Osa luokan pojista oli vetäytynyt omaan luokkahuoneeseen. He olivat
järjestäneet juhlasalia kuntoon konventtia varten. Näyttämö oli
kunnossa ja istuinpaikat riveissä. Tytöt hommasivat tarjoiluhuoneessa,
jossa Väinö Ylämäki ja Ville Vainio sekä auttoivat että häiritsivät
heitä.
Keskellä luokkaa seisoi Olli Suurheimo ja selitti uutta nelilamppuista
radiokonetta, jonka hän itse oli pannut kokoon.
Kaikki muut kertoivat kokemuksistaan ja kokeiluistaan.
— Mitähän koululaiset ennen harrastivat? Kun heillä ei ollut mitään
kaikesta siitä, joka meitä huvittaa. Ei radiota, ei autoja eikä
suojeluskuntaa. Maailma mahtoi olla autio ja tyhjä, sanoi Ilkka.
— Eikä kilpailuja ja ennätyksiä. Tuskin jääpalloluistimia, sanoi Otso.
— Mutta tyttöjä oli, sanoi Jyrki.
— Eipä ollut tyttötovereita, sanoi Olli.
— Eikä ollut smokkia ja lankkikenkiä eikä briljantiiniä, jatkoi Jyrki.
— Onkin turhaa pukeutua tuollaiseen komeuteen tavallista konventtia
varten, sanoi Tauno.
— Minä pukeudun itseni tähden, vastasi Jyrki.
— Kylläpä sinulla on vaativainen itse. Minun itseni tyytyy kovaan
kaulukseen ja silkkinenäliinaan, sanoi Olli ja veti liinan enemmän
näkymään takintaskusta.
— Meillä on ilmankin kova kilpailu täällä. Yhdeksäsluokkalaiset
pyrkivät aina ylimmäisiksi kukoiksi. Meidän luokan tytötkin harrastavat
heitä, sanoi Jyrki.
— Tytöt ovat kanoja, jos he katsovat vaatteisiin, sanoi Olli.
— Kanojahan he ovatkin jokikinen. Nauravat aina ja kikattavat turhasta
ja itkevät yhtä turhasta. Opettajia he hännystävät ja lukevat kuin
hullut loistaakseen kirjatiedoilla poikien kustannuksella. Meillä on
niin paljon oikeita harrastuksia, ettemme jaksa lukea joka kirjainta
läksyissä, sanoi Kai Blå.
— Ja kaikki ovat kuitenkin aina tyttöjen kintereillä. Nytkin he ovat
juoksuttaneet teitä monta tuntia, sanoi Ilkka.
— Olkoon miten tahansa, mutta tästä lähin minä en passaile tyttöjä.
Kaikki kunnolliset pojat hakevat poikaseuraa, sanoi Kai.
Ovenaukkoon ilmestyi Ilta, käsissään kiehkura tekokukkia.
— Olli ja Tauno, tulkaa ripustamaan näitä lamppuihin. Hanki, Ilkka,
meille vasara ja nauloja. Otso ja Jyrki kantavat tämän pöydän saliin,
siellä on puute niistä.
Kaikki pojat tottelivat heti, ja Ilta jatkoi:
— Kai, ole sinä kiltti ja juokse ostamaan viisi arkkia punaista
silkkipaperia.
— Minä en nyt ehdi, sanoi Kai.
— Jos tuot paperit, niin saat saattaa minua kotiin, sanoi Ilta ja meni
saliin.
— Kas vain! Saan saattaa! murisi Kai ja otti lakkinsa mennäkseen
ostamaan Iltan määräämää paperia. Sitä tyttöä oli mahdoton vastustaa,
etenkin, kun hän lupasi jotakin. Kumma, etteivät muut tytöt keksineet
käyttää merensinistä hametta, joka oli koristettu punaisilla reunoilla!
Salissa hommailivat tytöt.
— Hei, Jyrki! Tule siivoomaan näitä roskia näyttämöltä. Sinun
jakauksesi on jo kyllin hurmaava, huusi Sylva.
— Minä olen valmiiksi puettu enkä minä tahdo tärvellä vaatteitani,
sanoi Jyrki ja seisoi syrjässä, kädet puuskassa.
— Kuka täällä ei ole valmiiksi puettu? Minä en kärsi poikia, jotka ovat
keikareja sopimattomissa tilanteissa. Kokoa nopeasti roskapaperit ja
kanna nämä tikkaat ulos.
— Tuossa on Terttu, hän ei ole liika hieno. Vähäinen tomu himmentää
vain hänen väririkkauttaan.
— Ole vaiti. Hän kuulee joka sanan, pihisi Sylva.
— Kuka nyt Tertusta välittäisi, sanoi Jyrki.
— Minä en tosiaankaan ole tärkeä henkilö, jota olisi vaarallista
loukata, sanoi Terttu ja kääntyi Jyrkiin päin.
