Heli meni veljiensä huoneeseen. Veikko soitti jotakin saksalaista
rallatusta pianolla. Tauno teki työtä jakauksensa kanssa ja Reino luki.
— Minun taiteelliset lahjani pilaantuvat tämän kurjan soittokoneen
ääressä, sanoi Veikko.
— Kyllä se kelpaa »Lieber Hansoille, sanoi Heli. — Mitä aiotte tehdä
tänään.
— Missä isä ja äiti ovat? kysyi Reino.
— He ovat lähteneet Käpylään vierailulle, sanot Tauno. — Minulla olisi
kahdeksan mielihalua, mutta jokaiseen tarvitaan rahaa.
— Kutsutaan vieraita, äiti jätti kahvileipää kotiin, ehdotti Veikko.
— Herrasväki Aarniot, vanha neiti Grön ja ukko Sjöberg pankista —
tavallinen sunnuntaiseura, pilkkasi Tauno.
— Minä tarkoitin hauskoja, ajattelevia ihmisiä. Väinö ja Eila ja
Kestilän tytöt ja Kekku ja Palle meidän luokalta ja joku poika Reinolle.
— Erikoisen ajatteleva seura! nauroi Heli. — Minä en jaksa olla
sisällä. Se, joka on kyllästetty koulusivistyksellä, kaipaa
hengittämään kevätilmaa uudella hatulla, joka lankesi minun osalleni
eilen — ihmeen ja äidin kautta.
— Minä aion hengittää kevättä keuhkoilla enkä hatulla, sanoi Tauno ja
meni puhelimeen, joka soi.
— Arvataan kuka soittaa, sanoi Veikko. — Minä luulen, että joku pyytää
meitä lentämään Rääveliin.
— Pyh, joku rouva tahtoo kai äidiltä tietoja entisestä palvelijasta,
otaksui Heli.
— Ehkä se on poliisi, joka epäilee meitä Hesperiassa tapahtuneesta
mellakasta. Tauno ajoi eilen polkupyörällä siitä ohi, sanoi Reino.
Tauno tuli vilkkaasti sisään:
— Hei, Heli! Pukeudu nopeasti, sillä pian tulee hieno herra hakemaan
meitä automatkalle.
— Se oli kiva tikki! huusi Veikko, ja Reino hyppeli ja taputti käsiään.
— Kuka hurmaava olento muistaa meitä yksinäisyydessämme? kysyi Heli.
— En minä ainakaan ole pitänyt häntä hurmaavana, sanoi Tauno.
— Sepä oli onni, että hän nyt on hurmistunut, sanoi Veikko.
— Se olikin Onni, sanoi Tauno.
— Mitä? Kuka? huusivat muut.
— Onni Joki pyysi meitä automatkalle. Hänen isänsä antaa autonsa koko
aamupäiväksi.
— Sinä kai tarkoitat jotakin muuta, jonka ääni muistutti Onnia? sanoi
Heli epäilevästi.
— Onni se oli. Hän pyysi selvästi Heliä ja minua mukaansa.
— Teitäkö vain? kysyi Veikko hitaasti. Reino katsoi jännittyneenä
Taunoon, joka nyökäytti päällään.
— Hän ei tietysti tullut ajatelleeksikaan teitä, sanoi Heli. — Ehkä
hänelle voisi ehdottaa, että tekin tulisitte mukaan.
— Tee se, Heli, innostui Reino.
— Ei ikinä. Minä en ainakaan tyrkytä teitä hänelle. Pukeudu nyt
nopeasti, Heli, sanoi Tauno.
Heli meni hitaasti eteiseen. Pettymyksen ilme nuorempien veljien
kasvoilla tärveli koko huvin. Uusi hattukaan ei ollut enää
mielenkiintoinen.
Samassa kuului alhaalta auton torvi, ja Tauno veti hänet mukaansa.
Alhaalla istui Onni kuljettajan vieressä hienossa Cadillacissa.
Heli huomasi, kuinka kohteliaasti hän nosti lakkiaan.
— Sinä olit kunnon mies, kun keksit ottaa meidät mukaan, sanoi Tauno.
— Tämä on kamalan hienoa, sanoi Heli ja kiipesi sisään.
Hän katsoi ylös ikkunaan ja heilutti kädellään veljille, jotka
kurkistivat ulos.
— Kenen poikia nuo ovat? kysyi Onni.
— Sarkamaan nuorempi polvi. Nyt me olemme valmiit, sanoi Tauno.
Heli voi tuskin hillitä itseään pyytämästä poikien puolesta, mutta
Tauno pudisti varoittavasti päätään, ja auto alkoi liikkua eteenpäin.
— Minne te tahdotte ajaa? Isä suositteli kierrosta Kaivopuistossa ja
sitten Vanhaankaupunkiin Vantaan jokea katsomaan. Siellä voi juoda
kahvia kahvilassa, sanoi Onni lisäten nopeasti — isä maksaa sen.
— Eri hyvä ohjelma. Vantaan joki on suurenmoinen tähän aikaan, sanoi
Tauno.
— Mitä ne veljet tekevät siellä kotona? kysyi Onni äkkiä.
— Sitä minäkin ajattelin, sanoi Heli.
— Mitä heistä, kyllä he aina jotakin keksivät, sanoi Tauno kiireisesti.
Onni kääntyi ohjaajaan päin ja sanoi:
— Ajetaan takaisin Merikadulle. He olivat jo etäällä Speranskin tiellä,
mutta pian auto palasi Sarkamaan ovelle.
