Kun viisas Ben Hiram erakkuutensa kahdentenakymmenentenä vuonna juuri
oli täyttämässä sadatta kuudettakymmenettä papyruskääryä elämän
arvoitusten selityksillä, pimitti äkkiä oudon vieraan varjo hänen
luolansa kivipöydän, jota tähän asti vain yön yksinäisyys ja hänen omat
ajatuksensa olivat varjostaneet.
— Kuka sinä olet ja kuinka olet tänne löytänyt? kysyi Ben Hiram.
— Minä olen se, joka löytää jokaisen luo, vastasi vieras.
— Olet siis Kuolema.
Vieras nyökkäsi.
— Oikean tien löydät, et oikeaa hetkeä, se on sinun vikasi vanhastaan,
virkahti viisas mies. Ei ole minun aikani vielä tullut seurata sinua.
Minun elämäntyöni on kesken.
— Niin luulee ihminen aina.
— Mutta minä _tiedän_ sen. Luuletko sinä, että minä sanoisin mitään
sellaista, jota en varmasti tiedä. Minä voin todistaa väittämäni noiden
miljoonien tähtien kautta pääni päällä, joita hamasta lapsuudestani
olen tutkinut ja joiden äärettömien ratojen kuviot ovat olleet
niiden hienonhienojen sirkilöiden ja viivojen pohjakaavoina, joilla
olen ratkaissut elämän arvoituksia. Sata viisikymmentä yhdeksän
papyruskääryä olen jo täyttänyt...
— Sinä luulet siis, että elämän tarkoitus on täyttää kaikki maailman
papyruskääryt kirjoituskoukeroilla! hymähti Kuolema ivallisesti.
— Minä uskon, että elämän tarkoitus on tehdä ihminen kyllin
arvolliseksi kuolemaan, vastasi Ben Hiram.
— Etpä näy yksinäisyydessäsi unohtaneen sievää käytöstapaa itseäsi
viisaampia ja vanhempia kohtaan, irvisti Kuolema ystävällisesti. Sinä
et siis katso itseäsi vielä kyllin arvolliseksi minun seuraani?
— En. Vasta sitten, kun olen saanut elämäntyöni valmiiksi, joka voi
todistaa puolestani sielujen tuomarille.
— Oo — luulin sinun keksivän jotakin omaperäisempää. Noin sanovat he
kaikki. Ja minä olen kantanut Kaikkivaltiaalle joka päivä tukuttain
ikäloppuja työmiehiä, joiden sieluilla ei ole ollut edes sen vertaa
arvoa kuin heidän juhtiensa sieluilla ja joiden työ on noussut
todistamaan heitä vastaan.
— Kaikkien työ ei, ikävä kyllä, ole yhtä arvokasta, huoahti Ben Hiram.
Useimmat tekevät työtään liian itsekkäässä tarkoituksessa, mutta
minä, minä ponnistelen kaikkien hyväksi, saadakseni kaikki ihmiset
ymmärtämään elämän, jotta he osaisivat oikein ikävöidä kuolemaa.
— Sano siis: mikä on elämä?
— Varjojen varjo.
— Sinun käsityksesi asioista käy paikoitellen ihmeellisesti yhteen
omani kanssa, muhoili Kuolema ilahtuneena. Sinun kanssasi on
miellyttävää keskustella. Taidat todellakin olla viisas mies. Vastaapas
sitten yhteen kysymykseen, johon ei ainoakaan ihminen vielä ole osannut
vastata, mutta jota kaikki kyllästymään asti jankuttavat: Mikä on
totuus?
— Tuo kysymys huulillani astuin minäkin yksinäisyyteen, vastasi
tähtiviisauden tutkija, ja luulin yhden papyruskääryn riittävän sen
vastaamiseen. Ja katso nyt! Näin monta olen niitä kirjoittanut. Ja
kaikki sisältävät vastauksen. Tiedätkö, mitä se merkitsee? Sitä, että
ne eivät sisällä totuutta, vain totuuksia. Vasta totuuksien summa on
totuus. Siihen tahdon päästä. Anna minulle aikaa, Kuolema! Jos nyt
juuri katkaiset elämäni, katkeaa minulta kesken erään arvoituksen
ratkaisu, johon olen käyttänyt enemmän aikaa ja ajatusta, hienompia ja
rajattomampia avaruusviivoja kuin mihinkään edellisiin. Ja mitä enemmän
se tuntuu väistyvän ja pilkkaavan ponnistuksiani, sitä tärkeämmältä
se minusta näyttää, sitä enemmän se vangitsee mieltäni. Jos en tälle
arvoitukselle löydä lopullista vastausta, ei millään muullakaan ole
mitään arvoa.