— Mutta sinä voit olla hyödyllinen henkilö, jos alat siivota näyttämöä,
sanoi Jyrki ja nauraa hohotti.
Sylva asettui silmät säihkyvinä Jyrkin eteen.
— Sinä ylimielinen, inhoittava kiiltomato. Minä opetan sinua solvaamaan
kunnon tyttöä. Tässä saat, huusi Sylva ja läimäytti korvapuustin Jyrkin
poskelle.
Tästä syntyi sellainen metakka, että kaikki kokoontuivat riitelevien
ympärille.
— Minä vaadin, että Sylva erotetaan konventista, huusi Jyrki
raivostuneena.
Terttu itki ja koetti selittää, että Sylva oli puolustanut häntä. Hän
pyysi anteeksi Jyrkiltä ja juoksi toisesta toiseen.
— Minä raivostun tuollaiselle rasvatulle ja kiilloitetulle pojalle,
joka luulee olevansa muita parempi, eikä osaa vahvoja verbejä, eikä
ymmärrä, että ihminen katkeroittuu ikipäiviksi, kun toverit pilkkaavat,
purkautui Sylvan suusta tulvana.
Kohtauksesta ei olisi tullut selvää, ellei neiti Welt olisi tullut
paikalle.
— Kuinka Sylva käyttäytyy noin hillitsemättömästi? kysyi hän.
— Minä olen itse kokenut, että minua on loukattu sieluun asti. Ja
sentähden minä en enää perusta ystävistä enkä tovereista. Mutta minä en
siedä, että toisia loukataan, sanoi Sylva hiukan rauhallisemmin.
— Kuka on loukannut ketä? kysyi neiti Welt.
— Minä en kantele. Kertokoon Jyrki itse, sanoi Sylva.
— Minä pyysin Terttua auttamaan ja puhuin vähän suorasukaisesti. Mutta
mitä se nyt merkitsee toverien kesken, sanoi Jyrki. — Mutta Sylva
kertokoon itse, mitä hän teki.
— Minä löin korvalle, että Jyrki ymmärtäisi, että Tertun punaiset
hiukset eivät ole muotikaupasta ostetut, niinkuin Jyrkin punainen
kaulaliina, vaan syntymämerkki, vastoin Tertun tahtoa, selitti Sylva
sekavasti.
Neiti Welt kyseli ja sai vihdoin asian selville.
— Minusta te sopisitte nyt. Terttu ei ole enää pahoillaan. Sylva
oli kiltti puolustaessaan häntä, vaikka korvapuustit eivät sovellu
yläluokkalaisille. Jyrki ei ehkä tarkoittanut niin pahaa hänkään.
— Minä sopisin opettajan tähden vaikka kenen kanssa, sanoi Sylva. —
Saat anteeksi Jyrki.
— Että annoit minulle korvapuustin. Kiitos Sylva, sanoi Jyrki. Älä nyt
tillitä, Terttu. Minä annan sinulle vetysuperoksiidia, niin voit värjätä
hiuksesi, sanoi Jyrki.
— Ei, Jyrki. Tuo ei ole oikeata sovinnontekoa, sanoi neiti Welt.
— No, anna kätesi tänne Terttu, sanoi Jyrki.
Vihdoin tuli sovinto, ja aika olikin jo kulunut myöhäiseksi, sillä
ihmiset alkoivat saapua.
Opettajilla oli oma pöytä, mutta monet heistä istuutuivat oppilaitten
seuraan. Oli mukavaa nähdä rouva Pasiluodon nauravan ja puhelevan
Tuovin kanssa. He puhuivat eri opetussuunnista laulun opetuksessa ja
Tuovin äänestä.
Rehtori puhutteli useita oppilaita ja kysyi jokaiselta: »Alkavatko
luvut rasittaa näin lukuvuoden lopussa» ja saatuaan vastauksen hän
sanoi: »kun kesäloma tulee, saatte levätä». Ja jokainen oli hyvin
iloinen suosion osoituksesta.
Johtajatar, neiti Spont ei ollut läsnä, hänellä oli suruaika.
Sitten alkoi ohjelma. Yhdeksännen luokan älyniekka piti puheen,
jossa hän vertaili Helsingin koulujen oppilaita keskenään. Puhe oli
leikillinen ja erittäin huvittava sentähden, että siinä pisteltiin
muita koululaisia ja lopetettiin aina sanoilla: »tätä epäkohtaa ei ole
meidän koulussamme».
Seurasi kuvaelma Pilvenveikosta. Tuovi, jolla oli raitainen
pumpuliliina päässään, lauloi Taunon kuolleen ruumiin vieressä. Kaikki
sujui muuten hyvin, paitsi että kuollut työnsi Tuovin hiukset syrjään,
kun ne kutkuttivat valuessaan hänen avonaiselle rinnalleen.
