Toukokuun 13 p. 1917.
Tästä saarnastuolista alotetaan saarna tavallisesti
Isämeidänrukouksella, ja minäkin mielelläni sen tekisin, ellen pelkäisi
että nuo jokaisen ulkoa oppimat sanat nyt niinkuin aina ennenkin
kajahtavat ontoilta, käsittämättömiltä, hajanaisilta kuulijan korvaan.
Tahdon senvuoksi koettaa selostella mikä sisällys, mikä järki ja mikä
yhteys minun mielestäni noilla Isämeidän-rukouksen eri osilla on. Nehän
sisältävät lyhykäisyydessään Jeesuksen koko opin, mutta omituisesti
kehittyneiden olosuhteiden vuoksi ani harva voi ymmärtää niiden
merkityksen, tai, ehkä pitäisi sanoa: harva _rohkenee_ ymmärtää.
_Isä meidän_ -- siinä on kaksi sanaa: _Isä_ ja _meidän_. jos olisi puhe
tavallisesta perheestä, niin edellisellä sanalla tarkoitettaisiin
perheen isää, jälkimmäisellä perheen lapsia. Lapset taas ovat aina
keskenään sisaruksia, veljeksiä. Isä meidän merkitsee siis että me
käännymme Isän puoleen veljeksinä. Moni on ehkä ajatellut, toistaessaan
Isämeidän sanoja: miksi en saa sanoa _minun_ isäni, olenhan yksin vain
omien ajatusteni kanssa, ei ole läsnä ketään, että voisin käyttää
monikkomuotoa meidän. Mutta aina vaan toistuu rukouksessa edelleen tuo
"meidän": anna _meille_ jokapäiväinen leipämme, anna _meille_ syntimme
anteeksi, älä johdata _meitä_ kiusaukseen, j.n.e. Se merkitsee, että
jumalaa ei ole olemassa muuten kuin veljeksiin nähden, että ellemme
asetu ensin tasa-arvoisiksi veljeksiksi, emme voi kääntyä minkään
Jumalan puoleen, ei mikään Jumala voi kuulla meitä eikä mitään Jumalaa
ole edes olemassakaan meille.
_Isä meidän, joka olet taivaissa_. -- "Joka olet taivaissa" -- mitä se
merkitsee? Se merkitsee erotusta tavallisen perheenisän ja _meidän_
isämme välillä. Edellinen on näkyväinen perheen valtamies, joka
ilmaisee tahtonsa lapsille korvin kuultavalla äänellä. "Joka olet
taivaissa" sitävastoin merkitsee, että _meidän_ isämme on näkymätön,
kuulumattomalla äänellä puhuva kaikkeuden herra, jonka tahto on
ilmaistuna meidän sydämissämme. Näkymättömän Isän tahto on meidän,
veljesten sydämissä, eikä ainoastaan meidän, jotka olemme tässä
huoneessa, ei ainoastaan meidän, jotka olemme tässä kaupungissa, tässä
maassa, vaan myöskin meidän, jotka olemme venäläisiä, meidän, jotka
olemme saksalaisia, jotka olemme ranskalaisia, jotka asumme Amerikassa,
Aasiassa, Afrikassa, Australiassa. Kaikkien meidän sydämissämme on
tunto saman näkymättömän isän tahdosta, ja se tahto on: veljeys. Ilman
tätä veljeyttä ei ole Isääkään, ilman tätä veljeyttä ei ole Jumalaa,
ilman tätä veljeyttä ei ole taivaissa eli näkymättömyydessä mitään
minkä puoleen voisimme kääntyä rukouksissa. Voi ihmiset, jospa te
tietäisitte sen onnen mittaamattomuuden, joka seuraa veljeyden Isän
löytämisestä, ette silloin epäilisi, vaan niinkuin mereen heittäytynyt
viskaa luotansa kaiken mikä estää häntä uimasta, niin te viskaisitte
luotanne rikkautenne, maanne ja mantunne, vain sen yhden asian tähden:
että voisitte, silmät ummistaen, rukouksissa sanoa -- Isä meidän, joka
olet taivaissa!