— Mikä arvoitus se sellainen on? kysyi Kuolema.
— Se on naisen arvoitus. Katsos, kaikki nämä tutkimukseni — Ben Hiram
viittasi kädellään papyruskääryihin — todistavat sitä elämän syvintä
viisautta, että kuolinpäivä on parempi syntymäpäivää. Mutta nainen
tekee tyhjäksi sen. Niin kauan kuin nainen on olemassa, eivät ihmiset
usko siihen. Olen tutkinut kaikki viisasten kirjat hamasta hämärästä
muinaisuudesta tähän päivään asti, ja aina on nainen houkutellut
miestä hetkien hurmaan ja eläimellisiin vaistoihin, jäljettömän elämän
joutavaan jatkamiseen, oman epätäydellisen sikiönsä jumaloimiseen.
Nainen on ruumiillistunut valhe, joka estää totuuden voittamasta,
nainen on ihmisen sieluun luikertautunut käärme, joka ajaa aineen asiaa
henkeä vastaan, joka estää ihmisen saavuttamasta täydellisyyttä. Ilman
naista olisi ihmiskunta jo aikoja sitten astunut ulos tästä turhuuden
temppelistä johonkin korkeampaan tähteen ja jättänyt maapallon
kylmilleen. Naisen kautta on vapaaehtoisen maailmasta luopumisen tie
käynyt niin raskaaksi, että vain harvat sen jaksavat.
— Sinä olet jaksanut, Ben Hiram?
— Jotakin olen koettanut jaksaa. En ole tuntenut naista, tunteakseni
totuuden. Olen luopunut jälkeläisteni kukkivasta parvesta, jotta
syntymättömät sielut ylistäisivät minua iankaikkisesta iankaikkiseen.
Olen katkonut kaikki luonnolliset siteeni yhtyäkseni ajatuksen kautta
yliluonnolliseen. Se on se ohut lanka, joka vielä pitää minua kiinni
elämässä ja jonka tahtoisin punoa loppuun asti kerälle.
— Jos ihmiset yleensä saisivat keriä elämänsä lankoja niin pitkälle
kuin he tahtoisivat, pimittäisivät nuo kerät auringon taivaalta,
vastasi Kuolema ikävystyneenä. Entä sinä sitten, tyhjässä haihattelija,
joka yrität ratkaista elämän arvoitusta, lainkaan tuntematta elämää,
naisen arvoitusta, ilman että koskaan olet nähnyt häntä! Hohhoh,
kestäisipä sitä odottaa! Tuloksien laadusta puhumattakaan!
— Laskemmehan tahtienkin etäisyyden pääsemättä niihin koskaan
käsiksi, tunnemmehan Jumalankin, koskaan näkemättä häntä. Näkömme
on harhaanviepä ja pettävä, sanat uupuvat voimattomuuttaan, mutta
numeroiden johdonmukaisuus, hienoin laskelmin johdeltu, ohennettu
viivojen todistelma ei petä. Katsohan tänne! Näetkö tuota salaperäistä
avaruustieteellistä viivaa, joka tulee tuntemattomista ja menee
tuntemattomiin, mutta taipuu tässä rajalliseksi, selväksi, aistein
havaittavaksi koukeroksi? Tämä kohta juuri tekee naisen arvoituksen
niin vaikeaksi ja mielenkiintoiseksi. Anna minun viedä loppuun tämä
ainoa laskelma, sitten olen valmis seuraamaan sinua siihen riemulliseen
päämäärään, joka on ollut elämäni korkein odotus ja joka varmastikin on
oleva liian suuri palkka vähäpätöisestä työstäni!
