nimittäin, että kysymys oli

rakkaudesta häneen, juuri häneen, Johannes Tammiseen, joka istui tässä

katukäytävällä ja kuunteli henkeä pidättämättä tarinaa pienestä, arasta

ja turvattomasta naissydämestä, jonka suuri rakkaus kerran oli

sankarilliseksi laajentanut.

Kuinka ihmeellistä! Johannes näki nyt aivan toisessa valaistuksessa

elämän.----

Senjälkeen kuin hän oli luopunut yhteiskunnallisia aatteitaan ajamasta,

hän ei ollut nähnyt elämässä muuta mahtia, muuta valtaa kuin rahan.

Raha antoi yhteiskunnallisen aseman, raha turvasi suvun jatkumisen ja

yksilön toimeentulon.

Sekö ei siis ollutkaan ainoa? Oliko sen takana vielä joku toinen tai

kolmas salaperäinen valta, joka tanssitti ihmisiä ja ihmiskohtaloita

kuin meri haaksia, jotka sen pintaa purjehtivat?

Oliko hän käynyt silmät sokkoina tähän saakka?

Olisiko, jos hän olisi eilen kuollut, elämän kaunein ja peljättävin

mahti jäänyt häneltä kokematta?

Olisi, olisi jäänyt, täytyi hänen itselleen tunnustaa. Sillä eihän hän

ollut todenteolla itse koskaan rakastanut.

Eikä myöskään tiennyt itseään todenteolla rakastetuksi.

Hän ei ollut yksinkertaisesti uskonut rakkauteen. Niin se oli ollut.

Hän oli aina pitänyt sitä ikäänkuin jonakin tois-arvoisena, jonakin

alhaisempana kuin hänen omat aatteelliset maailmansa.

Rakkaudestaan Ireneen hän ei itsensä edessä voinut puhua ollenkaan.

Sehän oli ollut täysin yhteiskunnallinen ja yhteiskunnallisista syistä

solmittu avioliitto.

Taikka oikeammin, ehkä hän kuitenkin oli ollut jonkun verran ihastunut

Ireneen. Olihan Irene kaunis ja olihan hänen olentonsa vaikuttanut

joskus hyvinkin ärsyttävästi hänen aistilliseen ihmiseensä. Mutta ei

enempää kuin moni muukaan nainen, joka oli sattunut hänen tielleen ja

jonka ohi hän oli kulkenut hattuaan kohottaen.

Hänen rakkautensa Signeen oli ollut toista. Se oli ainakin kummunnut

suoraan sydämestä ja hallinnut kauan hänen hermojaan. Mutta sekin oli

jäänyt vain nuoruushaaveeksi, vain mielikuvaksi.

Eikä hän koskaan muistanut oikein todenteolla himoinneensa Signeä. Se

olisi ollut hänestä rumaa ja häpeällistä.

Niin ihanteellinen nuorukainen hän oli ollut. Ja hän muisti tuota

seikkaa aina tähän saakka tyytyväisyydellä ajatelleensa.

Nyt aukeni äkkiä kuilu hänen entisen ja nykyisen ihmisensä välille.

Paljon syvempi kuilu kuin oli silloin auennut, jolloin hän oli jättänyt

yhteiskunnalliset ihanteensa ja suostunut Rabbingin palvelukseen

rupeamaan.

Mikä hullu hän oli ollut! Mikä yökkö keskellä päivää hän oli ollut!

Mitkä ruusut olivat hänen tiellään kukkineet, ilman että hän oli edes

ollenkaan nähnyt niitä!

Mikä elämä oli häneltä jäänyt elämättä!

Ja mikä voisi hänellä vieläkin olla elettävänään, jos hän jättäisi

turhan katinkullan ja syöksyisi suinpäin, arvelematta, epäröimättä,

kaiken inhimillisen onnen ainoaan oikeaan aarnihautaan!

10.

Johannes näki toverusten tulevan jo. Hän kumartui sentähden nopeasti,

haki Auran katseen hatunreunan alta ja kysyi kiivaalla, mutta

pidätetyllä äänellä.

--Kuinka Herran nimessä sinä sitten tulit ottaneeksi Jyrkän?

