Toukokuun 20 p. 1917.
Tahtoisin rauhoittaa tämän myrskyn, joka on noussut teidän ja minunkin
mielessäni. Uskoni voimalla tahtoisin saada aallot asettumaan, laineet
laskeutumaan. Paistakoon päivä jälleen siliytyvien maininkien
harjoilla. Tyyntyköön mielenne niinkuin meri, joka taivaita
kuvastelee...
Sillä se aine, josta aijoin puhua, vaatii tyyntymystä, hiljaisuutta. Se
on vieno kuin aamutuuli, joka yön jälkeen hiljaa nuokuttaa laihoa. Se
on kysymys, joka on väikkynyt viattomassa lapsuudessanne, -- joka on
sittemminkin monasti noussut eteenne, pitkiksi ajoiksi jälleen sammunut
ja vihdoin ehkä vasta vanhuudessanne herännyt entistä voimakkaampana
eloon.
Se on kysymys siitä mitä Jumala on.
Kuinka monella tavalla ihmiset vastaavatkaan tähän iänikuiseen
kysymykseen! Alkuasteella olevat kansat veistävät itsellensä
puujumalan, jota sitten palvelevat pyhissä paikoissa. Meidän aikamme
lapsi, jolle opetetaan jumaluutta, ei tarvitse enää näkyvää kuvaa, vaan
tyytyy pelkkään kuvitteluun, ajatellen Jumalaa esimerkiksi partasuu
ukoksi, joka istuu tuolla pilvien keskellä. Filosoofi vihdoin tunkeutuu
tietoisuuden syvyyksiin, etsien sieltä niitä henkisiä voimia ja
ominaisuuksia, joita voisi sanoa jumalallisiksi. Hän ei hae jumalaa
lapsekkaasti katsomalla ulospäin, vaan kääntyy sisäänsä, omaan
itseensä, hengen maailmoihin.
Niiden kehittyneempien määritelmien joukossa, jotka erittäinkin
ansaitsevat huomiotamme, on yksi muita tärkeämpi. Se on se määritelmä,
jonka mukaan Jumala on järki.
Jumala on järki, -- kuinka se olisi oikein ymmärrettävä? Ei kaiketi saa
ajatella järkeä ikäänkuin ulkopuolellansa olevaksi, tehdä siitä jotain
käsitekuvaa ja siihen osoittaen sanoa: tuo on Jumala. Vaan pitää
tietysti ajatella järkeä omana itsekohtaisena voimana, semmoisena kuin
_minä_ järkeäni tunnen omana itsenäni, ja vasta siitä päätellä, että
tuo järkitietoisuus, kirkastetussa tilassaan, on jotakin jumalallista.
Mutta tässä kohtaa meitä heti määritelmän heikkous. Voihan kyllä sanoa
esimerkiksi jostakin ihmisestä: tuo mies on pelkkää järkeä. Mutta
ainahan täytyy löytyä itse mies, ennenkuin voi olla kysymys hänen
järjestään. Samoin voi sanoa Jumalastakin: pitää ensin olla jokin
olemus, jumala, ennenkuin voi puhua hänen järjestään. Sillä järki on
pelkkä ominaisuus, laatu, joka kuuluu jollekin. Ellemme tiedä emmekä
voi tuntea sitä olentoa, jolle tämä kirkastettu järki ominaisuutena
kuuluu, niin emme silti pääse pulasta sanomalla, että tuo olento on --
järki. Mikäs se itse olento on?
Sitä paitsi: järki, mikäli me tunnemme sen omana hengenvoimanamme ei
ole suinkaan aina jumalallista. Päinvastoin, me tunnemme sen useimmissa
tapauksissa kaikkea muuta kuin jumalallisena tekijänä elämässämme.
Niinpä se keksii lentokoneita, joista on erinomaisen mukava heittää
pommeja vihollisten lentokoneisiin ja kyliin ja kaupunkeihin. Se keksii
langattoman sähkötyksen, jolla sotalaivat ilmaisevat toisilleen
vihollisen olinpaikan. Se laatii nerokkaimmat upotusveneet, joilla
saattaa merenpinnan alitse lennättää kahtia suurimmatkin laivat ja
upottaa kymmeniä tuhansia merenpohjaan yhdellä iskulla. Se opettaa
varkaalle miten tiirikka on niin valmistettava, että sillä aukaisee
konstikkaimmankin lukon. Se keksii ja muotoihin pukee ne
mutkallisimmat, viekkaimmat valheet, joilla me oikeutamme omat
pahattekomme ja joilla me viettelemme ihmisiä. Se valehtelee meillekin
itsellemme niin hienon hienosti, että vihdoin uskomme omia valeitamme.