— Ihminen luopuu kernaasti kaikesta muusta paitsi hengestään; sitä
puolustaessaan hän on voittamattoman ovela ja kekseliäs, murahti
Kuolema. Siinä suhteessa olet sinäkin, Ben Hiram, tuiki tavallinen
ihminen. En anna enää koreiden sanojesi pettää itseäni. Mutta olet
erikoisista syistä huvittanut minua ja siitä palkinnoksi mielelläni
säästäisinkin sinut, jos en muun vuoksi, niin saadakseni vielä huvin
nähdä sinut hölmönä omien laskuvirheittesi edessä. Mutta sielu minun
on vietävä joka tapauksessa. Jos sinulla siis on tarjolla joku toinen,
joka omasta halustaan suostuu lähtemään sinun sijastasi, niin olkoon
menneeksi! Annan sinulle aikaa huomisaamuun auringon nousuun asti.
Silloin tulen uudestaan tänne ottamaan sinut tai sijaisesi, jos sinulla
sellainen on.
— Arvoisa herra Kuolema, huudahti Ben Hiram, otat toisella kädellä
pois, minkä toisella annat! Mistä minä yksinäinen mies täällä autiossa
vuorenonkalossa niin äkkiä voisin saada käsiini tuon sijaisen? Jos
olisimme ihmisten parissa, ei meillä olisi muuta vaivaa kuin valita.
Ihminen — naista lukuunottamatta ja naisen vaikutuksesta vapaana — on
luonnostaan jalo ja uhrautuvainen, valmis antamaan elämänsä suuren
asian vuoksi.
— Jokainen luulee omaa asiaansa suurimmaksi, etkö nyt sitä tiedä? sanoi
Kuolema. Jos ihminen yleensä antaa elämänsä, antaa hän sen ainoastaan
oman asiansa puolesta, sellainen on minun kokemukseni.
— Oh, on paljon ihmisiä, joilla ei ole mitään omaa asiaa, jotka vain
etsivät itseuhrin aihetta. Ja on sellaisia, jotka ovat omat pienet
asiansa jo suorittaneet, jotka ovat vapaita antautumaan suuremmille.
— Kenen luo siis neuvoisit minua menemään? kysyi Kuolema.
Ben Hiram mietti vähän aikaa. Sitten hän sanoi:
— Etsi käsiisi vanha isäni. Jos hän vielä on elossa, niin luulenpa
hänen jo saaneen tarpeensa elämästä vuosiensa taakan alla. Hän on
ilolla ottava sinut vastaan.
— Olkoon menneeksi! Isä pojan sijasta siis, se sopii, naurahti Kuolema
ja lähti.
Ben Hiram huoahti helpoituksesta. Mutta hänestä tuntui, ettei hän vielä
ollut edes ehtinyt oikein tajuta, mitä oli tapahtunut, kun jo Kuolema
uudestaan oli hänen kammionsa kynnyksellä.
— Paraan luo minut lähetitkin, irvisti hän. Ennen saan mukaani kymmenen
aseellista nuorukaista kuin tuon ukkorähjän, vaikka jo sammal melkein
puskee ulos hänen poskipäistään eikä hänellä ole muuta toimitusta kuin
sikojen paimentaminen. Tämän tervehdyksen lähettää hän sinulle: »Eikö
se riitä, että tuo epäkelpo poika on hyljännyt kotonsa vihamiesten
käsiin, hävittänyt elämäni, alentanut oman siittäjänsä sikojen tasalle,
vieläkö hän tahtoisi minun henkenikin? Ei, ennen annan henkeni elävän
pedon kuin kuolevan poikani puolesta, joka ei koskaan ole täyttänyt
pojan velvollisuuksiaan ja joka jo ammoin on lakannut olemasta poikani.»