--Elämä oli niin pimeä minulle, vastasi Aura hiljaisesti. Pimeä

senjälkeen kuin sinä olit matkustanut.

--Mutta tiesithän minun tulevan takaisin? Tiesithän, että olin

matkustanut vain kirjoittamaan suurta teostani...

Johannes ei voinut jatkaa enää. »Suomi tulevaisuuden valtiona!» Se oli

ollut hänen aiotun kirjallisen suurtyönsä nimi. Se oli ollut hänen

aatteellinen elämän-unelmansa ja autuutensa.

Sen muisto koski häneen liian kipeästi.

Aura odotti. Mutta kun Johannes vaikeni edelleen, hän virkahti:

--Olithan sinä sanonut niin. Mutta enhän minä tiennyt, milloin tulisit.

Eikähän...

Nyt näytti Auran olevan vaikea jatkaa enää.

Mutta Johannes pyysi itsepintaisesti, että hän nyt, tällä ainoalla

hetkellä, joka heillä kenties koskaan olisi käytettävänään

molemminpuolisiin selityksiin, sanoisi kaikki mitä hänellä oli

sydämellään.

--Eikähän meidän välillämme ollut koskaan ollut puhetta rakkaudesta.

Se oli totta. Täytyihän Johanneksen myöntää se.

Ja täytyihän hänen samalla itselleen tunnustaa, että hän puolestaan ei

ollut koskaan Auraa rakastanut.

Ei, ei ketään hän ollut rakastanut! Auraan nähden ei koskaan ollut

ajatellut edes minkäänlaisen sukupuoli-yhteyden mahdollisuutta.

Hänellä ei siis voinut olla edes mitään aihetta syyttää Auraa siitä,

että tämä oli ottanut Jaakko Jyrkän. Ja kuitenkin hän tunsi povensa

pohjasta ilmeisen katkeruuden tuota suhdetta vastaan kumpuavan.

Onneksi hän ehti sen merkitä mielessään. Ja silloin hän oli sen herra

ja saattoi estää sen ilmi purkautumasta.

Kuitenkaan hän ei voinut olla tekemättä vielä pientä kysymystä, jonka

alta se pilkisteli.

--Oletko nyt onnellinen?

--Onni! virkahti Aura katkerasti. Minä en tiedä, mitä se on. Mutta aina

on parempi kahden kuin yksin taivaltaa.

Jaakko Jyrkkä ja Muttila seisoivat toisellapuolen katua heitä

vastapäätä ja odottivat sopivaa hetkeä, milloin päästä alituisen ja

moninkertaisen ajopelien jonon läpi pujahtamaan.

He olivat huomanneet jo katukäytävällä istujat ja tekivät iloisia

merkkejä heille. Nämä nyökäyttivät päätään heille ja kohottivat

kahvilasejaan.

Johannes sanoi sitten kuin itsekseen:

--Ei siitä tullut mitään, siitä minun teoksestanikaan.

--Mutta kirjoitithan sinä kuitenkin sitä? kysyi Aura.

--Kyllä, jonkun verran, vastasi Johannes hitaasti. Mutta se oli roskaa

ja se jouti tulen omaksi.

--Sinulla oli kuitenkin siihen niin kaunis suunnitelma, virkahti Aura

vielä.

--Lie ollut suunnitelma. Mutta minun uskoni ei riittänyt siihen. Voitko

sitä ymmärtää?

Kyllä, Aura sanoi sen ymmärtävänsä. Eihän hänenkään uskonsa ollut

riittänyt kannattamaan hänen rakkauttaan.

Siinä istuivat he siis molemmat, toinen toistaan vastapäätä, vanhat

taistotoverit, jotka olivat yhdessä niin monta kaunista tuulentupaa

rakentaneet. Ja molemmat tunsivat he sen kammottavan tyhjyyden tunnon

povessaan, joka sanoo, että jotakin kallista, jotakin äärettömän

tärkeätä on mennyt hukkaan eikä ole koskaan korjattavissa.

Ei koskaan. Ei haudan tällä eikä tuollapuolen.

Aura uskalsi kysyä vielä:

--Ja _sinä_? Oletko sinä nyt onnellinen?

