1912.
[Orja-romaanien järjestys: Työn orja, Rahan orja, Naisen orja,
Onnen orja.]
1.
Toukokuu oli kylmä ja sateinen. Ajurinhevoset olivat liukkailla
puukaduilla kompastelleet, matkailijat värisseet autioissa ja
vetoisissa hotellihuoneissaan.
Mutta nyt oli kesäkuu koittanut ja lämmin, aurinkoinen laine yli
maailmankaupungin kattojen laikahtanut.
Siksi olikin koko Parisi liikkeellä.
Kihisivät kansaa suuret bulevardit, vieri ajopelien lakkaamaton jono
leveällä valtatiellä kohti Boulognen metsää.
Oli ylhäisen maailman määrätunti. Koko kansainvälinen kapitalismi
edusti itseään. Automobilin nurkkaan nojautuen istui tuossa
ranskalainen rahamies, jonka sanoja kautta Europan pankkimaailman
kuunneltiin kunnioituksella. Mutta muhkealla kaksivaljakolla hänen
takanaan ajoi amerikalainen miljardöri, joka hänkin oli hetkeksi
trustihuolistaan vapautunut ja tehnyt tuon välttämättömän virkistys- ja
sivistysmatkan Seinen kimmeltävään tulikaupunkiin.
Useimmilla heistä oli nainen rinnallaan. Kenellä oma, kenellä ostettu,
kenellä elämän ystävä, kenellä tuokion säkenöiväksi huviksi jalokivillä
koristettu.
Paljon oli Johannes Tamminen nähnyt maailmaa. Mutta Parisi, mutta
vanhan maailman suuri sulatusuuni, häneltä oli vielä jäänyt näkemättä.
Nyt hän oli ollut viisi vuotta naimisissa. Viisi pitkää vuotta hän oli
tehnyt työtä ja ahertanut, ei työtä työn vuoksi enää, vaan työtä rahan
ja keltaisen kullan vuoksi kuuluakseen kerran elämässään näihin
muutamiin tuhansiin etuoikeutettuihin, jotka maanpiiriä hallitsevat ja
joiden tahdosta joka hetki nousi ja kaatui myrjadien elämän-onni.
Ei hän ollut päämääräänsä päässyt vielä. Mutta hän oli jo pitkällä ja
toivoi jumalan ja vuorineuvos Rabbingin avulla aina pitemmälle
pääsevänsä.
Hän oli Rabbingin miljonaliikkeen osastopäällikkö Helsingistä.
Rabbing oli aikonut käyttää häntä hyväkseen, ja käyttänytkin. Mutta
myöskin Johannes Tamminen oli osannut olla varoillaan. Hän oli tehnyt
myöskin ominpäin eräitä onnistuneita osakekauppoja ja ansainnut niillä
sievän omaisuuden.
Nyt hän oli omaksi ja ehkä vielä enemmän vaimonsa virkistykseksi
lähtenyt lyhyelle huvimatkalle Parisiin. Ja nyt hän vieri tuossa
samassa ajopelien pyörryttävässä paljoudessa kohti Boulognen metsää,
vaimo vierellään, lapsi ja tämän hoitajatar vastapäätään.
Toisella istuimella heitä vastapäätä istui Signe, hänen vaimonsa serkku
ja Johanneksen ensimmäisen, pettyneen lemmen esine, jonka isän,
vapaaherra Carpin, samoin kuin Rabbinginkin, he tiesivät tuolla
puistoravintolassa tapaavansa.
Johanneksen katse viipyi tällä hetkellä hänen lapsessaan. Herttainen,
suurisilmäinen tyttö se oli, Seidi nimeltään. Äidin piirteet, isän
päänmuoto. Ja kun hän nauroi, oli kuin olisi itse aurinko nauranut
vastaan hänelle ja vanhat puurivit tien kahdenpuolen vertyneet toisen
verran vihreämmiksi.
Seidi oli heidän ainoa lapsensa. Irene ei ollut suostunut useampia
synnyttämään.
Sekin oli ollut joskus riidan-aihe heidän välillään, sitten
Johannekselle pitkän, kalvavan kaunan syy.
Nyt he eivät riidelleet enää. Nyt ei Johannekselle olisi enää
pälähtänyt päähänkään tuntea kaunaa tuota vierasta naista kohtaan, joka
istui hänen vierellään, jonka kosketuksen hän tunsi, mutta joka oli
hänestä sielullisesti niin kaukana kuin on taivas maasta erotettu.
Oli Johannes ollut yksinäinen ennenkin. Mutta yksinäisemmäksi hän oli
tuntenut itsensä vasta avioliitossaan.
Kuitenkin hän oli jatkanut ja jatkoi edelleen aviollista yhdys-elämää
vaimonsa kanssa.