_Pyhitetty olkoon Sinun nimesi_. Pyhittää näkymättömän Isän nimi
merkitsee samaa kuin antaa tälle nimelle ylin merkitys kaikkien muiden
nimien rinnalla. Tämän nimen asemaan on nimittäin paljon muita
pyrkijöitä. On paljon muita tahtonsa ilmaisijoita, jotka mielellään
sotkisivat jalkoihinsa eli saattaisivat kuulumattomaksi sydämissämme
olevan Isän tahdon, joka tarkoittaa veljeyttämme. Semmoisia
väärinkäskijöitä on ennen kaikkia tuo tunnettu "oma tahtomme", joka
alati pyrkii irti veljeydestä, hakien omaa ylemmyyttään veljien
rinnalla. Oma tahtomme veisi meitä veljien hallitsijoiksi, Isän tahto
vie meitä veljien palvelijoiksi. Sen vuoksi rukoillessamme: pyhitetty
olkoon Sinun nimesi, meiltä kysytään ponnistusta luopuaksemme oman
tahtomme herruudesta ja asettaaksemme sen tilalle Isän tahdon. Mutta
paitsi omaa tahtoamme on Isän tahdon asemaan pyrkijöinä vielä
ulkopuolella olevat ihmiset, jotka asettuvat hallitsijoiksemme, jotka
vaativat meiltä sitoumuksia, alamaisuutta, uskollisuuden valoja ja
tahtonsa alaisiksi orjistumista. Näiden kaikkien rinnalla olkoon Sinun
nimesi, Isä, pyhitetty. Saattaa esimerkiksi tapahtua, että Sinun
asemaasi pyrkii anastamaan jo näkyväinen perheen isäkin, joka pojalleen
suunnittelee millaiseksi tämän tulevaisuus pitäisi muodostua.
Suunnittelut saattavat joskus sisältää semmoista, mikä on peräti
vastaista kaikelle veljeydelle. Tämmöisissä tapauksissa: pyhitetty
olkoon Sinun nimesi, näkymätön Isämme, ylemmäksi näkyväisen isäni
tahtoa. Mutta sellaisia taivaallisen Isän tilalle pyrkijöitä voivat
olla esimerkiksi myös työnantajat, jotka teettävät ylellisyys-esineitä
keskellä kurjuutta ja nälkää, tai kaikenlaiset johtajat, jotka
kehoittavat kylvölakkoihin, silloinkuin maan aitat tyhjentyvät ja nälkä
uhkaa jokaista eroituksetta. Semmoisia ovat vielä kaikki nuo näkyväiset
hallitsijat, jotka vaativat sotaan veljiä vastaan, sanoen toisia
kansoja vihollisiksi ja toisia ystäviksi. He puhuvat isänmaista ja
kansallisuuksien jumalista, unohtaen, että Jumala on yksi eli että
veljeyden ulkopuolelle ei saa yksikään ihminen jäädä meidän
kadottamatta tätä ainoata Jumalaa. Kaikkien näkyväisten hallitsijain
ylitse olkoon siis Sinun nimesi pyhitetty, Isä, niin ettemme Sinun
rinnallasi mitään muuta nimeä tunnustaisi emmekä kenenkään muun käskyä
tottelisi. Sitä merkitse rukous: pyhitetty olkoon Sinun nimesi, Isä!
_Lähestyköön Sinun valtakuntasi_. Tässä on puhe valtakunnasta,
sellaisesta valtakunnasta, jossa näkymätön Isä on hallitsijana ja me
kaikki ihmiset vapaina veljeksinä. Kun siis sellaisen valtakunnan
lähestymistä rukoillaan, niin on tietysti välttämätöntä, että rukoilija
rukoillessaan valmistuu johonkin sellaiseen tekoon, joka välittömästi
edistää veljeyden toteutumista nykyisyydessä. Muussa tapauksessa on
koko rukous pelkkää lavertelua. Rukouksen voisi melkein sanoa myös
näillä sanoilla: toteuttakoon tämänpäiväinen toimintani veljeyden
aatetta. Tämän rukouksen painopiste on siinä, etten saa pitää mitään
työtä, joka tänäpäivänä tehtäväkseni tarjoutuu, tärkeämpänä sitä mitä
minun on tänään veljeyden hyväksi tekeminen. Näitä nykyisyyden töitä
voi tietysti olla monenlaisia: Joku luopuu kohta koko omaisuudestaan
veljeyden toteuttamiseksi, toinen luopuu tänään vaan puolesta ja aikoo
huomenna tai ylihuomenna ehkä luopua lopusta, kolmas päättää kieltäytyä
asevelvollisuudesta, neljäs jättää vanginvartijatoimensa j.n.e. Ei ole