Tohtori Valo onnitteli Tuovia perästäpäin sanoen:
— Tuovin ääni muistuttaa erään virolaisen laulajattaren ääntä. Hänen
nimensä on Linda Päld.
— Milloinka tohtori on kuullut hänen laulavan? kysyi Tuovi pelästyneenä.
— Hän esiintyi Riian oopperassa, sanoi tohtori ja meni nauraen pois,
jättäen Tuovin miettimään sanoja.
Myöhemmin kuuli Tuovi Meriltä, että tohtori oli ollut Kuusijuurella ja
luultavasti arvannut Tuovin olevan Linda Päldin.
Nyt alkoi näytelmäkappale. Väinö Ylämäki näytteli suurenmoisesti
paitsi silloin, kun hän ei osannut osaansa, ja se tapahtui, joka
toisessa repliikissä. Terttu oli onnettomasti rakastunut ja huokasi
voimiensa takaa, puhaltaen ilmaa vuoroon vasemmasta, vuoroon oikeasta
suupielestä. Mutta parhaat olivat Heli ja Yrjö Sinko.
— Minusta Heli on yhtä mainio, kuin Ruth Snellman, sanoi Eila
innostuneena ja hakkasi kätensä punaisiksi.
— Yrjö Sinko on yhdeksännen luokan huonoin oppilas, mitenkä hän voi
oppia osansa ja näytellä loistavasti? kysyi Tuovi.
— Taide ei sovi yhteen läksyjen jankkaukseen. Ihminen on usein hyvin
kehittynyt, vaikka kuiva lukeminen ei suju, sanoi Aissi.
— Esimerkiksi tanssiminen ja maailmannaisena oleminen sujuu hyvin
huonollekin oppilaalle, sanoi Ville.
— Toiset eivät edisty koulussa eikä tanssissa, pisteli Aissi takaisin,
viitaten Villen korkeaan ikään ja kömpelöön olentoon.
Näyttelijät huudettiin esiin, ja innostus oli yleinen.
Kun Heli tuli kiittämään tapasi hän Onnin katseen. — Mikä poikaa
vaivasi? Hän katsoi jäykästi Heliin, eikä taputtanut käsiään. Tuntui
kuin Heli olisi epäonnistunut, huolimatta toisten ihastuksesta.
Väinö ja Otto ja pari muuta konventtiluokkalaista olivat pukeutuneet
tarjoilijoiksi. He kulkivat ympäri hännystakkisina, lautasliinat
käsivarsilla ja tarjoilivat kahvia.
Odotettu tanssi alkoi kellon käydessä kymmentä.
Yhdeksäsluokkalainen puhuja pyysi neiti Weltin tanssiin, ja pian oli
koko lattia täynnä tanssivia pareja.
Tohtori Valo pyysi Eilan tanssiin.
— Nyt Eila halkeaa ylpeydestä, sanoi Sylva.
Kun Eila tuli takaisin, sanoi hän Merille:
— Minkähän tähden Dauphin valitsi juuri minut tanssiin?
— Ehkä se oli sattuma.
— Eivät opettajat toimi sattuman varassa, varsinkaan matematiikan
opettajat.
— Mikä siihen sitten oli syynä?
— Minussa on varmaankin jotakin, joka herättää erikoista huomiota.
— Sinussa on paljonkin, joka herättää huomiota, ennen kaikkea liukas
kieli ja ulottuvaisuus avaruudessa, sanoi Tauno.
Eila aikoi vastata, mutta jäikin tuijottamaan tanssiviin. Toiset
seurasivat hänen katsettaan ja näkivät Onnin ja Helin tanssivan
keskellä lattiaa.
— Onni Joki tanssii kuin tavallinen poika! Nyt minua ei ihmetytä vaikka
Rehtori ja Pyttykin alkaisivat vedellä shimmyä, sanoi Eila vihdoin.
— Johan hänessä on näkynyt muitakin ihmistymisen oireita, sanoi Tauno.
— Katsokaa kuinka viehättävä pari. Heli on kuin Kalevalan Aino ja Onni
niinkuin huojuva metsän honka, intoili Eila.
— Mennään mekin tanssimaan, sanoi Tauno kumartaen Merille.
— Anteeksi Tauno, mutta minä tanssin nyt Merin kanssa. Ota sinä Eila,
sanoi Ilkka.
— Ei tule kysymykseenkään. Minä pyysin ensin Merin tanssiin.
— Mutta minä pyysin jo eilen Meriä tanssimaan jokaisen tanssin tänä
iltana minun kanssani, sanoi Ilkka.
— Minä lupasin vain joka toisen, sanoi Meri.
— Tanssi sinä siis joka toinen minun kanssani, niin minä tanssin ne
muut sinun kanssasi, viisasteli Ilkka ja veti Merin tanssiin.
— Tämä on väkivaltaa, Tauno. Minä en mahda sille mitään, huusi Meri ja
seurasi nauraen Ilkkaa.