Ja tämäkö järki olisi Jumala?
Näitä epäjohdonmukaisuuksia huomioon ottaen onkin tämän määritelmän
sijaan annettu toinen, joka vetoo tunteeseen, sydämeen, eikä järkeen.
On sanottu: Jumala on rakkaus.
Jumala on rakkaus, -- hyvä on, mutta taaskin syntyy kysymys, miten
pelkkä ominaisuus, laatu, voi olla itse olemus. Tuo ihminen on pelkkää
rakkautta, Jumala on pelkkää rakkautta, niin voi kyllä sanaleikin
tavoin sanoa, mutta sittenkin jää todeksi, että täytyy olla olemassa
ensin itse ihminen tai Jumala, ennenkuin kumpikaan voi olla rakkaus.
Ja sitä paitsi: rakkaus, mikäli me sitä tunnemme omana
hengenvoimanamme, ei sekään, yhtä vähän kuin järkemme, ole suinkaan
aina jumalallista. Päinvastoin, me tunnemme senkin useimmissa
tapauksissa kaikkea muuta kuin jumalallisena tekijänä elämässämme.
Puhumattakaan suorastaan itserakkaudestamme, joka tuottaa niin paljon
onnettomuutta muille ihmisille meidän pyrkiessämme rikkauteen, valtaan
ja kunniaan, on muitakin ihmisiä kohtaan osoittamamme rakkaus
useimmissa tapauksissa sangen tuhoisaa. Niinpä voimme rakkaudessa omaan
äitiimme kehittyä niin pitkälle, että olemme valmiit tekemään verisintä
vääryyttä joillekin muille mummoille. Tai suositellessamme omaa
poikaamme johonkin tuloisaan paikkaan koetamme halventaa muita
nuorukaisia, jotka sattuvat olemaan hänen kilpailijoitaan, tai omia
lapsiamme vaatettaaksemme niin että voivat kunnialla leikkiä
Esplanaadin hiekassa annamme muiden lasten käydä ryysyissä. Tai
rakastaessamme isänmaatamme sodimme muiden isänmaata vastaan, hävitämme
sen viljelyksiä, tapamme sen parasta nuorisoa, herätämme itkua ja
epätoivoa koko sen väestössä. Ja tämäkö rakkaus olisi jumala! Ei. Ei
Jumala ole rakkaus.
Jumala ei ole järki, erikseen otettuna. Eikä Jumala ole rakkauskaan,
erikseen otettuna.
Vaan Jumala on järjen ja rakkauden yhtymä.
Missä rakkaus kieltää järjentoiminnalta rakkaudettomuutta ja missä
järki kieltää rakkaudelta järjettömyyttä, siinä on Jumala. Missä
rakkaus sitoo järjen omaan palvelukseensa ja missä järki sitoo
rakkauden puolestaan järjen palvelukseen, siinä on Jumala. Missä järki
on tullut rakkauden alamaiseksi ja rakkaus järjen alamaiseksi, siinä on
Jumala.
Rakkaus rukoilee järkeä: Järki, sinä, joka olet osannut keksiä
upotusveneen, etkö voisi keksiä miten veljeys toteutuisi maan päällä?
Järki, keksi nyt semmoinen lentokone, jonka pelkkä ilmestyminen
siniselle taivaalle saisi kaikki sotalentokoneet tippumaan maahan kuin
talvikärpäset kevätauringon noustessa! Keksi yhteiskuntamuoto, jossa
veljeys voisi toteutua! Keksi keino millä pahat voitaisiin pitää poissa
hallituksesta ja miten hyvät saataisiin heidän tilalleen! Keksi miten
saada aikaan ikuinen rauha, joka vapauttaisi meidät sotien kauhuista ja
puhdistaisi meidät tulevien sukupolvien silmissä siitä häpeästä, mihin
olemme oman aikakautemme tahranneet! Järki, miksi tahdot olla vain
pahan palveluksessa! Mikset vihdoinkin tule jo rauhan ja rakkauden
palvelukseen! Järki, me emme kestä enää, ihmisarvomme tekee vararikon,
me rukoilemme sinua sydämiemme palavimmalla rukouksella, auta, pelasta!