— Ole hyvä, Tauno, mene hakemaan pari kolme veljeä mukaan. Useampia ei
tänne mahdu, sanoi Onni.
— Ei heitä ole kuin kaksi, sanoi Tauno iloisena ja juoksi pois.
— Kiitos, Onni. Sinä olet jukin hyvä poika, sanoi Heli.
— Sangen harvoin, sillä minä en keksi itsestäni hyviä töitä, niinkuin
muut. Miksi sinä et sanonut, että pojat oli otettava mukaan?
— Emme me uskaltaneet tyrkyttää heitä.
— Niinkö? Sehän on merkillistä.
Nyt tulikin Tauno onnellisten poikien seurassa. Onni siirtyi sisään
istumaan, ja Veikko ja Reino mahtuivat ohjaajan viereen, joka seikka
lisäsi sanottavasti matkan nautintoa.
Auto kiiti tasaisesti eteenpäin. Kaivopuisto oli juhlamielellä. Aurinko
paistoi, niin että lasit Suomenlinnassa kiilsivät. Kaikki olivat
loistavalla tuulella, ja pojat edessä puhelivat yhteen ääneen.
— Katsokaa, tuolla kävelee Eila. Huiskutetaan, kun kuljetaan ohi, sanoi
Heli.
Mutta kun he saavuttivat Eilan, käski Onni ohjaajan pysäyttää.
— Mitä nyt? kysyi Tauno.
— Minä näin, että Helin tarkoitus oli ottaa Eila mukaan. Täällä on
neljä paikkaa sisässä, sanoi Onni.
— Sinä luet minun ajatukseni, se on kaameaa, nauroi Heli.
— Nyt tulee lämmin, Eila kehittää paljon lämpökaloriioja, sanoi Tauno.
Kaikki viittoilivat Eilalle, joka heti hyppäsi Helin viereen autoon ja
sanoi:
— Hei, tämähän on ihanaa. Sinäkö maksat, Heli? Minulla ei ole
penniäkään mukanani. Etkö? Entä sinä Tauno?
Molemmat puhutellut pudistelivat päätään.
— Pysäyttäkää heti, että minä pääsen livistämään.
— Eikä kukaan maksa, tämä on minun isäni auto. Etkö sinä erota
yksityisautoa vuokrakoneesta? kysyi Onni.
— Mitä? Onko täällä muitakin, kuin Sarkamaan sakki? Kuka se on?
— Minä olen Onni Joki, kahdeksannelta luokalta, jos uskot minun
sanojani, vaikk'et tunne minun kasvojani.
— Kuinka ihmeellä te olette taivuttaneet Onnin tällaiseen
luonnonvastaiseen menettelyyn? Mitenkä te saitte hänet käsiinne? kysyi
Eila.
— _Hän_ sai meidän käsiinsä.
— Minä olen aina luullut, että Onni esiintyy ainoastaan pulpetin
ääressä tai koulun portaissa ja pihalla. Sillä välin, minä otaksuin,
että hän lakkaa olemasta tai muuttuu mustaksi kotkaksi.
— Minä toivon, että sinä tulet tervehtimään minua kotiini tänäpäivänä.
Silloin saat nähdä, missä minä oleksin koulun ulkopuolella, sanoi Onni
totisena.
— Kiitos kutsusta, mutta mieluummin minä syön iilimatoja tai käyn
käsikoukkua rehtorin kanssa keskellä Espistä. Sinä olet liian
suurenmoinen minulle. Eiköhän tämä autokin ole lumottu?
— Minusta se on lumoava, sanoi Heli.
— Annatko anteeksi, Onni, että minulla on niin huono hatunrämä
päässäni? Haittaako sinua, että se on haalistunut?
— En minä sellaista huomaa. Eikö se ole tavallinen naisen hattu? sanoi
Onni.
— Minä olisin vaikka lainannut Helin hatun, jos minä olisin tietänyt,
että minä saisin ajaa näin komeasti kaiken kansan nähden.
— Millä minä sitten olisin esiintynyt? kysyi Heli.
— Sinun vaaleat kiharasi olisivat somistaneet minkä hatunpelättimen
tahansa, sanoi Eila.
Onni katseli Heliä ja ajatteli samaa.
— Kunpa olisi ylioppilas ja omistaisi tällaisen Fordin, sanoi Eila
heittäytyen leveästi pehmeitä patjoja vastaan.
— Cadillac tämä on — Cadillac, huusivat Veikko ja Reino.
— Oletpa sinä sivistymätön, Eila, kun sekoitat Fordin ja Cadillacin?
Sitäpaitsi se on hurjan epäkohteliasta Onnia kohtaan, sanoi Tauno.
— Nythän vasta me alamme ymmärtää, mikä Onni oikeastaan on. Eilen tekin
olisitte väittäneet, että hän korkeintaan käyttää raitiovaunua. Mutta
sen minä sanon, että hienompi minä olisin ollut, jos olisin tietänyt,
että sinulla on noin tyylikäs — — — ja Eila viittoili ohjaajan selkää.
— Neiti Meriahosta Peltonen on tyylikäs, sanoi Onni.
— Kiitän, sanoi Peltonen.
— Eikö ole harmillista, ettei tuttavia tule vastaan? Missä opettajat
ovat ja koko kahdeksasluokka? Tuo harmaa herra kadehtii meitä, ja tuo
nuori tyttö kääntyy kaihomielin katsomaan tätä riemukulkua, rupatti
Eila.
Seurue saapui perille. Peltonen jäi autoon, ja muut menivät joelle.