Se juuri muodosti hänen sisällisen häpeänsä. Sillä Johannes häpesi,
häpesi niinkuin voi ihminen hävetä, joka tuntee hetki hetkeltä
syvemmälle lokaviemäriin syöksyvänsä, joka huomaa kurjuutensa, näkee
perikatonsa, mutta jolla ei kuitenkaan ole voimaa eikä tahtoa kylläksi
temmatakseen irti itseään ja suurimmankin sielullisen tuskan uhalla
itseään korkeammalle elämänportaalle kohottaakseen.
Eikä hän hävennyt itseään ainoastaan nyt, vaan aina. Eikä ainoastaan
yöllä, vaan myöskin päivällä, ei vain vaimonsa seurassa, vaan
kaikkialla, missä hän liikkui, kotona ja kaduilla, kahviloissa ja
liikekonttoreissa.
Toiset ihmiset kulkevat tuska, toiset elämäntoivo tai riemu
kantapäillään. Johannes oli saanut ainaiseksi saattajakseen häpeän ja
jäytävän itse-inhon, jonka keralla hän nukkui ja joka jälleen aamulla
avosylin kohtasi häntä.
Eikä hän kuitenkaan voinut pitää itseään ulkokohtaisesti suurempana
syyllisenä kuin muutkaan ihmiset. Niin pian kuin hän rupesi omia
tekojaan ja sielunliikkeitään niihin vertaamaan, joita hän alituisesti
näki ja kuuli ympärillään, täytyi hänen tunnustaa, että hänellä
sittenkin mahtoi olla vielä yhtä ja toista kadotettavaa omasta
sisäisestä jumalankuvastaan.
Myöskin muut olivat luonnon syntiinlangenneita lapsiparkoja, mutta he
eivät siitä välittäneet. Myöskin muut olivat alastomat, mutta eivät
hävenneet.
Miksi siis hänen, Johanneksen, täytyi alituisesti kantaa tätä
häpeänkuormaa, jonka hän ei nähnyt ketään ympäristössään raskauttavan?
Miksi siis hän yksin kärsi asemasta ja asioista, jotka useimpien muiden
mielestä olivat aivan luonnollisia, vieläpä olisivat jollekulle
toiselle voineet olla ylimpänä autuutena?
Se mahtoi johtua hänen liian lähellä piilevästä talonpoikaisesta
sukuperästään.
Johannes oli usein epäillyt tuota. Mutta silloin hän oli aina suuttunut
itselleen ja päättänyt olla asiaa enempää ajattelematta.
Sillä täytyihän ihmisen voida sen verran omasta alkuperästään
vierautua. Täytyihän voida kasvaa, kehittyä ja muuksi muodostua. Olihan
koko maailmankehitys tuota tietä käynyt. Eihän voitu palata takaisin
enää alku-ihmisiin.
Oltiinhan nyt yhteiskunta-eläimiä. Ja olihan avioliitto
yhteiskunnallinen laitos, jolla sellaisenaan oli vain vähän tai ei
mitään rakkauden kanssa tekemistä.
Ja raha oli yhteiskunnan perustus. Se hallitsi, jolla sitä oli. Ja
jolla sitä ei ollut, tuli hallituksi. Näin oli raha myöskin kaiken
onnellisen avio-elämän perustus. Sillä eihän voinut elättää vaimoaan ja
lapsiaan omaamatta edes jonkinlaista yhteiskunnallista valta-asemaa.
Sivistynyttä vaimoaan, sivistyneitä lapsiaan nimittäin. Työväestölle,
köyhälistölle se kyllä kävi päinsä, ja sai käydä päinsä! Mutta hehän
olivatkin orjia, työn orjia, ja orjia tulisivat myös heidän lapsensa
olemaan.
Ja mikä hän itse oli? Rahan, kiiltävän kullan orja siis.
Tuosta syvästä lähdesuonesta kumpusi toinen hänen sisäisen häpeänsä
syy.
Se oli hänen entisen sosialistisen olentonsa aiheuttama.
Johannes voi kyllä huumata itseään, mutta ei unohtaa. Olla
ajattelematta kyllä, mutta ei aistimatta ja havaitsematta. Jokaiset
työmieskasvot kadulla syyttivät häntä. Jokainen yläluokan huulilta
valahtanut, alaluokkaa halventava lause sai hänen sydämensä
kummallisesti sävähtämään.
Siellä olisi hänen paikkansa ollut eikä täällä. Siellä jossakin,
alhaalla, pimennossa, hän olisi kenties vielä kerran voinut sisäisen
rauhansa ja sopusointunsa saavuttaa.