niinkään paljon kysymys siitä kuinka suuren askeleen kukin ottaa kuin
siitä, että rukous muuttaa hänen uskonsa suunnan, siitä, että hän
kasattuaan itselleen erikoisomaisuutta nyt lakkaa tästä kasaamisesta,
sodittuaan veljiään vastaan nyt lakkaa sotimasta. Sillä voiko olla
suurempaa erehdystä kuin sotia rauhan saavuttamiseksi tai vaikkapa
valmistaa pommeja yhteiskuntaa vastaan jonkun tulevaisen
ihanneyhteiskunnan luomiseksi! Edellistä harjottavat vanhan
järjestelmän miehet, jälkimäistä kumouksen miehet. Kummassakin
tapauksessa käytetään nykyisyyttä pahojen tekojen suorittamiseksi
jonkun tulevaisuuden-hyvän nimessä, soditaan nykyisyydessä tulevan
rauhan vuoksi, räjäytetään ilmaan veljiä tulevan veljeys-ihanteen
vuoksi. Nykyisyys on kuitenkin ainoa elämä mikä meillä on eikä sitä saa
käyttää huonojen tekojen suorittamiseksi minkään tulevaisuuden nimessä,
olkoon tämä kuinka utoopillisen ihana tahansa. Kaikki paha syntyy
oikeastaan siitä, että ihmiset luulevat saavansa tehdä pahaa
tänään jotakin huomista hyvää varten, tuhlata nykyisyyttä
juoksuhaudoissaistumiseen, jotta muka ikuinen rauha kerran koettaisi,
tai sitten tuhlata nykyisyyttä taisteluihin puoluevallasta tai suoraan
anarkististen ihanteiden toteuttamiseksi pommeilla. Me tuhlaamme
nykyisyyttä kaikkialla olemattoman tulevaisuuden hyväksi. "Lähestyköön
Sinun valtakuntasi" on voimakas rukous tätä tuhlausta vastaan, se on
henkinen voimainponnistus, jolla ihminen viskaa luotansa utopiat ja
olemattomat tulevaisuuden haaveet, palautuu elävään nykyisyyteen
niinkuin oman elämänsä varsinaiseen keskukseen, akseliin. Siitä kaikki
säteet lähtevät loppumatonta kehää kohden, siinä on hänen elämänsä
mahdollisuudet. Kaikki mikä elää se elää vain nykyisyydessä. Tämä
Jumalanvaltakunnan oppi on ainoa maailmanparannusopeista, jossa
tulevaisuutta rakennetaan nykyisyyden hyvillä eikä pahoilla töillä.
Sitäpaitsi se painaa tunnustajansa rintaan ihanan uskon, että tämä
elävä nykyisyys on iankaikkisuutta, joka ei tiedä mistään kuolemasta.
_Tapahtukoon Sinun tahtosi_. Tapahtukoon siis meissä se uskon muutos,
joka tempaa meidät oman tahtomme vallasta, joka auttaa meidät pois
toisten ihmisten ja näkyväisten hallitsijain tottelemisesta
näkymättömän, yhteisen Isämme valtaan ja tottelemiseen. Meidän yhteisen
Isämme tahto ei ole mikään muu kuin meidän oma veljeytemme. Veljeys
taas ei voi syntyä mitenkään muuten kuin tunnustamalla tämän yhteisen,
meitä kaikkia yhdistävän Isän. Tämäkin rukous on siis samanlainen
henkinen voimainponnistus, jolla rukoilija vahvistaa itsessään uskoa,
ylentää itsessään pojan suhdetta Isään luopumalla kaikista muista
suhteista. Tapahtukoon Sinun tahtosi niin maassa kuin taivaissa --
merkitsee, ettei isä ole ainoastaan tämän maapallon ihmisten Isä, --
ettei Hänen tahtonsa asu ainoastaan tämän maan veljesten sydämissä,
vaan että "Isällä on monta asuntoa". On tähtiä, on äärettömyys. Isä on
kaikkeuden herra ja Hänen tahtonsa tapahtuu kaikkialla taivaissa. Tämän
maan päällä on meillä ollut vapaus antaa joko Hänen tahtonsa tai sitten
näkyväisten hallitsijain tahdon tapahtua. Näkyväisten hallitsijain
tottelemisesta ei ole ollut seurauksena veljeys, vaan mailmansota. Nyt
ei ole enää muuta keinoa pelastumiseen kuin jyrkästi muuttaa usko ja
siirtyä näkymättömän hallitsijan tottelemiseen. Tapahtukoon siis Sinun
tahtosi tämän maan päällä niinkuin se tapahtuu taivaissa!
_Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme_. Näin kuuluu
seuraava rukous. Näyttäisi, ettei tällä rukouksella ole mitään yhteyttä
edellisen kanssa. Mutta katsokaamme. Ihmeellisesti tässä rukoillaan
leipää vain yhdeksi ainoaksi päiväksi. Ilmeisesti tarkoitetaan, että
huomiseksi on leipää rukoiltava vasta huomenna. Ilmeisesti tarkoitetaan
jotain _uskoa_, ettei tarvitsekaan ihmisen pitää huolta muusta kuin
nykyisyydestä ja Isän tahdon täyttämisestä siinä, se on: veljeyden
toteuttamisesta, niin kyllä leipä itsestään käteen tulee. Niin kuin
Isä-meidän rukouksen opettaja muulloinkin on sanonut: älkää surko
huomisesta, vaan uskokaa, että jos Jumala ruokkii linnut, niin kyllä
hän ihmisetkin osaa ruokkia. Ja vielä selvemmin näillä sanoilla:
etsikäät ensin Jumalan valtakuntaa ja Hänen oikeamielisyyttänsä, niin
kaikki nämät teille annetaan, se on: tehkää ensin oikeutta veljillenne,
niin leipä tulee itsestään. Ilmeisesti tarkoitetaan näillä kaikilla,
ettei veljesten kesken kukaan saa ruveta kokoomaan itselleen
tulevaisuudeksi varastoa, koskapa hän sillä ottaa veljeltänsä sen minkä
nämä nykyisyydessä tarvitsevat. Niinkuin muurahaiskeossa jokaisella
miljoonista muurahaisista on pikku rinnassaan vaisto siitä, ettei saa
ruveta kokoomaan mihinkään keon soppeen eri varastoa itsellensä, sillä
tämmöinen teko mädännyttäisi koko keon, niin ihmistenkin sydämissä
pitää olla tieto isän tahdosta, joka kieltää heitä varaamasta itselleen
erikseen omaa erikoistulevaisuutta varten, toisin sanoen: kieltää
huolehtimasta huomisesta. Muurahaisilla on tämä tieto synnynnäistä
vaistoa, ihmismaailmassa se taas on juuri syntymässä uskon kautta
Isään. Ihmiset ovat siirtymässä näkyväisten hallitsijain moninaisista
valtakunnista, joissa kaikki kootaan erilleen ja vastakkain,
näkymättömän (taivaallisen) Isän valtakuntaan, joka yhdistää ihmiset
yhtenäisyydeksi niinkuin maapallo on yksi avaruudessa. Usko ei mitään
muuta olekaan kuin usko siihen, että Isän valtakunta on _ensin_
etsittävä, niin jokapäiväinen leipä seuraa itsestään, usko siihen, että
minun on nyt, tällä hetkellä uhrattava erikoisomaisuuteni ja
erikoistulevaisuuteni veljesrakkauden nimeen. Usko on siinä, etten minä
kysy: mitä siitä seuraa, jos minä annan pois kaiken mitä minulla on.
Usko on usko siihen, ettei voi seurata muuta kuin hyvää: jokapäiväistä
leipää kaikille.
Ottakaamme tämän asian valaisemiseksi kuohuvin ja kuumin esimerkki
päivän polttavista kysymyksistä. Me tiedämme kaikki sydämissämme, että
aseitten käyttäminen on Isän tahtoa vastaan. Sillä mitä on ase, ellei
veljen tappamista tarkoittava laite. Ymmärrämme siis kaikki, että tänä
elävänä nykyhetkenä, jos milloinkaan, asetehtaiden hävittäminen ja
aseitten käyttämättömiksi tekeminen tai työvälineiksi takominen olisi
sitä mitä Jumalan valtakunnan etsiminen meiltä aivan ensimäiseksi
vaatisi. Sen me tiedämme kaikki, erehtymättömästi. Me tiedämme, mutta
meillä ei ole uskoa. Me kysymme: mitä siitä _seuraisi_, jos me niin
menettelisimme? Tämä kysymys sisältää epäuskon Isästä. Hyvät ihmiset,
älkää kysykö niin. Uskokaa, ettei Isän tahdon täyttämisestä
nykyisyydessä voi seurata mitään pahaa tulevaisuudessa. Isä ei anna
kiveä leivän asemasta. Vaan jos te sanalleen täytätte Isän tahdon ja
hävitätte keskuudestanne aseet, niin Isä antaa teille maan, joka on
kaiken leivän lähde. Hän antaa teille maan kaikkine rikkauksinensa,
tuon kauan kaivatun, tuon ammoisista ajoista "luvatun maan" yhteiseksi,
ihanaksi veljesomaisuudeksenne. Sanani kuuluvat profeetallisilta, mutta
ajatelkaahan itse: Jos aseita ei enää ole, kuka voi silloin pakoittaa
ketään alustalaiseksensa ja imeä kuiviin hänen työvoimansa? Ei kukaan
eikä millään mahdilla. Tiedämmehän, että aseet ja vain aseet ne ovat
tehneet mahdolliseksi yksityisen maanomistuksen, tuon laillistetun
erille-kokoomis-oikeuden, ja että aseiden hävitessä häviää myös tämä
köyhyyden ainoa synnyttäjä.