— Isä raukka, huokasi Ben Hiram. Kun minä jätin hänet, oli hän vielä
mahtava ja rikas mies. En olisi tosiaankaan toivonut sinun löytävän
häntä sikojen parista! Onnettomuus on katkeroittanut hänet, hän
on aina ollut vähälahjainen ja kiinni tässä näkyvässä. Hän ei voi
antaa minulle anteeksi sitä, etten ruvennut kauppamieheksi. Hänen
onkin mahdoton ymmärtää minun työni merkitystä. Mene mieluumminkin
nuoruusvuosieni opintotoverin Num Daulan luo! Jos kukaan ymmärtää minun
työni todellisen arvon, niin on se hän. Hän tekee ilolla tuon pienen
uhrauksen. En ole nähnyt kenenkään niin syvästi kuin hänen murehtivan
sitä, että hänen ei ollut sallittu palvella aineetonta ajatusta. Hänen
voimansa uupui kesken, hän jäi jälkeen minusta. Ei sen vuoksi, että hän
olisi ollut tyhmä. Luulen, että hänellä oli suurempikin ymmärtämisen
lahja kuin minulla, mutta häneltä puuttui luovaa voimaa. Se on jotakin
erikoista se. Ja vain puolitiehen hän ei tahtonut kohota. Raskaalla,
vastahakoisella sydämellä luopui hän opin uralta ja alistui elämän
turhuuden palvelukseen. Hän on oleva onnellisista onnellisin saadessaan
tuon katkeran kaleerityön jälkeen aineen kahleissa näin odottamatta
kuolla rakkaimman unelmansa puolesta, joskin toinen sen toteuttaa.
Sillä hän on jalo mies.
Kuolema lähti matkaan, mutta palasi vieläkin kerran yksin.
— Tämän sanan lähettää sinulle jalo Num Daula, keltaisten ketojen
ja kultaisten karavaanien lempeä valtias: »Varsin mielelläni annan
henkeni rakkaan ystäväni Ben Hiramin puolesta, lyhennän päivieni
pituutta pitentääkseni hänen elonhetkiensä lyhyyttä, mutta vain sillä
ehdolla, että tiedän tämän elämän lainan koituvan hänelle todelliseksi
siunaukseksi, että hän heittää mielettömät ja hedelmättömät haaveensa,
palaa vuoriltaan takaisin elämään, muuttuu ihmiseksi ihmisten parissa.
On suuri vahinko kuolla, ennenkuin on elänyt. Minä olen saanut jo
maallisen osani. Jätän elämäni ja kaikki mitä minulla on ystävälleni
Ben Hiramille, jos hän saapuu alas laaksoon, asettuu minun tilalleni,
nai tyttäreni ja ottaa sijastani heimoni päämiehen tehtävät.»
— Num Daula, nuoruuteni ystävä, sinäkin puhut noin! vaikeroi Ben Hiram.
Sinäkin olet unohtanut nuoruutesi ihanteet, sinutkin on aine saanut
valtoihinsa! Mekään emme enää ymmärrä toisiamme. Kaikki pettävät,
kaikki lankeevat pois, sillä ihmiset eivät kestä elämää tuolla alhaalla
ja sen viettelyksiä. Ei ole siellä yhtään, joka pysyy lujana, ei
ainoatakaan. Kuinka lähtisin sinne! Ei, ennemmin kuolen!
— Lähde siis kanssani! sanoi Kuolema, joka alkoi käydä jo
kärsimättömäksi.
— Maltahan vielä, sinähän annoit minulle armonaikaa aamun koittoon
asti! Koska lähimpäni näin minut kieltävät, tahdon tarjota tuon
vapahduksen lahjan kenelle tuntemattomalle tahansa. Koko maailma
on täynnä vapahdustaan odottelevia vankeja, sairaita, elämään
kyllästyneitä, tuskassa vääntelehtiviä sieluja, jotka tulevat
tunkeilemaan ympärilläsi ja kurkottamaan käsiään sinua kohti, kun vain
ilmoitat heille tämän suloisen sanoman.
— Sepähän nähdään, murisi Kuolema. Mutta päivä laskee ja minulla on
vielä tänä yönä paljon asioita toimitettavana. Ilmoittelen ohimennen
ihmisille »lahjastasi», lisäsi hän ivallisesti. Saat aikaa aamuun asti,
kuten puhe oli. Jos ketään ei siihen mennessä ole ilmautunut luoksesi,
on se merkki siitä, että sinun on itsesi lähdettävä.