Johannes ihmetteli itsekin, kuinka hän saattoi sanoa niin tyynesti ja

hillitysti:

--Minä olen niin onneton kuin voi olla mies ilman tunteita, ilman

ihanteita, joka ei näe elämällään olevan mitään tarkoitusta...

Ja olisi oikeastaan jo kypsä kuolemaan, ajatteli hän sanoa. Mutta

samalla hän muisti Seidin ja hänen silmänsä täyttyivät kyyneleillä.

Aura näki sen ja ojensi kätensä hänelle. Johannes tarttui siihen ja

puristi kovasti sitä.

Sitten täytyi Aurankin peittää silmänsä kädellään.

Seurasi pitkä vaitiolo. Sen katkaisivat vasta Jaakko Jyrkkä ja Muttila,

jotka vihdoinkin olivat päässeet kadun yli pujottautumaan ja istuivat

nyt heidän pöytäänsä remuisasti.

--Minä olin oikeassa, selitti Muttila voitonriemussaan. Sanoinhan minä!

Se peruna-annos kuului sittenkin kotlettiin!

Hänen kasvonsa paistoivat kuin aurinko. Ja koko hänen olennostaan

säteili sellainen onni ja tyytyväisyys, ettei Johannes kesken

murheellista mielialaansa voinut mitenkään olla suutaan hymyyn

vetämättä.

--Vai kuului! Ja kuinka sinä sen sait todistetuksi?

--Siinäpä se juuri ilmeni minun nerokkaisuuteni, riemuitsi Muttila.

Arvatkaa!

Mahdotonta sitä oli arvata.

--Minä tilasin toisen samanlaisen kotletin ja pakotin hovimestarin

seisomaan vieressäni ja katsomaan, tulisiko sen mukana myös perunoita.

--Tuliko?

--Tietysti tuli. Ja silloin minä olin voittanut!

--Mutta uusi kotletti? Siitä sinun täytyi kuitenkin maksaa? hymyili

Johannes.

--Maksoin mielellänikin, sanoi Muttila. Mutta pääasia oli, että sain

todistetuksi olevani oikeassa.

--Hän söi sen ja joi vielä pullon viiniä päälle, nauroi Jyrkkä. Tarjosi

minullekin.

Nyt täytyi Aurankin hymyillä. Johannes jätti heidät siihen istumaan.

Kenties viipyi hänen kätensä liian kauan Auran kädessä. Kenties

katsoivat he myös liian syvälle silmiin toisiaan. Mutta kun Jyrkkä

samalla ehdotteli, että he ainakin illalla vielä tapaisivat, hän lupasi

puolittain.

--Riippuu olosuhteista, sanoi hän. Minäkään en ole aivan aikani herra.

--Mistä olosuhteista! väitti vastaan Jyrkkä. Olethan sinä

huvittelemassa niinkuin mekin. Ja tänä iltana me, totta jumaliste

huvittelemme!

Viini näkyi kihahtaneen hänen päähänsä. Hän tuntui kokonaan unohtaneen,

ettei Johannes ollut Parisissa yksin ja että syvä yhteiskunnallinen

juopa erotti heidät ja heidän lähimmän ympäristönsä toisistaan.

Mikähän liemi siitä olisi tullut, jos Johannes olisi vienyt Jyrkän ja

Auran yhteen vaimonsa ja Signen kanssa? Vapaaherra Carpista ja

Rabbingista puhumattakaan!

Johannes ei voinut olla hymähtämättä itsekseen sille ajatukselle.

Hän kohotti hattuaan ja lähti väentungoksen läpi kohti hotelliaan

luovimaan.

Hän oli jo saavuttanut tyypillisen parisilaisen gentlemannin mukavan,

hiukan hiihtelevän käynnin. Ooppera-myymälästä ostetut kiiltokengät

olivat sen hänelle hankkineet.

Katuelämän korvia-huumaava pauhu, kaupustelijain huudot ja kuskien

piiskanläjähdykset eivät häntä häirinneet enää. Hän saattoi välttää

kaikki vastaantulevat esteet aivan vaistomaisesti ja uneksia keskellä

maailmankaupungin ääretöntä, lainehtivaa ihmismerta.

Keskustelu Auran kanssa oli tehnyt syvän vaikutuksen häneen. Pian hän

vaipui ajatuksiinsa.