Miksi sanon, että Jumala vasta silloin _antaa_ maan ihmisille ja miksi
vertaan sitä "luvattuun maahan", jossa rieska ja hunaja vuotaa? Siksi,
että tähän päivään asti, niin kauan kuin tämä maa on seissut, ei sitä
vielä milloinkaan ole veljellisesti viljelty, vaan aina paloiteltu ja
asevoimin yksityisomaisuutena hallittu, mutta kun aseet hävitetään on
Jumala antava maan ihmisille yhteisomaksi ja silloin ihmiset näkevät,
että sama maa, joka on heitä nälässä pitänyt, on heille antava
runsaammalla mitalla kuin he jaksavat vastaanottaa. Se on oleva vain
luonnollinen seuraus siitä, että hävittämällä aseet on "_ensin_ etsitty
Jumalan valtakuntaa". Tämä kaikki olkoon sanottu vain esimerkkinä.
Rukous "anna meille tänäpäivänä meidän jokapäiväinen leipämme"
edellyttää siis sellaisen henkisen voimainponnistuksen, jolla rukoilija
vahvistaa itsessään uskoa, ettei hänen tarvitse huolehtia huomisesta,
jos hän tänään tekee tehtävänsä veljeyden hyväksi. Tämäkin rukous on
siis vain uskon vahvistamista rukoilijassa:
Seuraa sitten:
_Arina meille meidän syntimme anteeksi niinkuin mekin meidän
velvollisillemme anteeksi annamme_. Tämäkin osa rukouksesta on yhä vain
samaa voimainponnistusta uskon vahvistamiseksi. Rukoilijan täytyy
valmistua sekä ajatuksillaan että teoillaan antamaan täydellisesti
anteeksi kaiken sen mitä muut ovat häntä vastaan rikkoneet. Se, joka
tänäpäivänä aikoo viranomaisten avulla hakea velalliselta hänen
velkansa, ei voi tänäpäivänä rukoilla: anna meille anteeksi niinkuin
mekin velallisillemme anteeksi annamme. Tai jos on joltakin varastettu
taskukello, ja hän on antanut viranomaisten heittää varkaan tyrmään, ei
hän voi rukoilla tänään Isää, ei tänään eikä huomenna eikä ylihuomenna
niinkauan kuin varas tyrmässä istuu. Tämä rukous sisältää kaikessa
lyhykäisyydessään koko synninpäästö-opin: me saamme anteeksi Isältä
heti kun vaan annamme anteeksi veljillemme. Mutta jos rukoillessamme
muistamme, että veljillä on jotakin vielä meitä vastaan, niin paras on,
että jätämme koko rukoilemisen sikseen ja ensin sovimme riitaveljemme
kanssa.
Näin mutkaton on Isämeidän-rukouksessa synninpäästö-oppi, joka on
maailmanhistoriassa ollut mutkallisimpia ja vaikeimmin ratkaistavia
kysymyksiä. Ensin ihmiset luulivat, että Jumalalta anteeksi saadakseen
täytyy Jumalalle uhrata elukoita alttarille, sitten ovat pitkin aikoja
keskenään taistelleet oikeasta synninpäästö-opin käsittämisestä,
niinkuin noissa loppumattomissa taisteluissa katolilaisen ja
lutherilaisen kirkon välillä. Vielä meidänkin päivinämme sentään käy
synninpäästö pappien välityksellä niin sanotulla "Herran
ehtoollisella". Mitä se "Herran ehtoollinen" oikeastaan on? Jeesus
Natsarealainen, joka on meille tämän isämeidän-rukouksen antanut,
tahtoi _teolla_ osottaa ihmisille kuinka pitää antaa anteeksi
velvollisillensa. Siinä tarkoituksessa hän pesi oman pettäjänsä,
Juudaan, jalat, mikä oli sen ajan nöyrin palveluksen osoitus. Siinä
tarkoituksessa hän myöskin, kun häneltä tiedusteltiin kuka tuo pettäjä
oli, jakoi kaikille leipäpalat, mutta Juudaalle antoi paraan,
nimittäin, kastetun, palan. Ja hän käski opetuslasten jakaessaan leipää
aina muistamaan näitä hänen tekojaan ja itse puolestaan antamaan
anteeksi kaikille, jotka heitä vastaan rikkovat. Tästä tapauksesta on
syntynyt tuo meidän päiviemme omituinen "Herran ehtoollinen", jonka
todistajina saamme olla sunnuntaisissa jumalanpalveluksissamme. Jos
näissä kirkollisissa toimituksissa siis vielä on jotakin totuudesta
jäljellä, niin kaiketi ainakin se, että ehtoollisella kävijät
lupautuvat antamaan anteeksi pahimmille vihollisilleen, omille
pettäjilleenkin, rakastamaan vihollista ja siunaamaan niitä, jotka
heille vääryyttä tekevät ja heitä vahingoittavat. Jos se niin on ja jos
me kaikki olemme käyneet "Herran ehtoollisella" niin pitäisihän
vähitellen myös kaikki synnit jo olla anteeksi annettuina, ja maailman
pitäisi olla sangen kaunis katsella. Mutta onko maailma kaunis
katsella?