Kaikki ihailivat virtaa, joka oli luomaisillaan jääpeitettään. Pojat
heittelivät jääkappaleita kivillä ja juoksentelivat pitkin rantaa.
Onni ja Heli kävelivät eteenpäin.
— Elämäkin on täynnä hyrskyjä ja murskautuneita toiveita, niinkuin tuo
koski, sanoi Eila tunteellisesti.
— Jääkappaleita, oikaisi Tauno.
— Etkö sinä näe luonnon suuruutta ja ihmisen voimattomuutta, jatkoi
Eila.
— Suunnitteletko sinä kouluainetta? Jos sinun runollinen suonesi
kuivuu, niin pyydä apua minulta, sanoi Tauno.
— Oletko sinä koskaan ajatellut runollista ajatusta? kysyi Eila
halveksivasti.
— En vapaasta tahdostani, ainoastaan Pytyn käskystä.
— Toisen määräyksestä ei ikinä synny tosirunoutta. Koetapa nytkin pukea
sanoihin tunteesi.
— Mikä kumma siitä estää. Kuuntele hartaasti: Syvyyden lähteet
pulppuavat jalkaimme alla. Vesipisarat kastelevat Vikingillä
kiilloiteltuja kenkiämme, ja Vantaan vapautettu hengetär laulaa
voittolauluaan. Liikutuksen kyynelet virtaavat pitkin Eilan pasuuna
enkeli-poskia, kun solakka, hienopiirteinen nuorukainen puhuu kevään
innoittamia sanoja.
— Sinäkö?
— Luokan vilkkain kieli vaikenee juhlallisen kosken puhuessa omaa
kieltään. Eilan herkkä mieli ailahtaa kevätauringon ja Peltosen
vaikutuksesta.
— Sinä osaisit runoilla, kun vain karsisit rumat sanat pois. Miksi sinä
sekoitat niitä joukkoon? Niinkuin »kengät» ja »Peltonen».
— Ne sointuvat yhtä hyvin kuin muutkin. Mutta katsos tuonne päin. Heli
ja Onni viittoilevat meille tuon tuvan luota.
Kaikki kiiruhtivat kohti tupaa. Siellä oli kahvila, jossa Heli ja
Onni olivat varanneet pöydän ikkunan vieressä. He olivat jo tilanneet
kahviakin koko seuralle.
— Maksaako Onni? kuiskasi Eila Helin korvaan, mutta niin äänekkäästi,
että kaikki kuulivat.
— Kyllä minä maksan, sanoi Onni.
— Ihanaa! Sinä olet jukin sivistynyt. Pienessä kahvilassa oli muitakin
ihmisiä. Tarjoilijattaret olivat kansallispukuisia.
Eila ja pikkupojat puhuivat kilpaa. Muut saivat tuskin puheenvuoroa.
— Mitä sinä tukit taskuusi, Reino? kysyi Heli äkkiä.
— Vähän wienerleipää. Minä annan sen Peltoselle, jonka täytyy vahtia
autoa.
Kaikki nauroivat, ja Onni sanoi:
— Minä lähetin jo tarjoilijattaren viemään hänelle kahviannoksen.
— Sinähän osaat esiintyä ihan kuin hurjan hieno herra! Oletko sinä
yhtään tavallinen, niinkuin me? kysyi Eila.
— Mitenkä tavallinen?
— Että sinulla on paras ystävä, jolle kerrot salaisuuksia ja pelkäät
torumisia kotona ja ostat viimeisillä rahoillasi karamelleja ja hävität
saksan vihon, juuri kun on mentävä kouluun ja semmoista.
— En minä ole sellainen. Mutta onko se tavallinen koululainen? sanoi
Onni.
— Ainakin minä olen sellainen ja minä olen normaali koululaistyyppi,
vakuutti Eila.
Yleinen nauru keskeytti hänet.
— Jos otettaisiin keskimäärä luokan todistuksista tai painoista tai
pituuksista, niin siitä ei tulisi Eila Meriahoa, sanoi Tauno.
— Minä tarkoitin luonteelta ja mielenlaadulta ja elämäntavoilta, sanoi
Eila.
— Sinä olet hauskojen koululaisten tyyppi, sanoi Reino.
— Jeh, vahvisti Veikko.
— Pikku pojat ihailevat Eilaa, sanoi Heli. — Hän on täplikäs olento,
jonka pohjaväri on alaluokkalainen, mutta täplät ovat keinotekoisen
kahdeksasluokkalaisen.
— Katsokaa ulos, pian, pian, huusi Veikko. Kaikki kurottautuivat
katsomaan. Vantaalta päin asteli herra ja neiti puhellen keskenään. He
olivat vielä matkan päässä.
— Deutscheprosa! Minä tunnen hatun, joka oli Iltan päässä Hanhikosken
tunnilla, sanoi Heli.
— Herra on varmaankin Dauphin. Mennään vakoilemaan puitten taakse,
sanoi Eila.
— Herra on Père Lachaise, sanoi Tauno, jolla oli hyvät silmät.
Onni oli sillä välin maksanut tarjoilijattarelle.
— Mennään ulos, he tulevat tänne. Minusta on noloa istua täällä niin
suurenmoisesti, kun opettajia tulee. Kiitetään sitten Onnia perästä
päin, sanoi Eila hätäisesti.
Koko seurue riensi ulos auton luo, johon he pysähtyivät odottamaan.
— Deutscheprosa on jalo ihminen, hän jaksaa olla elämän murjomien
kanssa, vaikka hän mieluummin kävelisi Dauphin'in kanssa ja nauttisi
kevättunteista, sanoi Eila.