Mutta se oli liian myöhäistä jo. Hänen elämänvirtansa oli kerran luotu
vierimään, hänen kohtalonpyöränsä pyörimään. Täytyi mennä, minne se
vei, tuskaan tai riemuun, kurjuuden kuiluun tai aineellisen
hyvinvoinnin kukkuloille.
Mutta miksi hän häpesi aineellista hyvinvointiaan? Siksikö, että hän
ehkä paremmin kuin monet muut tiesi, mitä sen alla oli, ja kuuli sen
maanalaisen kuminan, joka juuri tämän kaupungin kaduille oli niin monet
barrikadit pystyttänyt?
Eikö se siis ehkä ollutkaan vain pelkkää häpeää?
Sekautuiko siihen pelkoakin? Pelkoa tulevasta tuomiosta ja
maailmanlopusta.
Kyllä, tunnusti Johannes itselleen. Sillä olihan hän jo niin kauan
elänyt tuossa pelottavassa maailmanlopun tunnelmassa.
Mikä oli loppuva? Rahan yhteiskunta. Mikä oli tuleva? Työn ja onnen ja
terveyden yhteiskunta.
Sillä olihan tämä yhteiskunta mätä, sydänjuuriin saakka myrkytetty.
Täytyihän tulla tervettä voimaa, punaisia verisoluja siihen, eikä niitä
voinut tulla muualta kuin tuolta alhaalta. Mutta sitä varten täytyi
ensin virrata paljon pahaa, pilaantunutta, sinistä laskimoverta, että
elämänruusut jälleen puhkeisivat ihmiskunnan poskipäillä kukkimaan.
Tässä kaupungissa se oli jo monta kertaa tapahtunut. Tapahtunut
hirvittävällä voimalla, koko maailman myötä myrskytessä.
Ja aina oli elämä nuorentunut. Ja jälleen oli maailmankehitys astunut
askeleen eteenpäin.
Vallankumouksen pyhä kaupunki oli Parisi hänelle.
Ja nyt hän oli itse rahan orjana astunut sisälle pyhään kaupunkiinsa!
Eikö hänellä ollut syytä hävetä? Eikö hänellä ollut syytä tuntea
kaksinkerroin onnettomaksi itseään?
Jospa hän olisi tullut tänne koulupoikana, jospa nuorena ylioppilaana!
Jospa edes silloin, kun hän oli sosialistisesta puolueesta eronnut ja
lähtenyt ulkomaille levossa ja hiljaisuudessa kirjallista työtään
tekemään!
Kuinka hän silloin olisi täällä kulkenut ja haltioitunut! Kuinka hän
olisi tyrannien haudoilla seisonut ja ollut valmis jokaista heidän
verensä kostuttamaa katukiveä suutelemaan!
Myöskin kansanvapauden haudoilla hän olisi seisonut. Ja silloin
olisivat hänen silmänsä vettyneet ja hänkin tuntenut sydämensä
laajentuvan koko maailmaa ja koko suurta, kärsivää, aina voitettua,
aina voittavaa ihmiskuntaa käsittäväksi.
Hautojen kaupunki oli Parisi hänelle.
Kuinka eivät ihmiset nähneet sitä? Kuinka he uskalsivat asua tässä ja
sen kaduille jälleen Baalin, Mammonan ja Belialin alttareita pystyttää?
Ja varsinkin, kuinka uskalsivat ne tulla tänne, nuo rahan orjat
kaikesta maailmasta, elämän-onnea ostamaan, elämän-murhetta hetkisen
haihduttamaan, niinkuin täällä olisi maailman turvallisin paikka ollut
ja niinkuin juuri tämä tanner olisi ollut soveliain sille, joka tahtoi
nauttia toisten työn hedelmistä?
Olihan tulivuori tämän kaupungin alla. Saattoihan se milloin hyvänsä
jälleen purkautua ja haudata ammottavaan kitaansa nuo kultaisen vasikan
palvelijat.
_Fluctuat, nec mergitur_, seisoi tämän kaupungin vaakunassa. Siihenkö
ne luottivat sitten? Vai siihenkö Baabelin porton hulmuavaan
tulikuvaan, jonka sanottiin joka yö lohikäärmeensä selässä tämän
kaupungin tornien yli tähtitaivaalla ratsastavan?
Eihän maailma voinut enää kauan seisoa näin.
Täytyihän tulla, täytyihän tapahtua jotakin. Ja täytyihän sen tulla
juuri täältä, jossa maailman kraateri oli, jossa yhteiskunnallinen
vääryys oli pisimmälle kehittynyt, samalla kuin yhteiskunnallinen
oikeus ja avartunut ihmisyystunne kovimmin kolkuttivat jaloja, hehkuvia
ja itse-uhrautuvia sydämiä.