"Kaikki mitä te päästätte, sen pitää olla päästettynä myös taivaissa"
-- kuuluvat ihanat sanat. Ne merkitsevät: Kaikki mitä te annatte
anteeksi veljillenne se olkoon anteeksi annettuna myös taivaissa. Jos
siis taskukellon varas saapi teiltä anteeksi rikoksensa, niin hän on
samalla saanut anteeksi myöskin Isältä, eikä kukaan ihminen eikä mikään
valta saa ruveta varasta vielä sen lisäksi rankaisemaan. Jeesus
Natsarealainen antoi omin luvin anteeksi langenneelle naiselle ja tämän
anteeksi antonsa perustuksella kielsi enää rikoslain määräämää
rangaistusta sovelluttamasta. Mutta onhan sanottu myöskin: "mitä te
sidotte sen pitää oleman sidottuna taivaissa". Ja todellakin, ne jotka
eivät anna anteeksi velvollisillensa, ovat mitä pahimmalla tavalla
"sidotut taivaissa". Tämä sitominen se on todella kauhea, se on
epätoivoinen, painajaisen tavalla kiusaava, niinkuin ei siitä voisi
milloinkaan päästetyksi tulla. Katsokaamme siis miten me olemme
sidotut: Tässä kohoavat ympärillämme nämä kauniit kirkon kiviseinät,
tässä ovat urut, tässä pilarit ja monenmoiset koristukset. Tänne me
joka pyhä kokoonnumme hartautta harjoittamaan. Jonkun kilometrin päässä
ovat toiset korkeat kivimuurit, joiden seinien sisällä ei ole näin
avaraa ja valoista, näin kaunista ja rauhaisaa. Koko sisusta on jaettu
pieniin koppeihin, joiden asukkaille me _emme_ ole antaneet anteeksi,
niitä on satoja, niitä on tuhansia. Siellä he viettävät päiviänsä yksin
jätettyinä taistellen mielenhäiriötä vastaan, jonka synnyttää ajatusten
kiertäminen alati samassa kehässä -- päivä päivältä, viikko viikolta,
kuukausi kuukaudelta, vuosi vuodelta. Mutta me sillä välin kokoonnumme
tähän valoisaan temppeliin rukoilemaan: Isä, anna meille meidän
rikoksemme anteeksi, niinkuin mekin annamme anteeksi niille, jotka ovat
meitä vastaan rikkoneet! Voiko suurempaa valhetta sanoa? Emmekö usko,
että Isä voi nähdä yhtaikaa sekä kirkon että vankilan seinien sisälle.
Kuinka päästä tästä kauheasta rikoksiimme kytkeytymisestä? Sillä
tiedämmehän, että ellemme anna velvollisillemme anteeksi, ellemme asetu
veljeyden kannalle kaikkiin ihmisiin erotuksetta, niin ei meillä
myöskään voi olla Isää. Ja rukoilimmepa tässä kirkossa kuinka hartaasti
tahansa, kylmät holvit vastaavat meidän rukouksiimme. Jos taas
ummistamme silmämme ja koetamme näkymättömyyden syvyyksistä hakeutua
henkisen Isämme yhteyteen, tyhjyys tulee vastaamme, ammottava tyhjyys.
Mitään Jumalaa ei sieltäkään löydy, mitään Jumalaa ei meillä ole edes
olemassa. Näin sitoo meitä taivaissa se, ettemme ole päästäneet
siteistä veljiämme. Me sidomme veljemme sillä kaupalla että kadotamme
Jumalan, ja Isän yhteyden asemasta tuijotamme tyhjyyteen.
Onko tästä sitomisesta muuta pääsyä kuin vankilain avaaminen, sanokaa
se minulle.
Olkoon tämä myöskin mainittu vain esimerkkinä siitä, miten syvälle
Isämeidän-rukous koskee yhteiskunnallisenkin elämän ytimiin.
Jokaiseen yksilöön nähden on tämän rukouksen osan merkitys aina sama:
ellemme täydellisesti anna anteeksi veljillemme, emme voi rukoilla
mitään Jumalaa, sillä Isä voi olla vain veljien Jumala.