Ja järki, huomattuaan että rakkaudella taitaa vihdoinkin olla tosi
mielessä, päättää kuulla rakkauden rukoukset ja suostua sitä
palvelemaan. Ihmeellisten ja konstikkaiden keksintöjen sijaan se
kuitenkin vain alkaa sitoa vuorostaan rakkautta, sanoen:
Kuuleppas, sinä rakkaus sinä hellit tuota vanhaa äitiäsi, mutta etkö
huomaa, että noilla toisilla mummoilla on samallaiset silmät kuin
sinunkin äidilläsi ja että sama lempeys loistaa heidänkin kasvojensa
rypyistä? Ja etkö tiedä myös, että sama kuu ja samat tutut tähdet ja
sama aurinkokin paistaa toistenkin isänmaiden ylitse kuin vain sinun?
Miksi siis puhut halveksien akoista ja ämmistä ja miksi vihaat
muukalaisia?
Näin sitoo järki rakkauden, ruvettuaan sen palvelukseen.
Ja vasta näin syntyykin jotain kokonaista.
Eipä siis Jumalakaan voi olla järki erikseen tai rakkaus erikseen, vaan
ainoastaan järjen ja rakkauden yhtymä.
Voipi nyt sanoa, että rakkaus ja järki kuitenkin yhtyneinäkin ovat
edelleen vain jonkun olennon ominaisuuksia eikä itse olento, ja että
siis yhä jää vastaamatta, mikä se olento itsessään on, jonka
ominaisuuksia rakkaus ja järki ovat.
Tämän vuoksi onkin olemassa vielä kolmas määritelmä, jonka mukaan
Jumala on -- elämä.
Jumala on elämä, -- mitenkäs sitä pitäisi ajatella? Emme tietenkään saa
taaskaan ajatella elämää ulkopuolisesti nähtynä, vaan meidän täytyy
mennä omaan tietoisuuteemme ja ikäänkuin tuntea itsessämme mitä elämä
on. Silloin tunnemme, että meidän oman elämämme keskus on se, jota
sanomme _minuksi_. Jos elämä on se, jota ihminen sanoo minuksi, niin ei
hän enää tarvitse mitään selitystä siitä mitä elämä on, sillä minänsä
hän tuntee paremmin kuin mitään mitä voi silmillänsäkään katsella. Minä
olen minä, eikä muita selityksiä enää kaivata.
Jos siis elämä, sisäpuolisesti katsottuna, on minä, niin Jumala on se
minä, jossa rakkaus ja järki ovat yhtyneet niinkuin edellä sanoimme.
Näin on meillä nyt myöskin se olento itse, jonka ominaisuuksia rakkaus
ja järki voivat olla.
Onko olemassa missään sellaista _minää_, jossa rakkaus ja järki
olisivat täydellisesti yhtyneet toinen toistansa palvelemaan?
On. Ainakin entisyydessä. Esimerkiksi Jeesus Natsarealainen oli
sellainen minä. Voi olla myöskin muita, esimerkiksi Budda, ja monet
muut.
Se minä, jossa rakkaus ja järki ovat yhtyneet, on elämämme ainoa valo.
Jeesus sanoi: minä olen maailman valkeus.
Se minä, jossa rakkaus ja järki ovat yhtyneet, on ainoa mikä voi
henkeämme ravita ja antaa meille tyydytyksen rauhaa. Jeesus sanoi: minä
olen elämän leipä.
Se minä, jossa rakkaus ja järki ovat yhtyneet, on ainoa tienviittamme,
joka voi meille osoittaa varmaa suuntaa, se on ainoa totuuden
kiinnekohta, johon voimme milloin hyvänsä palautua, se on ainoa lähde,
josta elämäniloa voi loppumattomasti ammentaa. Jeesus sanoi: minä olen
tie, totuus ja elämä.
Se minä, jossa rakkaus ja järki ovat yhtyneet, antaa meille ainoan
mahdollisen, itsenäisen ja opista riippumattoman tiedon jumalasta.