Ja kuten aina, kiertyivät hänen ajatuksensa lopuksi hänen itsensä

ympärille.

Olihan hän oman maailmansa keskipiste. Ja vaikka hän ei nähnytkään

mitään tarkoitusta elämässään, hän ei kuitenkaan voinut olla sen

yksityiskohtia alituisesti punnitsematta, erittelemättä ja toisten

ihmisten samantapaisiin kohtaloihin vertailematta.

Hän tuli siten ikäänkuin lähemmä itseään. Eikä hänellä senjälkeen kuin

hän oli aatteelliset harrastuksensa jättänyt ollutkaan enää moneen

vuoteen ollut muuta tekemistä.

Epäilemättä hän halveksi itseään. Mutta hän oli aina pitänyt niitä

tekojaan tai luonneominaisuuksiaan, joita hän ei syvimmän tuntonsa

edessä voinut hyväksyä, vain hauraana, tilapäisenä kuorena, jonka hän

voisi karistaa päältään milloin tahansa, kun vain joku oikein tärkeä

asia vaatisi sitä.

Mutta olisiko hänessä tuota tarmoa? Olisiko hänessä enää miestä

mihinkään suureen, ratkaisevaan voimanponnistukseen?

Totta kaiketi olisi! Johannes kohotti päätään oikein uhkaavasti.

Uskalsiko joku ehkä epäillä sitä?

Ei kukaan muu kuin ehkä hän itse. Ja samalla hän totesi itse sitä

epäilevänsä.

Mutta siitä nousivat hänen olentonsa syvimmät, käyttämättömät ja

turmeltumattomat ainekset ankaraan merenkäyntiin. Sepä lempoa, ettei

hän voisi vielä mitä tahansa, jos hän tahtoisi! Täytyi olla vain kyllin

suuri ja tärkeä asia, että hän viitsisi tahtoa sitä!

Siinä se oli. Häneltä puuttui päämäärä, jota kohti hänen tahtonsa olisi

kaikella voimallaan, eheästi ja tinkimättömästi sinkoutunut.

Aate se ei voinut olla enää. Sillä eihän hän uskonut enää mihinkään

aatteisiin.

Ihminen, elävä ihminen, sen täytyi olla. Joku, jota hän olisi oikein

rakastanut ja jonka rakkaus olisi vaatinut häneltä kaiken tämän

nykyisen, hänelle itselleen inhoittavan, mutta kuitenkin mukavan ja

huolettoman elämän uhraamista.

Hän oli nyt mielestään vaipunut niin syvälle, että hänellä ei ollut

varaa upota enempää. Jos hänen mieli vielä elää, hänen täytyi ruveta

kohoamaan.

11.

Tällaisin miettein lähestyi Johannes hotelliaan.

Siellä hän tapasi ensimmäiseksi oman vaimonsa, joka näytti unohtaneen

kaikki, mitä heidän välillään joku tunti aikaisemmin oli tapahtunut.

Irene oli päinvastoin iloinen kuin leivonen, riensi häntä vastaan,

syleili ja suuteli häntä.

Se oli juuri niin Irenen tapaista. Hän ei mitenkään voinut ymmärtää,

että tuollaiset perhekohtaukset lopulta merkitsivät mitään. Hänelle

itselleen ei ollut mikään vaikeus riidellä ja hän saattoi

loukkaavimmatkin sanansa ja väkivaltaisimmatkin tunnepurkauksensa

puhaltaa seuraavassa hetkessä pois kuin höyhenen.

Johannes oli toista verta.

Hän ei voinut unohtaa mitään, ei antaa anteeksi mitään. Jokainen

vaihdettu sana, jokainen saatu vaikutus painui häneen kuin terva

kuivaan puuhun. Varsinkin vihamieliset sanat, varsinkin epämiellyttävät

vaikutukset kohtasivat hänessä mitä herkimmän ja kiitollisimman

kaikupohjan.

Hän oli itsekin onneton tästä luonteensa ominaisuudesta. Mutta hän ei

voinut auttaa sitä.