Ben Hiram jäi yksin. Hajamielisenä hän tuijotteli rotkonsa suulta
kaukaisiin, iltaruskossa hehkuviin vuoren huippuihin, joiden väri
vähitellen vaihtui sinipunervaksi, sitten tumman siniseksi ja vihdoin
melkein mustaksi. Eivät koskaan olleet ne näyttäneet hänestä niin
kaihoamielisen suruisilta kuin nyt. Ja niin tyhjiltä! Häntä värisytti
outo autiuden tunne. Nuo rakkaat papyrus-käärytkin tuntuivat hänestä
nyt niin kummallisen kuolleilta ja ontoilta, nuo tutkielmat elämästä,
josta hän oli luopunut jo varhaisimmassa nuoruudessaan! Mistä
johtuikin, että oli niin vaikea luopua siitä, josta jo ammoin oli
luopunut?
Ben Hiram tähyili silmiään siristellen vuorenrotkojen sivuitse
luikerteleville solateille. Näkyikö ketään? Ei ketään.
Valkea yökuura vain kutoi jäistä verkkoaan yli liikkumattoman
maiseman. Tähdet syttyivät taivaalle, yksi toisensa jälkeen, mitkä
pistävän kovina, mitkä ystävällisesti lepatellen. Ne tulisivat noin
kiertämään aina, aina, katselemaan iankaikkisesta iankaikkiseen
kylminä ja tunteettomina ihmistä, joka laski niiden tulikohtujen radat
äärettömyydessä, mutta ei osannut laskea omaa rataansa, ei koskaan
saanut sanotuksi viimeistä sanaa, ei koskaan ehtinyt päästä elämän
ja kuoleman herraksi. Aina täytyi katketa kesken. Näin oli käynyt
tuhansien ennen häntä, näin oli käyvä tuhansien hänen jälkeensä.
Ben Hiram muisteli lapsuuttaan. Jotakin nousi hänen kurkkuunsa.
Hän olisi tahtonut katsoa suoraan läpi noiden taivaankorkuisten
tuntureiden siihen pieneen heleään kylään aavan aron laidassa, jossa
hän oli syntynyt. Siellä kulki nyt kenties Kuolema, tuolla vihannalla
kuistilla, jossa hän lapsena oli leikkinyt, ja kyseli lähtövalmiita
sieluja. Kentiespä juuri paraillaan hänen enonsa, tuo itara Muhamed
Khesa perheineen tunkeili Kuoleman kupeilla. Eno itse oli ollut rampa
ja rintatautinen pienestä asti. Mutta eipäs Kuolema huolinutkaan häntä,
pahaa miestä, hänen hartaista pyynnöistään huolimatta, vaan otti tuon
hyvän ja hiljaisen sokean... Mutta mitenkäs se sokea löytää tänne?
Eipä löydäkään! Kukaan ei löydä eikä jaksa kiivetä tänne. Ei sairas
ainakaan...
Kylmä hiki nousi Ben Hiramin otsalle. Houreiset kuvat ja vilu
tärisyttivät häntä. Ketään ei tule, ei _voi_ tulla, nyt oli hän varma
siitä. Kaikki tähdet, nuo ennen niin lujat totuuden naulat ajatuksen
rakennuksessa, näyttivät ilkamoiden irtautuvan liitoksistaan ja
tanssivat Ben Hiramin silmissä ja aivoissa järjetöntä kuolinkarkeloa.
Nyt yksi niistä putosi suoraan vuoren kaljaman kupeelle ja liukui yhä
lähemmä ja lähemmä...
Jumalan kiitos! Se ei ollut näköhäiriö. Se oli todellinen valo, ihmisen
käden kuljettama! Oliko se mahdollista! Ihminen, joka todella toi
elämän, oman elämänsä!
Ben Hiram joutui äkkiä omituisen heikkouden valtaan, hänen polvensa
huojuivat, hänen sydämensä oli seisahtua. Hän sulki silmänsä ja menetti
tajuntansa.
Vihdoin hänen katseensa selventyi. Hän tuijotti kauan sanattomalla
kauhulla edessään seisovaan hentoon nuorukaiseen, jonka silmistä tuntui
virtaavan ikäänkuin vieno magneettinen virta.
— Se Kuolema, millainen pölkkypää hän on! mutisi hän. Sinutko lapsi
paran hän siis lähetti, eikö siellä madonpesässä nyt ollut sopivampaa?