— No, tule sitten Eila, sanoi Tauno harmistuneena.
— Kylläpä minä nyt olen haluttu, sanoi Eila ihastuneena, ja ojensi
kätensä Taunolle.
Onni ja Heli pysähtyivät tanssittuaan monta kertaa salin ympäri.
— Sinähän osaatkin tanssia, Onni, sanoi Heli.
— Minä olen harjoitellut siitä asti, kun sinä käskit minun tanssia
sinun kanssasi täällä. Taina Helve antoi minulle yksityisopetusta,
sanoi Onni.
— Totisesti sinä olet ensiluokkainen kaikessa, mitä yrität. Onko
sinusta kivaa tanssia? kysyi Heli.
— Minä en olisi uskonut, että se on niin hauskaa. Koko elämä alkaa olla
hauskaa.
— Mutta näytelmistä sinä et välitä.
— Tietysti minä välitän. Tämän iltainenkin kappale oli mukava.
— Mutta näyteltiin kurjasti.
— Et ainakaan sinä.
— Entä ne muut?
— Yrjö Sinko oli hävytön. Hän pyöritti sinua olkapäistä ja puristi
käsistä ja oli tunkeilevainen.
— Eikö mitä. Minähän olin hänen morsiamensa. Deutscheprosa oli
opettanut jokaisen liikkeen.
— Näytteleminen on näyttelemistä, eikä todellista elämää. Ethän
sinäkään mennyt oikein kihloihin hänen kanssaan, vaikka siltä se näytti.
— Kuta luonnollisempaa taide on, sitä suurempaa se on, nauroi Heli.
— Tuo sopii vain oikeaan teatteriin. Myönnä, että yhdeksäsluokkalaiset
ovat pöyhkeitä, etenkin näyttelijöinä.
— Sitävartenko sinä et taputtanut käsiäsi meille?
— Niin juuri. Tanssitaanko taas? kysyi Onni nopeasti, sillä hän näki,
että Yrjö Sinko suuntasi askelensa heihin päin.
— Etkö tanssisi kerran Tertun kanssa tänä iltana, pyysi Heli.
Samalla Ilta, joka tanssi Otson kanssa pysähtyi heidän eteensä ja sanoi
Onnille:
— Miksi sinä et ole ennen tanssinut? Meillähän on aina puute
tanssittajista.
— Minä en ole koskaan tanssinut muitten kanssa kuin Taina Helven ja nyt
Helin kanssa, sanoi Onni.
— Sehän on jännittävää, sanoi Ilta ja katsoi loistavin silmin Onniin.
— Nyt on Onni hukassa, kuiskasi Siiri, joka seisoi Helin vieressä.
Samassa tuli Yrjö Sinko kumartamaan Helille. Tämä epäröi hetken, mutta
nähdessään, että Onni kumarsi Iltalle, hän meni tanssiin.
Tämän jälkeen ei Helillä ollut paljonkaan huvia konventissa, vaikka
Yrjö tanssitti häntä ahkerasti. Hän oli tietoinen siitä, että Ilta
nauroi ja tanssi Onnin kanssa. Luokan pojat koettivat erottaa heitä,
mutta Ilta osasi aina pitää Onnia lähettyvillään. Heli pysyi salin
toisella syrjällä. Tulkoon Onni hakemaan, jos hän haluaa tanssia.
— Vihdoin tuli tohtori Valo, joka oli ahkerasti tanssittanut tyttöjä,
pyytämään Iltaa tanssiin.
— Muistatko sinä, että olet luvannut hurmata Dauphinin, kuiskasi Sylva,
joka seisoi Iltan takana.
— Sen minä teenkin. Onhan tässä vielä pari tuntia aikaa, nauroi tämä.
Kun tohtori ja Ilta olivat menneet, katseli Onni ympäri salia. Toisessa
päässä nauroi Heli Yrjön sukkeluuksille. — Olkoon rauhassa. Sitten hän
huomasi Tertun, joka puheli Miilin kanssa.
Onni meni ja kumarsi Tertulle, joka hymyili niin, että kasvot
kirkastuivat.
— Kylläpä tytöt nyt ovat ystävällisiä. Näyttää siltä kuin tanssitaito
kohottaisi aikalailla ihmisarvoa, ajatteli Onni.
Terttu tanssi todellakin hyvin ja Onni pyysi häntä useita kertoja
tanssiin.
— Kuka on pyytänyt sinua tanssimaan minun kanssani? kysyi Terttu
vaatimattomasti.
— Ei siihen tarvitse pakottaa, sinä tanssit mainiosti, sanoi Onni
vältellen. — Sinä tanssit parhaiten täällä. Sinä ja Heli.
— Ja Ilta?
— Paremmin kuin Ilta.
Nyt alkoi huomio kääntyä Iltaan ja hänen pariinsa. Tohtori Valo ei enää
tanssittanut muita. Tanssien välit he kävelivät käytävässä tai istuivat
syrjäisellä sohvalla.