Vielä enemmän: se antaa meille elävän _tunnon_ Jumalasta, ilmaisten,
että Jumalan minä on yhtä sen meidän oman minämme kanssa, joka rakastaa
kaikkia ihmisiä erotuksetta. Jeesus sanoi: ettekö ymmärrä, että se,
joka on nähnyt minun, on nähnyt Isän.
Ennenkuin Aabraham olikaan olin Minä, sanoi Jeesus.
Ja hän sanoi vielä: Ei Jumala ole kuolleitten jumala, vaan elävien.
Samoin voi tänäpäivänä sanoa se minä, jossa rakkaus ja järki ovat
yhtyneet: ennenkuin Jeesus Natsarealainen olikaan, olin minä, ja vielä:
ei Jumala ole kuolleitten Jumala, vaan elävien.
Missä ikinä kaksi tai kolme, tai sata tai tuhatta yhtyy vapaina
veljeksinä keskinäiseen palvelukseen, siellä olen Minä teidän
keskellänne. Se merkitsee: ei mikään näkyväinen hallitsija ole teidän
veljeytenne yhdistäjänä, vaan ainoastaan se näkymätön Minä, jossa
rakkaus ja järki ovat yhtyneet.
Näin Jeesus siirtää oman rajattoman vapautensa, oman
kansalaisoikeutensa Jumalan valtakunnassa maan päällä, muille. Te
olette maailman valkeus, te olette jumalat, -- hän sanoo.
Ei rikkaudesta, ei opista hän sano Jumalan valtakuntaan tulemisen
riippuvan. Päinvastoin, hän sanoo: voi teitä rikkaita ja voi teitä
oppineita, sillä helpompi on kamelin käydä neulansilmän läpi kuin
teidän tulla veljeyden valtakuntaan. Autuaat te köyhät, hän sanoo,
sillä teillä ei ole mitään esteitä veljeyden valtakuntaa perustamasta,
te ette siihen tarvitse muuta kuin keskenänne tunnustaa sen minän,
jossa rakkaus ja järki ovat yhtyneet, ja luopua kaikkia muita
hallitsijoita tottelemasta.
Tarvitsemmeko tämän jälkeen enää kysyä: kuka oli Jeesus Natsarealainen
ja mikä on meidän, nyt elävien ihmisten suhde tuohon suureen henkeen?
Emmekö jo näe mitä hän opettamisellansa tarkoitti, emmekö jo ymmärrä,
että meidän on nyt toteuttaminen se veljeyden valtakunta, jonka hän
pani vireille lähes kaksituhatta vuotta sitten? Jo on aika ymmärtää
mitä hän oli silloin ja mitä me olemme nyt.
Mutta voittehan te kysyä vuorostanne minultakin: kuka olet sinä, Arvid
Järnefelt, joka olet omin luvin noussut puhumaan meille tuolta
kielletyltä paikalta?
Kukako minä olen? Joku kirjoitti lehtiin, minun sanoneen itseäni
profeetaksi. Sitä en ole suinkaan voinut tehdä. Päinvastoin olen
Nikolainkirkossa julkisesti, vieläpä kirkon omaa kaavaketta käyttäen,
tunnustanut olevani tavallinen syntinen ihminen. Tosin olen samalla
ilmaissut, että minulla on jotain Jumalalta sanottavaa, mutta eihän se
vielä ihmistä profeetaksi tee. Lintu laulaa siitä riemusta, joka on sen
rinnassa liikahtanut, runoilija siitä näkemyksestä, joka on hänessä
syntynyt, uskoja siitä ilmestyksestä, joka on hänessä herännyt.
Sittenhän olisimme kaikki profeettoja. Jumala puhuu kaikille.
Semmoiseen ei tarvitse olla mitään enempää kuin tavallinen syntinen
ihminen. Mutta mitä tavallinen syntinen ihminen on ja mitä hän voi
olla, sitä ei kukaan tarvitse minulta kysyä, se riippuu kaiketi siitä
missä määrässä kukin on jaksanut saada itsessään järjen ja rakkauden
yhtymään toistansa palvelemaan.
Tahdon kuitenkin mennä ripille teidän edessänne ja vielä tarkemmin
selittää kuka minä olen.