Se oli hänen esi-isiensä perintö, Tuomas Tammisen ja tämän

esivanhempien, syvältä, kaukaa, maan sydämestä. Ja se erotti hänet

kokonaan niistä päiväperhosista, joiden piiriin hän avioliittonsa

vuoksi oli joutunut ja joilla oli varaa suuttua ja leppyä, ihastua ja

vihastua, miten milloinkin halusivat.

Irenen hellyyden-osoitukset vaikuttivat häneen yksinomaan

vastenmielisesti.

Hän irtautui torjuvalla liikkeellä hänestä ja sanoi:

--No, mikä nyt? Onko Seidi tervehtynyt?

--Hän nukkuu, vastasi Irene. Mutta me pääsemme tänä iltana Oopperaan.

Tiedäthän, tuohon wagnerilaiseen ensi-iltaan, johon on ollut niin

vaikea saada pilettejä.

Johannes ei ilahtunut millään erikoisella tavalla tästä sanomasta.

Hänellä oli nyt muuta mielessään.

Kuitenkin hän kysyi, jotakin sanoakseen:

--Kuka ne piletit nyt on hankkinut?

--Rabbing. Signe kävi äsken täällä ja toi ne meille. He tulevat

istumaan aitiossa. Hän, eno, Rabbing ja nuo ranskalaiset

pankkimiehet...

--Nuo juutalaiset? virkahti Johannes äkeästi.

Irene katsoi puoli totisena, puoli leikillisenä häneen ja kiepsahti

hyväilevällä liikkeellä hänen polvilleen.

--Eiväthän he ole juutalaisia, hän sanoi, koettaen kääntää hänen

päätään ja suudella häntä. Ja jos olisivatkin, eiväthän he silti ole

ihmistä huonompia. Mutta sinä taidat olla heille mustasukkainen?

Silminnähtävästi nautti Irene tuosta ajatuksesta. Eikä Johannes

hennonnut riistää sitä häneltä.

Hän päätti ottaa humoristiselta kannalta asian.

--Tietysti olen, hän vastasi. Mutta kuinka mahtaa olla omien sukkiesi

laita?

--Mikä näitä vaivaa? kysyi Irene naljailevasti, vetäen samalla hameensa

polveen saakka ja näyttäen mitä siroimman ja viehättävimmän

säärivarren.

Hän oli kaikesta päättäen väärinkäsittänyt.

Johannes oli tahtonut tulla siihen, että Irene itse oli eilen

osoittanut pisteliäisyyttä, joka hyvin helposti voi vivahtaa

mustasukkaisuudelta Liisaa kohtaan. Olihan se tuiki hullunkurista!

--Mustat nekin ovat, virkahti Johannes, hyväillen vaistomaisesti hänen

pyöreää polveaan.

Irene suuteli häntä intohimoisesti.

Siitä oli kauan kuin hän oli niin suudellut Johannesta ja tämä tunsi

kiihkeän verivirran syöksähtävän sydämeensä. Ja kumma kyllä, ei Irenen

hellyys enää vaikuttanut häneen ollenkaan vastenmielisesti.

Irene aavisti jo voittonsa. Ja hän oli jalkeilla samassa

silmänräpäyksessä.

--Nyt minä näytän sinulle jotakin, hän sanoi. Ajatteles, mikä onni!

Minä olen juuri tänään saanut kotiin uuden oopperapukuni.

Hän osoitti voitonriemulla erästä suurta koteloa, jota Johannes ei

ollut kiireessä huomannutkaan.

--Ja jos olet oikein kiltti, hän lisäsi, sinä saat sen nähdä heti

päälläni. Eikö se ole kaunis? Mitä?

Hän levitteli sitä Johanneksen edessä, joka istui sohvassa, molemmat

kädet karmille heitettyinä.

--On, oikein kaunis, hän vastasi. Kaunis taitaa hintakin olla.

Johannes oli heti oopperapuvusta kuullessaan aavistanut, mistä johtui

Irenen äkillinen mielenmuutos häntä kohtaan.

Sen hinta mahtoi olla huimaava! Sitä huimaavampi, mitä keimailevampi

Irene oli hänelle.

Tuo ajatus oli omiaan suuresti hänen tunteitaan kylmentämään.

