— Hyvä, hyvä! Hauska se oli, sanoi Heli.
— Lopussa ilmeni tavaton vaatimattomuus, sanoi Tauno.
— Minä olen siis maksanut vedon? kysyi Ilkka.
— Ehkä se oli taiteellinen, koska loppusoinnut ovat hienoja, mutta
minusta se ei ollut ylevä, sanoi Heli.
— Kissarunoksi se on ylevä. Siinä puhutaan tytöstä, joka suri kissan
kohtaloa ja pojasta, joka sai rangaistuksen pahasta teostaan, sanoi
Ilkka.
— Minä ehdotan, että runo hyväksytään, sanoi Heli. — Miksi sinä
vaikenet Meri?
— Runo ei puhu totta. Siinä on kieroja asioita.
— Sitä ei kielletty vetoa lyödessä, sanoi Ilkka.
— Sinä siis myönnät, että minä en ole koketti? kysyi Meri.
— Se oli vain loppusoinnun takia.
— Älä ole niin nöyrä, Ilkka. Kaikki tytöt ovat koketteja, sanoi Tauno.
— Paitsi meitä kahta, sanoi Heli.
— Nyt täytyy lähteä kotiin, sanoi Meri. — Kiitos, Ilkka.
Kaikki kiittivät ja nousivat lähteäkseen.
Kun Meri ja Ilkka olivat eronneet Helistä ja Taunosta, kävelivät he
hiljakseen pitkin Neitsytpolkua ja sitten Merikatua.
— Sinulla oli tietysti paljon hauskempi eilen? kysyi Ilkka.
— Minä viihdyn parhaiten omien toverieni seurassa. Eilinen ilta oli
sentään aika jännittävä, sanoi Meri.
— Minusta on kuivaa, kun luokan tytöt alkavat leikkiä aikaihmisiä.
Niinkuin Aissi ja Tuovi. Ettehän te ole vanhempia kuin mekään.
— Minkä sille mahtaa, kun sielu vanhenee. Aissi on jo tanssinut kuusi
vuotta. Oikein tanssiaisissa.
— Vanheneeko sielu sellaisesta?
— Tuleehan se aikaihmismäisemmäksi. Mutta ei paremmaksi.
— Käytkö sinä paljon tansseissa?
— En minä käy juuri missään muualla kuin toverikutsuissa, ja ne eivät
vanhenna sielua. Vaikka tanssisi kuinka paljon. Nyt minä olen perillä.
Annahan minulle se runo.
— Sinä et pitänyt siitä.
— Tietysti minä pidin. Ymmärränhän minä leikkiä, sanoi Meri ja otti
Ilkalta runon.
— Hyvästi Meri. Meillä oli mukava iltapäivä.
— Hyvästi ja kiitos vielä kerran.
V