— Kuinkahan Ilta uskaltaa menetellä noin häikäilemättömästi Rosaprosaa
kohtaan, sanoi Tuovi.
— Nyt näkyy selvästi, että Rosaprosa on hieno nainen. Hän puhelee
iloisesti Père Lachaise'in kanssa ja on ihan luonnollinen, vaikka sydän
särkyy pala palalta, sanoi Eila.
— Erotetaan Ilta Dauphinista, sanoi Otso.
— Minä lähestyin heitä pyytääkseni Iltaa tanssiin, mutta hän iski
minulle varoittavasti silmää Dauphinin selän takana, sanoi Olli, joka
oli ollut pahalla tuulella koko illan.
— Niin, Olli. Ole kohtelias opettajille, äläkä vie heidän suupalaansa,
ilkkui Sylva.
Ilkka istui Merin kanssa ikkunalaudalla käytävässä.
— Kaikilla on kamalan hauskaa tänä iltana, sanoi Ilkka. — Eikö olekin?
— Kaikki hymyilevät ja lörpöttävät, mutta sinä et näe pintaa syvemmälle.
— Näetkö sinä?
— Osittain. Minä kerron sinulle, mitä salissa tapahtuu. Rehtori
on kadonnut, vapaa seurustelu oppilaitten kanssa on hänen raskain
velvollisuutensa. Notre-Dame kyselee ja kyselee ja saa lyhyitä
vastauksia, hän ei kuitenkaan karkaa velvollisuuksistaan. Deutscheprosa
on ottanut Père Lachaise'n urakalle, hän kantaa taakkansa nöyränä ja
iloisena. Ilta on tänä iltana »lyönyt hänet laudalta» — saa nähdä kumpi
lopulta voittaa.
— Otso ja Olli ymmärtävät Deutscheprosan tunteet. He ovat »mörkkiä».
— Ilta aikoikin illan alussa tyytyä heihin ja Taunoon. Mutta sitten
hän keksi Onnin, joka on uusi tähti vanhassa hahmossa. Minusta oli
harmillista, että Onni oli niin helppo saalis. Vaikka olisihan minun
pitänyt tietää, että Iltaa ei kukaan vastusta.
— Paitsi Ilkka Paso, pöyhisteli tämä.
— Hm! — No, Heli, joka ensin keksi Onnin, viettää iltansa Yrjön
seurassa. Onko hänellä hauskaa vai ikävää, sitä en voi arvata Helin
naurusta.
— Nauravalla ihmisellä on aina hauskaa.
— Erehdys, ainakin mitä tyttöihin tulee. Kuule nyt eteenpäin. Sitten
saapuu itse loistava Valo ja tähti himmennetään. Onni vapautuu
ja tanssii Tertun kanssa. Mistä syystä, on vaikea sanoa. Ehkä
itsepilkallisessa epätoivossa.
— Mikä merkillinen tila se on?
— Se on monen tila tänä iltana. Esim. Deutscheprosan. Mutta hän kantaa
sen tyylikkäästi.
— Luuletko sinä, että hän pelkää koulutyttöä? Hän on tietysti aikoja
sitten selvillä Dauphinistä.
— Onko kuultu mokomaa. Ettei tarvitsisi pelätä Iltaa! Sitä tekee
jokainen tyttö luokalla.
— Kuulepa kuinka nuo seitsemäsluokkalaiset meluavat viereisessä
luokassa.
— Siellä on neljä, viisi kappaletta, jotka ovat käyneet tanssikoulun.
Nyt heitä haluttaisi koko sydämestään mennä tanssimaan. Mutta mikään
voima ei saa heitä liikkeelle. He kainostelevat opettajia ja toisiaan.
Tyttöjä he ovat tottuneet pitämään kiusan esineinä, joista ei ole
mitään huvia. Nyt olisi kumarrettava heille kohteliaasti ja kohdeltava
uudella tavalla. Se olisi jännittävän hauskaa, mutta luonto ei ota
taipuakseen.
— Sinä taidat, kissa vieköön, nähdä ihmisten läpi.
— Katso Aissia. Hän on puolittain kihloissa. Yläluokilla on aina
sellainen. Hän tanssii 21 vuotiaan Erkin kanssa. He uivat erillään kuin
öljypisarat tässä toverimeressä.
— Mutta opettajat, jotka ovat vielä vanhemmat, sopivat hyvin tänne.
— Siinä onkin ero. Aissi ja Erkki kärsivät oppilasasemastaan. Mutta
opettajilla on tunteita meitä kohtaan.
— Ei aina.
— Minä uskon, että on aina.
— Kestilän tyttöjen kulmalta kuuluu taas naurua.
— Eivätkö he ole liikuttavia?
— Vielä mitä.