— Ei minua kukaan ole lähettänyt, Ben Hiram, vastasi poikanen pehmeästi
sointuvalla äänellä.
— Jumalan nimessä, lapsukainen, joudu sitten pian pois täältä! huudahti
Ben Hiram. Olet tuntureilla harhaillessasi eksynyt oikeaan suden
kuoppaan. Tiedä, että jos auringonnousun hetkellä vielä olet täällä,
olet Kuoleman oma.
— Tiedän sen. Minä kuulin, että sen, joka tulee luoksesi, Ben Hiram,
on kuoltava; juuri sentähden tahdonkin jäädä, vastasi nuorukainen
onnekkaan hymyn valaistessa hänen kasvojaan.
— Sinä tahdot kuolla, ja minkätähden? huusi Ben Hiram melkein
suuttuneena. Olethan niin nuori ja kukoistava. Vai oletko ehkä sairas
rakkaudesta, poloinen poika?
Poika pudisti päätään.
— En tiedä, mitä on sairaus, mitä rakkaus.
— Tuntenet siis köyhyyden paremmin? virkkoi Ben Hiram katsahtaen hänen
risaiseen kaapuunsa. Minäkään en ole rikas. Jokunen papyruskääry, siinä
koko omaisuuteni. Mutta kuitenkin! Minä kuolen kohta. Ota kirjoitukseni
ja vie ne Kultaisen kaupungin kaliifille, hän ostaa ne kirjastoonsa
ja antaa niistä sinulle niin paljon kalliita kiviä, että voit elämäsi
ainakin epätoivotta elää.
— Isäni on rikas laaksolainen, vastasi poika, ja minä olen hänen ainoa
lapsensa.
— Palaja siis isäsi luo, joka odottaa sinua! Vai olisiko hän ehkä
sinulle julma ja kova, koska hän antaa sinun käydä tuollaisissa
rääsyissä, vaikka onkin rikas. Mutta sinähän horjut, jalkasi ovat
verissä! Lapsi parka, minulla ei ole antaa sinulle edes pielusta pääsi
alle, nojaa pääsi helmaani, kas noin!
— Isäni luona oli minun hyvä, puhui nuorukainen raukeasti, mutta sinun
luonasi vielä parempi. Älä aja minua pois! En jaksaisi mennäkään yli
vuorten. Ja minä tahdon kuolla sinun puolestasi!
Suuret kyynelkarpalot vierähtivät erakon poskille.
— Kummallinen poika! sopersi hän avuttomana. Eikö elämä todellakin
pidä minua pilkkanaan lähettämällä minulle vielä uusia arvoituksia
aivan kuoleman kynnyksellä! Sinä, nuori muukalainen, panet siis minun
elämäntyölleni niin suuren arvon, että tahdot antaa henkesi sen
edestä, sinä olet siis ainoa, joka ymmärrät, miten kallisarvoisia nuo
salaperäisin viivoin ja harkoin täytetyt papyruskääryt ovat ja miten
tärkeitä vielä täyttämättömät!
— Oi, siitä kaikesta en todellakaan käsitä mitään, virkahti poika.
Minusta on ihminen aina ollut tärkein asia maailmassa. Ja minä käsitin,
että sinä olit ihminen, että sinä kärsit, että sinä tarvitsit jotakin
toista ihmistä yksinäisyydessäsi, ja minusta oli julmaa, ettei ollut
ketään, ei ainoatakaan, joka olisi tahtonut tulla sinua auttamaan.
Silloin tajusin, että minun hetkeni oli tullut, että tuo oli juuri
minun tehtäväni. Olen aina pienestä asti, katsos, Ben Hiram, rukoillut
Jumalaa, että Hän antaisi minulle kerran oman elämäntehtävän, sellaisen
oman omituisen, ymmärrätkös, jota ei kukaan muu koko taivaan kannen
alla voisi täyttää kuin juuri minä. Ja nyt vihdoin minä sen sain. Sinä
olet antanut sen minulle, Ben Hiram, ja siitä sinua kiitän. Mutta,
sano, teenhän sinulle kuolemallani jotakin hyvää! Myönnä se, silloin
olen onnellisin kuolevaisista!