Minä kuulun yläluokkaan. Tunnen sen perin pohjin. Osaan asettua sen
ajatusten ja tunteiden kannalle, ymmärrän sen ihanteita, siveellisiä
pyrkimyksiä. Voin siis asettua myöskin sen omaksitunnoksi ja, käyttäen
itsestäni ja heistä monikkomuotoa _me_, sanoa näin:
Me tunnustamme, että kulttuurimme on ajanut karille. Luulimme voivamme
opettaa teitä ja johtaa teitä tulevaisuuden onnelaan, mutta tekomme
eivät ole olleet opetuksiemme tasalla. Me olemme käyttäneet järkeämme
verrattoman paljon enemmän tuhojen aikaansaamiseksi kuin rakkauden
palvelukseen emmekä ole pystyneet synnyttämään muuta kuin hävityksen
kauhistusta. Kun nyt luovumme johtavasta asemastamme, tahtoisimme
kuitenkin pyytää teitä, että te ette puolestanne seuraisi meidän
esimerkkiämme ja käyttäisi järkeänne meidän tuhoksemme, vaan
käyttäisitte järkeänne rakkauden palvelukseen enemmässä määrässä kuin
me olemme sitä pystyneet tekemään. Lieventäkää tuomionne meidän
suhteemme. Muistakaa, että te itse olette meidät luoneet, te itse
olette koonneet meille meidän rikkautemme, te olette vuosituhansien
kuluessa kantaneet asetta suojataksenne meidän etuoikeuksiamme, meidän
yläluokkalaista asemaamme, meidän kapitaalejamme ja meidän yksityistä
maanomistusoikeuttamme. Te olette tottelevaisuudellanne juurruttaneet
meihin sen uskon, että oleva järjestys on jotakin luonnon
välttämättömyyttä, jonka poistaminen ei muka kuulu ihmistehtäviin, eli
että se on muka Jumalan itsensä säätämä järjestys. Kun nyt sekä te että
me heräämme näkemään totuuden kaikessa alastomuudessaan, te, että
olette totelleet väärää käskijää, ja me, että olemme olleet omatekoiset
käskijät, niin miksi tahdotte meidät tuhota? Eikö riitä, että vain
lakkaatte meitä tottelemasta, hävitätte ne aseet, jotka olette meidän
käskystämme takoneet omaa orjuuttanne varten ja tunnustaudutte meistä
vapaiksi ihmisiksi? Ellette meidän valtamme tukemiseksi kanna asetta,
niin eihän meillä voi olla mitään valtaa teidän ylitsenne, emme voi
aidata itsellemme maata yksityisomistukseen ja myydä viljaa kaiken
maailman äärille, emme hallita ja vallita teidän keskuudessanne, ja
meillä ei ole mitään muuta elämisen keinoa kuin yhtyä teidän kanssanne
siihen veljeyteen, jota ihmiskunnan suuret ennustajat ovat ennustaneet.
Mutta miksi en jatkaisi rippiäni vieläkin pitemmälle. Tunnenhan minä
hyvin papitkin, niitä on paljon meidän suvussamme, onpa jokunen
piispakin. Voin hyvin asettua pappienkin omaksitunnoksi. Silloin sanon
näin:
Me tunnustamme sinun edessäsi, seurakunta, että olemme vuosisatojen
kuluessa, vähitellen eksyttäneet ihmiset pois Jeesus Natsarealaisen
oikeasta ymmärtämisestä. Me tunnustamme, että asiat ovat nyt niin
pitkällä, että useimmat teistä vastenmielisinä kääntyvät pois sitä
nimeä mainittaessa, ja että aniharva siitä enää lämpenee.
Me tunnustamme, että olemme lähes kaksituhatta vuotta turhaan
saarnanneet Jumalan valtakunnan lähestymistä, mitään aikaansaamatta.
Itse emme ole siihen valtakuntaan sisälle menneet ja muita olemme
estäneet.
Me tunnustamme, että Jumalan valtakunnan sijaan olemme
katkismuksillamme, opetuksillamme ja rukouksillamme vähitellen
juurruttaneet ihmisiin semmoisen kauhean uskon, että ihminen ei ole
vastuunalainen niistä teoista, joihin esivalta häntä käskee, ja että
siis ihmisen täytyy tappaa veljiänsäkin.
Me tunnustamme, että tämä kauhea oppi, jota sekä omasta alotteestamme
että valtion pakottamina olemme saarnanneet, on äärimmäisenä syynä
kaikkiin sotiin, ja että se yksin on voinut tehdä nykyisenkin
maailmansodan mahdolliseksi.