Ei sentähden, ettei hänellä olisi ollut varaa maksaa ja ettei hän olisi

mielellään maksanutkin vaimonsa mieliteoista tässä suhteessa, sillä hän

tahtoi itse, että Irene kävisi hyvin puettuna. Se oli hänelle pieni

itserakkauden kysymys. Irenen ylhäisten sukulaisten tuli huomata, että

tällä oli mies, joka kykeni sekä elättämään että pukemaan puolisonsa.

Vaan sentähden, että häntä harmitti ja hävetti nähdä Irenen käyttävän

tuollaisia keinoja tahtonsa toteuttamiseksi. Se oli hänen mielestään

niin tuiki poroporvarillista!

Hän tunsi ikäänkuin itsekin sen kautta alentuvansa. Ja hän oli monta

kertaa ehdottanut, että Irene määräisi itselleen jonkun summan, joka

hänellä olisi vakituisesti ja vapaasti kuukausittain käytettävänään,

ilman tilinteko-velvollisuutta.

Irene ei ollut aluksi tahtonut mitenkään suostua siihen.

Koko tuo ajatus oli ollut uppo-outo hänelle. Olivathan he mies ja

vaimo, hän oli sanonut, ja olihan kaikki yhteistä heidän välillään.

Siksi hän oli kieltäytynyt siitä jyrkästi. Ja kun Johannes oli

uudelleen palannut siihen, hän oli loukkautunut.

Hänen miehensä ei siis tahtonut olla kaikissa asioissa hänen miehensä

enää! Hänen miehensä tahtoi työntää hänet syrjään ja laajentaa juopaa

heidän välillään!

Että hän itse samalla olisi saavuttanut hiukan enemmän vapautta ja

itsenäisyyttä, ei ollut Irenen pieneen, mustakutriseen päähän

pälkähtänyt.

Johannes oli hänelle siitäkin huomauttanut. Mutta silloin oli Irene

ruvennut itkemään.

Itsenäisyyttä? Mitä hän olisi sillä tehnyt! Vapautta? Sitähän

tarvitsivat vain vaimot, jotka aikoivat väärinkäyttää sitä ja olla

uskottomia miehilleen!

Hän tahtoi ainakin kaikessa ulkonaisessa ja yhteiskunnallisessa olla

niin lähellä miestään kuin mahdollista. Se oli hänelle kunnian-asia,

jonka hän oli oppinut omasta kodistaan ja vanhoillisesta,

ylimyksellisestä ympäristöstään.

Kunnian-asia hyvänä äitinä ja uskollisena puolisona.

Siksi hän ei ollut suostunut myöskään ennen häitä mitään

avioliitto-sopimusta heidän välillään tekemään. Eikä samasta syystä

nukkumaan erillään, ei eri sängyssäkään, paitsi silloin kun Seidin

syntyminen oli tehnyt sen välttämättömäksi.

Sisällinen, sielullinen suhde mieheensä oli hänelle vähäarvoisempi.

Siinä tasossa he saattoivat etääntyä kuinka kauas tahansa toisistaan,

ilman että Irene edes näytti huomaavan sitä. Mutta juuri se oli pääasia

Johannekselle.

Johannekselle eivät ulkonaiset muodot merkinneet mitään, ellei niitä

ollut vastaava sielullinen sisällys kannattamassa.

Tavan orja oli Irene. Johannes oli usein surulla huomannut sen.

Hän oli tavan orja siinäkin, että hän kyllä oli valmis tapaa

muuttamaan, vanhan jättämään ja uuden omaksumaan, jos hän vain havaitsi

sen olevan hienoa ja nykyaikaista. Mutta silloin täytyi hänellä olla

tukenaan arvostamansa seurapiirin ehdoton enemmistö.

Yhteiskunnan täytyi ensin omalla esimerkillään näyttää se hyväksi ja

oikeaksi. Sitten hän oli kyllä valmis kuuliaisena yksilönä tuota

esimerkkiä seuraamaan.

Hän olikin monessa suhteessa muuttanut tapaansa. Mutta Johannes oli

heti huomannut, ettei se merkinnyt hänelle mitään sisällistä

vapautumista ja yksilöllistymistä, vaan uutta orjuutusta.

Nyt ulkomailla hän oli saanut runsaat käsirahansa, sillä eihän Johannes

voinut olla joka hetki hänen kanssaan, ja rahaa oli aina tarvis.