— Ajattele, että he ovat hyvin varattomia. Heillä on huonot päät ja
saavat lukea kamalasti päästäkseen luokalta. He eivät saa koskaan
kutsua tovereitaan luokseen, eivät siis tule itse kutsutuiksi
minnekään. Ja kuitenkin he ovat aina iloisia ja kilttejä. Otso ja Olli
voisivat tanssia heidän kanssaan, sen sijaan, että he tuijottavat
Iltaan koko illan.
— Ilta ainakin on täysin onnellinen.
— Hänelläkin on surunsa. Etkö sinä ole lukenut sanomalehtiarvosteluja
hänen äitinsä konsertista viime viikolla?
— En minä lue sellaista. Mahtaa olla kuivaa, kun äitiä arvostellaan
lehdissä.
— Etenkin kun arvostelut ovat huonoja, niinkuin nämä. Rouva Pohjan
ääntä sanottiin kuluneeksi, laulaa korkeat äänet väärin, tremuleeraa
ja mitä kaikkea lie ollut. Joku myönsi hänellä olevan jonkin verran
soitannollista tajua, mutta ei riittävästi konserttisaliin.
— On siitä se etu, että hän lakkaa laulamasta.
— Älä luule. Terttu oli ollut siellä seuraavana päivänä. Ilta oli
itkenyt ja sanonut, että hänen äitinsä lähtee nyt opiskelemaan koko
ensi vuodeksi näyttääkseen, mihin hän kelpaa. Viereisestä huoneesta
kuului kiivasta keskustelua Iltan vanhempien kesken. Lauri uhkasi
löylyttää Klemettiä ja Eero sanoi, että: »Paras olisi, jos isäkin
alkaisi laulaa, niin molemmat lähtisivät ulkomaille.» Siinä kodissa ei
ole koskaan rauhaa. Minä luulen, että Iltakin olisi monessa suhteessa
toisenlainen, jos hänellä olisi tavallinen äiti.
— Tule nyt tanssimaan. Soitto alkaa. Minä en enää jaksa kuulla, mitä
pinnan alla piilee, sanoi Ilkka ja hyppäsi alas ikkunalaudalta.
— Katso vielä Sylvaa, joka ei istu hetkeäkään. Hän sanoo olevansa
erakkosielu ja liehuu sylistä syliin, se on tanssista tanssiin, sanoi
Meri ja meni Ilkan taluttamana saliin.
Illalla olivat kaikki väsyneet, etenkin konventtitoimikunta. Mutta
seuraavana päivänä oli lupa ja silloin päätettiin tulla järjestämään
juhlasali entiseen kuntoon.
Opettajat hyvästelivät, ja tohtori Valo joutui heidän joukkoonsa.
Kai meni Iltan luo.
— Muistatko sinä, että minun piti saattaa sinut kotiin? kysyi Kai.
— Tietysti minä muistan, mennään nyt heti, sanoi Ilta, mutta viivytteli
jos jonkinlaisilla verukkeilla.
Hän tiesi koko ajan, mitä tohtori Valo teki, vaikk'ei hän katsonut
sinnepäin. Tohtori aikoo auttaa takin Pytyn päälle, mutta Ville
ennättää väliin. Nyt hän puhuu neiti Weltin kanssa.
Ilta koettaa äänetöntä suggeroimista ja hokee ajatuksissaan: »älä saata
Rosaprosaa kotiin, älä saata kotiin, älä saata kotiin.»
Père Lachaise lähestyy ja sanoo jotakin neiti Weltille.
— Nyt minä olen valmis, sanoi Ilta Kaille ja molemmat astuivat alas
portaita.
Ilta nauroi ja puheli vilkkaasti, mutta kuuli kumminkin, että joku
seurasi portaissa. Olikohan se Dauphin?
— Minä olen kuullut, että sinä halveksit naisia, Kai.
— Ylipäänsä minä olen naisvihaaja, mutta älä ota itseesi. Sinä olet
toisenlainen kuin muut.
Ilta tiesi, että jos joku poika sanoi häntä toisenlaiseksi kuin muut,
niin se oli tarkoitettu kohteliaisuudeksi. Terttu sanoi myöskin
usein, että hän ei ollut samanlainen kuin muut, mutta silloin se oli
valitettava seikka.
— Kunnioitatko sinä minua, Kai?
— Kunnioitan hurjasti.
— Minkätähden?
Kai ajatteli: Koska sinulla on tuollaiset silmät ja kiharat ja hieno
hipiä. Se on kuin banaaninkuori, sisäpuolelta.» Mutta ääneen hän sanoi:
— Kun kunnioittaa, niin kunnioittaa.
Askelet takaa lähestyivät.
— Nyt minä huomaan, että minä unohdin historiankirjan kouluun. Juokse,
hyvä Kai, hakemaan sitä minun pulpetistani. Minä odotan täällä.
— Hyvä on, sanoi Kai ja juoksi takaisin. Takana-astuja tuli Iltan
rinnalle. Se oli tohtori Valo.