Me tunnustamme, että nyt emme enää pysty sammuttamaan sitä hirveätä
paloa, minkä olemme sytyttäneet, vaikka olemmekin jo itse kauhistuneet
tekojamme. Me tunnustamme voimattomuutemme ja täydellisen
haaksirikkomme. Me emme enää jaksa hartioillamme kantaa edesvastuun
raskasta taakkaa. Me kutsumme teitä avuksemme. Me avaamme nämä kirkot
kaikille niille, joiden totuudentieto voi ja tahtoo olla johtona
kansalle niissä koettelemuksissa, joita kohden olemme menossa.
Tulkaa siis tänne kaikki, tulkaa vapaakirkolliset, tulkaa babtistit,
metodistit, pelastusarmeija, tulkaa laestaadiolaiset, tulkaa kaikki
kerettiläiset; kaikki lahkot, joita olemme tähän asti vainonneet.
Tulkaa tekin teosoofit, jotka olette saarnanneet nurkissa. Tulkaa
vaikka tekin anarkistit ja antikristukset, joita sanotaan
tolstoilaisiksi, joiden oppi-isän me olemme erottaneet kirkon
yhteydestä ja jonka ruumiille me emme ole suoneet haudan siunausta.
Tulkaa kaikki. Me avaamme teille kirkot selko selälleen. Sekä pyhänä
että arkena olkoot ovet auki ja jokainen saa tulla ja mennä mielin
määrin. Milloin hyvänsä saatte hakea täältä lohdullista ja rauhaa,
kuunnellen omia puhujianne. Saatte vapaasti soitella uruillamme, saatte
laulaa omia laulujanne, saatte tuoda tänne korkeimman taiteenne
tuotteita kaiken kansan ihailtaviksi. Kirkko olkoon tästä päivästä
teidän. Tulkaa!
Näin puhuu pappien omatunto. Emme saa siis heitäkään vihata, vaan on
meidän toivominen, että heistäkin vielä tulee veljiämme ja että he
tuhlaajapojan tavoin vielä palaavat Isän taloon.
Ja kohta on sama omantunnon ääni kajahtava muuallakin kuin vain näissä
Helsingin kirkoissa. Se on kuuluva myöskin noissa lukemattomissa maan
kirkoissa, jotka vehreiden tantereiden ympäröiminä seisovat kukin
pitäjänsä keskellä. Se on leviävä vieläkin laajemmalle. Se on leviävä
Venäjälle, Saksaan, Ranskaan, yli koko maailman, kaikkialla nostaen
vanhan, tutun, vaikkakin unohtuneen huudon: Tehkää parannus, sillä
Jumalan valtakunta on lähestynyt!
Eikä kukaan tarvitse sanoa, että maailma paranee vasta silloin kun
olemme tehneet parannuksen ja tulleet täydellisiksi niinkuin
taivaallinen isämme täydellinen on. Ei. Ennenkuin olemme vielä ehtineet
tulla eilistä paremmiksi, voi maailma olla parantunut, sillä
maailmanparannus riippuu vain siitä _suunnasta_, mihin päin olemme
kääntyneet. Mutta suunta riippuu yksistään uskosta. Ja uskonmuutos
tapahtuu silmänräpäyksessä. Se voi kokonaisissa kansoissakin tapahtua
niinkuin salaman välähdys, joka valaisee yhtaikaa sekä taivaat että
maat.
Sillä eihän tämä usko ole muuta kuin usko omaan veljeyteemme, joka
kerrankin vapautukoon näkyväisten hallitsijain mielivallasta, -- usko
Isään, jonka nimi olkoon pyhitetty kaiken muun ylitse, jonka valtakunta
on tässä elävässä nykyisyydessä, tämän nykyisyyden iankaikkisuudessa,
jonka tahto siis tapahtukoon tämän maan päällä niinkuin se tapahtuu
kaikkialla taivaissa, joka antaa meille jokapäiväisen leipämme
kenenkään tarvitsematta varata erikseen itselleen, joka ei tiedä
mistään synneistä eikä rangaistuksista, kunhan me vain itse emme vaadi
rangaistusta velvollisillemme, joka vapauttakoon meidät kerrankin
kaikista vallanpyyteistä ja päästäköön meidät voiman ja kunnian
tavoitteluista. Sillä Isän yksin on valta, voima ja kunnia
iankaikkisesti.