— Ehkä Père Lachaise'illakin on kevättunteita? sanoi Tauno.
— Ei enemmän kuin mustalla taululla luokassa, sanoi Heli.
— Olkaa vaiti, he huomaavat meidät. Rosaprosa tulee tännepäin.
Neiti Welt seuralaisineen tuli kohdalle ja kaikki tervehtivät
kohteliaasti.
— Onko tämä teidän autonne? kysyi neiti Welt.
— Se on Onni Joen isän ja se on Cadillac ja siinä on oikea ohjaaja ja
kaikki, ehti Eila ensimmäiseksi vastaamaan.
— Silloinhan teillä on ollut hyvin hauska retki.
— Sillä on ihanaa ajaa. Eivätkö opettajat tahtoisi palata siinä
kaupunkiin? kysyi Eila toisten kauhuksi.
— Emmehän me kaikki mahdu siihen, sanoi neiti Welt.
— Kyllä me mahdumme. Tauno ja Onni voivat kävellä raitiovaunulle ja
ajaa sillä kotiin, järjesti Eila häikäilemättömästi.
— Erittäin kohteliasta teidän isäntäänne kohtaan, nauroi neiti Welt.
— Kyllä me mielellämme, aloitti Onni.
— Ei, ei hyvät lapset. Me olemme vasta tulleet, emmekä palaa vielä.
Hauskaa matkaa vain. Hyvästi, hyvästi. Huomenna tavataan Pole
Poppenspälerin ääressä, sanoi neiti Welt ja hymyili. Maisteri Kalvo
nosti jäykästi lakkiaan.
Kun opettajat olivat kadonneet kahvilan ovesta, sanoi Eila:
— Deutscheprosa on maailman ihanin ihminen. Hän herättää luonnollista
pelkoa oppilaissa ja toiselta puolen jukin suurta ihastusta. Mitä te
murjotatte?
— Sinä olit käki laululinnun pesässä, Eila. Olisit ajanut linnun ja sen
omat poikaset ulos täältä, sanoi Tauno.
— Minä olin ainoa tästä seurasta, joka osasin käyttäytyä kuin
maailmannainen, sanoi Eila.
— Onnin ja minun kustannuksella, sanoi Tauno.
— Minä annoin teille tilaisuuden olla jaloja luonteita.
— Ajattele, minkälainen hautausmaa tunnelma tässä ihanassa Cadillacissa
olisi ollut Père Lachaise'in varjon alla, sanoi Heli.
— Älkää nyt enää toratko, vaan nauttikaa ennen lähtöä, luonnon suuresta
rauhasta, jota Vantaan hyrskyt säestävät, sanoi Eila.
— Ja puhvelihärkien mylvinästä aavikolla, sanoi Veikko osoittaen
tielle, josta kuului autotorvien törähdyksiä.
— Lähdetään jo, joudutti Reino.
— Ennenkuin Eila alkaa tulla uudestaan tunteelliseksi, sanoi Tauno.
— Tämä matka olisi ihana, jos Tauno ei aina ironiseeraisi, vaan
ymmärtäisi toistenkin luonteita, jotka ovat monivivahteisemmat kuin
hänen, sanoi Eila kiiveten autoon. — Minä menen nyt Peltosen viereen.
— Se onkin parasta, silloin ei kukaan keskeytä sinua. Veikko tulee
sisään, sanoi Tauno.
Auto pantiin käyntiin.
— Eikö olekin juhlallista, kun meidän elämämme riippuu herra Peltosen
pyörittämisestä? Ajakaa vasemmalle, tuolla on pyöräilijä. Saanko minä
täräyttää merkkiä? Minäkin tahtoisin auttaa, ettei herra Peltosella
olisi yksinään koko työ. Ajetaanpa kilpaa tuon punaisen auton kanssa.
Saanko minä pitää kiinni herra Peltosen hihasta, kun auto kiertää
niin jukisti? Ai, kuinka minä pelästyin, älkää törähyttäkö ennenkuin
varoitatte minua. Nauttikaa tekin herra Peltonen luonnosta ja
heräävästä — — — hui, miten läheltä tuo ajuri hipaisi meitä. Älkää
kääntykö sinnepäin, tuolta voi pujahtaa paremmin, Eila huitoi, ja suu
kävi yhtä mittaa.
Peltonen pysähdytti auton keskelle tietä. Hän katsoi kysyvästi Onniin
ja sitten Eilaan.
— Parasta että Eila ja Veikko vaihtavat paikkaa, muutoin tapahtuu
onnettomuus, sanoi Onni avaten auton oven.
— En minä tahdo vaihtaa, täällä on paljon jännittävämpää olla.
— Tule nyt sisään, Eila. Sinä hermostutat ohjaajaa, sanoi Heli.
— Minähän vain neuvon, mitenkä hänen on ajettava, Silläaikaa kun hän
katselee rattia. Eikö niin herra Peltonen?
— Ei, neiti, sanoi Peltonen.
— Nostakaa, pojat, hänet tänne sisään, sanoi Heli.
— Ei saa koskea minuun, sanoi Eila ja kiipesi harmissaan sisään.
— Tämä oli eri kiva tikki, sanoi Veikko.
Matkaa jatkettiin, ja Eila istui viisi minuuttia vaiti ja puri
alahuultaan. Sitten hän alkoi taas:
— Katsokaa, tuossa ohjaa tyttö autoa, ja minä en saisi istua edes
ohjaajan vieressä. Tuolla kulkee yhdeksäsluokkalaisia. Päivää, päivää.