— Iltan saattaja taisi hävitä?
— Kyllä minä voin mennä yksinkin kotiin, sanoi Ilta.
— Ei tule kysymykseenkään. Ilta on lämmin ja kaunis, ja minä kävelen
mielelläni, sanoi tohtori kaksimielisesti.
— Minusta ilta on lämmin, mutta ei kaunis, sanoi Ilta.
— Sen kauniimpaa minä en ole nähnyt, vakuutti tohtori ja katsoi Iltaa
silmiini. He puhelivat niin innokkaasti, etteivät huomanneet Kain
saavuttaneen heidät.
— Minä olen kiitollinen, että sain seuraa, sillä totta puhuen minä
pelkään vähän kulkea yksinäni. Koulupojat ovat epäluotettavia
saattajia, sanoi Ilta muistaen samalla Kain.
Hän kääntyi katsomaan taakseen ja näki tämän astuvan aivan lähellä.
Harmillista! Hän oli kuullut ainakin Iltan viimeiset sanat.
— Koulupojat eivät ole ainoat epäluotettavat ihmiset, sanoi Kai ja
pyörähti ympäri. — Sinä olet samanlainen kuin muut, ja historiankirjasi
oli varastettu, huusi hän olkansa yli.
Ilta oli tottunut siihen, että aina joku pojista oli harmissaan, kun
ei saanut saattaa häntä kotiin. Kain närkästys ei häirinnyt hänen
mielialaansa montakaan minuuttia. Kotimatka oli ikimuistettava. Vahinko
vain, että toverit eivät nähneet.
Sillävälin oli Terttu sanonut Helille.
— Mennään yhdessä kotiin. Minä arvaan, että Onni aikoo saattaa minua.
Silloin sinäkin saat nauttia hänen seurastaan. Hän on äärettömän
intresantti luonne.
— Mistä sinä olet sen huomannut?
— Hän sanoi, että tanssin viehätys ei riipu tytön ulkonäöstä, vaan
hänen tanssitaidostaan.
— Etkö sinä ole tietänyt sitä ennen?
— Ei muut pojat ajattele niin. Kun olen Iltan kanssa, niin kaikki
tahtovat tanssia hänen kanssaan, vaikka minä osaan tanssia paremmin.
Onko kukaan luvannut saattaa sinua kotiin?
— On, Yrjö Sinko. Tauno menee Einen kanssa. Hän sanoi, että Eine on
sievä seitsemäsluokkalainen kana, joka kaakottaa helppotajuisesti.
Taunon väsyneet aivot lepäävät hänen kanssaan.
— Katso, Yrjö ja Onni puhuivat keskenään. Mitähän he suunnittelevat?
Nyt he tulevat. Ihme, ettei Ilta vienyt Onnia, hän meni Kai Blån kanssa.
Yrjö ja Onni tulivatkin tyttöjen luo.
— Mennään kaikki yhdessä, meillähän on aluksi sama tie, sanoi Yrjö.
Terttu oli kiihdyksissä. Hän puhui melkein yksinään, toisten
kuunnellessa.
Kun Tertun oli erottava, pysähtyivät kaikki.
— Hyvästi Heli ja Yrjö, sanoi Terttu.
— Minä tulen sinua saattamaan, Terttu, sanoi Yrjö.
— Mutta Heli — — — alkoi Terttu.
— Minä huolehdin Helistä, sanoi Onni. — Yrjö on epähieno, kun tunkeutuu
Onnin ja minun väliin, ajatteli Terttu.
Ennenkuin tytöt huomasivatkaan, olivat he kumpikin saattajineen
eronneet toisistaan.
— Mikä Yrjölle tuli? Hän oli luvannut saattaa minua kotiin, sanoi Heli.
— Minä järjestin asiat näin, sanoi Onni.
— Mistä sinä tiedät, kenen kanssa minä mieluimmin menen kotiin? Yrjö
oli epäkohtelias vaihtaessaan minut noin vain Terttuun, sanoi Heli
hiukan kiivaasti. Hänestä Onni oli ollut merkillinen koko illan.
— Nyt minä puhun selvää kieltä sinun kanssasi. Kaksi viikkoa minä olen
harjoitellut hikipäässä idioottista tanssia. Läksyt minä opin öillä tai
syödessä tai koulutiellä. Ja kaiken tämän minä olen tehnyt viekkaan
tytön mieliksi.
— Vai niin. Ja millä tavalla tyttö oli viekas.
— Hän tanssi yhden ainoan tanssin minun kanssani ja loput hävyttömän
yhdeksäsluokkalaisen kanssa, joka petti sinut kompassista ja meni
saattamaan Terttua.
— Sinun muistissasi on vikaa. Sinä olit pyytänyt minua toiseen
tanssiin, ja sitten tuli Ilta, ja sinä unohdit koko tanssin.
— Ilta melkein tyrkytti itselleen sen tanssin.