— Lapsi, lapsi, mitä sinä puhut! hätääntyi Ben Hiram. Luulen, että teet
minulle hyvin pahaa. Sinä et saa kuolla! Minä en kestä sitä, että sinä
kuolet. Sinähän olet aivan vilusta sininen! Jumalani, Jumalani! Eikä
minulla ole mitään polttopuuta.
Ben Hiramin silmät kiersivät avuttomina ympäri luolan paljaita
kiviseiniä. Hän nosti pojan syliinsä ja veti hänet tiukkaan rintaansa
vasten lämmittääkseen hänen jähmettynyttä ruumistaan. Mutta tuntiessaan
noiden hentojen jäsenien värisevän sylissään syöksähti ennentuntematon
liikutuksen aalto läpi hänen sydämensä. Hänen olemuksensa sisimmässä
läikähti jotakin yli reunain, leimahti tuleen, paloi poroksi, muutti
muotoa, ikäänkuin suuri sielullinen maanjäristys olisi silmänräpäyksen
ajan hänessä myllertänyt. Hän ei tuntenut enää ääntään, millä hän
puhui, ei niitä asioita, joita tämä ääni lausuili.
— Lapsi, rakas lapsi! kuuli hän itsensä hätäisesti haastavan. Sinä et
saa kuolla, et minun tähteni ainakaan. Ne ihmiset olivat oikeassa,
jotka eivät tahtoneet tulla minua auttamaan. En ansaitse ihmisten
hyvyyttä. Tiedätkö, mikä minä olen? Vuorien peikko minä olen, paha,
ilkeä ihminen, lemmetön poika ja huono ystävä. En koskaan ole tuntenut
rakkautta lähimmäistäni kohtaan, en milloinkaan ole heltynyt ihmisen
kärsimyksen edessä. Sydämeni on ollut kova ja kylmä kuin kallio
ympärilläni. Henkeni on ollut täynnä ylpeyttä ja itsekylläisyyttä. Olen
aina ajatellut vain itseäni ja omaa työtäni.
Poika katsoi Ben Hiramiin loistavalla katseella.
— Miten sinä olet nöyrä ja hyvä, kuiskasi hän. Sinä _olet_ sitä, sinä
et vain tiedä siitä. Niin pitää juuri ollakin hyvän ihmisen.
— Kivikuva olen ollut, enkä ihminen. En ole tuntenut ihmistä, yhtä
vähän kuin olen tuntenut elämää. Sinä olet ensimäinen ihminen, jonka
elämässäni näen. Ja miten sinä olet ihana, kallisarvoisempi kuin kaikki
kirjat ja kirjoitukset! Niin, sinä olet nyt rakkaampi minulle kuin koko
minun elämäntyöni, sinä poikanen. Sinä et saa kuolla, et saa! Nyt minä
tiedän! Katsos, näin me teemme!
Ja Ben Hiram sieppasi muutamia papyruskääryjä ja sytytti niillä
roihuvan tulen, kannattaen yhä toisella käsivarrellaan riutuvaa poikaa.
— Katsos, näin me palvelemme elämää! Näin me heitämme näitä kuolleita
kappaleita liekkiin! Tuo vanha papyrusromu on moninkerroin täyttänyt
tehtävänsä, jos se voi pelastaa sinut elämälle. Kuka olisi luullut
niiden kelpaavan niin jaloon asiaan! Minä olen vanha ja joudan hyvin
kuolemaan. Mutta ennen kuolemaani sano minulle, lapsi, kuka olet, mikä
on nimesi, että voisin sinun nimeäsi siunaten sulkea silmäni!
— Minä olen Isabel, Num Daulan tytär.
— Nainen!
— Loukkaako se sinua, pyhä mies?
— Minä olen aina kammoksunut naista... sammalsi Ben Hiram.
— Siksi, ettet ole tuntenut heitä. Ihminen kammoksuu aina sellaista,
jota ei tunne, puhui tyttö, joka roihuvan rovion ääressä alkoi elpyä.