Ne ovat sitten ylpeätä väkeä. Niinkuin he olisivat Helsingin tärkeimmät
ihmiset. Mutta ensi vuonna sitä ollaan itse yhdeksäsluokkalaisia, jos
algebra ja ruotsi vain sen sallivat.
Näin kului matka kaupunkiin takaisin.
— Ole hyvä ja pysähdytä Heikin- ja Simonkadun kulmaan. Minä menen
Kestilän tytöiltä lainaamaan hauskan kirjan, sanoi Heli Onnille.
— Hyvä.
— Minne minä joudun? On kamalan kuivaa nousta autosta keskellä
kaupunkia, kun muut ajavat omalle ovelleen? kysyi Eila.
— Anna Peltoselle osotteesi, niin hän vie sinut ensin kotiin. Te ajatte
varmaankin mielellänne vähän enemmän, sanoi Onni pojille.
— Huisin mielellään. Rakas, Eila, asu Kulosaaressa tai Seurasaaressa,
sanoi Reino.
Samassa auto pysähtyi, ja Heli hyppäsi alas.
— Peltonen on hyvä ja vie kaikki kotiin. Sitten me emme tarvitse enää
autoa. Kiitos kyydistä, sanoi Onni ja lähti myöskin pois autosta.
— Kas Onnia! Menetkö sinäkin Kestilän tyttöjen luo? Kiitos
taivaallisesta retkestä, huusi Eila.
— Hupsu Onni, kun valitset ennemmin Helin kuin Cadillacin, huusi Tauno.
Auto oli jo täydessä vauhdissa, kuului vain poikien vilkkaat kiitokset.
— Nyt sinä jäit autosta. Ei sinun tarvitse saattaa minua, sanoi Heli.
— Kosken pauhu ja auton surina ja Eilan pärinä ovat liikaa minun
hermoilleni. Minä kävelen mielelläni kotiin, sanoi Onni.
— Kiitos vain hauskasta retkestä.
— Minusta Eila oli tavattoman lapsellinen ja puhui pötyä koko matkan,
sanoi Onni.
— Sellainen hän oli aina. Näkisit hänen aineitaan. Ne ovat täynnä
suuria ja tavattomia sanoja, mutta niin lapsellisen naiveja, ettei voi
olla nauramatta. Kerran hän kirjoitti: »Vaikka salama on luonnollinen
ilmiö sähköopin alalta, niin sen ilmestymismuoto kuuluu enemmän
estetiikan rajojen sisäpuolelle». Toisen kerran hän väitti, että:
»Urheilu kehittää ruumista antiikin sääntöjen mukaan ja laiminlyö
henkistä kehitystä, jonka tärkeyttä se ei ymmärrä.» Minä olen oppinut
niistä monta lausetta ulkoa.
— Minä en tiedä tovereista paljonkaan muuta, kuin miten he esiintyvät
tunnilla.
— Silloin sinä olet nähnyt heitä väärässä perspektiivissä.
Välitunneilla ja konventeissakin heidän olentonsa on luonnoton. Mutta
tässä on Kestilän ovi. Minun täytyy harpata viidenteen kerrokseen asti.
Hyvästi, Onni.
— Ovatko he luvanneet sinulle sen kirjan?
— Ovat, miten niin?
— Minä haen sen, sanoi Onni kadoten ovesta sisään.
Kun ällistynyt Heli aukaisi oven, oli Onni jo toisessa kerroksessa.
Onni soitti ovea ja Siiri avasi.
— Miili, Miili, tule katsomaan. Onni Joki tulee meille ensimmäiselle
vieraskäynnille, huusi Siiri.
— Päivää, Siiri. Ole hyvä ja anna minulle kirja, jonka te lupasitte
Helille.
— Oletko sinä tullut tavalliseksi? kysyi Miili, joka kiirehti eteiseen.
— Toinen hupsu kysyy jo sitä minulta. Antakaa nyt kirja minulle, minä
annan sen Helille, sanoi Onni.
Siiri juoksi hakemaan kirjaa ja Miili nauroi ja tuijotti Onniin, kunnes
Siiri palasi.
— Tässä se on. Minä en käsitä — — —
— Enkä minäkään käsitä — — —
— Kiitos ja hyvästi, sanoi Onni ja lähti.
Kun hän palasi Helin luo sanoi tämä:
— Ei kukaan muu luokan pojista olisi ollut noin kohtelias.
— Minulla on pitemmät jalat kuin sinulla. Onko sinusta kuivaa kävellä
pojan kanssa kotiin? Sano vain, niin minä häviän.
— Hauskempihan sinun seurassasi on kuin yksikseen. Sitäpaitsi minä olen
tottunut alituiseen poikaseuraan kotona. Minkälaiseen seuraan sinä olet
tottunut?
— Isä on minun paras seurani, mutta hänellä on niin vähän aikaa. Joskus
minä olen mukana, kun isän liiketuttavat tulevat meille. Kerran kuussa
minä käyn vanhan tädin luona. Mutta se on rasittavaa, sillä isä tahtoo,
että minä joka kerta vien uuden tuomisen hänelle. Se todistaa, että
minä olen ajatellut häntä.
— Mitä sinä olet vienyt hänelle?
— Hyasintin, tulppaanin, annansilmän, fiikuksen, kaktuksen, palmun,
tai jonkun muun kukan. Niitä riitti yhdeksi vuodeksi. Seuraavana
vuonna minä vein kakkuja. Täytyi pitää kirjaa, ettei tullut viedyksi
kahtakertaa samanlaista.