Ja nyt tulemme lsämeidän-rukouksen viimeiseen osaan:
_Älä johdata meitä kiusaukseen, vaan päästä meitä pahasta, sillä Sinun
on valtakunta, voima ja kunnia ijankaikkisesti_. Nämä sanat ovat
Isämeidän-rukonksen melkein hämärimmät, ellei niitäkin osaa ymmärtää
saman veljesvaltakunnan hengessä. Isän valtakunnan jäsenenä Jeesus
Natsarealainen, joka on meille tämän lsämeidän-rukouksen antanut,
julistautui vapaaksi näkyväisen esivallan alamaisuudesta. Hän ei
tunnustanut käskijöikseen Pilatusta eikä Herodesta, ei fariseuksia eikä
ylimmäisiä pappeja. "Ihminen on sabatin herra", hän sanoi. -- "Ei
ihminen ole sabattia varten, vaan sabatti ihmistä varten." -- "Ei
ihminen ole liioin temppeliä varten olemassa, vaan temppeli on olemassa
ihmistä varten", ja hän meni temppeliin, nakkeli nurin kaikki
rahainvaihettajain pöydät ja ajoi ulos uhrielukat, joita sen ajan papit
tarvitsivat päästääkseen ihmisiä heidän synneistänsä, ja sanoi: isä
antaa teille syntinne anteeksi heti kun vaan annatte anteeksi omille
velallisillenne. Mutta niille, jotka olivat temppelin isäntiä ja jotka
ottivat kansalta kymmenyksiä tämän jumalanpalveluksen palkaksi, hän
sanoi: "Tämä on minun Isäni huone, mutta te olette sen tehneet
ryövärien luolaksi." -- Millä oikeudella hän näin kirkossa isännöitsi?
Sillä oikeudella, minkä Jumala antaa ihmiselle. Se kansalaisoikeus,
minkä Isä antaa valtakuntansa jäsenille, ei ole mitään pikku
äänestysoikeutta, mitään kilttiä yhdenvertaisuutta lain ja
tuomioistuimen edessä. Ei. Se on _täyttä_ vapautta, se on suurta,
rajatonta vapautta, se on kuninkaan vapautta vertaistensa kuninkaitten
seurassa. Suurempaa vapautta ei voi ihmisellä enää olla kuin minkä
hänelle antaa todellinen veljesyhteys, jonka hallitsijana on näkymätön
Isä. Kukaan ei ole semmoisen ihmisen yläpuolella, mikään ei sido hänen
tahtoansa, mikään laki ei ole häntä varten kirjoitettu, mikään
hallitsija ei ole häntä varten hallitsemassa. Sillä Isä on hänen
hallitsijansa, isän tahto hänen lakinsa.
Mutta tämä rajattoman vapauden tilanne synnyttää kiusauksen. Pahahenki
vei Jeesuksen korkealle vuorelle: Sinä olet toistaiseksi ainoa, sanoi
pahahenki, joka ymmärrät mikä valta ihmisellä oikeastaan on, tuossa
ovat edessäsi kaikki näkyväiset valtakunnat, rupea niiden
hallitsijaksi, minä annan sinulle aseellisen voiman, joka toteuttaa
tahtoasi ja ylläpitää kunniaasi. Mutta Jeesus voitti kiusauksen ja
sanoi: Jumala on ihmisten ainoa hallitsija, Jumalaa pitää siis minunkin
kumartaman ja Häntä ainoata palveleman. -- Tämän saman kiusauksen
voittamista rukoilee Jeesus jokapäivä sanoilla: isä, älä johdata meitä
kiusaukseen, vaan päästä meitä pahasia, sillä vain Sinun on valtakunta,
Sinun voima ja Sinun kunnia iankaikkisesti.