Kuinka hyvin tuon ymmärrän! Minä pelkäsin lapsena eniten eläimiä,
joilla oli sarvet, ja nyt en tiedä suloisempia elikoita kuin kesyt
kauriini ja vuoheni. Mutta voitpa hyvin loukkaantuakin siitä, että olen
tullut luoksesi valepuvussa. Ei ollut minulla muuta neuvoa. Ilman tätä
paimenen kaapua en olisi päässyt livahtamaan kenenkään huomaamatta
puutarhapihan poikki monien orjattarieni valvovain silmäin ohitse...
Ethän tämän pienen petoksen vuoksi ylönkatso minua? Sano, ethän?
— Tomuun täytyy minun vaipua sinun edessäsi, Isabel, sinä nainen,
itseuhrauksen olennoituma, joksi minä hölmöjen hölmö kuvittelin miestä!
Katsos, Isabel, siinä meni liekkeihin viimeinen papyruskääry! Tiedätkö,
mitä sen piti sisältää? Naisen arvoituksen. Nyt sen tiedän: jos olisin
elänyt vaikka tuhannen vuotta, en minä olisi osannut sitä ratkaista.
Sinä olet ratkaissut sen minulle. Sinä riistit siteet silmiltäni. Ennen
sinua olin kuollut, mutta en tiennyt sitä. Sinä olit se aurinko, joka
hajoitit muumioni. Sinä olit henki, joka teit minut eläväksi. Kaikki
entinen oli sokeiden silmieni lumetta. Kaikki vanhat oppini minä
peruutan. Sillä mitä on ilman naista miehen työ? Kuin tyhjä luonto,
josta Luoja puuttuu, kuin kaikkeuden koneisto ilman kaikkivaltiasta!
Kaksikymmentä ajast'aikaa olen tuijottanut itseeni ja turhaan tutkinut
elämän tarkoitusta ja sitten tulit sinä ja siinä silmänräpäyksessä sinä
sen valkaisit: unohtaa itsensä ja löytää Jumala! Miten yksinkertaista!
Miten sinä olet kaunis ja suuri, sinä pieni tyttönen Isabel! Ei ole
suurten miesten joukossa ainoatakaan sinun vertaistasi. Sinut nähtyään
voi riemulla kuolla!
— Miten sinä olet viisas ja hyvä, Ben Hiram, vuorien mies, ei ole
ketään sinun kaltaistasi laaksojen lasten joukossa. Mikä autuus antaa
henkensä sellaisen miehen edestä!
Aamun ensimäiset säteet leimahtivat kuin välkkyvä vaippa yli
huurteisten rotkojen.
Kuolema seisoi luolan ovella varjostaen silmiään.
»He tahtovat molemmat kuolla toistensa puolesta! Niin suuren rakkauden
ylitse ei Kuolemallakaan ole valtaa», mutisi hän itsekseen.
— Käykää laaksoon, Num Daulan tytär ja Ben Hiram, sanoi hän. Num Daulan
sielu on tänä yönä muuttanut isäinsä luo, ja hänen majansa on tyhjä ja
vailla kaitsijaa.
Ja Ben Hiram ja Isabel nousivat ja astuivat vaieten käsi kädessä
alas vuorilta Num Daulan majaan, keltaisten ketojen ja kultaisten
karavaanien maahan.
Hiiltyneiden papyruskääryjen luona viivähti Kuolema vielä hetkisen
lepuutellen siinä vanhoja jäseniään pitkän yötyönsä jälkeen ja
tirkistellen tulikaan syvämietteisen näköisenä.
»Kummallisia ovat ihmiset, mutta aina yhtä hupsuja, asuivat he sitten
kukkivilla lakeuksilla tai vuorien onkaloissa», jupisi hän itsekseen.
»Sinne meni tuokin naisen arvoituksen ratkaisija samaa tietä kuin
kaikki muutkin. Nainen tulee itse ja pyyhkii pois koko kysymyksen. Ja
sitten, kun hän on tyystin hävittänyt miehen elämäntyön, jota tämä
äsken vielä piti elämäänsäkin tärkeämpänä, ei mies löydä sanoja, millä
ylistää tuota tuhon tuottajaa. Syrjäiset tietenkin tällaista tapausta
kammoksuen katsovat. Mutta heille käy vuorostaan kaikille kerran
samaten. Siinä olisi ehkä sittenkin joku arvoitus ratkaistavana, mutta
mies ei sitä ainakaan ikinä ratkaise!»