Varsinkaan ei Johannes tahtonut taipua yhdessä hänen kanssaan suuresta

myymälästä toiseen vaeltamaan.

Se oli siis jäänyt Irenen ja Signen asiaksi, joilla oli milloin mikin

kavaljeeri seurassaan.

Tietysti eivät nuo käsirahat olleet riittäneet. Hän oli saanut monta

kertaa lisää, ja Johannes arvasi niiden nyt jälleen olevan lopussa ynnä

melkoisen maksamattoman laskun häntä odottamassa.

Tuo tieto ei suututtanut häntä, ei ensinkään. Se teki hänet vain

tarkaksi ja teräväksi syrjästäkatsojaksi.

Hän tahtoi nähdä, mitä keinoja Irene tällä kertaa käyttäisi. Sillä

vaikkakin niiden tarkoitusperä oli aina sama, eivät ne koskaan aivan

yhtäläisin vivahduksin uudistuneet.

Irene seisoi yhä hänen edessään sovitellen uutta pukua vartalolleen.

--Etkö usko? hän sanoi veikeästi. Etkö usko, että Signe tulee minua

tästä kadehtimaan?

Se oli yksi Johanneksen heikkoja kohtia, jonka Irene oli huomannut

vaistomaisesti. Sillä vaikka Johannes ei Signestä enää vähääkään

välittänyt, hän kuitenkin olisi mielellään nähnyt tämän kadehtivan

Ireneä.

Miksi? Sitä hän ei koskaan ollut tahtonut oikein itselleen selittää.

Mutta hän tunsi, että siinä piili pieni katkeruuden ota ja loukatun

itserakkauden luoma epämääräinen haavoittamisen halu Signeä kohtaan,

joka kerran jopa kaksikin kertaa oli hyljännyt hänen rakkautensa.

Olihan se tuiki naurettavaa!

Tällä kertaa erikoisesti naurettavaa, kun Johannes oli aivan vakuutettu

siitä, että serkukset olivat yhdessä tuon puvun valinneet ja ostaneet

ja että Signe kenties juuri saman asian vuoksi oli äsken ollut täällä.

Siksi ei tuo keino näyttänyt tepsivän tällä kertaa. Johannes istui

edelleen mukavasti sohvassa, molemmat kädet karmille heitettyinä.

--Varmaan on Signe sinua kadehtiva, hän sanoi. Mutta älä uhallakaan

sano hänelle, mistä olet ostanut sen!

Irene heitti nopean, tutkivan katseen häneen. Laski sitten laahuspuvun.

varovasti tuolille ja rupesi sitten sanaa puhumatta peilin edessä

riisuutumaan.

Välillä hän kuitenkin riensi Johannesta suutelemaan.

--Auta minua! hän sanoi. Näethän, kuinka vaikea minun on saada noita

nappeja auki.

Johannes auttoi häntä. Irene istui selin hänen polvilleen.

Ja jälleen, aistien noiden nuorten, muhkeain muotojen kosketusta vasten

ruumistaan, totesi Johannes, ettei Irene sittenkään ollut hänelle

samantekevä.

Eräs salainen, turmeltunut aavistus, että häntä vieteltiin, tuntui vain

lisäävän hänen mielentilansa kiihoittuvaa, hekkumallista pohjasävyä.

Pian hän näki palan pyöreitä, valkeita hartioita edessään paljastuvan.

Ja kun hän tahtoi nähdä vielä enemmän, hän kohotti Irenen nopeasti

seisomaan ja suuteli korvan alle häntä.

--Johannes! kuiskasi Irene. Joku voi tulla.

Johannes sulki ovet koneellisesti.

Kun hän kääntyi, seisoi Irene peilin edessä jo puoli-alastomana.

Johannes riisui hänet kokonaan ja kantoi hänet hotellin leveään,

hyllyvään, arkipäiväiseen ja puhtaudeltaan epäilyttävään vuoteesen.

Hän tiesi kaikki, mitä hän teki ja ymmärsi täysin tämän itse-inhoisen,

lihanhimoisen syleilyn häpeällisyyden. Kuitenkaan hän ei olisi mistään

hinnasta voinut eikä tahtonut jättää sitä tällä hetkellä tekemättä.