— Ei, Onni. Ilta ei tyrkytä. Hän suo armollisesti tanssin kenelle
tahtoo. Sinä vietit suurimman osan iltaa hänen kanssaan.
— Sinä olit ylösotettu. Sitten minä täytin sinun toivomuksesi ja
tanssin Tertun kanssa. Mutta hauskaa minulla ei ole ollut muuta kuin
sen yhden tanssin aikana.
Heli tunsi, että ilta ei kumminkaan ollut aivan kurja.
— Ei riidellä turhista. Onhan meillä parempaakin puhumista, sanoi hän.
— Sano nyt suoraan, olisitko mieluummin kävellyt Yrjön kanssa?
Onni ei puhunut koskaan kevyesti niinkuin muut pojat. Hän lausui aina
sanat painolla. Niihin täytyi vastata suoraan. Vaikka hän oli ollut
yksineläjä koulussa, niin hän ei ollut saamaton eikä ujo. Hän oli
pyytänyt heitä autoretkelle ja nytkin järjestänyt tämän kotimatkan oman
tahtonsa mukaan.
— Vastaa nyt, muutoin tämä matka tulee hyvin jylhäksi, vaati Onni.
— Minä olen ennemmin oman kuin vierasluokkalaisen kanssa, sanoi Heli.
— Se on eri ylimalkaisesti sanottu.
— Sinä vaadit kohteliaisuuksia. Minkähänlaiseksi sinä vielä kehityt?
— Minä aion tulla »tavalliseksi», niinkuin Eila sanoo, vaikk'en aivan
hänen määritelmänsä mukaan.
Heli ajatteli, että Onnissa oli erikoisuutensa, jota olisi sääli
tavallistuttaa.
— Minä hullu olen aina tullut yksin kotiin konventista. Enkä minä
nytkään olisi keksinyt saattaa sinua, jos en minä sattumalta olisi
kuullut Ilkan sanovan Merille: »Muista ettet lupaa kotimatkaa toiselle.
Minä teen sinun kanssasi välipuheen koko kouluajaksi.»
Heli nauroi ja kysyi:
— Miksi et ottanut vapaita tyttöjä?
— Ei haluttanut. Vaikka kyllä minä olisin antanut sinun mennä Yrjön
kanssa, ellei yhtä pientä seikkaa olisi ollut.
— Älä, mikä seikka se oli?
— Sylva Gran.
— Mikä pieni seikka Sylva on?
— Hän sanoi minulle: älä anna Yrjön saattaa Heliä. Vaikka sinä olet
vanha jöröpukki, niin Heli on niin hölmö, että hän — — —
— Että hän? kysyi Heli.
— Vaihtaa mielellään yhdeksännen luokan suurimman keikarin sinuun.
Heli nauroi ja sanoi:
— Sylva puhui totta.
He kulkivat puhellen pitkin tyhjiä katuja ja Heli ajatteli, että
monellekin nämä kotimatkat olivat hauskimmat konventtiohjelman numerot.
Mutta niin ei ollut Ollin ja Otson mielestä, heidän yhdessä kulkiessaan
pitkää taivalta Töölön perimpään pohjukkaan.
— Minusta tytöt olivat tänä iltana erikoisen mölöjä. Poikakoulujen
konventit ovat varmaan paljon mukavampia kuin meidän, sanoi Olli.
— Mutta heillä ei ole mitään jännitystä. Ei siltä, että minä välitän
tytöistä. Pitäisi olla kolmas sukupuoli, joka ei olisi niin harmillinen
kuin naissukupuoli. Siitä olisi vaihtelua seurustelussa, eikä
tarvittaisi yhtään tyttöjä. Niistä joutuu aina kiistaan, kun he ovat
niin hurjan eriarvoisiakin. Punatukkainen poika on ihan yhtä kiva, kuin
mustakiharainenkin. Mutta niin ei ole tyttöjen laita, filosofoi Otso.
— Ajattele, että Onnikin on alkanut tanssia ja seurustella tyttöjen
kanssa. Sitä ei olisi uskonut. Kai on ainoa selvä naisvihaaja meillä.
— Vielä mitä! Hän juuri menikin Iltaa saattamaan. Tuollaista tyttöä,
joka vie opettajalta opettajan, sanoi Otso.
— Kyllä Rosaprosa vielä saa Valon, mutta Ilta ei saa meitä enää
saattamaan itseään, vakuutti Olli.
— Selkkaukset poikien kanssa voi järjestää painilla tai muulla
mukavalla tavalla. Mutta koetapa mennä moukaroimaan tyttöä.
— Saa nähdä, mitenkä Ilta ylihuomenna suoriutuu luokan edessä?
— Kaikki pitävät Rosaprosasta, sanoi Olli erotessa.
— Kyllä Ilta aina selviää. Hän sokaisee kaikki jollakin merkillisellä
tavalla.