Valtaan pyrkiminen on tietysti veljeyden aatteelle jotakin perin
vastaista, sillä valtahan tarkoittaa ihmistahdon alistamista toisen
ihmistahdon alaiseksi, silloin kun ihmisen olisi tarkoitus olla vain
Isän tahdon alaisena. Niin voimakkaasti kuin Jeesus siis kieltääkin
kumartamasta näkyväisiä hallitsijoita, yhtä ratkaisevasti hän kieltää
itseltään oikeuden ruveta toisten hallitsijaksi. Valtaan pyrkiminen,
toisten hallitsijaksi tekeytyminen on ihmisen helmasynti. Ei mikään
niin turmele ihmistä kuin valta eikä mikään tuota niin suuria
onnettomuuksia veljesvapaudelle kuin valtaan pyrkiminen. Jos valta
olisi Jumalan tahdon mukaista, niin ei se turmelisi ihmistä. Senpä
vuoksi veljeys onkin mahdoton näkyväisten hallitsijain valtakunnassa,
että valta turmelee ihmisen. Jo viikon tai pari vallassa oltuaan hän on
niin turmeltunut, ettei veljeyden valtakuntaan kelpaa. Eikä mikään ole
niin vaikeata ihmiselle kuin juuri vallasta luopuminen, kun sen kerran
on saavuttanut. Valtaan pyrkiminen on veljeyteen pyrkimisen jyrkin
vastakohta. Valtaa voi käsissään pysyttää äärimmäisesti ainoastaan
toisten ihmisten väkivoimaan nojautuen, toisten ihmisten väkivoimaan ja
heidän antamaansa erikoiskunniaan. Tästä vallasta, voimasta ja
kunniasta Jeesus kokonaan luopuu. Hän luopuu vallasta siihen määrään,
ettei salli itselleen edes puolustautua väkivoimaa vastaan, vaan sanoo,
että jos joku lyö sinua korvalle, niin käännä hänelle toinenkin
poskesi. Hän menee tässä pahan vastustamattomuudessaan niin pitkälle,
ettei vastusta edes niitä jotka tulevat häntä vangitsemaan, sylkemään
hänen kasvoihinsa, raastamaan oikeuksien eteen ja vihdoin puhkaisemaan
hänen kätensä rautanauloilla ja ripustamaan alastomana ristinpuulle
kaiken kansan pilkattavaksi.
Jeesuksen käytöksessä näemme siis kaksi vastakkaista sääntöä, toinen on
ylpeyden sääntö: älä tottele näkymättömän Isämme rinnalla mitään
näkyväistä valtamiestä, ja tämä sääntö tekee ihmisen täysvapaaksi
veljesvaltakunnan kansalaiseksi. Toinen on nöyryyden sääntö: luovu
kaikesta väkivallasta siihen määrään, ettet vastusta edes sitä joka on
paha, ja tämä sääntö tekee ihmisen yhdeksi Isän kanssa. Nämät kaksi
sääntöä ovat kuin ihmisen kaksi silmää: silmiä on kaksi, mutta ne
näkevät yhtä.
Näin siis Isämeidän-rukouksen viimeinenkin osa tarkoittaa
vain veljeyden valtakunnan luomista, sisältäen rukoilijan
voimainponnistuksen kaikesta semmoisesta luopumiseksi, joka veljeyttä
estää. Älä johdata meitä vallan kiusaukseen, vaan päästä meitä
ulkonaisen voiman ja ulkonaisen kunnian pahasta, sillä vain Sinun on
valta, voima ja kunnia ijankaikkisesti.
Näemme siis, että koko Isämeidän-rukous alusta loppuun on rukousta
veljeyden rakentumiseen maan päällä, sen iankaikkisessa nykyisyydessä:
Isä meidän, veljien, joka olet taivaissa, näkymättömänä
hallitsijanamme. Pyhitetty olkoon Sinun nimesi kaikkien näkyväisten
hallitsijain ylitse. Lähestyköön Sinun valtakuntasi tässä elävässä
nykyisyydessä. Tapahtukoon Sinun tahtosi niin tämän maamme päällä kuin
se tapahtuu muualla kaikkeudessa. Pysytä meissä usko jokapäiväiseen
leipään, vaikka emme varaakaan kukin erikseen itsellemme huomiseksi.
Anna meille syntimme anteeksi niinkuin mekin annamme anteeksi niille,
jotka ovat meitä vastaan rikkoneet. Äläkä johdata meitä näkyväisen
valtakunnan kiusaukseen, vaan päästä meidät ulkonaisen voiman ja
ulkonaisen kunnian tavoittamisen pahasta, sillä _Sinun_ on valtakunta,
voima ja kunnia iankaikkisessa nykyisyydessä, joka ei tunne kuolemaa.
Tai niinkuin rukous kuuluu ilman selittäviä lisäyksiä: Isä meidän, joka
olet taivaissa. Pyhitetty olkoon Sinun nimesi. Lähestyköön Sinun
valtakuntasi. Tapahtukoon Sinun tahtosi niin maassa kuin taivaissa.
Anna meille tänäpäivänä meidän jokapäiväinen leipämme. Ja anna meille
meidän syntimme anteeksi niinkuin mekin meidän velvollisillemme
anteeksi annamme. Äläkä johdata meitä kiusaukseen, vaan päästä meitä
pahasia, sillä Sinun on valtakunta, voima ja kunnia iankaikkisesti,
amen.