— Kamalaa, miten tunnollinen sinä olet. Entä sitten?
— Minä aloitin viedä kirjoja hintaluettelon mukaan
aakkosjärjestyksessä. Mutta kuudennen kirjan jälkeen täti kielsi
tuomasta niitä. Etenkin, kun hän väitti minulla olevan huonon maun.
— Sinä olet mainio. Entä sitten? nauroi Heli.
Onni katsoi muistikirjaansa.
— Sitten seurasi esineitten vuoro: Magneetti, puukko, iso pinkka
kasvipaperia, kiulu, kumihansikkaat, vernissaa, harava, kompassi,
pelastusvyö, briljantiinia — —
— Lopeta, lopeta jo. Se oli surullinen luettelo. Onko nuo vanhan naisen
tarvekaluja?
— Onhan nainenkin ihminen.
— Minä olisin tahtonut nähdä hänen ilmeensä avatessaan kääröt.
— Hän on tavattoman kiittämätön. Kukaan ei ole hänelle mieleen. Nyt
minä aion viedä hänelle apteekkitavaroita. Vanhat romut tarvitsevat
lääkkeitä. Liikavarvaslaastaria, amoniakkia, mixtuuraa ja sellaista.
Kyllä ne apteekissakin tietävät, mitä laiha, naimaton nainen tarvitsee,
joka sitäpaitsi on hermostunut ja tunteellinen.
— Kysy mieluummin minulta. Kyllä minä keksin parempaakin vietävää.
— Kiitos, Heli. Tule mukaan sinne, niin minullakin olisi hauskempi.
— Ei sovi. Mitä sinun tätisi sanoisi? Mutta kerro vielä, kenenkä kanssa
sinä seurustelet.
— Minä opetan korkolaskua eräälle alaluokkalaiselle pojalle.
— Eihän se ole seurustelua, Onni parka.
— No, sitten käy meillä isän serkku maalta. Hän on leskirouva ja ainoa,
joka kasvattaa minua.
— Millä tavalla?
— Hän käskee minua olemaan iloksi äitivainajalleni ja lukemaan paremmin
läksyni. »Koeta nyt, Onni, ponnistella, että pääset luokalta. Vaikka
näyttäisikin pimeältä, niin älä kadota rohkeuttasi», sanoo hän.
Heli nauroi ääneen.
— Miksi et näytä hänelle todistustasi?
— Mitä se toimittaisi? Minä en ole koskaan tupakoinut, enkä pelannut
korttia, ja kuitenkin hän varoittaa kyynelet silmissä minua näistä
paheista. Tuntikaupalla hän puhuu kaikenlaisista rikoksista, joihin
ihminen voi langeta.
— Minua suututtaisi tuollainen.
— Eihän hän voi tietää minkälaisiin paheisiin minulla on taipumusta.
— Eikö sinulla ole yhdenikäistä seuraa?
— Ei ole, muuta kuin koulussa. Toverit kysyvät joskus neuvoa
koulutehtäviin, taikka minä kuuntelen muitten puheita syrjästä.
— Kaipaatko sinä toveriseuraa?
Onni ei vastannut. Hän kulki totisena eteenpäin, ja Helistä tuntui
omituiselta. Tässä oli hauskannäköinen, etevä poika, jolla oli varoja,
mihin tahansa. Ja hän oli vailla ystäviä ja seurustelua. Olikohan
siihen syynä vain hänen harvapuheisuutensa ja hiljainen olentonsa?
Näytti siltä, että puheliaat toverit aina tulivat huomatuiksi. Puhuivat
he sitten vaikka puuta heinää.
— Tämä aamupäivä on ollut hauska. Ehkä te olisitte enemmän minun
kanssani, jos minä pyytäisin teitä useammin autoretkille? sanoi Onni.
— Älä puhu turhia. Minusta tämä kävely on yhtä kiva kuin autoretkikin.
Tule meitä tervehtimään kotiin, milloin vain haluat, niin meistä tulee
hyvät tutut.
— Kuka on sinun ystäväsi?
— Meri on minun paras tyttöystäväni.
— Entä poikaystävä?
— Niitä on monta, mutta ei ketään parasta.
Onni kulki taas vaiti jonkin aikaa ja sanoi sitten:
— Minä tahtoisin aina olla paras kaikessa, mitä minä yritän.
— Sitä sinä oletkin.
— Minä aion pyrkiä jonkun parhaaksi poikaystäväksi. Jonkun, joka oli
autossa tänä päivänä.
— Eilanko?
— Varjelkoon! En.
— Taunonko vai poikien?
— Miksi en ystäväksi, mutta en parhaaksi.
— Ei suinkaan hän tarkoita Peltosta? ajatteli Heli uskaltamatta kysyä
enemmän. He olivatkin jo Helin portilla.
— Kiitos vielä kerran hauskasta retkestä, sanoi Heli ojentaen kätensä.
Onni puristi sitä ja aukaisi oven.
— Hyvästi, Heli. Sinun kanssasi minä voin puhuakin.
Heli nyökkäsi hymyillen ovenraosta.
* * * * *
Iltapäivällä meni Heli tapaamaan toisia Fazeriin. Tauno tulisi muualta
sinne.
Kuljettuaan vähän matkaa hän tapasi Terttu Kosun. He kävelivät samaa
matkaa ja puhelivat tulevasta konventista.
— Ei minulla ole paljonkaan huvia siitä. Etenkin kun on
tanssikonventti. Minusta tanssi on ihanaa, mutta ei silloin, kun muut
tanssivat ja itse istuu, sanoi Terttu.