Hänen päänsä oli aivan kylmä, samoin hänen sydämensä. Hän rakasti

hermoillaan.

Väkivaltaisuuden vaistot olivat hänessä heränneet. Alku-ihmisen vaistot

kaukaa korven povesta. Hän tahtoi tehdä pahaa tuolle kauniille,

ärsyttävälle kulttuurikukalle, jota hän nimitti vaimokseen. Hän tahtoi

sitä loukata ja haavoittaa.

Hän näki vielä iltaruskon kimmeltävän vastapäisen talon harjalla.

Sitten hän vaipui syvyyteen.

Parisin sinipunerva, myrkyllinen, hermoja huumaava ja mielikuvia

herättävä hämärä tunki huoneesen.

12.

Se jäi Johanneksen turmeltuneimmaksi vaikutukseksi tuhansien

viettelysten ja nautintojen kaupungista.

Ja sen hän oli saanut oman vaimonsa kanssa!

Hän oli nähnyt sitä ennen yökahvilain kaupanolevan, tarjottimelle

levitetyn irstauden, vaeltanut varieteet, tanssipaikat, Punaiset myllyt

ja Tabarinit.

Niiden joukkovaikutukset olivat olleet tosin jotakin uutta hänelle.

Mutta mitä olivat niiden matshikset ja apashitanssit tuon hämärtyvän

hetken rinnalla hänen omassa hotellihuoneessaan, jolloin hän lain

suojan ja yhteiskunnan varjon alla tunteettomana, sydämettömänä

nautiskelijana oli päästänyt irti intohimonsa!

Rakastanut oopperapuvun hinnan edestä! Ja maksanut rakkautensa mielellä

kuin olisi setelitukku, jonka Irene vielä sukkasillaan kätki

käsilaukkuunsa, ollut porton hinta.

Jospa se olisi ollut edes tavallinen portto! Kunniallinen, yhteiskunnan

laillistama ja elinkeinoaan rehellisesti harjoittava naispoloinen, joka

olisi mennyt menojaan eikä enää koskaan näyttäytynyt.

Johannes olisi silloin tuntenut häpäisevänsä vain ruumistaan eikä

sieluaan.

Mutta tämä jäi. Ja tässä olivat samalla eräät tärkeät sielulliset arvot

kysymyksessä.

Tässä petettiin itseään ja muita. Tässä petettiin koko yhteiskuntaa.

Tässä valehdeltiin rakkaudeksi sitä, mikä ei ollut rakkautta, ja

hyveeksi sitä, mikä oli katujen ja torien pahetta pahempaa!

Kaikki tekopyhän, turmeltuneen, sydänjuuriaan myöten mädän yhteiskunnan

suostumuksella. Saman yhteiskunnan, joka piti häpeänä, jos nuori mies

ja nainen sen pyhitystä odottamatta puhtaalla sielulla ja ruumiilla

toisilleen antautuivat, ja rankaisi rikoksena, jos syvä, totinen

rakkaus saattoi kaksi ihmislasta yhteen sen asettamien aitojen ja

veräjien yli.

Ja tuon turmeluksen rakenteen sanottiin lepäävän avioliiton pohjalla.

Siispä mahtoikin juuri siinä mädän syvimmät synnyt piillä.

Jos maailmassa vielä joku yhteiskunnallinen vallankumous oli

mahdollinen, oli sen alettava syvemmästä, puhtaammasta ja

ihmis-arvoisemmasta suhteesta miehen ja naisen välillä.

Johannes mietti noita mietteitään ylhäällä Notre-Damen korkeudessa,

jonne hän oli kiivennyt enemmän oman mielentilansa pakosta kuin

kaupunkia katsomaan.

Hän oli tuntenut tarvitsevansa raitista ilmaa. Ja lähtenyt jo varhain

aamulla yksin kävelemään.

Aamu-aurinko oli tehnyt hyvää hänelle. Parisin, oikean, todellisen,

työn ja älyn, terveyden ja luonnon Parisin herääminen

vihanneskärryineen, maalaishahmoineen, vaeltavine työläisjoukkoineen ja

toimipaikkoihinsa kiirehtävine kunnon tyttösineen oli hetkeksi hänen

mieltään virkistänyt.