— Ilta ja sinähän olette aina poikien seurassa. Tietysti he
tanssittavat sinua, sanoi Heli.
— He seisovat mieluummin jonossa ja odottavat Iltaa.
— Miksi Ilta aina tahtoo sinut mukaansa?
— Minä olen Iltan astinlauta.
— Erkane hänestä, ole yksin tai sellaisen kanssa, joka ei ole niin
valloittava kuin Ilta.
— Minä en voi olla yksin. Ennemmin minä elän vale-elämää Iltan varjossa.
— Tuollaiset ajatukset ovat hassuja toverien kesken. Me olemme kaikki
kahdeksasluokkalaisia, emmekä toistemme varjoja. Paremminhan sinä osaat
läksysikin, kuin Ilta.
— Mitä se auttaa, kun hiukset ovat keltaisenpunaiset?
— Pyh. Ajattele, että Ilta saa luultavasti keväällä ehdot algebrassa.
— Mutta ei kesakkoja, niinkuin minä.
— Päätä valloittaa maailma jollakin muulla kuin kauneudella. Kun sinä
aina olet Iltan seurassa, niin sinä opit panemaan liian suurta arvoa
ulkonäölle. Merikin on sievä, mutta hän ei himmennä muita, sillä hän ei
itse tahdo himmentää.
— Ilta valitsee aina minun pukuni, hän tahtoo, että minäkin olisin
kaunis.
— Mutta minä annan sinulle neuvon, ettet koskaan osta mitä Ilta
ehdottaa. Hän on itse maukkaasti puettu, mutta sinulle hän valitsee
kamalia värejä.
— Onko se totta? Mutta hänhän on minun ystäväni.
— Se, joka valitsee punatukkaiselle oranssivärisen kankaan, on ystävän
irvikuva. Hyvästi Terttu, tästä minä eroan.
Kaikki muut olivat jo saapuneet ja istuivat kahvin ja leivosten ääressä.
Meri oli juuri alkanut kertoa tapahtumista Kuusijuuren päivällisillä.
Kun Heli oli tervehtinyt, kerrottiin hänelle, mitä muut jo olivat
kuulleet. Sitten Meri jatkoi ja kuvasi elävästi koko illan tapahtumat.
— Olisitte nähneet Tuovia. Hän oli kuin Marie Antoinette mestauslavalla.
— Sinun vertauksesi ovat hieman suurellisia, Meri, sanoi Tauno.
— Mutta ajatelkaa, että meidän luokallamme on sellainen, joka seisoo
keskellä elämän taisteluja, sanoi Heli.
— Mutta tiedättekö, että meidän luokallamme on sellainen, jonka isällä
on Cadillac ja joka pyytää tovereita autoretkelle Vantaan joelle? kysyi
Tauno.
— Monen isällä on autoja. Meillä on Buick, mutta se on enimmäkseen
maalla, sanoi Ilkka.
— Mutta tämä toveri on sellainen, joka ei koskaan ole seurustellut
muitten kanssa.
Ilkka ja Meri arvailivat kilpaa, mutta aina väärin.
— Oletteko te unohtaneet ensimmäisen meistä? kysyi Heli.
— Onni Joki! Kuule, Meri. Tämä on kosto sinun uskomattomasta jutustasi.
Tuovissa paljastuu merkillisiä puolia, ja nyt Onni tekee sellaista,
jota hän ei ole ennen pitkän elämänsä aikana keksinyt. Minä kerron nyt
myöskin juttuja. Père Lachaise on kihloissa ja rakastaa, sanoi Ilkka.
— Rosaprosaa, keskeytti Heli. — Mistä sinä sen tiesit?
Kaikki nauroivat, niin että viereiset naapurit hymyilivät.
— Minä aioin sanoa: — Notre-Damia.
— Ei nyt sekoiteta totta ja valetta. Minä selvitän asiat, sanoi Tauno
ja kertoi aamullisesta autoretkestä.
— Mutta Père Lachaise ei näyttänyt onnelliselta sulhaselta. Hän oli
yhtä jylhä, kuin ainakin kateederin takana, eikä puhunut sanaakaan
meille. Deutscheprosa ja Dauphin sopivat yhteen, ja pian se nähdäänkin,
sanoi Heli.
— Meidän pitäisi antaa Dauphinille pieni sysäys, sanoi Ilkka.
— Mutta minusta on kamala vahinko, että koulun ainoa hurmaava opettaja
joutuu yhdelle naiselle. Nyt häntä ihailee kymmenet ja sadat, mutta
sitten katoaa koko jännitys, sanoi Meri.
— Oletteko nähneet Dauphinin laatikkoa? Sylva säilyttää sitä, vaikka
hän itse sanoo jo tutkineensa ihmisten kurjat tunteet ja saaneensa
niistä kylliksi. Hän ei välitä miehistä, ei edes ylioppilaistakaan, hän
tuntee heidät jo. Norssit ovat petollisia, ressut keveitä luonteita ja
yhteiskoulunpojat tyhjänpäiväisiä tanssimestareja, sanoi Heli.
— Mitä Sylvan puheista. Hänen elämänsä on jaettu jaksoihin. Joskus
hän ajaa niittokoneita isänsä pelloilla ja ratsastelee kuin Valkyria
taivaanrannalla, sanoi Meri.
— Vai taivaanrannalla? Miksi ei merenhyrskyillä? kysyi Tauno.
— Toisinaan hän karkaa tukkilautoille, uittaakseen tukkeja luonnon
helmassa, jatkoi Meri välittämättä keskeytyksestä.
— Onko hän tehnyt sellaistakin? kysyi Ilkka.
— Hän myi kummeilta saamansa hopealusikat ja lähti Oulunkylään
tukkipomon luo päästäkseen tämän tukkilautalle. Mutta halpamainen pomo
soitti Sylvan isälle, joka ei ymmärtänyt hänen vapauden tarvettaan.
— Pomonko?
— Ei kuin Sylvan. Hänen täytyi palata kouluun. Sitten hänellä oli
hiljainen aika, jolloin valkoinen paperi sai hänen tunnepurkauksensa.
Sylva kirjoittaa mestarillisesti.
— Kertokaa nyt, mitä Dauphinin arkussa on, sanoi Tauno.
— Meillä on tyttöjen kesken yhdistys, jonka nimi on »Folies Bergéres»,
ja sen tehtävänä on koota Dauphin-muistoja, sanoi Heli.
— Nimi on kuvaava — hullut paimentytöt, sanoi Ilkka.
— Ihastus on aina hullua. Meillä on paljon salassa näpättyjä valokuvia
Dauphinista, useimmat selästä päin. Yhdessä hän puhuu Deutscheprosan
kanssa ja hymyilee kuin Bakkus tai oikeammin kuin Douglas Fairbanks.
Toisessa hän kumartuu sitomaan kengänrihmaansa. Sitten siellä
on vihkoista leikattuja näytteitä hänen käsialastaan. Niinkuin:
»huolimattomasti todistettu», »kuvio puuttuu», tai »janat on vedettävä
viivoittimen avulla». Siellä on vihko, johon kirjoitetaan kaikki
kultajyvät, jotka hänen suustaan putoavat. Se on Sylvan tehtävä. Meillä
on kokoelma esineitä, joita hän on käyttänyt, pieni kynä, liitu, joka
otettiin pois aina muitten tunneilta, Eilalle annettu kotimuistutus,
johon tuli mustetahra ja jonka Dauphin heitti paperikoriin, ja hieno
nenäliina, kertoi Heli.
— Minusta te ette ole rehellisiä, nauroi Tauno.
— Nenäliina on kulunut ja Dauphin pudotti sen käytävään, sanoi Meri. —
Me annamme sen hänelle takaisin, kun hän menee kihloihin ja kadottaa
sädekehänsä.
— Tauno, eikö olekin opettavaista nähdä tyttöjen sielunelämän kuiluja?
kysyi Ilkka.
— Minulle he eivät ole enää arvoituksia, sanoi Tauno varmasti. —
Sisaret paljastavat koko sukupuolen ominaisuudet.
— Saapa nähdä kosiiko Dauphin tänä keväänä? Ilkan ehdotus sysäyksen
antamisesta ei ole hulluimpia, sanoi Heli. — Mutta mitenkä se
tapahtuisi?
— Kirjoitetaan kirje ja vihjaistaan, että Père Lachaise kilpailee
Rosaprosasta, sanoi Meri.
— Sellaista ei kukaan usko. Emmekö voisi järjestää heille hengenvaaraa?
Niinkuin sinä kerroit siitä lääkäristä, Meri, sanoi Ilkka.
— Tai pannaan sanomalehteen, että Rosaprosa on perinyt maatilan, sanoi
Tauno. — Dauphin ennättäisi kosia, ennenkuin asia selvitettäisiin.
— Dauphin on niin jalo, ettei hän huolisi Rosaprosasta, jos tämä olisi
rikas, vakuutti Meri.
— Jos minä hakkailisin häntä ensi konventissa, niin Dauphin kiirehtisi
kosimaan, etten minä veisi häntä, sanoi Ilkka.
Ja kaikki nauroivat katketakseen, niin että Merin täytyi sanoa:
— Olkaa hiljaa. Tämä on Café de la Paix, ja te häiritsette rauhaa.
Ihmiset katsovat meitä paheksuvasti. Mutta nyt me olemmekin kuluttaneet
tältä pöydältä syötävät aineet viimeiseen muruun asti. Veto olisi
maksettu, mutta pääasia puuttuu, Ilkka.
— Saat sen kotitiellä, sanoi tämä.
— Ei kelpaa. Todistajien on nähtävä, ettet tingi, sanoi Heli.
— Lue ääneen, Ilkka. Nyt me olemme rauhassa tässä sopessa. Ei kukaan
kuuntele meitä, sanoi Meri.
— No, samapa tuo, sanoi Ilkka vetäen paperin taskustaan.
— Minä en ymmärrä koko asiaa, sanoi Tauno.
— Eikö Heli ole kertonut vedosta? kysyi Ilkka.
— On niinkin, mutta kahvillahan se on kuitattu.
— Meri vaati vielä runon kissasta ja vedosta. Kuunnelkaa nyt:
— Sen tuli olla taiteellinen, ylevä ja hauska, sanoi Heli.
— Tietysti, sanoi Ilkka ja alkoi lukea:
»Ystävää mä muistan kaksi,
kunnes tulen harmahaksi.
Yksi musta kissa Kroketti,
toinen musta Meri koketti.
Kissan tapoin kavalasti,
tyttö kosti ovelasti.
Löipä kanssani hän vetoa,
etten unohtaisi petoa.
Tyttölapsi pojan aina voittaa,
jos hän lukee tahi suuta soittaa.
Tästälähin kun mä näen koketin,
muistan heti kissan, Kroketin.
Huononpuoleinen on runon taso,
kun sen kyhännyt on